Part 14
Kuinka suuri osa Talleyrand'illa ja Fouché'lla lieneekin ollut Enghien'in herttuan kuolemaan, Bonaparte kuitenkin yksin on siitä vastuunalainen. Eikä hän yritäkään vierittää vastuuta päältään. Illalla ennen teloitusta hän oli Malmaison'issa ollut meluavan rattoisalla päällä ja sitten äkkiä muuttuneena vaieten istahtanut shakkia pelaamaan rouva Rémusat'n kanssa. Syvää hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan nappulain liikkeet, kunnes hänen äkkiä kuultiin hiljakseen lausuvan muutamia lempeyttä ja sääliä esittäviä säkeitä Corneille'n "Chinasta" ja Voltaire'in "Alzirestä"; samana yönä hän lähetti erään valtioneuvoksen Vincennes'iin puhuttelemaan vankia, mutta se oli jo liian myöhäistä. Saatuansa tästä tiedon sulkeutui hän useiksi tunneiksi kirjastoonsa. Seuraavana päivänä hän pysyi vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena: noustaessa pöydästä sanoi hän käheällä äänellä: "Kaikessa tapauksessa nähdään, mihin kykenemme, niin että vast'edes jättävät meidät rauhaan". Koko illan hänen ajatuksensa, puhuessaan maailman historiasta ja sen johtavista miehistä, kiertelivät saman asian ympärillä. "Suurta miestä täytyy tuomita hänen tekojensa kokonaisuuden eikä jonkun yksityisen teon mukaan." Mutta vaikkapa hän olisi osannut esittää kuinka monta järkisyytä hyvänsä tekonsa puolustukseksi, avonaiseksi jää kuitenkin kysymys, tunsiko hän omantuntonsa levolliseksi; sitä kenraalia, joka oli ollut esimiehenä sotaoikeudessa, hän sittemmin karttoi niin paljon kuin mahdollista. "Hänen läsnäolonsa on minulle epämieluinen; en pidä niistä muistoista, joita hän minussa herättää."
Kuinka suuri olikaan tämän kovan menettelyn herättämä kauhu, joka äkkiä palautti muistoon jakobinin, kuinka suuri olikaan myötätuntoisuus nuorta herttuata kohtaan, joka syytettynä toisen rikoksesta meni kuolemaan toisen puolesta, se ei kuitenkaan riistänyt Bonapartelta kansan suosiota. "Ehkä on hänelle esimerkkinä ollut", kirjoittaa eräs ulkomaan valtiomies, "kardinaali Richelieu, joka mestautti erään Montmorency'n, ja ehkä hän on siitä oppinut, että rohkeimmat iskut Ranskassa pikemmin vahvistavat kuin heikontavat korkeinta valtaa." Senaatti, joka pahemmin kuin kukaan muu olisi ollut pulassa, jos Bonaparte olisi kukistettu, käytti kansan yleistä riemua hänen taas tällä kertaa pelastuttuaan esittääksensä valtiosäännön muutosta. Ei täyttä viikkoakaan Enghien'in herttuan kuoleman jälkeen senaattorien lähetystö pyysi päästä ensimäisen konsulin puheille. "Te olette perustanut uuden aikakauden", sanoi puheenjohtaja, "teidän täytyy tehdä se pysyväiseksi. Emme voi epäilläkään, että tämä suuri ajatus ei olisi teidänkin mielessänne liikkunut, sillä teidän luova neronne käsittää kaiken eikä unohda mitään. Mutta ette saa kauemmin vitkastella. Olot ja tapaukset, salaliittolaiset ja kunnianhimoiset, ne levottomuudet, jotka saavat kaikki ranskalaiset liikkeelle, pakottavat teitä siihen. Te voitte asettua ajan ja olojen herraksi, riistää kunnianhimoisilta aseet ja rauhoittaa koko Ranskan, jos tahdotte luoda laitoksia, jotka lujittavat rakennuksenne ja säilyttävät pojille sen, mitä te isille olette hankkinut. Valtiolaiva ei saa olla perämiehensä menettämisen vaarassa olematta ankkurilla varmennettuna haaksirikon varalle. Olkaa varma, että senaatti tässä puhuu kaikkien kansalaisten nimessä."
