Part 2

Vuosi oli kulunut. Ei mitään ollut tapahtunut siitä kaikesta mitä oli pelätty. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat toisistaan vaan niiden hedelmien kautta, joita ne tuottivat, ja näiden kypsymisajan mukaan oli Lasse tehnyt kalenterin. Kaikki yksipuolisuus ruo'assa oli siten vältetty ja kaikki olivat paraassa terveydessä. Siten oli neljä vuodenaikaa, kussakin kolme kuukautta: Pisangi, leipähedelmä, taateli ja kokospähkinä. Pisangia, eli tammi—maaliskuuta, seurasi ananas ja oranssi; leipähedelmää, huhti—kesäkuuta, seurasi jättiläismansikoita ja viikunoita; taatelin, heinä—syyskuun mukana, tulivat persikat ja kirsikat; kokospähkinän, loka—joulukuun kanssa seurasivat aprikosit ja metsäviikunat. Senlisäksi hankittiin alituista vaihtelua melonien, granatiomenain, maissin, herneiden ja papujen avulla, niin että ruokalista aina oli uusi ja voitiin vaihdella lakkaamattomiin. Kun kukaan ei tehnyt työtä ja lämpö oli suuri, voitiin syödä ainoastaan hiukan. Ja kun laivaruokana oli ollut pääasiallisesti suolasta ruokaa, olivat hedelmät pitkäaikaisena parannuskuurina keripukkia vastaan, ja tämän kuurin kautta tuli kasviksien syönti vähitellen tavaksi. Muutamat yksityiset lihansyöntiyritykset tulivat rangastuiksi vatsataudeilla. Muuan vanha juoppo oli keksinyt antaa kokosmehun käydä väkijuomaksi, mutta hän tuli niin sairaaksi, ettei hän tehnyt sitä uudelleen, eikä kukaan muukaan. Näiden yksinkertaisten ravintoaineiden kautta lievennettiin intohimoja ja ainoastaan ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateutta ei voinut syntyä, kun kaikilla oli hyvä olo, eikä mitään epäjärjestystä sattunut. Kiukku ja viha katosivat, ja "oli liian kuuma", jotta viitsisi vaivata itseään, sanoi kapteeni. Senjälkeen kun oli totuttu olemaan ilman vaatteita, jotka muuten olivat kuluneet rikki, totuttiin käymään puolialastomana ja lopuksi pukivat miehet ja naiset ylleen ainoastaan hienosti palmikoiduista lehdistä tehdyn vyön. Lapset kävivät aivan alasti.

Ajan kuluttamiseksi keksittiin leikkejä, pallopelejä, kävelyjä, souturetkiä, ja erittäinkin osottivat lapset suurta halua kiipeillä puihin, missä taidossa ne pian saavuttivat suuren taituruuden. Vielä oli Lasse toimittanut neljä suurta juhlaa jokaisen vuodenajan alkaessa. Ja vilpittömällä ilolla käytiin tervehtimään jokaista uutta elonkorjuuaikaa, sillä ilo vaihtelun saamisesta ruo'assa oli todella sangen luonnollinen. Silloin keräännyttiin yhteen ja leikittiin koko päivä. Miehet, naiset ja lapset tanssivat vastanoukituista hedelmistä tehdyn suuren rovion ympärillä, ja esikoiset uhrattiin kaiken hyvän antajille, niinkuin jo Abel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä tapa oli kaikkien mielestä, Peter Snagginkin, sekä kaunis että raamatullinen.

