Part 15

Napoleon, joku vähän ennen keisariksi-tuloansa raivoisan innostuksen vallitessa oli jaellut kunnialegionan ristejä vanhoille sotureilleen Boulogne'in luona, oli useampaan kertaan päättänyt hyökätä suorastaan Englantiin, mutta aina luopunut tästä aikeesta. [Napoleon oli tätä suunnitelmaa valmistaessaan joutunut tekemisiin höyrylaivan keksijän Robert Fulton'in kanssa. Tämä oli useana vuonna oleskellut Parisissa suunnitellen monenmoisia keksintöjä; muun muassa hän ahkerasti kokeili jonkinmoisen torpedon valmistamisessa ja teki luonnoksia laivoja varten, jotka koetteeksi oli aiottu liikkumaan Seine-joella höyryn voimalla. Se kuitenkaan ei onnistunut toiveiden mukaan eikä Napoleonilla ollut aikaa odottaa keksinnön valmistumista.] Hän kyllä selvästi huomasi suuret vaikeudet, ja viimeisten tutkimusten mukaan on epäilyksen alaista, tahtoiko hän toden tullessa uskaltaa kaikki niin vaarallisen arvanheiton varaan ja suorittaa tuon kaikkialla puhutun ja suuresti pelätyn maallenousun. Veljelleen Josefille hän lausui, ettei hän ajatellut itse johtaa yritystä, vaan aikoi jättää sen _Ney'lle_, jonka ei edes pitänyt suunnata iskua suorastaan Lontoota vastaan, vaan kulkea Irlantiin. Todennäköisintä on, että jos Napoleon olisi havainnut suotuisan tilaisuuden, hän ehkä olisi koettanut onneansa, mutta että hän ennen kaikkea tahtoi käyttää maallenousu-yritystä sekä tekosyynä niin suuren sotajoukon koossa pitämiseen täysin asestettuna että todellisten aikomustensa verhona. Tämän keisari itse lausui valtioneuvostossa tammikuulla 1805. "Kun rauhan aikana pidetään niin suuria voimia koossa -- m.m. 20,000 tykistöhevosta ja täydellinen kuormasto -- täytyy keksiä veruke, joka selittää minkä tähden tätä kaikkea hankitaan ja kootaan, niin etteivät muut mannermaa-vallat saa aihetta epäilyksiin. Ja semmoisen verukkeen suo meille maallenousu-yritys Englantiin. Kaksi vuotta sitten en voinut tätä suoraan ilmaista, mutta aina se on ollut mielessäni." Myöskin ranskalaisten vuoksi oli veruke tarpeellinen. Sillä niin suuriin rahallisiin uhrauksiin, joita nämä koossa pidetyt sotajoukot kysyivät, hän saattoi toivoa kansan suostuvan ainoastaan jos oli kyseessä ranskalaisten väkevän kansallisvihan tyydyttäminen Englantia vastaan. Sota jotakin mannermaan valtaa vastaan ei ikinä tulisi niin kansanmieliseksi kuin sota Englantia vastaan. Mutta kun saapui tieto Itävallan liittymisestä liittokuntaan ja sen uhkaavista varustuksista, saattoi hän jonkinlaisella oikeudella kansalleen selittää, että hänet pakoitettiin mannermaasotaan. Kuinka kauvan edeltäpäin hän oli sen päättänyt ja kuinka kiihkeästi hän sitä halusi, siitä tiesi ainoastaan ani harva. Mutta hän oli saavuttanut mitä hän tahtoi; hänen joukkonsa olivat täydessä kunnossa, ja siten hän oli, kuten itse sanoi, kaksikymmentä päivää muista edellä.

