Part 32

-- Täytyy saada todisteita... Hankkikaa minulle todisteita... Toistan sen vielä, minä en välitä hänestä. Minua suututtaa jo koko tyttö. Mutta emmehän voi hyväksyä sellaista käytöstä talossamme.

Bourdoncle vastasi:

-- Olkaa huoleti, kyllä minä hankin todisteita. Ei aikaakaan niin saatte. Pidän häntä silmällä.

Mouret menetti viimeisenkin malttinsa. Hän ei uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi, vaan eli alituisessa ratkaisevan käänteen pelossa. Sydäntä kouristavan tuskan vaikutuksesta hän muuttui julmaksi. Hän ei yllyttänyt enää Bourdonclea syyllisten kimppuun; hän julisti itse rangaistuksensa tietämättä armosta vain päästääkseen vihansa ilmoille ja käyttääkseen valtaansa johonkin, kun hänellä ei ollut siitä apua ainoan toiveensa tyydyttämiseksi. Jokainen hänen tarkastuskiertonsa tuotti joukoittain uhreja. Kun hän näyttäytyi, niin pelon väristys kulki osastolta osastolle. Talven kuollut aika oli juuri alkamassa ja osastot oli lakaistava puhtaiksi, liika väki työnnettävä kadulle. Mouret oli ensin aikonut erottaa Hutinin ja Delochenkin; mutta sitten hän muutti mieltään ja päätti viivytellä kostonsa toimeenpanemisessa, kunnes oli saanut todisteensa. Mutta hän pani muut maksamaan heidän puolestaan ja piti niin kovaa kuria, että henkilökunta oli aivan kauhuissaan. Ja illalla, jäätyään yksin, kyyneleet turvottivat hänen silmäluomensa.

Eräänä päivänä varsinkin riehui rajuilma. Muuan järjestyksenvalvoja oli sanonut huomanneensa, että Mignot, käsineosaston myyjä, varasti. Hänen pöytänsä ympärillä kuljeskeli oudonnäköisiä tyttöjä. Yksi heistä oli vangittu, ja tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että tällä oli vaatteitten alla kuusikymmentä paria käsineitä. Käsineosastoa oli alettu pitää silmällä ja nyt Mignot oli saatu kiinni verekseltä, kun hän koetti auttaa pitkän, Louvresta erotetun myyjättären yritystä varastaa. Hän oli koettavinaan tälle käsineitä ja viivytteli, kunnes nainen oli saanut piiloon monta paria, minkä jälkeen hän saattoi tämän kassaan maksamaan yhdestä parista. Mouret sattui olemaan juuri silloin saapuvilla. Ylipäänsä hän ei sekaantunut näihin asioihin, jotka olivat sangen tavallisia, sillä huolimatta talon säännöllisestä toiminnasta muutamilla osastoilla vallitsi epäjärjestys, ja harvoin kului viikkoakaan, ettei jotakin myyjää erotettu varkaudesta syytettynä. Johtokuntakin piti niin paljon kuin mahdollista varkaudet salassa eikä ilmoittanut niitä poliisille, sillä pidettiin tarpeettomana paljastaa yleisölle tämä suurmyymälöiden surkea epäkohta. Mutta sinä päivänä Mouret halusi suuttua ja kohteli ankarasti kaunista Mignot'ta, joka vapisi pelosta, kasvot kalpeina ja jäykkinä.

-- Poliisi! hän ärjyi muiden myyjien kuullen. -- Kuka tuo nainen on?... Vannon, että haetan poliisin, jos ette puhu totta.

Nainen oli tuotu paikalle, ja kahden myyjättären käskettiin riisua häneltä vaatteet.

Mignot sammalsi:

-- Herra, en tunne sen enempää häntä... Itse hän on tullut...

