Part 33

Denise seisoi suorana ja jäykkänä. Mouret tuskastui yhä enemmän, kiusasi häntä kysymyksillään saamatta vastausta. Denisen arvokas äänettömyys näytti jälleen kerran rakkausasioihin perehtyneen naisen harkitulta menettelytavalta. Paatunein keimailija ei olisi ollut taitavampi heittämään jalkainsa juureen epäilyn ja toivon välillä horjuvan uhrinsa.

-- Sanoitteko, että hän on teidän kotipuolestanne? Mouret kyseli. -- Olette kenties tavanneet toisenne siellä... Vannokaa minulle, ettei teillä ole mitään keskenänne.

Kun Denise yhä pitkitti äänettömyyttään tahtoen avata oven, Mouret menetti kaiken malttinsa ja hänen epätoivonsa puhkesi sanoiksi.

-- Hyvä Jumala! Minähän rakastan teitä, rakastan teitä mielettömästi... Miksi kidutatte minua? Näettehän, etteivät muut merkitse minulle enää mitään, että ihmiset, joista puhun teille, saavat minulle merkityksensä ainoastaan teidän kauttanne. Vain teistä minä välitän tässä maailmassa, en mistään muusta... Luulin teitä mustasukkaiseksi, ja olen luopunut huveistani. Teille on kerrottu, että rakastin muita; no niin, en huoli enää heistä. En käy enää juuri missään. Enkö silloinkin rouva Desforges'in luona luopunut hänestä teidän tähtenne? Olen rikkonut välini hänen kanssaan ollakseni kokonaan teidän. Odotan vain, että osoitatte minulle hiukkasen kiitollisuutta... Ja jos pelkäätte, että palaan hänen luokseen, niin pelkäätte suotta. Hän hautoo kostoa, aikoo perustaa Aarreaitalle kilpailijan entisen kauppa-apulaisemme kanssa... Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni saadakseni sydämenne heltymään!

Näin pitkälle hän oli joutunut. Hän, joka vähimmästäkin virheestä, pienimmästäkin oikusta heitti myyjättärensä kadulle, ei löytänyt nyt kyllin nöyriä sanoja rukoillakseen apulaistaan jäämään lohdutukseksi hänelle hänen kurjuudessaan. Hän ei päästänyt Deniseä ovesta, lupasi antaa hänelle anteeksi, uskoa valhettakin, jos hän halusi valehdella. Ja totta hän puhui, kun sanoi luopuneensa muista. Nuo tytöt, joita hän oli tavannut pikkuteatterien näyttämöillä ja yökapakoissa, herättivät hänessä nyt inhoa; hän ei nähnytkään enää Claraa, ja hän oli lakannut kokonaan käymästä rouva Desforges'in kodissa, missä Bouthemont hallitsi nyt yksinvaltiaana odottaen uuden tavaratalonsa, Neljän Vuodenajan valmistumista.

-- Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni, toisti hän ääni itkusta käheänä.

Denise teki kädellään torjuvan liikkeen. Hän oli itse syvästi liikuttunut eikä kyennyt salaamaan sitä.

-- Turhia te kuvittelette, hän vastasi vihdoin. -- Vannon teille, että nuo rumat jutut ovat pelkkää valhetta... Deloche on viaton niinkuin minäkin.

Hänen silmissään ei ollut vilppiä. Hänen katseensa oli suora ja kirkas.

-- Hyvä on, uskon teitä, Mouret kuiskasi. -- En erota ketään, koska te otatte suojelukseenne nuo ihmiset... Mutta jos ette rakasta ketään, miksi sitten eväätte minut?

Denisen valtasi äkkiä ujous, ja hän seisoi neuvottomana tietämättä mitä vastata.

-- Kai teillä on joku jota rakastatte, vai kuinka? jatkoi Mouret vapisevalla äänellä. -- Te voitte sanoa sen minulle, sillä eihän minulla ole mitään oikeutta teidän rakkauteenne... Kai teillä on joku jota rakastatte.