Ei yksikään maailmassa osannut käyttää sellaista etua paremmin kuin Napoleon. Eikä kukaan osannut paremmin kuin hän pimittää vihollista. Kun hän jo elokuun 13 p:nä kirjoitti Talleyrand'lle päättäneensä käydä Itävallan kimppuun ja olevansa marraskuussa Wienissä, jossa keisari Frans ei saisi joulua viettää, hän vielä elokuun 20-22 päivinä oli antavinaan käskyn sotajoukkojen viemisestä laivoihin Boulogne'ssa, jolla käskyllä hän tahtoi yhä uskotella että hän todellakin ajatteli hyökkäystä Englantiin; mutta 24 p:nä Marmont sai salaisen käskyn lähteä pikamarsseissa Mainz'iin ja kuukauden lopussa koko armeija kaikessa hiljaisuudessa oli liikkeellä itään päin öisissä pikamarsseissa. Neljä viikkoa myöhemmin tuo taistelukuntoinen ja taisteluhaluinen suuri armeija, noin 150,000 miestä nuorten, mutta sodassa harjaantuneiden kenraalien johtamana astui Reinin yli.

Hyökkäyssuunnitelmaan nähden oli noudatettu täydellistä salaperäisyyttä; ei yksikään Ranskan sanomalehti rohjennut hiiskuakaan sotajoukkojen liikkeistä, ja itävaltalaiset, liikkeelle lähtiessään, luulivat Napoleonin päävoiman vielä olevan Boulogne'issa. Oli näet levinnyt huhu, että Englanti samaan aikaan kun itävaltalaiset samosivat Ranskan rajaa kohden aikoi yrittää maallenousua Ranskan rannikolle, joten Napoleonin oli pakko hajoittaa voimansa. Ja kun lisäksi tulivat nuo Saksassa alituisesti liikkuvat huhut, että tyytymättömyys keisarilliseen hallitukseen oli noussut sellaiseen huippuun, että vallankumous oli kysymyksessä, niin Itävallan hallitus luuli voivansa turvallisesti ryhtyä hyökkäystoimeen ja lähetti etevimmän sotapäällikkönsä, arkkiherttua Kaarlen, miehittämään italialaiset kallisarvoiset maakunnat, jotka se nyt toivoi voivansa liittää kruunuunsa. Mutta Napoleon oli määrännyt Tonavanlaakson, tuon leveän Saksan kautta käyvän yhdystien läntisen ja itäisen Euroopan välillä, tämän lyhyen, mutta seurauksiltaan ratkaisevan sodan näyttämöksi, ja jo elokuun 13 p:nä hän oli sanellut _Daru'lle_ sotaretken täydellisen suunnitelman. "Liikekäskyt, marssien aikamäärät, paikat missä sotajoukkojen tuli tavata toisensa tai yhtyä, hyökkäykset, vihollisen eri liikkeet ja erehdykset -- kaikki tuo oli tässä kiireessä sanellussa suunnitelmassa kaksi kuukautta ennakolta ja 200 penikulman etäisyydessä arvattu... Taistelutantereet, voitot, vieläpä päivätkin, jolloin meidän tulisi astua Müncheniin ja Wieniin, kaikki oli ennakolta määrätty ja pantu paperille niinkuin sitten tapahtui." Ja tätä neroa vastassa seisoi itävaltalainen kenraali _Mack_, Napoleonin mielestä "kaikista ihmisistä kelvottomin". Luottaen yllämainittuihin huhuihin hän laski, etteivät ranskalaiset voineet saapua Saksaan ennen venäläisten tuloa, ja porhalsi siis huoletonna esiin luullen joutuvansa siksi hyvään aikaan, että saisi taivutetuksi Baijerin horjuvan vaaliruhtinaan puolellensa. Mutta tämä piti edullisimpana liittyä Ranskaan, ja Mack'in toiveet tässä kohden pettivät. Hän eteni kumminkin yhä ja kokosi joukkonsa Ill-joen rannalle. Mutta päivä päivältä verkko yhä enemmän kiertyi onnettoman kenraalin ympärille, joka ei aavistanutkaan tuhoavaa varaa ja liikkui siinä harhaluulossa, että ne ranskalaiset osastot, joita huomattiin hänen läheisyydessään, olivat paluumatkalla tukahduttaakseen vallankumouksen Ranskassa. Lokakuun 16 p:nä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa kokonaan suljettu Ulmiin, ja 20 p:nä hän antautui koko armeijoineen, jossa oli 33,000 miestä ja 60 tykkiä. "Olen saavuttanut tarkoitukseni", kirjoitti Napoleon edellisenä päivänä puolisolleen, "olen tuhonnut itävaltalaisen armeijan pelkillä marsseilla." Tieto Mack'in sulkemisesta ja antautumisesta sai venäläiset, jotka olivat joutuneet Inn-joen luo, kiireesti vetäytymään takaisin Napoleonin hätyyttäminä; hän nimittäin lähetti Murat'n edeltäpäin ajamaan heitä takaa. Mutta Krems'in luona heidän onnistui päästä Tonavan yli toiselle rannalle; Murat'ta houkutteli nyt halu rientää itään päin ja miehittää Wien sekä jättää venäläiset takaa-ajamatta. Siten vihollinen pääsi pakoon koillista kohden Böhmiin, jossa sen sopi odottaa lisävoimia. Napoleon kirjoitti Murat'lle ankarasti moittien: "Te olette minulta hukannut kaksi päivää ja olette vain ajatellut kunniaa, jonka Wien'in valloittaminen tuottaa. Mutta ei ole mitään kunniaa ilman vaaraa." Wienissä Murat kuitenkin oli suureksi hyödyksi ottaessaan haltuunsa Tonavan sillat. Täältä Napoleon lähetti hänet pohjoiseen toivoen tällä liikkeellä saavansa venäläiset, joita hän nyt itse suorastaan ahdisti, kahden tulen väliin ja lyövänsä ne ennenkuin ne pääsivät yhteen apujoukkojensa kanssa.