Huhtikuun 25 p:nä Bonaparte vastasi tähän esitykseen ja kehoitti senaattia lähemmin lausumaan ajatuksensa. Ei ole mitään epäilystäkään siitä, että tuo kaikki oli hänen itsensä järjestämää ja johtamaa, jotta siirtyminen perinnölliseen monarkiaan kävisi niin helposti kuin suinkin. Senaatin lausunto ei viivähtänyt. Toukokuun 3 p:nä se selitti olevansa sitä mieltä, että "Ranskan kansan tärkein etu oli tasavallan johdon uskominen Napoleon Bonapartelle perinnöllisenä keisarina". Kun tämä ehdotus esitettiin tribunaatissa, oli siellä ainoastaan yksi mies, vapauden uupumaton edustaja Carnot, joka puhui sitä vastaan. Uusi valtiomuoto valmistettiin ja floreal'in 28 p:nä XII (toukokuun 18 p. 1804) keisarikunta perustettiin senaatin päätöksellä St. Cloud'issa. Ja jotta ei tälläkään kerralla suuren kansan suostumusta puuttuisi, asetettiin marraskuun 6 p:nä kansan ratkaistavaksi kysymys, oliko keisarinarvo oleva perinnöllinen Napoleonin perheessä. Ja kansa vastasi myöntyväisesti 8 1/2 miljoonalla äänellä 2,500 ääntä vastaan.
Mutta pienessä Ranskan maaseutukaupungissa, jonne varusväen upseerit olivat kokoontuneet äänestämään, äänesti eräs nuori luutnantti vastaan. Minkä tähden? kysyttiin häneltä. "Koska luulin hänet määrätyksi johonkin suurempaan." -- "No, mihin siis oikeastaan?" kysyi toinen. "Mies semmoinen kuin hän, Bonaparte, soturi, armeijan päällikkö, etevin sotapäällikkö maailmassa -- ja hän tahtoo tulla puhutelluksi: teidän majesteettinne! kutsuttavaksi 'Sire' 'Bonaparten' asemasta! Hän alkaa luisua alaspäin, mutta hän luulee ylenevänsä asettumalla kuninkaiden vertaiseksi. Ei, Cesar ymmärsi paremmin; mutta hän olikin toinen mies. Hän ei ottanut itselleen vanhaa, kulunutta arvonimeä, mutta omasta nimestään hän loi hallitsija-arvon, joka kohosi korkealle kuninkaiden arvojen yli."
IV. KEISARI NAPOLEON.
I.
Kruunattu jakobini. -- Keisarihovi. -- Kaarle Suuren seuraaja. Yksi kaikkia vastaan.
Kerrotaan, että vanha Aksel Oxenstjerna 1648 rohkaisi poikaansa Juhanaa, joka tuntien nuoruutensa ja kokemattomuutensa, pelkäsi ruveta Ruotsin asiamieheksi Westfalin rauhanteossa, näillä kuuluisilla sanoilla: "Ah, poikani, et tiedä kuinka vähällä älyllä maailmaa hallitaan!"