Denise lensi hehkuvan punaiseksi ja oli jo vähällä tunnustaa kaiken. Vilpillisyys oli hänelle niin vastenmielistä, että jos hän joskus pakotti suunsa valheeseen, näkyi totuus hänen silmistään. Miten hän olisi voinut kieltää, kun kuohuvat tunteet kävivät koko hänen olemuksestaan ilmi.

-- On, kuiskasi hän lopulta arasti. -- Pyydän teitä, jättäkää minut rauhaan. Te tuotatte minulle surua.

Denise tunsi nyt vuorostaan kärsivänsä. Eikö siinä kyllin, että hänen oli pakko puolustautua miestä vastaan! Vieläkö hänen täytyi puolustautua itseäänkin vastaan, rakkautta vastaan, joka joskus riisti häneltä kaiken rohkeuden. Kun Mouret liikutuksesta väristen puhui hänelle näin, hän ei enää itsekään tiennyt minkätähden hän kieltäytyi. Ja vasta jälkeenpäin, kun hänen terveessä luonnossaan järki ja ylpeys pääsivät taas voitolle, hän ymmärsi, että hänen oli pysyttävä neitseellisessä puhtaudessaan. Hänen sitkeä vastarintansa ei johtunut mistään itsetietoisesta periaatteesta, se oli itsesuojeluvaistoa, tahrattoman elämän onnen ja rauhan arkuutta. Hän olisi langennut miehen syliin voimattomana, sydän raukeana, jos häntä ei olisi kammottanut tuo lopullinen antautuminen toiselle, jonka rakkauden pysyväisyydestä hänellä ei ollut mitään takeita. Ajatus rakastajasta herätti hänessä sitä hurjaa kauhua, joka hyydyttää naisen pahan lähestyessä.

Mouret'n kasvoissa oli synkkää epätoivoa. Hän ei ymmärtänyt Deniseä. Hän kääntyi pois mennäkseen takaisin kirjoituspöytänsä luo. Hajamielisesti hän selaili papereitaan, sitten hän työnsi ne luotaan sanoen:

-- Minä en estä teitä eroamasta, neiti... En voi pitää teitä täällä vastoin tahtoanne.

-- Enhän minä tahdo lähteä, Denise vastasi hymyillen. -- Jos uskotte minut kunnialliseksi, niin jään mielelläni. On syytä aina uskoa naista kunnialliseksi. Vakuutan teille, ettei siinä erehdy usein.

Huomaamattaan Denise oli taas kohottanut katseensa seinällä riippuvaan kuvaan, tuohon lempeäsilmäiseen naiseen, jonka veren sanottiin tuottavan talolle onnea. Vavahtaen Mouret seurasi tytön katsetta, sillä nuo sanat olivat niitä, joita hän usein oli kuullut kuolleen vaimonsa sanovan. Ne kaikuivat hänelle kuin haudan tuolta puolen, tutun ja lempeän äänen kannattamina ja ilmaisivat samaa tervettä järkeä ja luonteen tasapainoa, jota hän oli vaimossaankin ihaillut. Hänen mielensä kävi vieläkin raskaammaksi.

-- Te tiedätte, että olen ikuisesti teidän omanne, kuiskasi hän lopulta. -- Tehkää minulle mitä tahdotte.

-- Niin, Denise sanoi. -- Naista, olipa hän kuinka halpa-arvoinen tahansa, on aina syytä kuunnella, jos hänellä on vähänkin järkeä... Kunnon miehen teen teistä, siitä ei ole epäilystäkään, jos antaudutte minun ohjattavakseni.

Hän laski leikkiä luontevalla ja suoralla tavallaan, joka oli niin viehättävä. Mouretkin hymyili heikosti saattaessaan hänet ovelle niinkuin vertaisensa.