Mutta sotatempulla venäläiset täällä taas pääsivät pälkähästä, ja kun niihin Brünn'issä yhtyivät erinäiset apuosastot, niin Napoleon joutui varsin tukalaan asemaan. Hän oli tahtonut saada tehdyksi rauhan Wien'issä, mutta hän oli ahdistaessaan vihollista musertamatta sitä, se kun alituisesti pujahti hänen käsistään, joutunut paljon laajemmalle toimialalle kuin mihin hänen voimansa riittivät. Ja juuri nyt hän sai kaksi masentavaa tietoa; toinen oli se, että Nelson oli maksamalla voiton hengellänsä lokakuun 21 p:nä 1805 Trafalgar'in luona kokonaan hävittänyt Ranskan laivaston. Kahdeksantoista ranskalaista laivaa oli valloitettu ja 7,000 miestä kaatunut. Merisota Englantia vastaan oli nyt mahdoton. Toinen Napoleonille saapunut epämieluinen tieto oli se, että Preussi, jonka kuningas tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä, että Ranskan joukot huolimatta hänen puolueettomuudestaan olivat kulkeneet hänen maansa läpi, nyt oli päättänyt yhtyä liittokuntaan, joten liittolaisten armeija oli lisäytyvä 180,000 miehellä. Suurella diplomaattisella oveluudella Napoleon ryhtyi keskusteluihin erikseen Venäjän ja Itävallan kanssa, tinkien tuntuvasti vaatimuksistaan saadaksensa rauhan. Mutta kumpikaan valtakunta ei pitänyt eduilleen sopivana tehdä rauhaa, ja asema olisi ehkä käynyt vieläkin vakavammaksi Napoleonille, ellei tsaarin turhamielisyys -- inhimillinen ominaisuus, joka aina oli Napoleonin uskollisin liittolainen -- olisi häntä siitä auttanut.