Se mikä 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli suuren valtiomiehen poliittisten kokemusten surullinen ja katkera tulos, oli 130-140 vuotta myöhemmin, jolloin kritiikki oli herännyt ja auktoriteettiperiaate oli monin tavoin järkkynyt, yleisenä sananpartena, eikä sitä siihen aikaan ollut kukaan miettinyt niin paljon kuin 19-vuotias luutnantti Bonaparte, joka tutkimuksessaan kuningasvallasta oli kirjoittanut, että Euroopan kuninkaissa ei ollut montakaan, joka ei ansainnut tulla viralta pannuksi. Tämä lausunto on häntä kerrassaan kuvaava; samalla kun tuhannet hänen aikalaisensa antoivat tunteiden johtaa itsensä ja morkkasivat vanhan järjestelmän vääryyksiä, huomaa hän niinkuin tuo vanha ruotsalainen valtiomies eri hallitusten tuhmuudet ja viat; mutta sen ohessa hänen silmänsä ovat auki näkemään vapaudenintoisten vallankumouksellisten puolinaisuutta sekä epäselvyyttä ja hapuilemista heidän ihanteellisen valtiomuodon etsinnässään. Hänen tarmokas, kaikkia sumuisia ihanteita halveksiva luonteensa sai hänet likeisesti liittymään jakobineihin, ja Konventin rohkea, tarmokas ja suuremmoinen politiikki, jonka hän hyvin tunsi oltuaan tekemisissä Yhteishyvän valiokunnan kanssa, oli hänellä ollut kouluna. Hänessä, joka jo oli hämmästyttänyt opettajiansa mielikuvituksensa mahtavilla haaveilla, lankesivat Konventin suunnitelmat hedelmällisimpään maahan. Konventti jo suuntasi kulkunsa maailmanvaltaa kohti, voidakseen kaikkialle levittää vallankumouksen periaatteita ja toteuttaakseen ihmiskunnan oikeuksia. Sillä Euroopan tuli ensin joutua Ranskan valloitettavaksi voidakseen päästä tyranneista. Ja luodaksensa tämän vallan oli Konventti jo valmistanut suunnitelman sille politiikille, jota Bonaparte sittemmin noudatti, ja joka pääasiassa oli vanha ranskalainen politiikki, kamppailu Englantia vastaan ensi sijasta maailmassa. Mutta suunnitelman yksityiskohtia tapaamme tässäkin, maallenousun Englantiin, mannermaan sulkemisen englantilaisilta tavaroilta ja hyökkäyksen Englantia vastaan Intiassa. Bonapartessa puhui vanha jakobini silloin kun hän Campo Formion rauhan johdosta pidetyssä juhlassa lausui nuo merkilliset sanat, joiden sisällyksen silloin ainoastaan ani harvat käsittivät: "Kun Ranskan kansan onni lepää parhailla organisilla laeilla, silloin on koko Euroopa oleva vapaa."
Direktorio ei ollut se, joka perinnökseen sai Konventin tarmon ja sen suunnitelmat, vaan italialainen Bonaparte, tuo rohkea ja taitava uimari vallankumouksen hurjassa pyörrevirrassa, josta sanottiin nuo jo mainitut kuvaavat sanat, että hänen luonnettaan "ei voi ilmaista niillä sanoilla, joita meidän on tapana käyttää". Se tietää toisin sanoen, että hän oli meille ja meidän ajallemme outo. Hän näytti kuuluvan aikakauteen, jolloin kaikki oli suuremmoisempaa kuin nykyisin, jolloin valtakuntien alamaisia luettiin sadoissa miljoonissa, jättimäisten rakennusten, pyramiidien päivinä. Ja niinkuin hän noudatti Konventin politiikkia, niin hän myös käytti konventtiarmeijan miltei uskonnollis-vimmattua, hurmaavaa sankariutta taistelussaan Euroopan ruhtinaita vastaan, ja taistelu vapausaatteiden levittämiseksi muuttui "voiton lemmikin" johtamana, sillä ihmeellisellä vaikutuksella, joka hänellä aina oli ollut ranskalaiseen soturiin, kilpailuksi maineesta pienen korpraalin silmissä. Ja kun hän suurella työllään levon ja järjestyksen hyväksi, oivallisilla laeillaan oli voittanut Ranskan kansan suosion, saattoi hän monipuolisesti kehittyneen ja suuresti