Seuraavana päivänä Deniselle ilmoitettiin, että hänet oli määrätty johtajattareksi. Johtokunta oli jakanut kahtia valmiiden vaatteiden osaston muodostaen vartavasten hänelle lasten vaatetusosaston, joka sijoitettiin valmiiden vaatteiden osaston viereen. Aurélie rouva oli, sen jälkeen kun hänen poikansa oli erotettu palveluksesta, elänyt alituisessa pelossa, sillä hän tunsi johtajien suhtautumisen muuttuneen ja huomasi, että Denisen vaikutusala laajeni yhä. Aiottiinko hänet raivata tieltä? Hänen pulleat kasvonsa tuntuivat laihtuneen ja höltyneen Lhommein hallitsijasukua kohdanneen häpeän johdosta, ja ymmärtäen, että onnettomuus oli seurausta kotielämän rikkinäisyydestä hän koetti lähestyä miestään ja odotti häntä joka ilta nojatakseen kotimatkalla hänen käsivarteensa. Lhomme parka puolestaan, joka oli säikähtänyt vielä kovemmin, luuli joutuneensa hänkin epäluulon alaiseksi ja peläten erehtyvänsä laski tulot kaksi kertaa, niin meluavasti ja huomiotaherättävästi kuin suinkin tehden ihmeitä ainoalla kädellään. Kun Aurélie rouva sai kuulla minkä ratkaisun asia oli saanut ja että Denisestä oli tehty lasten vaatetusosaston johtajatar, hän oli siitä niin hyvillään, ettei tiennyt kuinka osoittaa tytölle ystävyyttään. Olisihan Denise voinut ryöstää häneltä hänen paikkansa, jos olisi tahtonut. Hänen kiitollisuutensa ei tuntenut rajoja. Hän kohteli Deniseä vertaisenaan ja meni usein hänen kanssaan juttelemaan niin arvokkaan näköisenä, että häntä olisi voinut luulla kuningatar äidiksi, joka kunnioitti käynnillään nuorta kuningatarta.

Denise oli kohonnut kunnian kukkulalle. Hänen nimityksensä johtajattareksi sai viimeisetkin niskoittelijat taipumaan. Jos ei voitukaan kokonaan luopua juoruamisesta, mikä viehättää niin miehiä kuin naisiakin, osattiin kuitenkin vastaan tullessa kumartaa aina maahan asti. Marguerite, joka oli päässyt valmiiden vaatteiden osaston alajohtajattareksi, ei osannut kyllin kiitellä Deniseä, ja Clarakin, jonka vastoin tahtoaan täytyi tunnustaa Denisen etevyys, oli peräytynyt nöyrästi. Mutta miehistä Denise oli saavuttanut vielä täydellisemmän voiton. Kaikkien täytyi väistyä, Jouven, joka ei enää uskaltanut puhutella Deniseä taittumatta kahtia, Hutinin, joka tunsi asemansa horjuvan ja ajatteli levottomana tulevaisuutta, Bourdonclenkin, jonka oli pakko tunnustaa voimattomuutensa. Kun Bourdoncle oli nähnyt Denisen poistuvan työhuoneesta hymyilevänä ja tyynenä ja kuullut seuraavana päivänä Mouret'n johtokunnan kokouksessa vaativan uuden osaston muodostamista, hän oli naisen pyhän herruuden voittamana painanut päänsä alas. Aina hän oli lopuksi antanut periksi Mouret'lle, jonka hän tunnusti voittajakseen huolimatta tämän erehdyksistä ja hurjista oikuista. Tällä kertaa nainen oli päässyt voitolle, ja hän alistui odottaen milloin isku sattuisi häneen.