Sillä nuoressa hallitsijassa paloi halu päästä vetämään väkikalikkaa Napoleonin kanssa. Eihän mikään tuottaisi sellaista kunniaa kuin "kenraali Bonaparten" voittaminen. Hänen kenraalinsa kyllä neuvoivat häntä odottamaan, kunnes Preussi pääsee esille ja kunnes itävaltalaiset arkkiherttuat saapuvat apujoukkoineen, mutta taisteluinnossaan hän luopui vahvasta asemasta, jota vastaan Napoleon ei rohjennut hyökätä, ja samosi esiin. Tieto tästä tuli niin odottamatta Ranskan kenraaleille ja itse keisarille, ettei heti rohjettu sitä uskoa. Mutta kun se huomattiin todeksi, oli Napoleonilla oitis sotasuunnitelma valmis. "En aio nyt ryhtyä tavalliseen, vaan ratkaisevaan taisteluun", sanoi hän kenraaleillensa, ja joulukuun 1 p:nä hän asettui Austerlitz-kylän luona asemaan, jonka tarkoitus oli houkutella venäläiset heikontamaan keskustaansa ja sitten kiertävällä liikkeellä koettamaan katkaista hänen peräytymistään. Ilokseen hän näki heidän suorittavan tämän liikkeen. "Ne menevät ansaan", hän huudahti. "Ennen huomispäivän iltaa minä kaappaan tämän armeijan". Pimeän tullen keisari itse ratsasti kautta leirinsä rohkaisten joukkojensa mieltä. "Vihollisen marssiessa kiertääksensä oikeata siipeäni, tarjoo hän minulle kylkensä", sanoi hän, ja siitä joka sotamies ymmärsi pääasian tulevassa taistelussa. Seuraavana aamuna taistelu alkoi kolmen keisarin silmien edessä, ja ennenkuin "Austerlitz'in aurinko" oli laskenut, olivat yhdistyneet Venäjän ja Itävallan sotajoukot kerrassaan rikkirevityt. Noin 80,000 kuollutta ja haavoitettua virui kentällä; ranskalaiset olivat saaneet 20,000 vankia ja anastaneet 200 tykkiä. Napoleon julkaisi armeijalleen riemuitsevan julistuksen: "Soturit! Olen teihin tyytyväinen; olette Austerlitz'in päivänä täyttäneet kaikki odotukseni, mitä minulla oli miehuudestanne... ja jokainen, joka kuulee sotamiehestä, että tämäkin oli mukana Austerlitz'issa, tietää siitä, että se on uljas mies!"

Kaksi päivää tämän jälkeen tapahtui Habsburgin suvun perillisen ja Ranskan keisarin kuuluisa yhtyminen. Kaikki kulkupuheet Napoleonin raakuudesta ja uhkamielisyydestä lyötyä vastustajaansa kohtaan ovat pidettävät kerrassaan keksittyinä. Päinvastoin hän tässä ensimäisessä kohtauksessaan Euroopan yhden laillisen hallitsijan kanssa esiintyi kerrassaan kohteliaana ja ystävällisenä. Keisari Frans saavutti aselevon ja toimitti liittolaiselleen tiedon, että Napoleon oli suostuvainen rauhaan molempien valtojen kanssa, vaatimatta Itävallalta alueluovutusta, jos tsaari suostuisi sulkemaan satamansa englantilaisilta. Mutta venäläiset olivat liiaksi riippuvaiset Englannin apurahoista eivätkä siis siihen suostuneet. Tsaari jätti keisari Fransin oman onnensa nojaan ja vetäytyi jo joulukuun 6 p:nä pois armeijansa surullisten tähteiden kanssa. Uudenvuoden päivänä 1806 keisari Frans allekirjoitti Presburg'issa joulukuun 26 p:nä laaditut raskaat rauhanehdot. Ne italialaiset alueet, jotka olivat jääneet Itävallalle Campo-Formion rauhassa, luovutettiin Italian kuningaskunnalle paitsi Triest'iä; kaikki Napoleonin toimenpiteet Italiassa hyväksyttiin, ja Ranskan liittolaiset Baijeri ja Würtemberg korotettiin kuningaskunniksi ja saivat muutamia kaupunkeja ja alueita.