lahjakkaan Ranskan kansan etunenässä astua sitä suurta päämäärää kohti, jonka hän suunnattomassa kunnianhimossaan luuli kohtalon hänelle uskoneen: maailman herättämistä kaaoksesta, joka taas hänestä merkitsi samaa kuin maailman hallitseminen. Eikä yhdelläkään kuolevaisella kahtena viime vuosituhantena ole ollut niin monta edellytystä voidakseen perustaa uutta aikakautta, jossa lujuus ja järjestys asuu hämmennyksen ja hajaannuksen sijasta, toimi ja järki vanhan jonotuksen ja ennakkoluulojen sijasta. Että hänellä itsellään oli kykyä ja tarmoa päästä tarkoitustensa perille, siihen hän luotti mystillisellä kohtalon-uskollaan. Kun hänen enonsa Fesch, josta konkordaatin jälkeen oli tullut kardinaali, kerran kinasi hänen kanssaan hänen noudattamastansa politiikista vastustaen häntä, vei Napoleon kardinaalin balkongille ja sanoi hänelle:
"Katso ylös ilmaan! näetkö siellä ylhäällä mitään?" -- "En", vastasi tämä, "en näe mitään." -- "Hyvä", tokaisi Napoleon, "silloin sinun pitäisi olla vaiti. Minä näen siellä tähteni; se johtaa minua. Lakkaa täst'edes vertaamasta heikkoja ja vaillinaisia voimiasi minun korkeampaan luontooni."
Ranskan vallankumous oli tullut lihaksi ja vereksi Napoleonissa, ja samana yönä, jolloin Enghien'in herttua ammuttiin, hän itse lausui: "Minä olen Ranskan vallankumous ja minä pidän sen yllä." Tämän surkuteltavan tapauksen jälkeen hänen vihamiehensä Ranskassa pitivät häntä jakobinien asestettuna edustajana ja sanoivat häntä ivaten Robespierre'iksi ratsun selässä. Eräässä ohjesäännössä, jonka hän Lontoossa olevan lähettinsä välityksellä vähän ennen oli toimituttanut Englannin hallituksen tietoon, sanottiin lyhyesti: "Ensimäinen konsuli on vasta 33 vuoden ikäinen; tähän asti hän on kukistanut ainoastaan toisen asteen valtakuntia. Kuka tietää, kuinka pian hän, jos häntä siihen pakotetaan, voi muuttaa Euroopan muodon ja ehkä perustaa uudestaan länsimaisen keisarikunnan?" Ensin hänen ajatuksensa olivat liidelleet vieläkin korkeammalle, ja Egyptin aavikoilla hän oli rakentanut mitä rohkeimpia tuulentupia. Mutta vastustus Acressa, "soraläjässä", joksi hän katkerin mielin oli sanonut tuota vähäpätöistä linnaa, oli sulkenut häneltä tien Aasiaan ja toistaiseksi pakottanut hänet rajoittumaan Euroopaan. Mutta säilöön pantu ei jäänyt Napoleonilta unohduksiin, ja Aleksanteri jätti vain hetkeksi tilansa Kaarle Suurelle. "Ranskan valtakunnan", sanoi hän 1804, "on tultava muiden valtakuntain emämaaksi. Minä tahdon, että jokainen kuningas Euroopassa on oleva pakoitettu rakentamaan itselleen mahtavan palatsin Parisiin; kun ranskalaisten keisari kruunataan, pitäisi kuninkaiden saapua sinne läsnäolollaan kirkastamaan tätä ylevätä juhlamenoa ja tervehtimään sitä uskollisuuslupauksellaan." Ja hän perustelee tätä ajatusta. "Euroopassa ei tule rauhaa ennenkuin se on yhden pääjohtajan, yhden keisarin alainen, jolla on kuninkaita virkailijoina ja joka antaa kenraaleilleen kuningaskuntia, tekee toisen Italian, toisen Baierin kuninkaaksi; toisen Sveitsin maaherraksi, toisen Hollannin perinnölliseksi vallansijaiseksi, ja joka sen ohessa määrää heitä keisarillisiksi hovivirkailijoiksi, ylijuomanlaskijoiksi, ylihovimarskeiksi, ylihovijahtimestareiksi, ylihovikyökkimestareiksi j.n.e. Sanotaan ehkä, ettei tämä tuuma suinkaan ole uusi, vaan ainoastaan vanhan saksalaisen valtiosäännön jäljittelyä. Mutta ei ole mitään ehdottomasti uutta. Valtiolliset laitokset liikkuvat kiertokulussa, ja usein täytyy palata siihen mikä on ollut ennen."