Mutta Denisen valta oli lempeyden ja hellyyden valtaa. Kunnioituksenosoitukset herättivät hänessä kiitollisuutta. Hänen mielestään ne hyvittivät hänen alkuaikojensa kurjuuden, ja niissä oli myötätuntoa hänen masentumattoman kärsivällisyytensä saavuttamaa tulosta kohtaan. Lempeällä ystävyydellä hän palkitsi vähimmätkin kohteliaisuuden osoitukset, ja hänen auliutensa ja hymynsä hankkivat hänelle toverien rakkauden. Claraa yksin hän ei voinut sietää, kun oli kuullut, että tämä oli pannut uhkauksensa toimeen ja houkutellut luokseen Colombanin, joka päästyään vihdoinkin toiveittensa perille ei enää viihtynyt kotona, ja että Geneviève oli kuolemaisillaan. Tästä puhuttiin paljon Naisten Aarreaitassa ja jutulle naurettiin paljon.

Mutta tämä hänen huolensa, ainoa, joka oli lähtöisin tavaratalon ulkopuolelta, ei pystynyt kuitenkaan häiritsemään hänen tasaista hilpeyttään. Varsinkin osastolla, kaikenikäisten lasten seurassa hänen parhaat ominaisuutensa tulivat näkyviin. Denise piti lapsista äärettömästi ja oli kuin kotonaan niiden seurassa. Usein siellä oli yhtaikaa puolisen sataa tyttöä ja yhtä monta pikkupoikaa hakemassa tyydykettä itävälle turhamaisuudelleen. Kun äidit eivät enää jaksaneet hallita pienokaisia, Denise astui hymyillen väliin ja pani vastahakoiset istumaan pitkin seinää oleville tuoleille odottamaan vuoroaan. Kun hän sitten löysi joukosta pienen, punaposkisen tytön, jonka viattomat silmät miellyttivät häntä, hän puki tämän itse, haki hameen ja pani sen lapsen ylle varovasti hyväillen isonsiskon tavoin. Heleä lasten nauru kaikui hänen ympärillään, ilon ja ihastuksen huudot, väliin kiukkuisetkin äänet, kun suuremmat, yhdeksän tai kymmenen ikäiset pikkuneidit kääntyillessään peilin edessä eivät hyväksyneet uuden päällysvaatteen kuosia. Kaikilla, niin suurilla kuin pienillä, oli paljon ihmettelemistä. Pöydillä oli suuret määrät sinisiä ja ruusunvärisiä puseroita, pikkupoikien merimiespukuja, poimuille laskostettuja hameita, päällysvaippoja ja nuttuja, kaikenlaisia viehättäviä vaatekappaleita, joissa oli vielä uutuuden jäykkyyttä, osasto oli kuin kaapeista purettu ja lapsilauman pengottavaksi annettu nukkien vaatevarasto. Denisellä oli aina taskussaan makeisia pienokaisia varten, ja aina hän osasi kuivata pettyneen toiveen johdosta vuotavat kyyneleet. Hän oli osastollaan kuin oman perheensä keskellä, ammentaen itse uutta nuoruutta ympärillään lakkaamatta pelmuavasta nuoruudesta ja viattomuudesta.