Liittolaisten aikomus supistaa Ranska niihin rajoihinsa, jotka sillä oli ennen vallankumousta, ei toteutunut. Päinvastoin Presburg'in rauha tuotti Napoleonin valtakunnalle suuremmoisia aluelisiä. Sillä voitollisen "kolmen keisarin taistelun" jälkeen hän saattoi ryhtyä toteuttamaan entisiä unelmiansa yhden päämiehen johtamasta Euroopasta, yhdestä keisarista, jolla on kuninkaita virkamiehinä ja joka jakelee kuningaskuntia kenraaleilleen j.n.e. Rauhanteon jälkeisenä päivänä hän armeijakäskyssä antoi tiedoksi, että bourbon'it, jotka huolimatta puolueettomuudestaan sodan aikana olivat salaa olleet tekemisissä englantilaisten kanssa, olivat lakanneet hallitsemasta Neapelissa. Hän teki veljestään Josefista Neapelin kuninkaan; poikapuolensa Eugéne de Beauharnais oli jo nimitetty Italian varakuninkaaksi. Hänen veljestään Louis'sta tuli Hollannin kuningas; hänen sisarensa olivat jo saaneet italialaisia maakuntia, ja kenraali Murat, joka oli nainut hänen kauniin sisarensa _Caroline'in_, tuli Berg'in suurherttuaksi; tämä herttuakunta oli muodostettu niistä maakunnista, jotka Preussin Hannoveria vastaan oli täytynyt luovuttaa Schönbrunn'in sopimuksessa joulukuun 15 p:nä 1805. Äsken saaduista Venetsian ja Neapelin maakunnista muodostettiin 16 herttuakuntaa, jotka sitten annettiin hänen eteville miehillensä. Sitäpaitsi Napoleon toteutti aikeen, joka enemmän kuin sata vuotta oli kytenyt Ranskan politiikissa, muodostamalla Baijerista, Würtemberg'istä, Badenista ja useista läntisen Saksan pienistä valtioista Reinin liiton vastapainoksi Preussille ja Itävallalle. Se oli asetettava hänen suojeluksensa alaiseksi ja oli sentähden likeisessä liitossa Ranskan kanssa. Saksalaiselta taholta lausuttiin lämpimästi toivottavan muinaisen länsimaisen valtakunnan uudestaan perustamista keisari Napoleonin johtamana, semmoiseksi kuin se oli ollut Kaarle Suuren aikana, jolloin siihen kuului Italia, Ranska ja Saksa. Ja Reinin liiton perustaminen tiesikin todellisuudessa vanhan saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamista. Samana päivänä, elokuun 1 p:nä 1806, jolloin liiton perustaminen saatettiin Saksan valtiopäivien tiedoksi, ilmoitti Ranskan lähettiläs herransa puolesta, ettei hän enään tunnusta mitään saksalaista keisarikuntaa; elokuun 6 p:nä keisari Frans luopui arvostaan Saksan keisarina, mutta tunnustettiin Itävallan keisariksi.

Saadakseen kaiken tämän toteutetuksi Napoleon oli antanut voitokkaiden joukkojensa viipyä etelä-Saksassa, itse Itävallassakin hän piti miehitettynä erään linnan, ja joukkojen asema oli tahallaan tehty siksi uhkaavaksi Preussille, ettei tämä maa rohjennut kieltäytyä, kun Napoleon helmikuussa 1806 vaati sitä sulkemaan kaikki Hannoverin satamat ja omat Pohjanmeren-satamansa Englannilta; vaatimus, joka aiheutti Preussin kaupalle sekä maalla että merellä varsin tuntuvan tappion ja joka sen ohessa uhkasi Preussia sodalla Englannin puolelta.