-- Älkää valehdelko, Mouret keskeytti vielä kiivaammin. -- Eikö täällä ole ketään, joka antaisi roistot ilmi. Tässä ollaan rosvojen pesässä; kilvan ryöstetään ja varastetaan. Kaikki on tarkastettava kun menevät kotiin.

Kuului hiljaista nurinaa. Ostajat, joita oli kolme tai neljä lähettyvillä, katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

-- Hiljaa! kiljaisi Mouret raivoissaan, -- tai heitän kaikki kadulle.

Mutta Bourdoncle oli rientänyt saapuville peläten häväistysjuttua. Hän kuiskasi Mouret'n korvaan, että asia herätti liian suurta huomiota, ja tämä suostui vihdoin lähettämään Mignot'n järjestyksenvalvojien toimistoon, joka sijaitsi alakerrassa Gaillonin aukiolle avautuvan oven vieressä. Varkaudesta kiinni saatu nainenkin oli siellä pukemassa vaatteita päälleen. Hän oli maininnut Albert Lhommen nimen, ja Mignot, jolta asiaa uudestaan tiukattiin, joutui aivan hämilleen, itki ja vakuutti, ettei ollut syyllinen. Albert Lhomme lähetteli ystävättäriään hänen luokseen; alussa hän oli vain esittänyt heille edullisia kauppoja, ja sitten kun hän huomasi heidän varastavan hänen asiansa näyttivät jo niin epäilyttäviltä, ettei hän uskaltanut enää kertoa johtajille. Ja varastivathan muutkin, milloin milläkin tavalla. Toiset salasivat luetellessaan kassalla ostoksia ja jakoivat kassanhoitajan kanssa voiton, toiset vaativat takaisin rahat tavaroista, jotka muka oli palautettuja, toiset varastivat suoraan tavaroita, joita he illalla pois mennessään käärivät vyötäisilleen, kätkivät takkinsa alle tai pistivät housunlahkeeseen. Oli olemassa oikea varasliitto, jo neljäntoista kuukauden ajan Mignot ja muut siihen kuuluvat, joita hän ei suostunut nimittämään, olivat tehneet Albertin kassalla arveluttavia ilmoituksia ja hävittäneet summia, joiden määrästä ei koskaan päästy selville.

Mutta uutinen Mignot'n ilmiannoista kiersi jo osastoja. Ne, joilla oli huono omatunto, odottivat vavisten kuulustelun seurauksia, ja rehellisimmätkin pelkäsivät kohtauksesta johtuvaa suursiivousta. Albertin oli nähty menevän järjestyksenvalvojien toimistoon; sitten isä Lhomme oli kiitänyt samaan suuntaan kasvot tulessa ja raskaasti hengittäen kuin halvaukseen taipuvainen. Vihdoin Aurélie rouvakin oli kutsuttu kuulusteltavaksi, mutta hän oli häväistyksestä huolimatta astunut tietään pää pystyssä, kasvot pulleina ja kalpeina kuin vahanaamari. Tutkimus kesti kauan, eikä kukaan saanut koskaan tietää yksityiskohtaisesti, mitä siinä kävi ilmi. Kerrottiin, että valmiiden vaatteiden osaston johtajatar oli antanut pojalleen sellaisen korvapuustin, että onnettomalta oli ollut vähällä katketa niska, kun taas isä parka itki ja voivotteli ja Mouret armonantajan tavoistaan poiketen kiroili kuin ajurinrenki ja tahtoi välttämättä haastaa syylliset oikeuteen. Häväistysjuttu saatiin kumminkin estetyksi ja Mignot yksin erotettiin heti. Albert katosi vasta kaksi päivää myöhemmin. Äiti oli epäilemättä saanut aikaan, ettei perhettä häväisty panemalla rangaistusta toimeen välittömästi. Mutta tavaratalo oli vielä monta päivää tämän jälkeen kuohuksissa, sillä Mouret kiersi taloa katse täynnä uhkauksia ja karjuen jokaiselle, joka vain uskalsi nostaa silmänsä.