Usein Mouret keskusteli kauan ystävällisesti Denisen kanssa. Kun Denisen täytyi käydä johtokunnassa tilauksia tai vaadittuja selityksiä antamassa, Mouret pidätti hänet luonaan vähäksi aikaa tiedustellakseen hänen mielipidettään. Siten Denise sai tilaisuuden tehdä hänestä kunnon miestä, niinkuin hän itse leikillään oli sanonut. Normandilaistytön teräväjärkisessä päässä kehittyi ja kypsyi kaikenlaista uudenaikaista kaupankäyntiä edistäviä suunnitelmia, joita hän jo Robineaun luona palvellessaan joskus oli esittänyt ja joista hän oli esittänyt eräitä heidän kävellessään Tuileries'n puistossa. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään eikä suunnitella mitään koettamatta saada siihen järjestystä ja yrittämättä parantaa koneistoa. Alusta asti häntä oli loukannut Aarreaitan kauppa-apulaisten epävarma asema, ja hänen mielestään äkilliset erottamiset olivat yhtä suureksi haitaksi talolle kuin henkilökunnallekin. Hän ei voinut unohtaa mitä oli saanut palveluksensa ensi aikoma kärsiä, ja kun hän näki uuden tulokkaan, joka vaivautuneesti ja silmät itkusta punaisina liehutteli osastollaan silkkipukuaan vanhempien katsellessa karsaasti, hänen sydämensä oli täynnä sääliä. Sellainen koiranelämä turmeli parhaatkin. Nöyryytystä ja kärsimystä oli heidän pitkin matkaa kestettävä, kunnes he tuskin neljäänkymmeneenkään ikävuoteen päästyään, työstä murtuneina katosivat mikä mihinkin. Toiset kuolivat keuhkotautiin tai heikkouteen, toiset sairastuivat väsymyksestä ja ilman puutteesta, toiset heittäytyivät viettämään laiskurinelämää, ja onnellisimmat menivät naimisiin ja hautautuivat jonkin maaseutukaupungin pikkuliikkeeseen. Oliko oikein ja kohtuullista tuo ihmisvoimien suunnaton kuluttaminen, johon suurmyymälät syyllistyivät? Ja hän otti ajaakseen apulaisten asian tarkastaen sitä myös liikkeenisäntien oman edun eikä ainoastaan inhimillisyyden kannalta. Luja kone vaati hyvää rautaa. Jos rauta katkeaa tai katkaistaan, työ keskeytyy, ja korjaukset merkitsevät ajan ja rahan hukkaa. Innostuen aiheestaan hän teki joskus selkoa kaupankäynnin ihannekuvasta, sellaisena kuin hän sen tajusi, jossa jokaisella oli oma määrätty osansa voitosta, itsekullakin ansionsa mukaan, ja sopimuksen turvaama tulevaisuus. Mouret nauroi silloin alakuloisuudestaan huolimatta hänen ajatuksilleen, syytti häntä sosialistisista periaatteista ja osoitti ilkamoiden mitä vaikeuksia ajatuksen toteuttaminen kohtasi. Mutta Denise seuraten terveen järkensä viittauksia ei masentunut, vaan turvasi rohkeasti tulevaisuuteen, kun hänen perustelussaan tuntui olevan ristiriitaisuuksia, joita hänen hellä sydämensä ei pystynyt sovittelemaan. Kaikesta huolimatta Mouret tuntui horjuvan mielipiteissään kuunnellessaan tytön ääntä, jossa oli niin paljon intoa ja joka vielä värisi hänen kestämiensä kovien kokemuksien katkeruudesta, ja Denisen esittämät talon lujentamista tarkoittavat parannusehdotukset pääsivät vähitellen vaikuttamaan. Leikinlaskusta huolimatta myyjien asemaa parannettiin, joukkoerottamisten sijaan pantiin myyjien suhteen toimeen lomajärjestelmä hiljaisina vuodenaikoina ja lopulta alettiin puuhata apurahaston perustamista myyjien toimeentulon turvaamiseksi työttömyyden sattuessa. Näissä toimenpiteissä olivat jo alkupiirteissään kahdennenkymmenennen vuosisadan työväenyhdistyksiä innostuttavat periaatteet vaikuttamassa.

