Näkymätön mies

Part 8

Chapter 83,034 wordsPublic domain

"Näköilmiöiden tiiviys! Koko se ala on oikea arvoitusten verkko, mutta sen läpi hohtaa petollisesti ratkaisuja. Ja ollessani vain kahdenkolmatta vanha ja täynnä innostusta, sanoin: 'Minäpä omistan elämäni tähän tutkimukseen. Tämä on sen arvoista.' Tiedättehän, millaisia hupsuja olemme kahdenkolmatta vanhoina?"

"Hupsuja silloin tai hupsuja nyt", virkkoi Kemp.

"Aivan kuin tieto voisi antaa mitään tyydytystä miehelle! Mutta minä kävin työhön käsiksi, kuin neekeri. Ja olin tehnyt ankarasti työtä ja ajatellut asiaa kuusi kuukautta, ennenkuin äkkiä tulvahti valoa erään silmukan läpi -- ihan sokaisevasti. Keksin väriaineiden ja valon taittumisen yleisen periaatteen -- kaavan, mittausopillisen ilmaisumuodon, jossa on -- neljä ulottuvaisuutta. Hupsut, tavalliset ihmiset -- tavalliset matemaatikotkaan eivät tiedä mitään siitä, mitä jokin yleinen lausuma saattaa merkitä atoomifysiikan tutkijalle. Kirjoissa, niissä kirjoissa, jotka se kulkuri on piilottanut, on ihmeitä, kummallisia asioita! Mutta se ei ollut järjestelmä, se oli vain aate, joka olisi voinut johtaa järjestelmään, ja sen avulla olisi käynyt mahdolliseksi muuttamatta aineen mitään muuta ominaisuutta -- paitsi joissakin tapauksissa väriä -- supistaa sekä kiinteän että nestemäisen aineen valontaittaminen niin vähäiseksi kuin ilma taittaa valoa, mikäli tavoitellaan käytännöllistä päämäärää."

"Ohoh", sanoi Kemp. "Sepä on kummallista! Mutta en vielä oikein ymmärrä... Voin käsittää, että te tuolla lailla voitte turmella kallisarvoisen kiven, mutta elävän olennon näkymättömäksi tekeminen on aikojen takana."

"Juuri niin", sanoi Griffin. "Mutta muistakaapa, että näkyväisyys riippuu näkyväisten olentojen liikkumisesta valossa. Sallikaa minun selittää teille alkeellisetkin seikat aivan kuin ette niitä tietäisi. Se tekee tarkoituksen selvemmäksi. Tiedätte ihan hyvin, että kappale joko imee itseensä valoa tai heijastaa tai taittaa valonsäteitä tai saa toimeen kaikki nämä ilmiöt. Jollei se heijasta tai taita tai ime itseensä valoa, ei se sinänsä voi näkyä. Te näette esimerkiksi himmeänpunaisen laatikon, koska sen väri imee osan valosta ja heijastaa muun osan kaikki punaiset valosäteet silmäänne. Jollei se imisi mitään erikoista osaa valoa, vaan heijastaisi kaikki, silloin se olisi loistava valkoinen laatikko. Hopeinen! Timanttilaatikkokaan ei ime paljon valoa eikä paljon heijasta yleisestä pinnastaan, mutta vain toisin paikoin, missä pinta on otollisempi valolle, se taittuu ja heijastuu, jolloin näette loistavia valovälähdyksiä ja läpihohtoja. Jonkinlaisen valoluurangon. Lasilaatikko ei ole niin loistava eikä selvästi näkyvä kuin timanttilaatikko, koska se taittaa ja heijastaa vähemmän valoa. Ymmärrättehän? Joistakin näkökulmista voitte nähdä ihan selvästi sen läpi. Muutamat lasilajit ovat näkyvämpiä kuin toiset -- piilasinen laatikko olisi kirkkaampi kuin tavallisesta ikkunalasista tehty. Hyvin ohuesta tavallisesta lasista tehtyä laatikkoa olisi vaikea nähdä huonossa valaistuksessa, koska se tuskin imisi vähääkään valoa ja taittaisi ja heijastaisi perin vähän. Ja jos panette tavallisen valkean lasilevyn veteen, ja etenkin jos panette sen johonkin vettä tiiviimpään nesteeseen, haihtuu se melkein kokonaan näkyvistä, koska valo, joka kulkee vedestä lasiin, taittuu ja heijastuu tai ylipäänsä muuttuu ainoastaan perin vähän. Se on melkein yhtä näkymätön kuin hiilihappo- tai vetysuihku ilmassa. Ja täsmälleen samasta syystä!"