-- Mitä te siellä kärpäsiä tähystelette... Käykää kassaan!

Lopulta onnettomuus kohtasi Hutiniakin. Favier, joka oli päässyt alajohtajaksi, oli jo kauan tehnyt salaista työtä hankkiakseen itselleen esimiehensä paikan ja noudatti siinä alempiarvoisten ainaista menettelyä. Kaikkia keinoja oli koeteltu, ilkeämielisiä tiedotuksia oli toimitettu johtokunnalle ja satimia viritetty osastonjohtajan kompastuttamiseksi. Kun Mouret sitten eräänä aamuna kulki silkkiosaston kautta, hän pysähtyi kummastuneena nähdessään Favier'n kirjoittavan uusia hintalappuja mustiin samettipakkoihin.

-- Minkätähden alennatte hinnat? hän kysyi. -- Kuka on antanut teille käskyn?

Alajohtaja, joka oli koettanut pitää niin suurta melua kuin suinkin kiinnittääkseen itseensä ohikulkevan isännän huomion ja saadakseen aikaan rettelöitä, oli ihmettelevinään kysymystä.

-- Herra Hutin tietysti.

-- Herra Hutinko?... Missä hän on?

Kun Hutin oli haettu tavaroiden vastaanottotoimistosta, rajuilma puhkesi. Mitä, itsestäänkö hän uskalsi alentaa hinnat! Nyt oli Hutinin vuoro hämmästyä. Eihän hän ollut käskenyt alentaa; hän oli vain keskustellut Favier'n kanssa mahdollisesta alennuksesta antamatta käskyä. Favier sanoi, ettei hän valitettavasti voinut olla asiasta johtajan kanssa yhtä mieltä. Kumminkin hän suostui ottamaan virheen syykseen, jos hän sillä saattoi pelastaa johtajan kiusallisesta tilanteesta. Tästä asia sai vakavan käänteen.

-- Kuuletteko, herra Hutin! Mouret huusi. -- En ole koskaan suvainnut tällaisia omavaltaisia hankkeita... Hinnoista päätämme me yksin.

Hän jatkoi katkeralla äänellä loukkaavia huomautuksiaan, mikä hämmästytti myyjiä, sillä tavallisesti tällaisia asioita ei pohdittu kaikkien kuullen, ja saattoihan tämä verraten vähäinen erehdys johtua väärinkäsityksestä. Näytti siltä kuin Mouret halusi tyydyttää salaista vihaansa Hutinia kohtaan. Nyt hän oli vihdoinkin tavannut virheestä Hutinin, jolle Denisen sanottiin lahjoittaneen lempensä, ja oli saanut aihetta näyttää kuka täällä oli herra. Ja hän liioitteli asiaa mennen niin pitkälle, että syytti Hutinia epärehellisyydestä.

-- Johtaja, Hutin toisti, -- aikomukseni oli ehdottaa teille tätä hinnanalennusta... Tiedätte itsekin, että se on välttämätön, sillä sametilla ei ole ollut menekkiä.

-- Hyvä on, sanoi Mouret tahtoen lopuksi tuntuvasti loukata miestä. -- Otamme asian toiste puheeksi. Mutta pysykää vastedes alallanne, jos tahdotte jäädä taloon.

Hän käänsi selkänsä. Hutin purki vimmoissaan vihaansa Favier'lle, koska muita ei ollut saapuvilla, vannoen, että hän aikoi sinkauttaa erohakemuksensa vasten tuon heittiön kasvoja. Sitten hän ei puhunut enää erosta, vaan alkoi penkoa kaikkia inhoittavia juoruja, joita myyjien kesken kerrottiin esimiehistä. Favier puolustautui silmät kiiluen ja piti juhlallisia puheita myötätunnostaan. Hänen oli ollut pakko vastata, eikö niin? Ja kuka olisi voinut odottaa sellaisia seurauksia niin vähästä asiasta. Mikä isäntää nykyään vaivasi? Hänen kanssaan oli mahdotonta tulla toimeen.

