Part 6

Elämä ei ollut mikään ruusutarha eikä meidän tullut pyytää siltä liian paljoa. Se joka tänään tässä saarnasi, oli itse avioliitossa. (Se oli nimittäin siihen aikaan, jolloin katoliset papit vielä saivat mennä naimisiin). Hän tiesi siis arvostella tässä asiassa; hän tiesi miten toisen täytyi olla toiselle myöntyväinen, jotta ei riitaa ja toraa syntyisi. Hän oli vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen; hän oli kastanut heidän lapsensa ja nähnyt vanhempien ilon pyhittävän heidän rakkauttaan. Hän muistutti heille näitä unohtumattomia hetkiä, jolloin elämä antoi heille parastaan ja tulevaisuus oli heidän edessään ruusuisen kevätpäivän tavoin. Hän vannotti heitä tämän muiston nimessä ojentamaan toisilleen kätensä ja unohtamaan kaiken mitä oli tapahtunut senjälkeen kun epäsovun henki oli astunut heidän sydämiinsä; hän pyysi heitä tämän kristillisen seurakunnan nähdessä uudistamaan sen liiton, jonka he nyt itsekkäisyydessään olivat koittaneet purkaa.

Nyt syntyi hetken syvä hiljaisuus ja jännitys, jonka kestäessä seurakunta ilmasi kärsimättömyyttään siirtymällä eteenpäin niin pitkälle kuin tungos salli.

Molemmat aviopuolisot pysyivät liikkumattomina.

Silloin näytti pappi tulevan kärsimättömäksi, ja äänellä, joka vapisi surusta ja vihasta, alkoi hän taas puhua.

Hän puhui nyt vanhempain velvollisuuksista lapsiaan kohtaan, Jumalan vihasta sovintoon taipumattoman mielen vuoksi, ja hän sanoi suoraan, ettei avioliitto ollut ensinkään tarkotettu huvitukseksi kahdelle lämminveriselle ihmiselle, vaan keinoksi ei ainoastaan suvun — hän painosti sitä — lisäämiseksi, vaan myöskin kasvattamiseksi. Hän antoi senjälkeen heille ajatusaikaa ensi sunnuntaihin saakka ja käski heidän menemään rauhassa.

Hän oli tuskin sanonut viimeisen sanansa ja tehnyt kädellään torjuvan liikkeen, kun nuori nainen kääntyi ja meni. Kylmänä ja tyyneenä kävi hän seurakunnan muodostaman kujan läpi ja katosi suuren sisäänkäytävän kautta.

Mies viipyi hetken, jonka jälkeen hän etsi pienemmän portin, ristikäytävän päässä.

Kun pappi meni kotiin vaimonsa kanssa, joka oli kuunnellut messua, sanoi tämä hänelle lempeällä mutta soimaavalla äänellä:

"Uskoitko sinä mitä sinä sanoit? Sinä tunnet ripin kautta, että näiden molempien aviopuolisojen yhteys ei ole oikeata avioliittoa, sinä tiedät, että tämä nainen on martyri, jonka elämä voi pelastua ainoastaan senkautta, että hän pysyy kaukana tästä miehestä; tämän sinä tiedät ja sinä kehotat häntä menemään kohti kadotustaan."

"Kirkolla, näetkös ystäväni, on korkeampia päämääriä kuin pienten ihmisten hyvinvointi."

"Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, jota sinä kutsut heidän autuudekseen, oli kirkon korkein päämäärä? Mikä on sitte kirkon korkein päämäärä?"

"Jumalan valtakunnan kasvaminen maan päällä", vastasi pappi jonkun aikaa ajateltuaan.

"Ajatelkaammehan nyt", vastasi vaimo. "Jumalan valtakunta? Jumalan valtakunnassahan tulee ainoastaan autuailla olemaan asuinsijansa. Siis tulee kirkon tehdä ihmisistä autuaita?"

"Korkeammassa mielessä, niin."

"Korkeammassa? Onko kahta mieltä?"

"On, alempi ja korkeampi. Muuten voi pieni hupakko kysyä paljon enemmän kuin seitsemän viisasta voi vastata."