Tämän ajatuksen ja sen vakaumuksen mukaisesti, että hänen suuremmoiset suunnitelmansa parhaiten toteutuisivat, jos ne johdettaisiin vanhoja perittyjä uria, Napoleon, vallankumouksen poika, syyskuussa 1804 otti uskollisuuden valan alamaisiltaan Aachen'issa, Kaarle Suuren vanhassa kaupungissa, ja sai itse pyhän isän tulemaan Parisiin ja antamaan kirkollisen siunauksen hänen keisarilliselle arvollensa. Kaarle Suuri oli kuitenkin itse lähtenyt Roomaan kruunattavaksi, mutta Ranskan keisarikunnan valta, kirkonkin päämieheen nähden, oli vain vieläkin silmäänpistävämpi, kun kruunaus toimitettiin Parisissa. Siten tulisi pääkaupunki Seinen varrella tavallaan saamaan vihkimisensä uudeksi Roomaksi. Kaikin tavoin Napoleon saattoi tiedoksi, ettei hän tahtonut tällä myöntää mitään riippuvaisuussuhdetta pyhään isään nähden. Kruunauspäivänä, joulukuun 2 p:nä 1804, hän antoi paavin odottaa, ja kun tämä ohjesäännön mukaan tahtoi ottaa kultaisen laakeriseppeleen sillä kruunataksensa hänet, tarttui Napoleon äkkiä siihen asettaen sen itse päähänsä, samoin hän myös omalla kädellään kruunasi puolisonsa Josephine'in. Myöntyväisyydellään paavi saavutti ainoastaan sen, että Napoleon antoi kirkollisesti vihkiä itsensä Josephineen kanssa ja että gregorilainen kalenteri kaikkine paasto- ja juhlapäivineen tammikuun 1 p:stä 1806 astui tasavaltaisen kalenterin sijaan.
Napoleon, yksinvaltias, kansan valitsema hallitsija, tahtoi tällä juhlamenolla, joka esitettiin erinomaisen komeasti, asettaa jyrkän rajan entisyyden ja nykyisyyden välille. Oli ensin kyseessä, että kruunaus toimitettaisiin Marskentällä, missä suuri bastilji-juhlakin oli vietetty, mutta Napoleon ei suostunut siihen. "Siihen aikaan kansa oli suvereeni", sanoi hän, "kaikki oli tehtävä sen nähden. Varokaamme antamasta sille aihetta siihen luuloon, että asian laita vielä on sama". Hän pelkäsi myös naurunhaluisten parisilaisten taipumusta etsiä kaikkialta jotakin koomillista ja narrimaista. "Ne ovat tottuneet näkemään taiteilijamme näyttämöllä näyttelevän keisareita paljon paremmin kuin minä voin." Toisellakin tavalla hän sai ilmi vanhan ja uuden erilaisuuden. Hän ei ottanut kuningas-nimeä eikä kruunua arvonsa merkiksi; siksi hän valitsi antiikin laakeriseppeleen ja arvonimessä empereur hän löysi sanan, jolla ranskalaisten korvissa oli vanha roomalaisen sotapäällikkö-arvon, imperator'in, kajahdus ja joka muistutti sotaherraa samoinkuin meillä käytetty saksalainen sana keisari johtaa mieleen hallitsijan.