Mitä suurin hälinä nousi sentähden Berlin'issä, kun Lontoosta kuultiin, että Napoleon oli tarjoutunut luovuttamaan Hannoverin takaisin Englannin kuninkaalle, joka koko sydämellään oli kiintynyt saksalaisiin maihinsa. Liittokunnan isä, Napoleonin leppymätön vastustaja _William Pitt_ oli jo kuollut, kuten vakuutettiin, mielipahasta rauenneitten suunnitelmiensa tähden, ja ranskalais-ystävällinen _James Fox_ oli saanut ulkoasiain politiikin johdon käsiinsä. Se rauhallinen mieliala, joka oli hänen lyhyen hallintoaikansa tunnusmerkkinä, oli vaikuttanut tuon tarjouksen Hannoverin takaisin-antamisesta, ja heti oli Preussin sotapuolue käynyt siihen kiinni; tämä puolue eli kuningattaren johtamana kopeasti Fredrik Suuren päivien muistoissa. Heikko kuningas ei jaksanut vastustaa ranskalais-vihollisen liikettä, joka yhä laajeni, vaan rupesi varustautumaan; kun Venäjä samaan aikaan asettui torjuvalle kannalle, ja Englanti Fox'in kuoleman jälkeen taas palasi entiseen potitiikkiinsa, teki Napoleon sen johtopäätöksen, että uusi liittokunta oli tekeillä, jäsenenä Preussi Itävallan asemesta. Tämä luulo sai varsinaisen vahvistuksen, kun hän Preussin kuninkaalta Fredrik Wilhelm III:lta sai kehoituksen peräytyä pois Saksasta. Sillä, joka rohkeni puhua sellaisessa äänilajissa Napoleonille, täytyi tietysti olla väkeviä ystäviä selän takana. Napoleonin asiana oli nyt kuten ainakin joutua paikalle ennenkuin ystävät pääsivät yhtymään ja tuhota niistä yksi kerrallaan. Preussi oli määrännyt lokakuun 8 päivän vaatimustensa täyttämisen viimeiseksi hetkeksi, mutta se sai vastauksen pikemmin ja toiseen suuntaan kuin oli odottanut.

"Aikomukseni on seisoa Saalfeld'issä (Thüringen'issä) ennenkuin vihollinen voi saapua sinne melkoisella voimalla", Napoleon kirjoitti Berthier'lle syyskuun 30 p:nä, ja jo lokakuun 7 p:nä hän oli Bamberg'issa. Sinne hänelle tuli Preussin kehoitus siirtyä Saksasta ennen lokakuun 8 p:ää. "Teidän majesteettinne ministeri", kirjoitti Napolen Fredrik Wilhelmille, "on haastanut minut yhtymiseen lokakuun 8 p:nä, ja ritarina minä takaan sanani: minä seison keskellä Saksen'ia."

"Yksi huono kenraali", oli Napoleon kirjoittanut ensimäisen italialaisen sodan aikana Direktoriolle, "on parempi kuin kaksi hyvää." Ei voi mikään paremmin kuvata hänen käsitystänsä, että sodassa on välttämätöntä uskoa koko johto yhden miehen käteen. Ja jos tämä käsitys kaipaisi todistusta, niin kyllä sitä on yltäkylläisesti hänen vastustajiensa tappioissa. Tässä Preussin sodassa hän taas seisoo edustamassa hallitsijaa ja sotapäällikköä samassa henkilössä, hänen tahtonsa on korkein laki, ei tarvitse ketään kuulustella, ei ole mitään "verukeosastoa", ei mitään ristiriitaisia ministerietuja j.n.e.; hänen sanansa ja käskynsä viedään silmänräpäyksessä ja suoraan hänen alaisillensa ja suoritetaan sokeasti. Toisella puolella seisoo vanha kivulloinen sotaherra, Braunschweig'in herttua Ferdinand, luonteeltaan epäröivä, ja hänen rinnallaan yliherransa kuningas. Ollen itsenäisyyttä vailla samoinkuin herttuakin kuningas kolmen eri puolueen vaikutuksen alaisena esiintyi usein samaa ylikenraalia vastaan, jonka hän itse oli siksi määrännyt. Pääkortteerissa vallitsi yhä erimielisyys sodan johtamisesta, jopa silloinkin kun vihollinen lähestyi katkaistakseen preussilaisilta tien Berlin'iin. Napoleon törmäsi 14 p:nä ruhtinas Hohenlohe'n johtamiin preussilaisiin Jenan luona, ryntäsi niitä vastaan luullen niitä vihollisen pääarmeijaksi ja löi ne. Mutta Auerstädt'in luona, muutama penikulma Jenasta pohjoiseen, _Davout_ samana päivänä loistavalla urhoollisuudella taisteli päävoimaa vastaan. Ennen iltaa taistelu oli voitettu ja preussilaiset hurjassa paossa, ranskalaisten kenraalien ahdistamina. Vähitellen ne pakotettiin antautumaan, _Blücher_ vasta Lybeck'issä. Braunschweig'in herttua oli kuolettavasti haavoittunut, 30,000 miestä kaatunut ja 40,000 otettu vangiksi.