"Niin", myönsi Kemp, "se on selvää. Tuon kaiken tietää nykyään joka koulupoikakin."

"Ja nyt mainitsen toisen seikan, jonka kuka koulupoika tahansa saa tietää. Jos lasilevy murskataan, Kemp, ja hakataan jauhoksi, käy se paljon näkyvämmäksi ilmassa ollessaan. Lopulta se muuttuu läpinäkymättömäksi, valkeaksi jauhoksi. Se johtuu siitä, että jauhossa on monin kerroin enemmän lasin pintoja, joissa tapahtuu valon taittuminen ja heijastuminen. Lasilevyssä on vain kaksi pintaa; jauhossa valo heijastuu tai taittuu joka hiukkasessa, jonka läpi se kulkee, ja hyvin vähän valoa pääsee kokonaan jauhon puhki. Mutta jos valkoista lasijauhoa pannaan veteen, katoaa se heti näkyvistä. Jauhoksi murskatulla lasilla ja vedellä on melkein sama valontaittaminen, toisin sanoen, valo taittuu tai heijastuu hyvin vähän siirtyessään toisesta toiseen.

"Te saatte lasin näkymättömäksi panemalla sen nesteeseen, jolla on melkein sama valontaittaminen. Läpikuultava esine käy näkymättömäksi, jos se pannaan johonkin aineeseen, joka taittaa valoa melkein samassa määrässä. Ja jos mietitte vain sekunninkin ajan, huomaatte myöskin, että lasijauho saataisiin näkymättömäksi ilmassa, jos sen valontaittaminen voitaisiin tehdä samaksi kuin ilman. Sillä silloin ei tapahtuisi mitään taittumista tai heijastumista valon kulkiessa lasista ilmaan."

"Niinpä kyllä", myönsi Kemp. "Mutta ihminen ei ole lasijauhoa."

"Ei", sanoi Griffin. "_Hän on läpikuultavampi_."

"Se on juttua!"

"Tuollaista puhuu tohtori! Kuinka ihminen saattaa unohtaa! Oletteko kymmenessä vuodessa jo unohtanut fysiikkanne? Ajatelkaahan vain esineitä, jotka ovat läpikuultavia, vaikkeivät siltä näytä. Paperi esimerkiksi on valmistettu läpikuultavista kuiduista ja on valkeaa ja läpinäkymätöntä samasta syystä kuin lasijauhokin. Öljytkää valkea paperi, täyttäkää öljyllä hiukkasten välit, niin ettei enää tapahdu taittumista tai heijastumista muualla kuin pinnassa -- silloin se muuttuu yhtä läpikuultavaksi kuin lasi. Eikä ainoastaan paperi, vaan puuvillasäikeet, liinasäikeet, villasäikeet, puusäikeet, ja _luu_, Kemp, _liha_, Kemp, _tukka_, Kemp, _kynnet_ ja _hermot_, Kemp, suorastaan koko ihmisen rakenne, paitsi hänen verensä punaisuutta ja hänen tukkansa tummaa väriä, kaikki on läpikuultavaa, väritöntä kudosta -- niin vähäinen seikka riittää tekemään meidät näkyväiseksi toisillemme. Enimmäkseen eivät elävän olennon säikeet ole läpinäkymättömämpiä kuin vesi."

"Tuo on ihan selvää!" huudahti Kemp. "Viime yönä ajattelin vain meritoukkia ja maneettikaloja!"