"Silloin on viisaiden viisauden laita huonosti, sillä mitä tulee heidän vastata, kun joku viisas kyselee, kun maailman kaikki viisaat tulevat kysymään", jatkoi pikku hupakko.

"He tulevat vastaamaan, etteivät he mitään tiedä", kuiskasi pastori.

He pudistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaan, missä heidät vastaanotti kaksi piskuista, jotka tahtoivat suudella isää ja äitiä, jotka olivat niin sydämellisen tervetulleita, ei vähimmin senvuoksi, että herkullinen sunnuntaipäivällinen odotti uunissa.

Pappi pani pois pitkän kirkkotakin ja otti päälleen porvarillisemman puvun, jossa hän ei kuitenkaan koskaan näyttäytynyt muille paitsi omaisilleen ja kyökkipiialle. Pöytä oli katettu. Permanto oli niin valkea ja hakatut kuusenoksat tuoksuivat niin hyvältä. Isä siunasi hyvän päivällisruo'an, ja pöytään asetuttiin niin iloisina ja tyytyväisinä maailmaan ja toisiinsa, ikäänkuin ei milloinkaan muutamia sydämiä olisi särkynyt korkeampien tarkotusperien vuoksi.

* * * * *

Lumi oli sulanut, maa savusi ja kuohui synnytyshaluaan. Pappila sijaitsi keskellä sitä rumaa lakeutta Upplandissa, joka kuuluu Rasbon pitäjään. Mihin tahansa silmä kääntyi, näkyi ainoastaan kivinen maa, savinen pelto ja muutamia katajapensaita, jotka näyttivät pelästyneiltä jäniksiltä ikuisessa tuulessa. Kaukana taivaanrannalla näkyivät metsänreunan korkeimmat huiput ikäänkuin mastot merellä uppoavasta laivasta. Tuvan eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja kuokkinut hiukan maata, mihin hän oli kasvattanut kukkia ja yrttejä, jotka, ollen tottumattomia tähän kovaan ilmanalaan, täytyi peittää oljilla talveksi. Pieni joki, joka tuli pohjoisista metsistä, juoksi pappilan ohitse ja oli paraiksi niin suuri, että siinä voi soutaa ruuhta, jos pysytteli keskellä väylää.

Dominus Peder Rasbossa oli herännyt auringon noustessa, tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, pyhittänyt päivän työn ja mennyt kotiin takasin niin loistavan ilosena ja elämänhaluisena. Leivot, jotka varmaankaan eivät ymmärtäneet erottaa kaunista rumasta, olivat laulelleet kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin olisivat siunanneet laihan laihon. Vesi lorisi ojissa, missä keltaisia rentukoita loisti pientareilla. Hän oli tullut kotiin ja juonut aamumaitonsa eteisessä, ja nyt hän seisoi mekkosillaan puutarhassa ja vapautti kukkiaan talvipeitteistä. Hän otti kuokan ja alkoi käännellä nukkuvaa maata. Aurinko poltti lämpimästi; työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti kiivaasti voimakasta kevätilmaa, ja hän tunsi hyvinvointia, ikäänkuin hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo oli avannut ikkunaluukut auringon puolella ja seisoi puoleksi pukeutuneena katsellen miehensä työtä.

"Tämä on toista kuin makailla kirjojen ääressä", sanoi mies.

"Sinun olisi pitänyt ruveta talonpojaksi", sanoi vaimo.

"Enhän saanut, rakkaani! Voi miten hyvältä tuntuu rinnassa ja selässä. Minkävuoksi luulet Jumalan antaneen meille kaksi pitkää kättä, ellei sitä varten, että niitä käytettäisiin."

"Niin, ei niitä lukemiseen tarvita."

"Ei! Vaan lumenluontiin, halkojen hakkuuseen, maan kaivamiseen, lastensa kantamiseen ja itsensä puolustamiseen, sitä varten ne on saatu, ja se rankasee itsensä, ellei niitä käytä. Me hengen miehet emme saa koskea syntiseen maahan."