Kaksi viikkoa sen jälkeen Napoleon juhlakulkueessa astui Berlin'iin, käytyänsä Fredrik Suuren haudalla Potsdam'issa, josta hän lähetti Fredrikin miekan Parisin invaliidihotelliin. Uteliaat berliniläiset näkivät hämmästyneinä, että tuo peljätty valloittaja olikin pieni mies, yksinkertaisemmassa puvussa kuin yksikään hänen kenraaleistaan. Marraskuun 12 p:nä hän saattoi sanoa koko Preussin kuningaskunnan olevan hänen vallassaan. Ainoastaan jotkut linnat sisämaassa ja Itämeren rannikolla, niiden joukossa Königsberg, jonne kuningas oli paennut, olivat pitäneet puoliansa. Preussin 200,000 miehen armeijasta oli enää koossa vain 15,000 miestä.

Napoleon oli ainoastaan vastenmielisesti ruvennut tähän sotaan, hän piti tyhmänrohkeana ja niin uhmaavana Preussin esiintymistä häntä vastaan, että hän itse oli yllämainitussa kirjeessä kirjoittanut kuningas Fredrik Wilhelmille: "Teidän majesteettinne tulee voitetuksi. Minulla ei ole mitään hyötyä taistelusta teitä vastaan; en pyydä mitään enkä ole mitään pyytänyt teidän majesteetiltanne. Nykyinen sota on epäviisas sota." Mutta Venäjä oli asettunut Preussin puolelle, ja Englannin voitiin odottaa mielellään tekevän samoin; nuo äkkiä saavutetut edut synnyttivät hänessä luonnollisesti ajatuksen käyttää asemaansa mahdollisimman voimakkaasti näitä molempia vihollisiansa vastaan. Hän esitti siis preussilaisille semmoiset rauhanehdot, ettei kuningas voinut niihin mitenkään suostua. Ja jottei hän tulisi seisomaan taistelussa yksin, viritti hän uudestaan nuo vanhat välittelyt Turkin kanssa, joita ei oltu koskaan kokonaan katkaistu, ja sai sultaanin häikäisemällä hänet houkuttelevilla alueiden anastuksilla antautumaan sodan uhkapeliin Venäjää vastaan. Sitten hän kiihoitti puolalaiset tsaaria vastaan esiintymällä Puolan vapauttajana ja Puolan valtakunnan uudestarakentajana. Suunnaton ihastus häneen syttyi sorretussa maassa, ja puolalaisia vapaaehtoisia kokoontui hänen lippujensa ympärille. Vihdoin hän virallisesti julisti marraskuun 21 p:nä 1800 Englannin sulkemistilan, s.o. Englannin täydellisen eristämisen mannermaasta äärimäisellä ankaruudella.