"_Nyt_ ymmärrätte minut! Ja kaiken sen, mitä tiesin ja ajattelin vuotta myöhemmin kuin olin lähtenyt Lontoosta -- kuusi vuotta sitten. Mutta pidin sen omana tietonani. Minun oli työskenneltävä hirveän epäedullisissa olosuhteissa. Hobbema, professorini, oli tieteellinen heittiö, aatteiden varas -- hän nuuski aina. Ja te tunnette tiedemaailman konnamaisen järjestelmän. Minä yksinkertaisesti en tahtonut julkaista ja antaa hänelle osaa ansiostani. Jatkoin tutkimustani. Pääsin yhä lähemmäksi sitä, että olisin voinut ruveta kokeilemaan kaavallani, jolloin siitä olisi tullut tosiasia. En kertonut sitä ainoallekaan elävälle sielulle, koska aioin repäisevällä tavalla paiskata keksintöni maailman nähtäväksi ja tulla yhdellä iskulla kuuluisaksi. Ryhdyin tutkimaan ihonvärin kysymystä täyttääkseni muutamia aukkoja, ja äkkiä -- en tahallani, vaan sattumalta -- tein erään fysiologisen havainnon."

"No minkä?"

"Nähkääs, veren punainen väriaine voidaan muuttaa valkeaksi, värittömäksi, ja kuitenkin se säilyttää kaikki ne kyvyt, joita sillä nyt on!"

Kempiltä pääsi epäuskoisen hämmästyksen huudahdus.

Näkymätön Mies nousi seisaalle ja alkoi kävellä pienessä työhuoneessa edestakaisin. "Teidän sopii hyvinkin huudahtaa. Muistan sen illan. Oli hyvin myöhä -- päivällä minulla oli kiusana töllistelevät, tyhmät ylioppilaat -- ja toisinaan työskentelin aamunkoittoon asti. Äkkiä, häikäisevänä ja täydellisenä, se välähti mieleeni. Olin yksin, laboratoriossa oli hiljaista, pitkät kynttilät paloivat kirkkaasti ja äänettömästi... 'Saattaisi tehdä eläimen, elävän kudoksen, läpikuultavaksi! Sen voisi tehdä näkymättömäksi! Kaiken muun paitsi ihonvärin. Minä voisin olla näkymätön', sanoin äkkiä käsittäen, mitä merkitsi olla niin luonnottoman vaaleaverinen kuin minä olin, keksittyäni tämän salaisuuden. Se ihan huumasi. Jätin sen suodatuksen, joka minulla oli paraikaa tekeillä, ja menin suuren ikkunan ääreen katselemaan tähtiä. 'Voisin olla näkymätön', toistelin itsekseni.

"Sellaisen tempun suorittaminen olisi suorastaan enemmän kuin taikuutta. Ja minä näin ajatukseni silmillä selvästi kaiken sen suurenmoisuuden, mitä näkymättömyys merkitsisi ihmiselle. Salaperäisyyttä, valtaa, vapautta. En nähnyt mitään varjopuolia. Ajatelkaahan vain! Ja minä ryysyinen, köyhä, orjuutettu tutkija, joka opetin tomppeleita maaseudun lukiossa, voisin äkkiä tulla -- tällaiseksi. Kysyn teiltä, Kemp, olisitteko te... Kuka tahansa, uskokaa pois, olisi täysin sieluin antautunut siihen tutkimukseen. Ja minä työskentelin kolme vuotta, ja jokaiselta vaikeuden kukkulalta, jonka yli ponnistelin, näkyi taas uusi. Siinä oli loppumattomia yksityiskohtia! Ja yhä uutta epätoivoa! Professori, maaseutulaisprofessori, aina nuuskimassa. 'Milloin alatte julkaista tuota tutkimustanne', tiedusteli hän alinomaa. Ja ne opiskelijat, ahdashenkiset ja mitättömät olennot! Kolme vuotta sitä kesti...