-- Mikäkö häntä vaivaa? Hutin sanoi. -- Eipä se mikään salaisuus liene. Onko se minun syyni, että tuo valmiiden vaatteiden osaston hupakko vetää häntä nenästä!... Siitä kaikki johtuu. Hän tietää, että minäkin olen saanut osani tuon neitosen suosiosta, ja se ei ole hänelle mieleen. Tai sitten neiti itse tahtoo heittää minut kadulle, siksi että läsnäoloni on hänelle epämukavaa. Mutta totta tosiaankin, kyllä se lörppö saa vielä katua, jos joutuu minun kynsiini.

Kaksi päivää myöhemmin, kun Hutin meni valmiiden vaatteiden osaston ompeluhuoneeseen, joka sijaitsi ullakkokerroksessa, ehdottamaan ompelutytön ottamista, hän hämmästyksekseen huomasi Denisen ja Delochen avonaisen ikkunan edessä niin perin tärkeässä ja tuttavallisessa keskustelussa, etteivät he huomanneetkaan häntä. Hänelle tuli heti mieleen, että heidät oli ilmiannettava, kun hän ihmeekseen huomasi Delochen itkevän. Silloin hän meni hiljaa pois. Kun hän portaissa tapasi Bourdonclen ja Jouven, hän kertoi heille keksimänsä jutun ullakolla olevasta tulensammutuskojeesta, josta ovi oli lähtenyt irti, saadakseen heidät kiipeämään ylös ja yllättämään ikkunan luona juttelevat. Suunnitelma onnistui, ja Bourdoncle huomasi heidät ensimmäiseksi. Hän pysähtyi ja antoi Jouvelle käskyn hakea Mouret jääden itse valvomaan. Jouven täytyi totella vastoin tahtoaan, sillä hän olisi ollut mielellään sekaantumatta koko asiaan.

Täällä ei paljoa tiennyt Naisten Aarreaitan kuohuvasta elämästä, sillä paikka oli niin syrjässä, että sinne harvoin eksyi ketään. Täytyi kulkea monet portaat ja käytävät. Työhuoneet olivat ullakolla, missä aukeni pitkä jono matalia, suurilla kattoikkunoilla varustettuja huoneita, joissa oli vain pitkät pöydät ja raskaat rautauunit. Näissä huoneissa alusvaatteiden ompelijat, pitsien ja mattojen kutojat, naistenräätälit ja muut vastaavat työntekijät viettivät kesänsä ja talvensa tukahduttavassa kuumuudessa. Ne harvalukuiset asiakkaat, jotka saatettiin tänne jotakin tilausta varten, pysähtyivät hengästyneinä ja eksyksissä kierreltyään mielestään tuntikausia sekavassa sokkelossa ja jouduttuaan pelottavan kauas kadusta. Päästäkseen siihen syrjäiseen ikkunakomeroon, missä Denise ja Deloche seisoivat, täytyi sivuuttaa koko tämä huonejono ja sitten vielä kääntyä vasemmalle ja nousta viisi porrasta.