Peter Snagg oli yrittänyt perustaa vapaakirkon ja hän koitti lukea saarnaa sen jäsenille, mutta kaikki tuntui niin hullunkuriselta, ja kun hän rukoili esivallan puolesta ja sotalaitoksen puolesta, niin ei sillä ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ja synnintunnustuksessa ei ainoakaan voinut olla avomielinen, sillä kellään ei ollut syntiä tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kaikkia kovia sanoja lakattiin käyttämästä ja annettiinpa lopulta toisilleen hyväilynimiäkin. Kun lapsi syntyi, tuli suuri riemu, ja se otettiin yhteiskuntaan leikkien ja laulaen, luonnon lahjana, joka ei vanhempien käsissä saanut pääoman raakaa sivumakua eikä näille tuntunut myöskään taakalta tai rangaistukselta. Kun joku nuorukainen ja tyttö tahtoivat yhdessä synnyttää lapsia ja tulla ystäviksi, ilmottivat he tästä Lasselle, joka heti vietti ilosta tapahtumaa juhlana, ilman että nuorikot kirjotettiin mihinkään kirjaan, tai heiltä vaadittiin mitään lupauksia totella toisiaan, niin että jos toinen tahtoi syödä viikunoita ja toinen pisangia, ei mikään laki voinut pakottaa heitä syömään samaa. Kun ei myöskään ollut mitään huoneita siivottavana, ei mitään astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehelleen alamainen; ja pesä- sekä vuode-ero oli pakollinen, koska ei ollut pesiä eikä vuodetta, vaan ainoastaan lehtikasa jonkun puun juurella.

Kaikki oli siten niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin mahdollista, ja äitien ei tarvinnut vartioida tyttäriään, sillä heidän ei tarvinnut pelätä, että vävyt ottaisivat tyttäriä rahojen vuoksi tai että tyttäret hommaisivat itselleen lapsia, sillä lapsen saamista pidettiin suurena siunauksena, ja sitä tilaa, jossa tyttö oli ennenkuin sai lapsen, kutsuttiin senvuoksi, "siunatuksi". Oli ainoastaan yksi asia, joka hämmensi rauhaa tällä Onnellisten saarella, nimittäin menneisyyden muisto, joka esiintyi erittäinkin unissa. Siten kuultiin usein nukkuvain huudahtavain unissaan. Muuan vanha mies uneksi usein ankkuripajasta ja tunsi vanginvartijan herättävän hänet potkulla kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, senvuoksi että hänellä oli liian paljon lapsia, uneksi öisin, että lapset huusivat leipää, ja kun hän heräsi ja näki auringon valasevan alati kantavia puita, itki hän ilosta, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä; mutta sitte tuli ajatus tulevaisuudesta hänen mieleensä. Silloin eivät mitkään lohdutukset auttaneet. Tämä oli tämän muuten onnellisen yhteiskunnan painajaisena: ajatus tulevaisuudesta. Kun he näkivät miten mainiosti heillä nyt oli, eivät he vavistuksetta voineet ajatella minkälaista he tulisivat saamaan, jos esimerkiksi jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävää ei kenelläkään heistä ollut syytä tuntea, sillä heidän takanaan oli joko kuritushuone tai sotapalvelus, ja niitä ei kukaan kaivannut. Menneisyyden muisto ja pelko tulevaisuudesta olivat niinä peikkoina, jotka häiritsivät heidän ihanaa rauhaansa, ja sekä Lasse että lääkäri ajattelivat sinne tänne keksiäkseen apua, mutta menestyksettä. Mutta mitä he eivät voineet keksiä, sen antoi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään vilvottelemaan unettoman yön jälkeen. Eräässä kallionrotkossa keksi hän pensaan, jossa oli sinisiä marjoja ja jota hän ei ollut emien nähnyt. Hän otti muutamia käteensä ja söi. Ne eivät maistuneet erityisemmin hyviltä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitte meni hän kotiinsa, se on sen pensaan luo, jossa hänellä oli lehtikasansa yötä varten. Siellä tapasi hän vaimonsa. Seppä oli erinomaisella tuulella ja puhui hullutuksia.

"Luulen sinun ottaneen naukun liiveihisi", sanoi vaimo, jolla vielä oli muisto menneisyydestä jälellä.

"Mitä lajia?", sanoi seppä kummastellen.

"Paloviinaa", sanoi vaimo ja maiskutti kieltään.

"Paloviinaa? Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavankaan; mitä se on?" sanoi seppä kummissaan.

"Ellet muista, mitä se on, niin muistat kai varmasti että istuit putkassa Karlskronassa!"