"Ja kolme vuotta salaa nähtyäni sellaista vaivaa huomasin mahdottomaksi suorittaa sitä loppuun -- se oli mahdotonta..."

"Kuinka niin?" kysyi Kemp.

"Raha", vastasi Näkymätön Mies ja meni taas tuijottamaan ulos ikkunasta.

Hän kääntyi äkkiä. "Ryöstin ukolta -- isältäni. Rahat eivät olleet hänen, ja hän ampui itsensä."

KAHDESKYMMENES LUKU

Portland-kadun varrella

Hetkisen Kemp istui ääneti, katsellen ikkunan luona seisovan päättömän olennon selkää. Sitten hän säpsähti erään ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä, nousi, tarttui Näkymättömän Miehen käsivarteen ja käänsi hänet pois tähystelemästä.

"Olette väsynyt", virkkoi hän, "ja minun istuessani te kävelette. Ottakaa tuolini."

Hän asettui Griffinin ja lähimmän ikkunan väliin.

Vähän aikaa Griffin istui hiljaa. Sitten hän taas alkoi kertoa.

"Olin jo lähtenyt Chesilstowen opistosta", virkkoi hän, "kun se tapahtui. Se sattui viime joulukuussa. Olin hankkinut itselleni Lontoossa asunnoksi tilavan kalustamattoman huoneen isossa huonosti hoidetussa vuokratalossa köyhälistökorttelissa Suuren Portland-kadun varrella. Huone oli pian täynnä niitä työtarpeita, jotka olin ostanut rahoillani, ja työni jatkui säännöllisesti ja menestyksellisesti, läheten loppuaan. Olin kuin mies, joka tunkeutuu esiin tiheiköstä ja äkkiä tapaa tarkoituksettoman murhenäytelmän. Matkustin hautaamaan isääni. Mieleni oli yhä kiintynyt tutkimukseeni, enkä liikuttanut sormeakaan pelastaakseni hänen mainettaan. Muistan hautajaiset, halvat ruumisvaunut, niukat juhlamenot, tuulisen, jäätyneen mäenrinteen ja hänen vanhan yliopistotoverinsa, joka siunasi hänet -- se oli ryysyinen, musta, kumarainen vanhus, joka kylmissään tuhisteli nenäänsä.

"Muistan, kuinka menin takaisin tyhjään kotiin sen tienoon kautta, joka kerran oli ollut kylä ja jonka ahneet rakentajat olivat paikanneet ja parsineet kaupungin rumaksi irvikuvaksi. Joka suunnalla ulottui mittariukuja häväistyille vainioille asti, päättyen soraläjiin ja reheviin, märkiin rikkaruohoihin. Muistan itseni kuihtuneena, mustana hahmona kulkemassa pitkin liukasta, kiiltävää jalkakäytävää, ja minussa heräsi se outo tunne, että tuon paikan likainen arvokkuus ja törkeä kauppahenki oli minulle vierasta...

"En surrut isääni rahtuakaan. Hän tuntui minusta oman hupsun tuntehikkuutensa uhrilta. Tavallinen tekopyhyys vaati minun läsnäoloani hautajaisissa, mutta se ei oikeastaan ollut minun asiani.

"Mutta kävellessäni Isoakatua pitkin palasi entinen elämäni vähäksi aikaa mieleeni. Tapasin sen tytön, jonka olin tuntenut kymmenen vuotta sitten. Meidän katseemme osuivat yhteen...

"Jokin sai minut kääntymään ja puhelemaan hänen kanssaan. Hän oli hyvin jokapäiväinen ihminen.

"Kaikki oli kuin unta, koko tämä käynti vanhalla tutulla paikalla. En tuntenut itseäni silloin yksinäiseksi enkä huomannut joutuneeni maailmasta autiuteen. Minä tajusin kyllä kadottaneeni myötätuntoni, mutta pidin siihen syynä elämän yleistä tyhjyyttä. Palatessani huoneeseeni olin kuin jälleen tapaavinani todellisuuden. Siellä olivat tutut, rakastetut esineet. Siellä olivat työkapineeni ja kokeeni valmiina odottamassa. Eikä enää ollut juuri mitään vaikeuksia jäljellä, paitsi yksityisseikkojen sovittelemista.