Mutta Denise ei tyytynyt vain niiden epäkohtien poistamiseen, joista hän itse oli suuresti kärsinyt; hän selitti Mouret'lle kaikenlaisia tavaratalon järjestämistä koskevia pieniä salaisuuksia, jotka ainoastaan nainen voi keksiä ja joista ostajakunta ihastui. Lhommelle hän tuotti suuren ilon puolustamalla tämän kauan hautomaa soittokunnan perustamisajatusta. Tuloksena heidän yhteisistä ponnistuksistaan oli, että Lhommella kolme kuukautta myöhemmin oli johdettavanaan satakaksikymmentä tavaratalon henkilökunnasta valittua soittajaa. Vanha kassanhoitaja näki elämänsä suurimman unelman toteutuvan. Tavaratalossa pidetyssä suuressa tanssiaisiin yhdistetyssä soittojuhlassa Aarreaitan soittokunta sai esiintyä ostajakunnalle, ja sanomalehtien kautta sen maine levisi maailmalle. Bourdonclenkin, joka oli pitänyt näitä uudistuksia sangen arveluttavina, täytyi tunnustaa, ettei parempaa mainosta voitu talolle keksiä. Sitten järjestettiin myyjille kerhosali, missä heillä oli biljardi-, shakki- ja lautapelipöytiä. Iltaisin annettiin englannin- ja saksankielen, kieliopin, laskennon ja maantieteen opetusta, vieläpä ratsastus- ja miekkailutuntejakin. Sitten perustettiin henkilökunnan käytettäväksi kirjasto, jossa oli kymmenentuhatta nidosta, tavaratalolle palkattiin oma lääkäri, joka hoiti ilmaiseksi myyjiä ja myyjättäriä, järjestettiin kylpyhuoneita ja tarjoiluhuoneita sekä kampaamo- ja parturisali. Talossa oli siis tarjona myyjille kaikkea mitä elämä vaati niin aineellisessa kuin henkisessäkin mielessä, ruoka, asunto, vaatteet, henkisiä nautintoja ja huvituksia. Sanalla sanoen, Naisten Aarreaitasta tuli mahtavan emäkaupungin rajojen sisällä häärivä pieni, elinvoimainen työkaupunki, joka oltuaan syvästi juurtuneena vanhojen katujen pimentoon oli nyt lopullisesti päässyt täyteen päivänvaloon.

Uusi mielialan käänne tapahtui Denisen eduksi. Bourdoncle oli alakynteen jouduttuaan valittanut epätoivoissaan tuttavilleen, että hänen tappionsa johtui Denisen taipumattomuudesta. Denise oli pitänyt puolensa Mouret'n hyökkäyksiä vastaan, ja siitä oli seurausta hänen kaikkivaltiutensa. Tämä tieto vaikutti valtavasti henkilökuntaan, ja Denisen nauttima suosio johtui siitä ainakin yhtä suuressa määrässä kuin niistä parannuksista, jotka hänen aloitteestaan oli saatu aikaan. Olipa kerrankin yksi, joka uskalsi torjua johtajan, joka kosti muiden puolesta ja joka sai aikaan muutakin kuin vain lupauksia. Oli siis tullut se, joka ajoi köyhän asiaa. Kun hän pää pystyssä liikkui osastoilla kasvojen hienoissa piirteissä päättäväisyyttä ja lempeyttä, myyjät hymyilivät ja olivat hänestä niin ylpeitä, että olisivat mielellään näyttäneet hänet ihmisjoukoille. Onnellisena myötätuntoisuudesta Denise antautui vastustamatta sen kannatettavaksi. Hyvä Jumala, kuinka se oli mahdollista! Hän joka tullessaan oli ollut niin köyhä ja kelvoton, niin neuvoton ja arka hirveän koneen rattaiden keskellä, mitätön pieni jyvänen suunnattoman, maailmaa musertavan myllynkiven alla, hänestä oli tullut tämän maailman sielu ja hallitsijatar, jonka mahtisanaa hirviö kyyristyen totteli. Tämä oli tapahtunut hänen tahdostaan riippumatta. Hän oli vain esiintynyt ilman edeltäpäin harkittua suunnitelmaa ja hänen vaatimaton lempeytensä oli saavuttanut voiton. Joskus hänen valtansa herätti hänessä levottomuutta. Mitä hänessä oli, mitä kaikki tottelivat? Eihän hän ollut kaunis, eikä hän punonut suunnitelmia. Mutta sitten hän hymyili ja rauha palasi hänen sydämeensä; tiesihän hän rakastavansa totuutta ja järjestystä, ja siitä kai hänen mahtinsa johtui.