Pakoitettuaan siten Venäjän heikontamaan voimansa, se kun lähetti suuren armeijan Turkkia vastaan, saatuaan Itävallan pysymään alallaan naapurivaltioiden sotiessa ja herätettyään Englannissa uuden kauhun, Napoleon lähti Berliinistä ja kävi venäläisiä vastaan, jotka _Bennigsen'in_ johtamina seisoivat Varsovan luona. Esiintulvivan suuren armeijan edestä Bennigsen vetäytyi pois, ja Napoleonin kaikki yritykset saada aikaan ratkaiseva taistelu raukesivat tyhjiin. Pienempiä otteluita suoritettiin alituisesti, viimeinen Pultusk'in luona joulukuun 26 p:nä; mutta sitten Napoleon ei rohjennut jatkaa takaa-ajoa etemmäksi. Vihollinen vältti iskun ja asettui pienen Aller-joen taa suojellaksensa Königsberg'iä ranskalaisten asettuessa talvimajoihin Weichsel'in länsipuolelle.

Sepä oli sota, jonka vertaista ranskalaiset sotamiehet eivät vielä olleet kokeneet. Talvipakkasessa niiden täytyi taistelemalla tunkea aution, hedelmättömän maan läpi. Äkkiä alkanut suojailma muutti laajat alankomaat suoksi; tykit tarttuivat liejuun, miehet vajosivat siihen polvia myöten, ja nälkä teki heidät kykenemättömiksi kestämään näitä ponnistuksia. Keisarin oli pakko jättää vaununsa, joka ei voinut päästä eteenpäin, ja hänen täytyi nyt kuulla kaikkea tätä voivotusta ja epätoivoa ja samoinkuin Egyptissä nähdä monen ampuvan itsensä paikalla päästäkseen kaikesta tästä kurjuudesta, ja usein hän sai kuulla nurinaa ja epätoivon purkauksia, vieläpä uskolliselta kaartiltaankin.

Tammikuun lopussa hän sai tietää, että Bennigsen oli liikkeellä länteen päin: tämä tahtoi tunkea hänen vasemman siipensä takaisin ja päästä Danzig'iin, voidaksensa sieltä siirtää sodan Brandenburg'iin Napoleonin selän taa. Napoleon oli heti ryhtynyt toimiin ja lähetti suunnitelmansa ja käskynsä _Bernadotte'ille_, joka seisoi pohjoisempana Elbing'in luona. Onnettomuudeksi nämä kirjelmät joutuivat venäläisen ylikenraalin käsiin, joka heti peräytyi. Napoleon kulki hänen kintereillään ja helmikuun 7 p:nä 1807 syntyi taistelu Preussisch Eylau'n luona, jonka ranskalaiset ennen yön tuloa miehittivät. Aamulla 8 päivänä alkoi Napoleonin tähän saakka verisin taistelu. Tuimassa lumipyryssä, joka sokaisi sekä upseerit että sotamiehet, ei keisarin käskyjä suoritettu yhtä täsmällisesti kuin ennen, eri joukko-osastot erkanivat toisistaan liian kauvaksi, ja Augereau huomasi äkkiä -- ilman seljetessä -- seisovansa sadan askeleen päässä venäläisistä tykeistä, jotka muutamissa sekunneissa ampuivat mäsäksi koko hänen osastonsa. Paeten koettivat henkiin jääneet pelastua kirkkomaalle, josta Napoleon johti taistelun kulkua. Mutta venäläinen ratsuväki ahdisti heitä sinnekin; ranskalaiset yliupseerit rupesivat valmistamaan peräytymistä pääkortteeriin, jopa kuultiin huutoja keisarin saattamisesta turvallisempaan paikkaan. Mutta Napoleon ei näkynyt ajattelevan mitään vaaraa. Hän antoi levollisesti kaartille käskyn käydä tuleen ja seurasi muutoin elävällä harrastuksella ja ihailulla vihollisen hyökkäyksiä. "Mikä verraton rohkeus!" "Mikä uljuus!" kuultiin hänen huudahtavan. Kaartin hyökkäyksestä täytyi ratsuväen vetäytyä takaisin.