"Kerron teille, Kemp, ennemmin tai myöhemmin kaikki monimutkaiset vaiheet. Meidän ei nyt tarvitse niitä kosketella. Enimmäkseen ne ovatkin numeroilla merkityt niihin kirjoihin, jotka se kulkuri piilotti, lukuunottamatta muutamia aukkoja, jotka mieluummin pidän muistissani. Meidän täytyy saada hänet kiinni. Meidän on hankittava ne kirjat takaisin. Mutta tärkein vaihe oli sijoittaa läpikuultava esine, jonka valontaittamista oli vähennettävä, kahden jonkinlaisen eetterivärähtelyn keskuksen väliin, joista myöhemmin kerron teille lähemmin. Ei -- ne eivät ole Röntgen-säteiden värähtelyjä. Luullakseni ei näitä minun säteitäni olekaan kuvattu, mutta joka tapauksessa ne ovat kyllin selviä. Tarvitsin kaksi pientä dynamoa -- etusijassa, ja ne sain toimeen halvalla kaasukoneella. Ensiksi kokeilin valkean villakankaan palasella. Perin ihmeellistä oli nähdä sen pehmenevän ja vaalenevan välähdysten roihutessa ja sitten heikkenevän aivan kuin savukiemuraksi ja katoavan.

"Tuskin saatoin uskoa, että olin saanut sen toimeen. Ojensin käteni tyhjyyteen, ja siinä oli kangaspalanen yhtä kiinteänä kuin konsanaan. Tunnustelin sitä kömpelösti, niin että se putosi lattialle. Kesti vähän aikaa, ennenkuin taas löysin sen.

"Sitten sain kokea jotakin kummallista. Kuulin takanani naukumista ja kääntyessäni näin laihan, valkean, hyvin likaisen kissan ikkunan ulkopuolella vesisäiliön kannella. Eräs ajatus juolahti mieleeni. 'Kaikki on sinulle valmiina', ajattelin ja menin ikkunan luo, avasin sen ja kutsuin hiljaa. Se tuli sisään hyrräten -- eläin parka oli nälissään -- ja minä annoin sille vähän maitoa. Kaikki ruokani oli astiakaapissa huoneeni nurkassa. Sitten se kulki nuuskien ympäri huonetta tahtoen ilmeisesti kotiutua luokseni. Näkymätön vaatepalanen sai sen vähän ymmälle. Kunpa olisitte nähnyt sen sylkevän siihen! Mutta minä sovitin sen mukavasti pielukselle rullavuoteeseeni ja annoin sille voita saadakseni sen pesemään itseään."

"Ja te koettelitte keksintöänne kissaan?"

"Niin tein. Mutta eipä ole leikinasia antaa kissalle rohtoja, Kemp! Ja yritys epäonnistui."

"Epäonnistui?"

"Kahdessa kohdassa. Esteenä olivat kynnet ja erikoinen väriaine -- mikä se onkaan? Kissan silmän takaseinässä. Tiedättehän?"

"_Tapetum_."

"Niin, _tapetum_. Se ei menestynyt. Annettuani sitä ainetta, jonka piti valkaista veri, ja tehtyäni sille eräitä muita temppuja, se sai ooppiumia, ja sitten panin sen ja pieluksen, jolla se makasi, koneen päälle. Ja kun kaikki muu oli vaalennut ja kadonnut, olivat sen pienet aavemaiset silmät jäljellä."

"Kummallista."