Monta kertaa Deloche jo oli odottanut Deniseä täällä. Alajohtajattarena tämän täytyi välittää kaikki osaston ja työhuoneen väliset asiat, ja hän kävi usein antamassa käskyjä mallipukujen korjaamisessa; muita töitä ylhäällä ei tehtykään. Nytkin Deloche oli pitänyt silmällä milloin Denise lähti ylös, ja päästyään tekosyyllä lähtemään osastoltaan hän oli juossut hänen jälkeensä ollen sitten suuresti hämmästyvinään, kun tapasi hänet ompeluhuoneen ovella. Denisen täytyi nauraa. Olisi voinut luulla, että he olivat edeltäpäin sopineet tapaamisesta. Käytävä, jossa he keskustelivat, rajoittui toiselta puolen talon vesisäiliöön, äärettömän suureen, rautapellistä rakennettuun kuutioon, joka sisälsi kuusikymmentätuhatta litraa vettä. Sen yläpuolella oli katolla toinen yhtä suuri säiliö, jolle pääsi nousemaan rautatikkaita myöten. Deloche jäi puhelemaan nojautuen toisella olkapäällään vesisäiliöön, sillä hänen suuri, väsymyksen runtelema ruumiinsa kaipasi tukea. Kuului hiljaista vedenkohinaa, joka muistutti vienoa, salaperäistä laulua. Syvästä hiljaisuudesta huolimatta Denisen valtasi levottomuus, sillä hän oli luullut näkevänsä varjon vilahtavan vaaleankeltaiseksi maalatulla seinällä. Mutta kohta pelko haihtui, ja he siirtyivät ikkunan luo, mihin nojautuen he unohtivat ajan muistellessaan lapsuuttaan ja kotiseutuaan. Heidän allaan levisi keskusgallerian lasinen laki kattojen reunustamana muistuttaen vuorten ympäröimää järveä. Muuta ei sitten näkynytkään kuin taivas, joka kiitävine hattaroineen kuvastui liikkumattomana päilyvään lasiseen pintaan.

Deloche puhui Valognes'ista.

-- Olin kuuden vuoden vanha, hän sanoi, -- kun äitini vei minut mukaansa Valognes'in markkinoille. Tiedättehän, että sinne on Brinquebecistä runsaasti kolmetoista kilometriä, ja meidän täytyi lähteä matkaan jo viideltä aamulla. Brinquebec on sangen kaunista seutua. Oletteko käynyt siellä?

-- Olen, olen kyllä, sanoi Denise, katsellen kaukaisuuteen. -- Olen käynyt siellä kerran aivan pienenä... Nurmikkojen reunustamia teitä, eikö niin? Ja siellä täällä lampaita laitumella kaksittain toisiinsa kytkettyinä...

Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi epämääräisesti hymyillen:

-- Meidän puolellamme tiet kulkevat peninkulmittain aivan suorina ja niiden kummallekin puolelle on istutettu puita, jotka varjostavat tietä... Ja sitten meillä on nurmikkoja, joiden ympärillä on pensastoja, korkeampia kuin minä, ja aitauksissa on hevosia ja lehmiä. Pieni jokikin siellä on, ja eräässä paikassa, jonka tunnen, vesi on sangen kylmää pensaikon suojassa.

-- Aivan niinkuin meilläkin, Deloche huudahti ihastuneena. -- Nurmikkoja joka paikassa, ja jokainen istuttaa orapihlajaa ja jalavaa oman palstansa ympärille. Ja siellä on aivan kuin kotonaan tuossa vihannuudessa, jonka vertaista ei Pariisissa ole. Hyvä Jumala, kuinka hauskaa oli leikkiä vasemmanpuoleisella solatiellä, joka vei myllylle.

Kaiho katkaisi äänen, ja heidän katseensa kiintyivät päivänpaisteessa säteileviin lasiruutuihin. Tuosta häikäisevän kirkkaasta pinnasta kajasti heille loppumattomia vihreitä laitumia, Cotentinin laitumia, joille valtameri hengitti kosteutta ja missä kepeän kuultava sumu hukutti taivaanrannan sinertävän harson peittoon. Alhaalla, suunnattoman rautaisen rungon kannattamien holvien alla, silkkikankaiden hallissa myynti jatkui mylvien, koko talo tärisi huohottavan koneen jyskeestä, ihmisjalkojen astunnasta, myyjien kiireisestä häärinästä, koko tuon kolmeenkymmeneentuhanteen nousevan joukon hehkuvasta elämästä. Ja tuntiessaan tuon kattoja tärisyttävän melun läheisyyden Denise ja Deloche harhailivat mielikuvituksensa kannattamina yksinäisiä polkuja, kuulivat ulapalta eksyneiden tuulien kahisevan heinikossa ja humisevan suurten puiden latvoissa.