Kruunauksen jälkeisenä päivänä vannoivat sotajoukot Marskentällä uskollisuuden valan keisarille, ja samassa tilaisuudessa Napoleon toimitutti osastoille uudet kenttämerkit, tangot kullattu kotka kärjessä. Kotka astui heti tasavallan asemerkin, gallialaisen kukon sijaan.
Kohta valtiomuodon muutoksen jälkeen oli uusi hallitsija koonnut ympärilleen loistavan joukon hallitusvirkailijoita. Kuusi suurvaltamiestä, joista hänen veljensä Josef oli _grand-électeur_ ja Louis _connetable_, olivat valtaistuinta lähinnä; sitten seurasivat korkeat upseerit, 16 suurmarsalkkia, joukko sivilivirkamiehiä ja vihdoin 16 kenraalia Ranskan marsalkkeina. Loistava hovikunta muodostettiin nyt kuten ennen vallankumousta. Hovivirkailijat -- ylihovimarsalkin, ylihovijahtimestarin, ylikamariherran, palatsinaiset, hovinaiset y.m. -- Napoleon etsi erityisesti vanhan aatelin riveistä, jonka keskuudessa oli heliseviä nimiä, ja eräs Ludvig XVI:n entinen diplomaatti, vanhassa virassa sekä hovielämässä kehittynyt _le Ségur_, suostui rupeamaan yliseremoniamestariksi. Ludvig XVI:n hovin koko käytöstapa ja jäykät juhlamuodot otettiin taas käytäntöön -- Napoleon ei tahtonut missään suhteessa jäädä jälkeen edeltäjistänsä Ranskan valtaistuimella.
Mutta menneen ajan sivistys ja seuraelämän hienous eivät olleet palautettavissa, eikä ensimmäisen konsulin eikä keisarinkaan salongeissa kajahdellut entinen iloinen sirojen sukkeluuksien ja mielevien sutkausten höystämä puhelu. Monet hänen etevimmistä miehistään olivat alhaista syntyä, vallankumouksen aikana ja taistelutantereella kehittyneitä; ainoastaan harvat olivat huolellisella kasvatuksella hankkineet itselleen hienon seurapiirin kielen ja tavat. Ne toivat sentähden mukanaan salonkeihin kasarmien kielen ja esiintymistavan; kömpelöitä kun olivat ja ilman arvokkaisuutta, niiden oli vaikea liikkua kiilloitetuilla parkettipermannoilla. Ja sama oli naistenkin laita; ne kykenivät vasta vähitellen omistamaan jonkinmoisia hovitapoja matkimalla vanhan ranskalaisen aatelin jäseniä, joita Napoleon erittäinkin keisarinnan, entisen de Beauharnais'n markisinnan välityksellä liitti hoviinsa.