"Karlskronassa. En suoraan sanoen ymmärrä sinua", finesakka

"Silloin olet menettänyt muistisi", sanoi eukko.

Ja juuri niin sepän oli käynytkin ja sillä oli keksintö selvä. Lääkäri keräsi heti marjat ja antoi koko seuralle niitä syötäväksi, unettomuutta vastaan, kuten hän sanoi, ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lasse antoi marjainsa pudota mäelle, sillä, ajatteli hän, ei sitä tiedä mitä voi oppia menneisyydestä ja tulevaisuutta ei kukaan tunne.

NELJÄS LUKU.

Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lasse eräänä päivänä matkusti kauemmaksi saarelle tutkiakseen vielä kerran sen mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta ja saadakseen selville, jos se voisi kestää sitä vahvaa väenlisäystä, mikä kahden viime vuoden kuluessa oli tapahtunut. Hän oli ottanut pienen kanootin, jolla hän oli melonut ylös puroa bananipuiden tiheän holvin alla ja tullut muutamia penikulmia sisämaahan. Väsyneenä soudusta astui hän veneestä ja nautti aamiaisensa erään kirsikkapuun alla, jonka jälkeen hän asettui nukkumaan.

Hän ei ollut vielä nukahtanut montaakaan minuuttia, ennenkuin hän heräsi kahinaan ylhäällä bananissa, jonka oksien alle hän oli asettunut. Hän kurkisti ylös lehvien välitse ja sai nähdä ylhäällä aivan latvassa apinan, kuten hän otaksui, joka istui oksalla ja pitkillä kynsillään kaiveli siemeniä bananin paloista, joita se sitte pisti kokonaan parran peitossa olevaan suuhunsa. Lasse tuli levottomaksi, sillä tämä oli odottamaton kilpailija, joka kyllä, jos sillä oli seuraa, kuten oli luultavaa, tulisi tekemään heille melkoista haittaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa se kiven avulla. Hän meni pois ja etsi itselleen melonin, suurinta keltapunervaa lajia, ja tämä yhdessä ja kivi toisessa kädessään lähestyi hän puuta, jossa apina istui.

Ensin alkoi hän maiskuttaa kieltään: apina kuunteli ja paiskasi bananilla Lassea päähän.

"Coco", jatkoi Lasse ja näytti melonia.

Mutta apina ei vastannut, vaan juoksi puun latvaan, joka jousen tavoin taipui painon alla.

"Coco poikaseni", houkutteli Lasse, "tule tänne niin saat jotakin hyvää."

Mutta Coco ei tullut, vaan kääntyi selin ja käyttäytyi sopimattomasti, niin ettei Lasse ennättänyt pois alta, vaan kuohuen raivosta huusi: Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!

Näitä sanoja kuullessaan istahti Coco oksalle ja tuntui olevan syvän liikutuksen vallassa. Se hieroi nenäänsä puun kuorta vastaan ja kyyneleet tippuivat partaa myöten. Lasse kuuli sen huokailevan, mutta pysyttäytyi vielä sopivan välimatkan päässä.

"Kuuletko, sen tuhannen vietävä, etkö tahdo tulla alas ja maistaa minun meloniani, senkin tuhannen vietävä!"

Apinan liikutus tuntui kasvavan ja Lasse ei ollut vähemmän liikutettu, kuullessaan ihmisäänen ylhäältä bananista.

"Kotimaansäveliä, isänmaata ja ystäviä: minun silmäni itkevät sinun siemenesi vuoksi; ei milloinkaan ole Norrönan murre kaikunut niin suloiselta minun korvissani ja minun sydämeni on täynnään niinkuin kurpitsi, kun syksyn aurinko täyttää sen maidolla ja ytimellä!" "Luulenpa, piru vieköön, että siellä on pastori Axonius", puhkesi Lasse sanomaan. Ja sanoen: "minä se olen", syöksyi pastori alas bananista ja yhtyen pitkään syleilyyn makasivat molemmat maamiehet toistensa karvasilla rinnoilla, kylpien papin kyynelissä.