Denise oli varsinkin hyvillään siitä, että hän saattoi nyt olla Paulinelle hyödyksi. Pauline oli raskaana ja hyvin levoton, sillä johtokunta ei suvainnut sellaista. Jos esimiehet eivät ehdottomasti avioliittoja vastustaneet, niin lapsista he eivät tahtoneet tietää mitään. Bourdoncle oli saanut asiasta vihiä, ja uhkasi seuraavassa kokouksessa vaatia Paulinen erottamista. Mutta sitä ennen Denise ehti astua väliin, ja hän puhui Paulinen ja jokaisen samassa tilassa naimisissa olevan naisen puolesta niin hyvällä menestyksellä, että Bourdonclen täytyi nytkin peräytyä ja Paulinelle myönnettiin virkavapautta, kunnes hän jälleen jaksaisi hoitaa tehtävänsä.

Seuraavana päivänä, kun Denise meni sairaalaan katsomaan Paulinea, joka ei voinut hyvin, tämä suuteli häntä innokkaasti kummallekin poskelle.

-- Kuinka hyvä olettekaan! hän sanoi. -- Jos te ette olisi puhunut minun puolestani, niin pois olisivat ajaneet. Älkää olko levoton, lääkäri vakuuttaa, ettei tämä ole vaarallista.

Baugékin oli siellä. Hän oli karannut osastoltaan käydäkseen vaimonsa luona, ja ujostellen hänkin änkytti kiitoksensa Deniselle, jota hän nyt kohteli ylempään säätyluokkaan kuuluvana. Liikuttuneena hän vakuutti, että hän tukkisi kyllä suun jokaiselta, joka uskaltaisi panetella kateudesta Deniseä. Mutta Pauline sanoi kohauttaen olkapäitään leikillisesti:

-- Kas niin, ystäväni, sinä vain puhut tyhmyyksiä... Menehän nyt ja anna meidän puhella.

Sairaala oli pitkä, valoisa huone, missä oli kaksitoista valkein uutimin varustettua vuodetta. Sinne sairaat apulaiset vietiin hoidettaviksi, elleivät halunneet mennä mieluummin kotiinsa. Sinä päivänä siellä ei ollut muita, ja Pauline sai nauttia rauhassa mukavasta sängystään, joka oli suuren, Neuve-Saint-Augustininkadulle antavan ikkunan vieressä. Lavendelilta tuoksuva siisti huone valkeine uutimineen houkutteli ystävättäret kuiskaamaan toisilleen salaisuuksia.

-- Hän siis tekee kaiken minkä haluatte? ... sanoi Pauline. -- Olette kova, kun teette hänelle niin paljon kiusaa. Kas niin, selittäkää nyt kerrankin minulle tuo asia, koska uskallan ottaa sen puheeksi. Ettekö siis voi sietää häntä?

Hän piteli Deniseä kädestä. Hehkuva puna peitti Denisen posket tämän suoran ja odottamattoman kysymyksen johdosta, ja hänet valtasi niin suuri liikutus, ettei hän voinut olla kertomatta salaisuuttaan. Peittäen päänsä pielukseen hän kuiskasi:

-- Minä rakastan häntä.

Pauline hämmästyi.

-- Rakastatteko? Mutta silloinhan teidän ei tarvitse kieltää.

Denise vastasi kasvot yhä kätkössä päätään tarmokkaasti pudistamalla. Siksihän hänen juuri täytyi kieltää, että rakasti. Tietysti se oli naurettavaa, mutta siltä hänestä tuntui, ja hän ei voinut sille mitään. Pauline yhä enemmän hämmästyen kysyi:

-- Teettekö sen pakottaaksenne hänet naimisiin?