"Hiljaa", sanoi vaimo ja pani sormen huulilleen: "lapset kuulevat sinua."

Mies otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan:

"Otsasi hiessä pitää sinun leipääsi syömän, sanotaan sanassa. Voi miten hauskasti minä hikoan. Se on toista kuin tuska siitä, ettei voi löytää hämärän sanamuodon ajatusta, ajaa kylmän hien hiusrajaan, taikka kun epäilyksen henget polttavat mehun verestä, niin että se kuuman hiekan tavalla ryömii suonissa. Näetkö, miten liha käsivarressa hyppii ilosta saadessaan liikkua; katsohan miten siniset suonet paisuvat samoin kuin kevätpuro silloin kun jää sulaa; voi, rinta tulee niin suureksi, että takin saumat ratkeavat; tämä on todella toista...

"Hiljaa", sanoi vaimo, taas varottaen, ja lisäsi, johtaakseen toisaalle keskustelun vaarallista kulkua: "Sinä olet vapauttanut kukkasi pakkoröijystä, mutta sinä olet unohtanut elukkaparat, jotka ovat seisseet kytkettyinä navetassa koko talven."

"Niin olenkin", sanoi pappi ja pani pois kuokan, "mutta silloin pitää lasten olla näkemässä."

Viipymättä meni pappi navettaan, joka oli ulommaisena siinä rakennusrivissä, mikä muodosti talon; siellä irrotti hän molemmat lehmät, avasi lammaskarsinan ja vasikkakopin sekä meni senjälkeen mäelle ja avasi sikolätin luukun. Ensin tuli kellokaslehmä ulos ja asettui navetan ovelle; valo näkyi häikäisevän sitä kun se kurotti kaulaansa ja haisteli aurinkoa; senjälkeen kiipesi se varovasti sillalle, vetäsi muutamia syviä henkäyksiä, niin että pötsi paisui; sitte haisteli se maata, ja ikäänkuin viimekesäisten muistojen riivaamana ojensi se häntänsä ilmaan ja loikkasi ulos mäelle, hyppäsi kivien ja pensaiden yli ja lähti sitte kiivaasti laukkaamaan kaivonkannen ylitse. Ulos tuli kantava lehmä, ulos tulivat vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälkeen tuli pappi keppineen, sillä hän oli unohtanut panna puutarhan veräjän paikoilleen, ja nyt syntyi kilpajuoksu, johon molemmat tenavat ottivat pian sydämensä halusta osaa ajaakseen elukat aitauksesta. Mutta kun vanha kyökkipiika näki dominuksen laukkaavan mekkosillaan mäellä, tuli hän intoihinsa siitä, mitä ihmiset sanoisivat, ja syöksyi ulos ikkunan luukusta, silläaikaa kun vaimo seisoi rappusilla ja nauroi niin helkkyvästi ja makeasti. Mutta nuori pappi, hän oli niin irtaimenaan ja iloisena ja nautti lapsen tavalla nähdessään elukkain iloa talvivankeuden loppumisesta, että hän unohti sekä seurakunnan että piispan, ja juoksi kauas maantielle ottamaan vastaan elukoita santapellolla.

Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan nimeään ja kun hän kääntyi ja näki hän erään vieraan naisen seisovan vaimonsa vieressä eteisessä. Häveliäänä ja itsekseen suutuksissa järjesteli hän pukuaan, silitti tukkaansa lakin alla ja kääntyi kotiin päin, ottaen juhlallisen ilmeen kasvoilleen.

Kun hän tuli lähemmäksi, tunsi hän naisen samaksi pieneksi ihmiseksi, jota hän oli varottanut kirkossa eripuraisuudesta avioliitossa. Hän ymmärsi, että tämä pyysi keskustelua, ja kutsui naisen käymään sisään; hän tulisi pian jälestä kun hän saisi toisen takin päälleen.