Sävel siellä olisi ehkä noussut kylläkin meluavaksi, ellei pelko, jota kaikki poikkeuksetta tunsivat Napoleonin läheisyydessä, olisi laskenut jarrua jokaisen vapaan ilonpurkauksen tielle; keisarin hovi tuli siten loistavan komeaksi, mutta ikäväksi, kylmäksi ja jäykäksi. Omasta puolestaan hän vihasi kaikkea pakkoa, ja sitä vaikuttavaa ja puoleensa vetävää menettelytapaa, jota hän niin suuressa määrässä osasi käyttää, tahtoessaan miellyttää jotakin, hänelle ei tullut mieleenkään ottaa käytäntöön arkielämässä. "En ole ihminen semmoinen kuin muut, ja yleiset moraalin ja esiintymisen lait eivät ole pätevät minuun nähden", sanoi hän itse, eikä harkinta ja omat taipumuksensa sallineet hänen koskaan luopua hallitsija-tavoistaan. Tottuneena vähiin tarpeisiin, nautinnoissaan vaatimattomana ja yksinkertaisena, ei hän näyttänyt löytävän mitään todellista iloa ja rattoa, ja itse hän sanoi, ettei hän ole huveja varten luotu. Hänen nuoruusaikansa taipumus hiljaisiin unelmoitiin saattoi vielä konsulaattiaikana ilmetä kummallisella tavalla. Tullessaan illalla työhuoneestaan puolisonsa salonkiin antoi hän usein peittää kynttilät valkoisilla hunnuilla, vaati vaitioloa ja kertoi silloin tai kuuli mielellään kerrottavan kummitustarinoita, tai hän käski italialaisten laulajiensa esittää hitaanvienosti soivan laulun, jota silloin tällöin jotkut soittimet säestivät. Silloin hänen nähtiin vaipuvan syviin unelmiin toisten istuessa hiiskumatta paikoillaan tuskin rohjeten hengittää. Tämä tila näytti hänelle tuottavan jonkinmoista huojennusta, ja herätessään unelmistaan oli hän tavallisesti iloinen ja puhelias. Tapahtui myös, että hän lausutti itselleen lempirunoilijansa Ossianin synkkiä säkeitä tai kuunteli hurmaantuneena puistossa tuulen huminaa puiden latvoissa tai puhui innostuneena meren pauhinasta. Mutta kruunauksen jälkeen ja sitten kun jäykät hovitavat oli oiettu käytäntöön -- niiden noudattamisesta Napoleon huolehti suurella innolla -- eivät tällaiset romanttisen tunteen purkaukset enään tulleet kysymykseenkään.
* * * * *
Luulisi keisari Napoleonin nyt olleen tyytyväisen ja onnellisen, seistessään loistavissa salongeissaan uuden ja vanhan Ranskan parhaimpien ja etevimpien nimien ympäröimänä ja luodessaan katseen köyhiin kadettipäiviinsä Brienne'issä. Mutta kaukana siitä. Hänen kunnianhimonsa ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, eikä edes maailmanvalta aina riittänyt hänen mittaamattomalle mielikuvitukselleen. "Olen tullut mailmaan liian myöhään", hän sanoi kruunauksen jälkeisenä päivänä eräälle ministerillensä. "Ei ole enään mitään suurta toimitettavaa. Olen päässyt pitkälle ja myönnän, että urani on kaunis. Mutta mikä eroitus muinaisuuteen verraten! Katsokaa Aleksanteria. Kun hän valloitettuaan Aasian oli julistanut kansalle olevansa Jupiterin poika, koko Itämaa uskoi sen paitsi hänen äitinsä, jolla oli paremmat tiedot asiasta, sekä Aristoteles ja muutamat Atenan kirjatoukat. No niin, jos minä nyt selittäisin olevani isän Jumalan poika ja aikovani palvella häntä isänäni, ei olisi ainoatakaan kalastaja-eukkoa, joka ei nauraisi minulle mennessäni hänen ohitsensa. Kansa on liian valistunutta tähän aikaan; ei ole enään mitään tehtävää."
Kuinka ihmeellisesti luonto oli varustanutkaan Napoleonin, ainoastaan ihminen ja yleisinhimillisen rajoituksen alainen hän sittenkin oli. Hänen mielikuvituksensa jaksoi vapaasti ja rajattomasti liidellä ja ottaa maailman haltuunsa, mutta kyseessä oli, riittivätkö hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa työssä mielikuvituksen vaatimusten toteuttamiseksi. Kävi ilmi, että se mitä hän piti pian suoritettuna askeleena, Euroopan mannermaan yliherruuden saavuttaminen, oli jo kyllin suuri vaatiakseen kaikki hänen voimansa. Aluksi hänen vanha vihollisensa Englanti kokosi kaiken voimansa riistääkseen häneltä valtaistuimen ja valtakunnan.