"Miten Herran nimessä te olette tullut tänne", oli nyt Lassen ensimäinen kysymys. "Mehän heitimme teidät mereen, vai kuinka? Onko joku valaskala niellyt teidät ja oksentanut maalle?"

"Minua ei ole oksennettu maihin", vastasi pappi, "minä olen uinut maihin".

"Kerro, kerro", sanoi Lasse..

Pappi kuivasi kyyneleensä pisangin lehdellä ja istahti kivelle. Sitten alkoi hän kertomuksensa.

"Ikäänkuin unessa muistan nyt senjälkeen kun sinä, minä sanon sinä, koska me tapaamme toisemme tällä tavalla, senjälkeen kun sinä minua siitä muistutit, että minut heitettiin mereen, syytä en enää muista."

"Oh, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo."

"Kuka on Aristoteles?" kysyi pappi.

"Ahaa", ajatteli Lasse, "hänkin on syönyt marjoista! − Anna mennä vaan ja anna Aristoteleen olla", sanoi Lasse.

Pappi jatkoi: "Senjälkeen kun olin uinut ympäriinsä määräämättömän ajan, muistan että tapasin pohjaa jalkaini alla, jonka jälkeen vaelsin maihin saarelle, joka muistutti tätä. Syötyäni marjoja ja juotuani vettä, paneuduin makaamaan. Herättyäni tunsin omituista rauhaa ja lepoa, jota en ennen ollut tuntenut. Luonto oli minulle ikäänkuin avoin kirja ja yhteys luonnon ja luojan välillä tuntui niin yksinkertaselta. Minä tunsin, että takanani oli jotakin mustaa menneisyyttä, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, eivätkä mitkään miettimiset rasittaneet minua. Ilosena mieleltäni, jommosena en ollut koskaan ennen ollut, vaelsin saaren sisäosiin. En ollut tullut kauas tielläni, ennenkuin näin miehen, joka oli polvillaan epäjumalankuvan edessä, jota hän palveli. Haha! ajattelin, olen tullut pakanamaahan, sillä minun ajatuksiini oli vielä ikäänkuin sekotettuna vanhoja, hämäriä kuvitteluja.