"En osaa sitä selittää. Se oli tietenkin siteissä ja lastoissa -- niin ettei se päässyt karkuun, mutta se heräsi ollessaan vielä huumaantunut ja naukui surullisesti. Silloin joku koputti. Alakerrasta tuli vanha vaimo, joka epäili minua elävältäleikkaamisesta -- juopotteleva vanha hupsu, jolla koko maailmassa ei ollut muuta hoidettavaa kuin kissa. Minä otin vähän kloroformia, nukutin kissan ja avasin oven. 'Taisin kuulla kissan naukumista', sanoi hän. 'Onko se minun kissani?' 'Ei ainakaan täällä', vastasin hyvin kohteliaasti. Hän näytti vähän epäluuloiselta ja koetti kurkistaa ohitseni huoneeseen, joka hänen mielestään kaiketi näytti hyvin omituiselta -- tyhjät seinät, verhottomat ikkunat, rullavuode, kaasulaite lepattamassa, säteilevät pisteet levottomassa liikkeessä ja lisäksi ilmassa vähän kloroformin hajua. Hänen täytyi lopulta tyytyä ja lähteä tiehensä."

"Kuinka kauan sitä kesti?" kysyi Kemp.

"Kolme tai neljä tuntia -- sen kissan koe. Luut ja jänteet ja rasva katosivat viimeiseksi, ja värillisten karvojen päät. Mutta, kuten sanoin, silmien takaosa ei ottanut haihtuakseen, se on sitkeää, sateenkaaren väristä ainetta.

"Ulkona oli jo kauan ollut pimeä, ennenkuin se toimitus päättyi, eikä mitään muuta voinut nähdä kuin hämärät silmät ja kynnet. Minä pysäytin kaasukoneen, tunnustelin ja silitin elukkaa, joka oli vielä tunnoton, irroitin sen siteet ja sitten, väsynyt kun olin, jätin sen nukkumaan näkymättömälle pielukselle ja menin vuoteeseen. Minun oli vaikea saada unta. Makasin hereilläni ajatellen jonninjoutavia asioita, kerraten mielessäni tuon kokeen yhä uudelleen tai uneksien kuumeisesti olennoista, jotka muuttuivat ympärilläni epäselviksi ja katosivat, kunnes kaikki -- jopa pohjakin altani -- häipyi näkyvistä, ja niin jouduin sellaisen sairaloisen, ahdistavan painajaisen valtaan kuin joskus sattuu. Noin kahden ajoissa alkoi kissa naukua ympäri huonetta. Koetin vaientaa sitä puhelemalla sille ja sitten päätin ajaa sen ulos. Muistan, kuinka pelästyin raapaistessani tulta -- ei näkynyt muuta kuin pyöreät, kiiluvat, vihreät silmät -- eikä mitään niiden ympärillä. Olisin antanut sille maitoa, mutta minulla ei ollut. Se ei tahtonut pysyä hiljaa, vaan istuutui oven luo naukumaan. Koetin ottaa sitä kiinni, aikoen työntää sen ulos ikkunasta, mutta se ei antanut tarttua itseensä, vaan katosi. Se naukui yhä eri paikoissa huoneessani. Vihdoin avasin ikkunan ja aloin kolistella. Luullakseni se vihdoin meni ulos. En ole sitten nähnyt tai kuullut siitä mitään.

"Sitten -- ties miksi -- aloin taas ajatella isäni hautajaisia ja synkkää, tuulista mäenrinnettä, kunnes päivä valkeni. Huomasin toivottomaksi koettaa nukkua ja sulkien oven jälkeeni lähdin aamulla kävelemään pitkin katuja."

"Ette suinkaan tahdo väittää, että maailmassa nyt kiertelee Näkymätön Kissa?" kysyi Kemp.

"Jollei sitä jo ole tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Miksi ei?"

"Miksi ei?" toisti Kemp. "En aikonut keskeyttää."

"Hyvin luultavasti se on tapettu", sanoi Näkymätön Mies. "Tiedän sen varmasti eläneen neljä päivää sen jälkeen ja kuljeskelleen erään ristikkoportin luona Tichfield-kadulla, koska näin siellä seisoskelevan ihmisjoukon, joka koetti ottaa selville, mistä naukuminen kuului."

Hän oli vaiti melkein minuutin ajan. Sitten hän taas äkkiä jatkoi:

"Muistan sen aamun ennen muuttumistani hyvinkin selvästi.