-- Hyvä Jumala, neiti, kuiskasi äkkiä Deloche, -- miksi ette tahdo olla minulle kiltti!... Minähän rakastan teitä niin suuresti.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja kun Denise teki liikkeen keskeyttääkseen, hän jatkoi:

-- Ei, antakaa minun vielä kerran sanoa teille miten asiat ovat. Mehän sopisimme niin hyvin yhteen. Meillä olisi niin paljon puhumista keskenämme, kun olemme samalta puolelta kotoisin.

Nyyhkytykset estivät häntä jatkamasta, ja Denise sai tilaisuuden puhua:

-- Te ette ole nyt järkevä, hän sanoi. -- Olitte luvannut minulle, ettette ottaisi asiaa puheeksi... Mahdotonta se on. Pidän teistä paljon, te olette kelpo mies, mutta en tahdo luopua vapaudestani.

-- Niin, niin, tiedän sen. Ette te voi rakastaa minua. Sanokaa pois vain! Minä ymmärrän ettei minussa ole mitään rakastettavaa... Minulla ei ole elämässäni ollut kuin yksi ainoa onnenhetki, sinä päivänä, jolloin tapasin teidät Joinvillessa, muistattehan? Kulkiessani rinnallanne puiden alla, jossa oli niin pimeä, luulin kerran tuntevani, että kätenne vavahti. Ja olin tarpeeksi tyhmä ajatellakseni...

Mutta Denise keskeytti uudestaan. Hänen tarkka korvansa oli erottanut käytävästä askelia.

-- Kuulkaa, hän sanoi, -- siellä liikkuu joku.

-- Eikö mitä, Deloche rauhoitti estäen häntä poistumasta. -- Säiliöstä se kuului. Siitä lähtee aina niin outoja ääniä; luulisi melkein, että siellä on ihmisiä.

Ja hän jatkoi hiljaisia, arkoja tunnustuksiaan. Denise ei kuunnellut enää. Hänen ajatuksensa menivät omia teitään, ja hän katseli hajamielisesti Naisten Aarreaitan kattoja. Lasikattoisen hallin oikealla ja vasemmalla puolen levisi toisia gallerioita ja toisia auringonpaisteessa hohtavia halleja, joita halkoivat suorat ullakko-ikkunarivit, tasaiset niinkuin kasarmirakennuksessa. Kattojen rautaiset harjat kohosivat ilmaan, tikapuiden ja siltojen ääriviivat kuvastuivat sinitaivasta vasten, keittiöiden savutorvista tuprusi paksua tehtaanuunin savua, ja suuri, kuutionmuotoinen vesisäiliö valurautapylväittensä varassa kohosi oudonmuotoisena ihmisen ylpeyden pystyttämänä raakalaisrakennuksena. Ja kauempana kohosi mahtava Pariisi.

Kun Denisen ajatukset palasivat kehistä, joissa ne olivat yksin liidelleet, hän huomasi, että Deloche oli tarttunut hänen käteensä, ja kun hän näki tämän liikutuksen, hän ei hennonut vetää kättään pois.

-- Suokaa minulle anteeksi, Deloche kuiskasi. -- Olisin täysin onneton, jos rangaistukseksi riistäisitte minulta ystävyytenne... Vannon teille, että olin aikonut puhua aivan muusta teille. Olin päättänyt tyytyä kohtalooni ja luopua toiveista...

Hänen kyyneleensä alkoivat juosta uudestaan, mutta hän koetti pakottaa äänensä tasaiseksi.