"Poissa suunniltani raivosta nähdessäni semmosta sielun halpamaisuutta, joka voi ryömiä ihmiskäsien valmistaman kuvan edessä, otin kiven ja löin alas epäjumalankuvan. Olisitpa ollut kuulemassa! Mies huusi ja repi tukkaansa ja kutsui minua pakanaksi. Kun hän oli rauhottunut, kysyin häneltä mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nicealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli tuhmin oppi, mistä olin kuullut puhuttavan. Se olikin hyväksytty ainoastaan neljän äänen enemmistöllä suuressa Nicean kirkonkokouksessa. Minä pyysin saada selityksen, mitä jumalaa he palvelivat, sekä oliko useampia kuin yksi jumala! Ei vastasi hän; he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, sanoin minä, silloin me palvelemme samaa yhtä jumalaa! Mutta mitä hänellä silloin oli epäjumalankuvan kanssa tekemistä, joka oli ripustettuna hirsipuuhun? Joo, se oli jumalan poika! Sepä oli huono jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, arvelin minä. Silloin vastasi hän, että sitä en minä ymmärtänyt. Minä myönsin sen kernaasti, ja hän lausui toivovansa, että kun pyhä henki saa vallan minun sydämessäni, tulisi asia paremmaksi. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä ohjasi minua, mutta että asia tulisi paremmaksi, kunhan minä joutuisin pois tämän kynsistä! Haha! Teillä on neljä jumalaa! Jos perkele, maailman ruhtinas vallitsee minua, niin pyydän saada pitää hänet. Jos hän (joka minua johti) oli luonut kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman ruhtinas, niin tahdoin tunnustaa häntä, Ja minä lankesin kasvoilleni ja rukoilin maailman ruhtinasta. Mutta silloin päästi mies huudon ja kutsui kokoon koko joukon kannattajiaan. He sitoivat minut käsistä ja jaloista. Senjälkeen johtivat he minut pieneen ihmeelliseen taloon, jossa oli hirsipuu katolla. — Kuka täällä asuu? kysyin minä. — Täällä asuu jumala, sillä tämä on herran huone, vastasi eräs mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puettuja. — Oi jumalani, maailman ruhtinas, huudahdin minä, lyö alas heidän hävyttömyytensä ukkosellasi! Sinä joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautanasi, sinäkö asuisit tässä hökkelissä! — Nyt tuli vanhin mustista luokseni ja tahtoi puhua ystävällisesti kanssani. Hän sanoi, että nicealainen oppi oli lempeyden oppi, ja senvuoksi tahtoi hän voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahtoisinko minä rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin puolesta. Siihen vastasin minä ei, koska en ensiksikään tuntenut ketään juutalaista, enkä toiseksi tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin suuttui hän ja sanoi että tulisin menemään helvettiin. Kun minä luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan olisi joku hyvä paikka, vastasin: kernaasti! — Kuinka, puhkesi hän sanomaan, sinä tahdot mennä helvettiin? — Tottakai, vastasin minä. — Silloin veivät he minut jumalan huoneeseen! Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessään ja tahtoi rahaa. Minä kysyin näyttikö hän jumalaansa rahasta? Silloin tuli eräs palvelija ja löi minua päähän kepillä. Minä pyysin häntä olemaan lempeän, sillä olin juuri ottamassa selvää lempeyden opista. Senjälkeen veivät he minut erään suuren taulun tuo. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha kärtynen ja pitkäpartanen äijä, hänen yläpuolellaan kyyhkynen ja hänen jalkainsa juuressa lammas; näiden ympärillä koko joukko muita siivekkäitä epäjumalia, ja heidän allaan helvetti. Se ei näyttänyt ensinkään houkuttelevalta. Joukko mustia epäjumalia nipisti pihdeillä miehiä, naisia ja lapsia arimmista paikoista ja vyörytteli niitä senjälkeen tulirovioon. — Se oli häijysti, sanoin minä, ja minut valtasi sokea into kääntää kaikki nämä onnettomat epäjumaluudestaan. — Onko tämä lempeätä nicealaista oppia, kysyin, ja jos helvetti on tämänlainen, en tahdo olla nicealainen! — Ja silloin lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan! Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso alas näiden onnettomien sydänten puoleen ja pehmitä heidän kovia hairahtuneita mieliään... Mutta pitemmälle en ennättänyt, ennenkuin minut paiskattiin nurin, ja kannettiin ulos.

"Seuraavana päivänä piti minut poltettaman elävältä senvuoksi etten uskonut nicealaista oppia. Minä kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeässä opissaan ollut mitään lempeämpää rangaistusta semmosesta rikoksesta kuin minun. Vastattiin ei. Rovio oli pystytetty, ja puettuna pukuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailman ruhtinaasta, jolla oli sarvi päässä ja joka ojensi kieltään, (ajattele semmosia pilkkaajia!) vietiin minut puupinon päälle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia minun edessäni valmistivat he minua kuolemaan. En ollut milloinkaan luullut, että semmosia villejä ihmisiä voisi olla meren saarilla. No, hetki oli lyönyt, ja minä luulin että kaikki oli lopussa.

"Silloin meni taivas pilveen ja pilvestä singahti salama, useampia salamoita, alas jumalan huoneeseen, alas epäjumalankuvien joukkoon. — Näettekö, näettekö, huusin minä, jumala lyö alas oman huoneensa. Vieläkö nyt uskotte, että hän asuu siellä sisällä! — Mustat miehet hajaantuivat ja minä riistin itseni irti. Otettuani rannalta veneen, pakenin merelle, sillä kernaammin halusin kuolla jumalan kuin näiden pakanain kädestä. Ja nyt olen täällä, ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään minun kanssani kääntämään näitä pakanoita ainoaan oikeaan oppiin."