Siinä maassa Napoleonin kruunaus oli sytyttänyt suunnattoman katkeruuden. Siellä käsitettiin olot yhtä selvästi kuin Bonaparte 1797 käsitti kirjoittaessaan Direktoriolle: "Jos saamme Englannin kukistetuksi, silloin Euroopa makaa jalkojemme juuressa." "Ranska on rohjennut, sanottiin Englannissa. Napoleonin persoonassa nostaa jakobinilaisuuden valtaistuimelle. Se on solvaus Euroopan kuningaskunnille, ja Englanti on itsellensä velkapää säälimättä käymään sotaa anastajaa vastaan." Ja peläten uhkaavaa maallenousua ja luvaten runsasta avustusta kilisevässä kullassa Englanti ahkerammin kuin koskaan tähysteli liittolaisia mannermaan hallitsijoista. Jo 1802 oli Talleyrand kirjoittanut Ranskan lähettiläälle Englantiin: "Jos Englanti sytyttää sodanliekin mannermaalla, pakoittaa se ensimmäisen konsulin valloittamaan Euroopan." Nämä sanat olivat yhtä pätevät 1804 kuin 1802, ja kun Englanti tunsi velvollisuudekseen käydä säälimätöntä sotaa Napoleonia vastaan ja kaikella tarmolla koetti siirtää sotanäyttämön mannermaalle, oli sillä Euroopan historia jo lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistu: Ranskan sota puukkoon asti Englantia ja sen mannermaaliittolaisia vastaan.
Oli odotettavissa, että Saksan valtakunta oli pukeutuva haarniskaan Napoleonia vastaan hänen miehitettyään saksalaisen vaaliruhtinaskunnan Hannoverin, mutta keisari Frans ei rohjennut onnettomien ja näännyttävien sotiensa jälkeen astua voittamatonta Napoleonia vastaan ja koetti kaikin tavoin esiintyä mukautuvasti Ranskaa kohtaan. Preussi ei halunnut luopua puolueettomuudestaan. Mutta Venäjä sitä vastoin oli helposti taivutettavissa. Sillä tsaari oli katkeroitunut siitä, että Napoleon oli rikkonut hänelle antamansa varman lupauksen ja sotajoukollaan miehittänyt Neapelin; sitäpaitsi hän taas rupesi pelkäämään Ranskan politiikkia Itämailla. Ja samoin kuin tämä oli aiheena Venäjän liittymiseen Englantiin, sai Napoleonin italialainen politiikki vihdoin Itävallan liittymään Venäjään. Sillä kun monarkia oli uudistettu Ranskassa, ei näyttänyt enään olevan kuin ajankysymys, koska Italian tasavalta muuttuu perinnölliseksi Italian kuningaskunnaksi. Ja bonapartelainen hallitsijasuku Italiassa tekisi pian kaikki Itävallan toiveet menetettyjen maittensa takaisin saamisesta tyhjäksi. Kun siis Napoleon maaliskuussa 1805 Milanon tuomiokirkossa kruunasi itsensä Lombardian rautakruunulla Italian kuninkaaksi, kun hän pian sen jälkeen antoi sisarilleen italialaisia maakuntia, lopetti Ligurian tasavallan ja liitti Genuan Ranskan valtakuntaan, onnistui vihdoin Englannin ja Venäjän, siten että edellinen lupasi suuria apurahoja ja jälkimäinen sotajoukkoja, saada Itävalta liittymään liittokuntaan, joka Ruotsista sai neljännen miehen. Sisällinen yhteys liittoutuneiden kesken ei ollut varsin luja. Erittäinkin Venäjällä ja Itävallalla oli kovin ristiriitaiset harrastukset, ja yksinomaan yhteinen halu supistaa Ranska sen ennen vuotta 1792 olleihin rajoihin sai ne yhtymään. Heinäkuussa 1805 keisari Frans alkoi sotavarustuksensa.