Toisessa takissa ja toisessa mielentilassa astui hän vähän ajan kuluttua tupaan, missä eripurainen puoliso odotti häntä. Hän kysyi tämän asiaa. Nainen selitti sopineensa miehensä kanssa, että hän tulisi lähtemään kodistaan, koska ei kirkko suostunut avioeroon toisilla ehdoilla. Pappi tuli kärsimättömäksi ja aikoi juuri marssia esiin dekretaleineen ja Korinthilaiskirjeineen, kun hän avoimen tuvanikkunan kautta kuuli hiekan kitisevän puutarhakäytävällä; hän tunsi niin hyvin nämä kevyet, pehmeät askeleet, ja hiekkajyvästen kitinä tunkeutui hänen omaantuntoonne.

"Teidän tekonne, vaimo, on täynnä rohkeutta, mutta se on kuitenkin rikos."

"Se ei ole mikään rikos, ainoastaan te kutsutte sitä siksi", vastasi nainen niin varmasti, ikäänkuin hän olisi epätoivoisina öinä ja päivinä läpikotasin ajatellut tekoansa.

Pappi tuli ärsytetyksi ja etsi mielessään jo joitakin surmasanoja, kun hän taasen kuuli muutamia teräviä, pieniä huutoja kiusatusta hiekasta ulkona.

"Te annatte kuitenkin huonon esimerkin seurakunnalle", sanoi hän.

"Huonomman, jos minä jään", vastasi nainen.

"Te tulette perinnöttömäksi."

"Tiedän sen."

"Te menetätte maineenne."

"Senkin tiedän, mutta minä kannan sen, kun olen viaton."

"Mutta lapsenne."

"Sen otan mukaani."

"Mitä sanoo mies siitä? Teillä ei ole mitään oikeutta lapseen, kun te hylkäätte kodin."

"Eikö ole? Omaan lapseeni?"

"Lapsella on aina kaksi omistajaa."

"Silloin ei Salomon viisaus riitä ratkasemaan tätä riitaa. Mutta minä ratkasen sen, jos minä voin tehdä lopun tästä. Minä tulin teidän luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatatte minut pimeään käytävään, missä te sammutatte valon ja menette tiehenne. Yhden seikan tiedän: missä rakkaus on loppunut, siinä on jälellä ainoastaan synti ja alennus; en tahdo elää synnissä, senvuoksi rikon minä."

Kiivaita hengenvetoja, ikäänkuin pidätetyistä tunteista johtuneita, kuului läheltä ulkoa; pappi taisteli taistelunsa; senjälkeen sanoi hän:

"Kirkon palvelijana on minun seurattava ainoastaan Herran sanaa ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan mitä sydämeni minulle ilmasee, mutta mikä mahdollisesti on syntiä, sillä ihmissydän on särkyväinen astia. Menkää rauhassa, älkääkä purkako mitä Jumala on yhdistänyt!"

"Ei niin, ei mitä Jumala on yhdistänyt, vaan minkä puolisoiden vanhemmat ovat aikaansaaneet. Teillä ei ole sanaakaan sanottavana minulle lohdutukseksi sillä raskaalla tiellä, jolla minä tulen vaeltamaan."

Pappi pudisti päätään kieltäen.

"Toivottavasti te ette milloinkaan tule saamaan kiviä, kun te pyydätte leipää", sanoi nainen melkein uhkaavalla äänellä ja meni ulos.

Pappi heitti jälleen takin päältään, huokasi ja koetti karkottaa niitä epämieluisia tunteita, joita kohtaus oli hänessä herättänyt. Kun hän tuli ulos, kohtasi hän vaimonsa, huomauttaen että hän sydämestään sääli tätä naisparkaa.

"Minkävuoksi et sanonut sitä hänelle?" huomautti vaimo, jolla asia tuntui olevan selvillä.

"On asioita, joita ei saa sanoa", vastasi mies.

"Kenelle niitä ei saa sanoa?"

"Kenelle? — Kirkko, samoinkuin valtiokin ovat jumalallisia ajatuksia, mutta heikkojen ihmisten toimeenpanemina epätäydellisiä toimeenpanossaan; senvuoksi ei saa tunnustaa heikoille ihmisille, että nämä laitokset ovat epätäydellisiä, sillä senkautta tulisivat nämä epäilemään niiden jumalallista alkuperää..."