-- Sillä olenhan jo aikoja ollut osastani selvillä. Mitäpä se nytkään muuttuisi. Kotona piestiin, Pariisissa piestään, joka paikassa piestään. Olen ollut täällä jo neljä vuotta ja viimeisenä olen vielä nytkin osastollani... Olin aikonut sanoa teille, ettei teidän pidä välittää minun onnettomuudestani. En tahdo kiusata teitä. Koettakaa olla onnellinen, rakastakaa jotakin toista, olisin hyvilläni siitä. Teidän onnenne on minun onneni...

Hän ei jaksanut jatkaa. Ikäänkuin lupauksensa vahvistamiseksi hän painoi huulensa tytön kädelle suudellen sitä nöyrästi kuin orja. Denise sanoi liikuttuneena säälien kuin olisi puhutellut veljeään:

-- Poika parka.

Samassa he kääntyivät säpsähtäen. Mouret oli heidän edessään.

Kymmenen minuuttia Jouve oli saanut etsiä Mouret'ta ympäri taloa, ennenkuin löysi hänet vihdoin Dix-Décembrenkadun uuden julkisivun rakennuspaikalta. Siellä Mouret oleskeli joka päivä tuntikausia koettaen kiinnittää ajatuksensa rakennuspuuhiin, joista oli niin kauan uneksinut. Siihen hän turvautui paetakseen tuskaansa, katseli kuinka muurarit pystyttivät kivisiä nurkkapatsaita ja sepät takoivat rautojaan hirsien päihin. Rakennus oli jo kohonnut niin korkealle, että sisäänkäytävää ja ensimmäisen kerroksen isoja ikkunoita osoittavat aukot alkoivat tulla näkyviin ja palatsimaisen julkisivun suunnitelma kehittyä alkupiirteistään. Mouret nousi tikapuita, neuvotteli arkkitehdin kanssa seinäkoristeista, joista piti tulla aivan uudenaikaisia, astui tiili- ja rautaläjien yli ja laskeutui kellareihin. Höyrykoneen jyske, vintturien vingunta, vasaroiden melu, työmiesten huudot yhtyen sekavaksi hälinäksi, joka kaiullaan täytti rakennusaitauksen, soivat hänelle hetken vapautuksen. Mutta kun hän palasi valkeana kalkintomusta, mustana viilanpurusta, jalat märkinä vesihanoista räiskyneestä vedestä, huumaus hälveni heti, entiset huolet iskivät jälleen häneen ja niiden kouristus kävi yhä pakottavammaksi, sitä myöten kuin hän loittoni rakennuspaikalta ja sen melu kävi heikommaksi. Juuri sinä päivänä hän oli ihastunut suuresti katsellessaan eräästä albumista kattofriiseiksi aiottujen mosaiikkien ja terrakottakoristeiden piirustuksia, kun Jouve saapui hengästyneenä ja pahoillaan matkalla tahraantuneesta takistaan. Mouret vihoissaan keskeytyksestä käski odottaa, mutta kun Jouve kuiskasi hänelle viestinsä korvaan, häntä alkoi värisyttää ja hän seurasi tätä tuntien uudestaan joutuvansa päähänpiintymänsä valtaan. Kaikki muu katosi hänen mielestään, julkisivu hajosi ennenkuin oli valmistunutkaan. Hänen ei maksanut vaivaa kiivetä ikävöidyn kunniansa kukkulalle, kun hänen korvaansa kuiskattu naisen nimi aiheutti hänessä sellaisen hämmennyksen.

Mouret'n ennätettyä ylös Bourdoncle ja Jouve näkivät hyväksi poistua. Deloche pakeni, ja Denise jäi Mouret'n kanssa kahden, vielä tavallistakin kalpeampana, mutta katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Neiti, olkaa hyvä ja seuratkaa minua, Mouret sanoi kovalla äänellä.

Denise teki niinkuin käskettiin. He laskeutuivat portaita ja kulkivat huonekaluosaston ja matto-osaston läpi. Kun he tulivat Mouret'n työhuoneen edustalle, tämä avasi oven selälleen ja sanoi:

-- Käykää sisään, neiti.