Lasse oli huomaavaisesti kuunnellut papin ihmeellistä kertomusta, mutta lopulla olivat hänen silmänsä vielä suuremmalla huomaavaisuudella olleet suunnattuina tulivuorta kohti, joka etäisyydessä puhalsi itsestään heikon savupilven.

"Lähtekäämme ensin puhumaan ystävillemme", sanoi hän, "ennenkuin lähdemme käännytysretkelle."

He menivät veneeseen ja soutivat kotiinpäin, opettavaisesti keskustellen erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten synnystä. Kun he tulivat kotiin, oli taivas aivan mustana savusta ja heikkoa jyrinää kuului etäisyydestä. Levottomuus oli kaikkien mielessä, eikä tiedetty mitä oli tuleva. Papin takasintulo ei herättänyt mitään huomiota, sillä nyt oli muuta ajateltavana. Koko yö valvottiin ja puuhailtiin veneiden kanssa, jotka oli oltu tarpeeksi varovaisia säilyttämään ja pitämään varalla.

Taivas oli punanen kuin tuli, ja ne jotka kiipeilivät puihin keräämään ruokavaroja, voivat tulivuoren loisteessa nähdä mitä he tekivät. Koko seuraava päivä jatkettiin veneiden täyttämistä vedellä, hedelmillä ja lehdillä, sillä nyt oli pelättävänä sekä nälkää että vilua. Jyrinä suureni ja maa keinui. Kolmantena päivänä kuului ukkosen jyrähdyksiä ja tulivuoresta puhkesi vesiryöpyn tavoin sulava, hehkuvanpunanen laavavirta.

Nyt syöksyivät kaikki veneisiin ja surulla, itkien ja huo'aten lähdettiin pois Onnellisten saaresta, missä kaikkea antava luonto oli ruokkinut heitä ja vaatettanut heitä kolmen vuoden ajan, missä he olivat eläneet levossa ja onnellisuudessa, ilman riitaa ja toraa, ja joka heidän nyt oli jätettävä mennäkseen tuntemattomia kohtaloja kohti.

Kun he olivat tulleet ulos merelle, alkoi saari vajota. Puut laskeutuivat veden alle ja latvat huojuivat laineiden heitteleminä. Alemmat töyräät vajosivat vähitellen; vihdoin alkoivat aaltojen tyrskyt huuhtoa itse tulivuoren aukkoakin. Jokainen laine, joka löi aukosta sisään, ruiskutettiin ulos höyrypilvenä, hohtavan laavan piinaamana, palavan tulikiven sinertämällä ja viheliäisenä kuparin ja muiden metallien vaikutuksesta, jotka sulivat tässä mahtavassa uunissa.

Ja sitte hävisi Onnellisten saari näiden onnettomien silmien edessä, jotka nyt jättivät itsensä laineiden ja tuulen kuljetettaviksi, mennäkseen kuolemaa tai ehkä jotakin vielä pahempaa kohti.

VIIDES LUKU.

Kun matkustajamme vihdoinkin viiden päivän harhailemisen jälkeen saivat maata näkyviin, olivat he melkein menehtyneitä vilusta. Uusi maa, joka aukeni heidän silmiensä edessä, tuntui olevan mannermaata tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maihin, olivat heidän ruokavaransa lopussa, ja he heittäytyivät ahneudella syömään muutamia simpukoita, joita oli ajautunut rannalle, ja tästä traanisesta ruo'asta saivat he vähitellen takasin ruumiinlämpönsä. Maassa tuntui olevan kylmänpuoleinen ilmanala ja Onnellisten saaren kaikista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsänä oli pyökkiä, tammia, koivuja ja korkeammilla vuorilla mäntyjä sekä kuusia. Nälkäsiä kun olivat, koittivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta niistä ei vatsa täyttynyt, ja ne maistuivat sitäpaitsi vastenmielisiltä. Mutta puiden välissä juoksenteli jäniksiä, petoeläimiä, villiä vuohia ja pukkia, ja pensaissa kuherteli teiriä ja metsoja. He huomasivat senvuoksi heti, että täällä oli elettävä metsästyksestä ja kalastuksesta, ja että niin pian kuin mahdollista oli hankittava lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei tahdottu kuolla viluun.