"Mutta jos ihminen näkemällä niiden epätäydellisyyden alkaisi epäillä niiden jumalallista alkuperää, ja tutkimuksen kautta näyttäyisi, että niiltä puuttuu jumalallinen alkuperä...

"Luulenpa kaikkien pyhimysten nimessä, että epäilyksen perkeleet leijailevat tämän ajan ilmassa! Etkö tiedä, että ensimäinen kysyjä syöksi ihmiskunnan kadotukseen? Eipä paavillinen lähetti tosiaan ilman syytä ole paraikaa tapahtuvassa kirkonkokouksessa kutsunut tätä maata turmelluksi."

Vaimo silmäsi häntä ikäänkuin katsoen laskiko hän leikkiä, mihin mies vastasi hymyilyllä.

"Älä laske leikkiä sillä tavalla", sanoi vaimo; "voinhan niin helposti joutua uskomaan, mitä sinä sanot. Muuten en koskaan tiedä, milloin sinä puhut totta, milloin lasket pilaa. Sinä uskot kyllä osittain siihen mitä sanot, mutta sinä myöskään et usko siihen: sinä olet niin horjuva, ikäänkuin sinuun itseesi olisivat tarttuneet nuo ilmassa leijailevat henget, joista sinä puhuit."

Jotta eivät tulisi syvemmälle kysymyksen selvittelyssä, jonka hän kernaimmin tahtoi pitää selvittämättömänä, ehdotti pappi, että he menisivät veneellä erääseen kauniiseen paikkaan, missä oli muutamia lehtipuita, ja siellä syötäisiin päivällinen.

Pian istui pappi airoissa ja viheriä ruuhi liukui eteenpäin tyynellä vedenpinnalla, silläaikaa kun lapset koittivat temmata ylös entisvuoden ruokoja, joiden kuivuneiden lehtien kautta kevättuuli kuiskasi heräämistä talviunesta. Pappi oli heittänyt pois pitkän takkinsa ja ottanut päälleen mekon, jota hän kutsui vanhaksi ihmisekseen, ja airoja käytteli hän voimalla, ikäänkuin vanha tottunut soutaja, koko puolen peninkulman matkan pieneen koivumäkeen saakka, joka saaren tavalla oli keskellä kivimerta. Silläaikaa kun vaimo kattoi ruoan, juoksi mies ympäriinsä poikien kanssa ja poimi valkovuokkoja ja esikkoja.

Hän opetti heitä ampumaan jousella ja hän vuoli pajupilliä. Hän kiipeili puissa ja vyörytteli ruohossa pojan tavoin, ja hän antoi ajaa itseään hevosena ohjakset suussa, lasten raikuvasti nauraessa. Hän tuli yhä rajummaksi, ja kun pojat ampuivat maaliin pitkään takkiin, jonka hän oli ripustanut erääseen koivuun, purskahti hän semmoseen nauruun, että hän tuli siniseksi kasvoiltaan. Mutta vaimo katseli varovaisesti ympärilleen, tulisiko joku ihminen ja näkisi heidät.

"Voi, anna minun olla ihminen edes ulkona Jumalan luonnossa", sanoi mies. Ja vaimo ei voinut väittää mitään tätä asiaa vastaan.

Päivällinen oli katettu ruohikkoon ja pappi oli niin nälkänen, että hän unohti siunata ruoan, jonka vuoksi hän sai huomautuksen lapsilta.

"Isä ei lue pöytäsiunausta", sanoivat he.

"En minä näe mitään pöytää", vastasi hän ja pisti peukalonsa voihin. Tämä huvitti niin tavattomasti.

"Pidä jalkasi hiljaa pöydän alla, Pekka", sanoi hän. "Älä pane jalkojasi pöydälle, Niilo", sanoi hän. Ja pienokaiset nauroivat, niin että ruoka oli tarttua kurkkuun. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa, sillä eivät he koskaan olleet nähneet isää niin ilosena, ja hänen täytyi sanoa hauskuutensa uudelleen kerta kerralta, ja ne otettiin, aina vastaan samanlaisella ihastuksella.