Sitten hän sulki oven ja meni kirjoituspöytänsä ääreen. Talonisännän uusi työhuone oli loisteliaampi kuin entinen. Vihreän ripsin sijasta oli nyt vihreää samettia. Norsunluuleikkauksin koristettu iso kirjakaappi täytti kokonaisen seinän. Mutta seinillä ei nytkään ollut muuta kuin rouva Hédouinin hieno ja kaunis muotokuva, joka hymyili kultakehyksessään.

-- Neiti, Mouret sanoi oltuaan jonkin aikaa vaiti ja koettaen pakottaa äänensä ankaraksi ja kovaksi, -- on asioita, joita emme voi suvaita... Täällä vaaditaan ehdottomasti hyvää käytöstä...

Hän keskeytti koettaen hillitä povessaan riehuvaa vihaa. Oliko mahdollista, että Denise rakasti tuota miestä, jonninjoutavaa kurjaa myyjää, koko osastonsa pilkkaamaa? Kaikkein huonointa, kaikkein kömpelöintä. Denise siis piti häntä, talon isäntää parempana. Olihan hän itse nähnyt Denisen antavan tuolle kurjalle kätensä suudeltavaksi.

-- Olen ollut teille hyvä, neiti, hän sai sanotuksi uuden yrityksen tehtyään. -- En odottanut teiltä tällaista kiitosta.

Denisen katse oli heti hänen huoneeseen astuttuaan kiintynyt rouva Hédouinin kuvaan, ja levottomuudestaan huolimatta hänen täytyi ajatella sitä. Joka kerta, kun hän tuli tähän huoneeseen, kuva veti puoleensa hänen katseensa ja pelotti häntä, vaikka se näytti niin hyväntahtoiselta. Tällä kertaa se tuntui tarjoavan hänelle suojeluksensa.

-- Oikeassa olette, johtaja, Denise vastasi hiljaa, -- minun ei olisi pitänyt tuhlata aikaa juttelemiseen, ja minä pyydän teiltä anteeksi, että olen näin laiminlyönyt velvollisuuteni... Tuo nuori mies on minun kotipuolestani...

-- Ajan hänet ulos, huusi Mouret purkaen raivostuneeseen huutoon kaiken tuskansa.

Aivan suunniltaan, unohtaen että hänen talon isäntänä oli nuhdeltava ohjesääntöä vastaan rikkonutta myyjätärtä, hän puhkesi katkeriin solvauksiin ja mielettömiin syytöksiin. Eikö Deniseä hävettänyt antautua sellaiselle miehelle! Ja vielä muillekin, Hutinille ja hänen kaltaisilleen! Mutta nyt talo oli puhdistettava ja roistot potkaistava ulos ovesta. Ankarasta ja arvokkaasta nuhdesaarnasta, jota Mouret oli Jouvea seuratessaan sepittänyt mielessään, olikin tullut myrskyinen ja törkeä mustasukkaisuuskohtaus. Denise ei saanut hänen sanatulvaltaan sen vertaa suunvuoroa, että olisi vastannut.

-- Niin, kadulle kaikki rakastajanne!... Sanoivathan kaikki mitä minun tuli teistä uskoa, mutta minä mieletön en kuunnellut... Minä vain en uskonut, minä yksin!

Denise kuunteli kauhistuneena herjauksia aivan kuin huumeessa. Hän ei ollut alussa ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, että mies kohteli häntä turmelukseen joutuneena hylkiönä, hän kääntyi ja meni ääneti ovea kohti. Kun Mouret teki liikkeen pysähdyttääkseen hänet, hän sanoi:

-- Antakaa minun mennä! Jos todellakin uskotte, mitä sanotte, en tahdo hetkeksikään enää jäädä taloonne.

Mouret heittäytyi oven eteen.

-- Puolustautukaa edes! hän huusi... -- Sanokaa toki jotakin!