Lasse kutsui heti suuren kokouksen ja teki seuraavan suunnitelman:

Ensimäisenä päivänä sai kukin mennä rannalle ja elättää itseään simpukoilla sekä etsiä rotkoja ja onttoja puita yösijaansa varten. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet itselleen luolan tai rotkon, täytyisi heti senjälkeen hankkia simpukoita ja vettä joillekin niistä, jotka valmistivat jousia otusten ampumista varten, sillä koko näiden aika menisi tähän. Valmistavana työnä jousien valmistamiseen kehotettiin etsimään teräviä kiviä, joita voitiin käyttää veitsinä.

Yön saapuessa ei oltu päästy pitemmälle kuin terävien kivien keräämiseen, ja yöksi ryömittiin makaamaan luoliin, rotkoihin ja ylösalasin käännettyjen veneiden alle. Seuraavana aamuna alkoi jousien valmistaminen, senjälkeen kun yksi ja toinen oli kiviä heittämällä yrittänyt tappaa jonkun otuksen, joiden taljat heti nylettiin ja käytettiin vaatteiksi alaikäisille lapsille. Kun senjälkeen kolmantena päivänä osa jousia oli valmiina, menivät miehet metsälle, ja nekin naiset, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lapsia hoidettavana, seurasivat mukana. Tämä tapahtui hädän viime hetkellä, sillä kaikki simpukat, joita myrsky oli heittänyt rannalle, olivat syödyt. Metsästyssaalis ei ollut suuri. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat keskenään riitaan siitä kuka sen oli tappanut, ja he olisivat tapelleet, ellei Lasse olisi tullut väliin ja ratkassut asian siten, että he saivat jakaa saaliin.

"Nyt alkaa tappelu", sanoi Lasse itsekseen, ja kohtaus teki läsnäoleviin synkän vaikutuksen.

Otukset täytyi syödä raakana, mikä oli vastenmielistä. Mutta aterialle, johon nyt käytiin, tulivat kaikki raskaat naiset ja ne naiset, jotka olivat saaneet pysyä kotona lasten takia, ja pyysivät hekin syödäkseen. Ei kukaan tahtonut jakaa omastaan. Silloin täytyi Lassen taas astua välittämään, ja hän määräsi jokaisen miehen, joka oli syntyneiden tai syntymättömien lasten isä, jakamaan saalistaan naisten kanssa. Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä kolmen vuoden aikana Onnellisten saarella olivat miehet ja naiset sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitoja. Lassen täytyi käydä välittämään. Ja senjälkeen kun hän oli jakanut miehet ja naiset kahteen joukkoon, kehotti hän jokasta naista valitsemaan itselleen miehen. Sitte täytyi jokaisen naisen luvata olla harjottamatta yhteyttä kenenkään muun miehen kanssa niin kauan kun mies hankki hänelle ja hänen lapsilleen ruokaa ja vaatteita. Tämä oli kaikkien mielestä aivan oikein. Mutta Peter Snagg, joka aina tahtoi panna vastaan, esitti kysymyksen, mitä miehen olisi tehtävä, jos nainen olisi uskoton, johon Lasse vastasi, että hänen velvollisuutensa elättää naista lakkasi silloin, se on, miehellä olisi oikeus erota naisesta tai ajaa hänet pois, sillä luonto ei ollut tarkottanut, että toinen saisi työllään maksaa toisen huvin.

"Ja sitte meillä on avioliitto taas valmiina" ajatteli Lasse itsekseen.

Kaikki keskenkasvaneet lapset saivat syötyjen otusten luista tehdä ongenkoukkuja, ja kierrettyä ruohoa siimanaan voivat he alkaa hiukan kalastaa.

Siten eli nuori yhteiskunta sangen vaivaloista elämää jonkun aikaa. Talvi oli julma rotkoissa, sillä vielä ei ollut tulta.