"Olin varmasti kävellyt Portland-katua pitkin, sillä muistan Albany-kadun kasarmit ja ratsumiesten tulleen sieltä ulos, ja lopulta huomasin istuvani auringonpaisteessa ja tunsin outoa pahoinvointia Primrose-kukkulan huipulla. Oli aurinkoinen tammikuun päivä -- tuollainen kirkas pakkaspäivä, joita oli tänä vuonna ennen lumen tuloa. Väsyneet aivoni koettivat aprikoida asemaa ja keksiä jotakin toimintasuunnitelmaa.

"Hämmästyin huomatessani, että palkintoni oli nyt ulottuvissani, niin epävarmalta kuin sen saavuttaminen olikin näyttänyt. Mutta nyt olin lopen uupunut, melkein nelivuotinen yhtämittainen jännittävä työ oli tehnyt minut kykenemättömäksi tuntemaan mitään voimakkaampaa liikutusta. Olin välinpitämätön ja koetin turhaan saada takaisin ensimmäisten tutkimusteni innostusta ja sitä keksimisvimmaa, joka oli pannut minut kestämään harmaantuneen isänikin sortumisen. Ei millään näyttänyt olevan arvoa. Tajusin kyllä selvästi, että tämä oli vain ohimenevä alakuloisuuden puuska, joka johtui liikarasituksesta ja unettomuudesta, ja että saisin tarmoni takaisin lääkkeillä tai levolla.

"Ainoa, mitä voin selvästi ajatella, oli se, että asia oli toimitettava loppuun asti. Siitä päähänpistosta en voinut vapautua. Ja se oli tehtävä pian, sillä rahani olivat melkein lopussa. Katselin ympärilleni mäenrinteellä, missä lapset leikkivät palvelustyttöjen vartioimina, ja koetin ajatella kaikkia niitä eriskummaisia etuja, joita näkymätön mies saisi maailmassa. Jonkun ajan kuluttua kömmin kotiin, söin vähän, otin aika annoksen strykniiniä ja menin vaatteet päällä nukkumaan vuoteeseeni, jota ei ollut pöyhitty... Strykniini on erinomaisen vahvistavaa, Kemp. Se karistaa ihmisestä velttouden."

"Sepä hittoa", sanoi Kemp. "Se on kuin piru pullossa."

"Heräsin kovin vahvistuneena, melkeinpä ärtyneenä. Ymmärrättekö?"

"Tunnen kyllä sen aineen."

"Silloin joku koputti ovelle. Se oli isäntäni, joka tuli uhkailemaan ja kyselemään, vanha Puolan juutalainen, jolla oli pitkä, harmaa takki ja rasvaiset tohvelit. Hän väitti olevansa varma siitä, että olin yöllä kiduttanut kissaa -- vanhan akan kieli oli tehnyt tehtävänsä. Hän vaati minulta tietoa, kuinka sen laita oli. Tämän maan lait elävältäkiduttamista vastaan ovat hyvin ankarat -- hän voisi joutua vastuuseen siitä asiasta. Kielsin tietäväni mitään kissasta. Sitäpaitsi oli pienen kaasukoneen värinää voitu kuulla läpi koko talon, sanoi hän. Se oli tietysti totta. Hän tunkeutui ohitseni huoneeseen ja katseli ympärilleen saksalaisten hopeasankaisten silmälasiensa yli. Äkkiä heräsi mielessäni se pelko, että hän voisi saada jotakin vihiä salaisuudestani. Koetin pysytellä hänen ja laatimani keskityskoneen välillä, ja se teki hänet vain entistä uteliaammaksi. Mitä minä muka hommasin? Miksi olin aina yksin ja salaperäinen? Oliko se laillista? Oliko se vaarallista? Minä en maksanut muuta kuin tavallisen vuokran. Hänen talonsa oli aina ollut erittäin arvossapidetty -- häpeällisessä ympäristössä. Äkkiä kiivas luontoni ei jaksanut enää pysyä aisoissa. Käskin hänen mennä ulos. Hän alkoi vastustella, jaaritella oikeudestaan käydä joka huoneessa. Tartuin hänen kaulukseensa -- jokin repesi -- ja hän lensi viipottaen omaan käytäväänsä. Minä läimäytin oven kiinni, kiersin sen lukkoon ja istuuduin väristen.