Mutta ilta lähestyi ja täytyi ajatella kotimatkaa. Koottiin tavarat ja mentiin veneeseen. Vielä oli iloa jonkin aikaa, mutta pian vaikeni nauru ja pienen nukahtivat äidin polvelle. Isä tuli hiljaseksi ja vakavaksi, ja mitä lähemmäksi kotia lähestyttiin, sitä suljetummaksi tuli hän. Hän koetti toisinaan sanoa jotakin iloista, mutta se kuulosti niin leikkaavan surumieliseltä. Aurinko heitti vinoja säteitään äärettömien kenttien ylitse, tuuli oli mennyt levolle ja koko luonnossa vallitsi synkkä hiljaisuus ja rauha, jota silloin tällöin häiritsi elukkain ammunta tai käen intohimoinen kukunta.

"Pohjan käki, surun käki", sanoi pappi, ikäänkuin siten haluten kauan etsityllä tavalla ilmaista ahdistavan mielialansa.

"Se ei pidä paikkaansa muuta kuin ensi kerran kun sen kuulee", lohdutti vaimo, "ja aamulla kukkui se lohdutusta idässä."

Nyt näkyi navetan katto ja sen yläpuolella pisti esiin kirkon torni. He laskivat siltaan ja nyt otti isä molemmat nukkuvat lapset ja kantoi heidät tupaan. Senjälkeen sanoi hän hyvästit vaimolleen ja kiitti hyvästä seurasta; nyt menisi hän kirkkoon lukemaan iltamessua.

Hän otti kirjansa ja meni. Kun hän meni tielle, soittivat kellot iltahartauteen. Hän kiirehti askeleitaan. Kirkkomäellä näki hän jo kaukaa ihmisiä liikkuvan. Tämä oli jotakin tavatonta, sillä ei kukaan muu kuin lukkari tavallisesti kuunnellut iltamessua. Hän ajatteli, että joku oli nähnyt hänet koivumäellä. Hän ihmetteli itsekseen, olisiko kuultu hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Hän tunsi oikein ahdistusta sydämessään, kun hän tuli lähelle kirkon porttia ja erotti siinä kaksi loistaviin varustuksiin puettua hevosta ja arkkidiakonin Upsalasta häntä seuraavine palvelijoilleen. Diakoni näkyi odottaneen, sillä hän meni heti papin luo ja pyysi saada keskustella tämän kanssa messun jälkeen. Tämä ei milloinkaan ollut rukoillut iltarukoustaan niin palavalla sydämellä, ja tuska mielessään rukoili hän pyhien suojelusta tuntemattomia vaaroja vastaan. Hän heitti silloin tällöin silmäyksen oven luo, missä hän näki diakonin seisovan pyövelin tavoin, joka odottaa uhriaan, ja kun hän oli sanonut amenen, meni hän raskain askelin vastaanottamaan iskua, sillä nyt oli hän varma siitä, että jokin onnettomuus oli kohtaava.

"En tahtonut tavata kotona", sanoi arkkipiispan lähetti, "koska minun asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhotettua paikkaa ja niiden pyhien esineiden läheisyyttä, jotka tekevät meidän sydämemme vahvaksi. Minulla on nimittäin ilmotus kirkonkokoukselta, joka tulee koskemaan syvästi yksityiselämän suhteisiin."

Tässä keskeytti hän, nähdessään uhrinsa tuskan, ja ojensi pergamentin, jonka nuori pappi kääri auki ja luki.

"Dilectis in Christo fratribus! Rakastetut veljet Kristuksessa..." luki hän; "Episcopus Sabinensis, apostolicae sedis legatus... Sabinan piispa, romalaisen istuimen lähetti..."

Silmät lensivät tiheiden kirjainrivien ylitse, kunnes ne yhtäkkiä pysähtyivät riviin, joka tuntui olevan palavalla tulella kirjotettu, sillä nuoren miehen kasvot ja katseet muuttuivat ikäänkuin tuhaksi.