Denise nousi äkkiä pystyyn yllättyneenä.

-- Naimisiinko, minun kanssani! Ei ikinä! Vannon teille, etten ole koskaan tarkoittanut sitä, ettei mieleeni ole koskaan johtunut sellainen. Ja te tiedätte, että kammoan valhetta.

-- Ei se ole kummallista, jos luulin niin, sillä siltä se näyttää, vastasi Pauline. -- Te ette voisi käyttäytyä toisin, jos tarkoittaisitte todellakin naimisiin menoa... Johonkin asian täytyy johtaa, ja eihän ole muuta neuvoa kuin avioliitto, jos ette muuten tahdo... Kuulkaa, minun täytyy sanoa teille, että kaikki ovat samaa mieltä kuin minä. Väitetään että kiusaatte häntä tahallanne pakottaaksenne hänet mukaanne pormestarinvirastoon... Hyvä Jumala, kyllä te olette kummallinen!

Sitten hänen täytyi ryhtyä lohduttamaan Deniseä, sillä tämä oli painanut uudestaan päänsä pieluksiin nyyhkyttäen surkeana. Denisen teki mieli mennä, koska häntä aina syytettiin asioista, joita hänen ei koskaan pistänyt päähän ajatellakaan. Tietysti miehen ja naisen välisen rakkauden tuli päättyä avioliittoon. Mutta eihän hän vaatinut mitään eikä hautonut suunnitelmia, tahtoi vain elää rauhassa iloineen ja suruineen niinkuin muutkin. Hän halusi pois.

Samaan aikaan Mouret kulki tavaratalon halki mennäkseen hakemaan jälleen lohtua rakennustöiden tarkastamisesta. Kuukausia oli kulunut siitä kun työ oli pantu alulle. Monumentaalinen julkisivu alkoi jo valmistua piilossaan lautakuoren takana. Kokonainen lauma koristetaiteilijoita, marmorinveistäjiä, fajanssivalajia, mosaiikintekijöitä oli lopettamassa koristustöitä. Ovea koristava keskusryhmä kullattiin, ja Ranskan tehdaskaupunkeja esittävien kuvapatsaiden jalustoja oli jo alettu rakentaa. Aamusta iltaan oli vasta-avatulla Dix-Décembrenkadulla lukuisa joukko uteliaita, jotka nenä pystyssä tuijottivat lautaseinään näkemättä vilahdustakaan kaikista niistä ihmeistä, joiden seinän takana sanottiin valmistuvan. Mutta Mouret ei saanut taiteilijoiden kuumeisista viimeistelytöistä sen enempää lievennystä kuin muuraustöistäkään rakennuksen alkuvaiheissa. Katkerammin kuin koskaan hänelle selveni nyt maallisten rikkauksien turhuus. Deniseä hän ei voinut paeta. Täälläkin tuo ainainen ajatus ahdisti hänen rintaansa polttaen häntä parantumattoman taudin tulella. Hänen täytyi paeta kiireesti, ettei vain puhkeaisi itkuun. Hän ei löytänyt sanaakaan kiitokseksi. Fasadi, joka vihdoinkin oli pystyssä, näytti hänestä pieneltä, pikku poikien antamalta hiekkamuurilta. Vaikka se olisi kohonnut taivaaseen ja ulottunut kaupungin toisesta reunasta toiseen, ei siinä olisi ollut kyllin suuruutta täyttämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka rakastetun kiellosta oli auennut hänen poveensa.

Kun Mouret palasi työhuoneeseensa, hän tunsi tukehtuvansa nyyhkytyksiin. Millä Denise heltyisi? Rahantarjouksia hän ei enää uskaltanut tehdä. Avioliiton ajatus alkoi häämöttää nuoren leskimiehen kapinoivassa mielessä. Mutta toistaiseksi hänen voimattomuutensa puristi kyyneleitä hänen silmistään. Hän oli onneton.

XIII.