"Hän piti aika melua ulkopuolella, mutta minä en välittänyt siitä, ja hetken kuluttua hän lähti pois.

"Mutta se toimitti asiassa ratkaisevan käänteen. En tiennyt, mitä hän aikoi, enkä edes, kuinka pitkälle hänen valtansa ulottuisi. Uuteen huoneistoon muuttaminen olisi merkinnyt viivytystä -- minulla oli kaikkiaan vain kaksikymmentä puntaa jäljellä, enimmäkseen pankissa -- eikä minulla ollut siihen varaa. Pitikö kadota? Se oli välttämätöntä. Sitten toimitettaisiin tutkinto, ja huoneeni puhdistettaisiin.

"Ajatellessani, että työni mahdollisesti paljastuisi tai keskeytyisi juuri viime tingassa, suutuin ja päätin toimia. Kiiruhdin ulos, mukana kolme muistiinpanokirjaani ja shekkivihkoni -- ne ovat nyt sen kulkurin hallussa -- ja osoitin ne lähimmästä postikonttorista Portland-kadun varrelle erääseen toimistoon, josta saa noutaa kirjeitä ja paketteja. Koetin mennä ulos hiljaa. Palatessani näin isännän astuvan rauhallisesti yläkertaan -- hän oli luullakseni kuullut oven sulkeutuvan. Olisitte nauranut nähdessänne hänen hypähtävän syrjään portaiden käänteessä minun tullessani hurjaa vauhtia hänen jäljessään. Hän tuijotti minuun mennessäni hänen ohitseen, ja minä paukautin oven kiinni, niin että talo tutisi. Kuulin hänen laahustavan ylös siihen kerrokseen, jossa huoneeni oli, epäröivän ja lähtevän taas alas. Aloin heti työskennellä kojeillani.

"Sain kaikki valmiiksi sinä iltana ja yönä. Istuessani vielä niiden kemiallisten ainesten sairaloisen ja unettavan vaikutuksen alaisena, jotka hävittävät veren värin, kuului taas koputus ovelle. Se lakkasi, askeleet loittonivat, mutta tulivat takaisin. Sitten uudistui koputus. Koetettiin työntää jotakin oven alle -- sinistä paperia. Minä nousin vihanpuuskassa ja kiskaisin oven selkoselälleen. 'Mitä nyt?' kysyin.

"Siinä oli isäntäni tuomassa häätökäskyä tai jotakin sentapaista. Hän ojensi sen minulle, näki jotakin outoa käsissäni ja kohotti silmänsä kasvoihini.

"Hetkisen hän tuijotti. Sitten hän päästi tolkuttoman huudahduksen, pudotti kynttilän ja asiapaperin yhtaikaa ja mennä kompuroi pimeää käytävää pitkin portaille.

"Vedin oven kiinni, kiersin sen lukkoon ja astuin kuvastimen luo. Silloin ymmärsin hänen kauhunsa... Kasvoni olivat valkeat kuin valkea kivi.

"Mutta siinä oli kaikki hirveätä. En ollut aavistanut sellaisia kipuja. Yötä, joka oli täynnä viiltävää tuskaa, sairautta ja nääntymystä. Hampaani kalisivat, vaikka ihoani poltti, ja koko ruumiini oli kuin tulessa, mutta minä makasin kuin jäykkä kuolema. Nyt ymmärsin, miksi kissa oli naukunut siihen asti, kunnes sain annetuksi sille kloroformia. Onneksi asuin yksin ja avuttonna huoneessani. Toisinaan huokailin ja voihkin ja puhelin. Mutta minä pysyin lujana... Menetin tajuntani ja heräsin raukeana pimeässä.