Diakoni tuntui saavan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:

"Kuten näkyy, ovat kirkon vaatimukset ankaroita: vuoden kuluttua tulee kaikkien pappien avioliittojen olla purettuja; sillä oikea Herran palvelija ei voi elää lihallisessa yhteydessä naisen kanssa, saastuttamatta niitä pyhyyksiä, joita hän käsittelee, ja hänen sydäntään ei voi jakaa Kristuksen ja ensimäisen naisen syntisen jälkeläisen välillä."

"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman", vastasi pappi, tultuaan ensin tajuihinsa.

"Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa; mutta kun Kristuksen kirkon korkeammat tarkotusperät vaativat, silloin tulee rikoksesta laki. Ja huomatkaa tarkoin ero: ihminen ei saa erottaa. On siis vaan kysymys ihmisen esiintymisestä erottajana; mutta tässä esiintyy Jumala palvelijansa kautta, ja erottaa mitä Jumala on yhdistänyt: siis ei tässä tapauksessa pidä paikkaansa, mikä muuten pitää paikkansa kaikkiin tapauksiin nähden."

"Mutta Jumalahan on itse perustanut avioliiton?" väitti muserrettu pappi.

"Aivan, niinkuin jo sanoin, ja senvuoksi on hänellä myöskin oikeus se purkaa."

"Mutta tätä uhria ei Herra pyydä heikoilta palvelijoiltaan."

"Herra vaati Abrahamilta, että hänen tuli uhrata poikansa Isak."

"Mutta sydämet tulevat murtumaan."

"Aivan; sydämet tulevat murtumaan, mutta sitä palavampina ne pysyvät."

"Tämä ei milloinkaan saata olla lempeän Jumalan tarkotus."

"Lempeä Jumala ripusti oman poikansa ristille! Maailma ei ole mikään huvitarha! Turhuutta, katoovaista! Ja te voitte lohduttaa itseänne dekretaleilla..."

"Ei, kaikkivaltias Jumala, ei mitään dekretaleja; herra diakoni, taivaan tähden, antakaa minulle hitunenkaan toivoa; kastakaa sormenne pää ja sammuttakaa se epätoivon tuli, jonka te olette sytyttäneet. Sanokaa, ettei se ole mahdollista, kuvitelkaa uskovanne, että tämä kaikki on vaan ehdotus, jota ei ole hyväksytty."

Diakoni osotti sinettiä ja sanoi:

"Presentibus consulentibus et consentientibus... se on jo ratkastu ja vahvistettu. Ja mitä dekretaleihin tulee, nuori ystäväni, niin on niissä semmoisia viisauden aarteita, että ne hyvin soveltuvat sokaistun mielen valaistukseksi, ja jos minä tahdon antaa hyvän neuvon hyvälle ystävälle, niin sanon: lukekaa dekretaleja, lukekaa niitä aikasin ja myöhään, ja te tulette näkemään, että te tulette rauhottumaan ja voimaan hyvin."

Onneton pappi ajatteli niitä kiviä, joita hän oli antanut epätoivoiselle vaimolle saman päivän aamuna, ja hän taivutti päänsä iskun alla.

"Siis", sanoi diakoni, "nauttikaa lyhyestä ajasta; kesätuuli on puhaltanut, kukat ovat nousseet maasta ja tunturikyyhkystä kuullaan meidän maassamme. Sylvesterin päivänä, joulukuun lopussa tulen jälleen, ja silloin täytyy teidän talonne olla laastu ja koristettu ikäänkuin itse Herra Kristus astuisi sinne sisään, ja tämä pitää olla tapahtunut pannaan julistamisen uhalla. Te voitte tutkia tätä kirjettä lähemmin siksi. — Hyvästi! — Ja älkää unohtako lukea dekretaleja."

Hän nousi valkean hevosensa selkään ja ratsasti pois, ennättääkseen seuraavaan pitäjään ennen yötä ja levittääkseen siellä surua ja kurjuutta samoinkuin ilmestyskirjan hevosmiehet.