Part 17

-- Jos juoppo puhuu, Jean jatkoi, -- niin mies, jolla on iso veitsi...

-- Mistä minä ne viisitoista frangia otan! Denise huudahti epätoivoissaan. -- Etkö sinä voi käyttäytyä siivosti! Aina sinulle tapahtuu jotain merkillistä.

Jean löi kädellään rintaansa. Hän ei enää itsekään oikein tiennyt, mikä loruissa oli totta, pani vain mielikuvituksensa liikkeelle kaunistaakseen rahantarpeitaan. Sillä jokin kiireinen tarvis kumminkin oli aina pohjalla.

-- Vannon kaikkein pyhimmän kautta, että täyttä totta on tällä kertaa... Pidin häntä näin, ja hän suuteli minua...

Denise käski uudestaan hänen vaieta. Hänkin tuskastui lopuksi.

-- En minä tahdo tietää enkä huoli sinun salaisuudestasi. Se on ruma... Ja sinä kiusaat minua joka viikko ja tapat minut rahanpyynnöilläsi. Yökaudet saan valvoa ja tehdä työtä... Ja sitä paitsi riistät leivän veljesi suusta.

Jean jäi seisomaan suu auki, kasvot kalpeina. Mitä! Rumako se oli? Hän ei käsittänyt. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kohtelemaan siskoaan kuin toveria ja uskomaan hänelle kaiken. Sehän oli aivan luonnollista. Mutta häntä masensi että Denise hänen tähtensä valvoi yönsä. Ajatus, että hän kidutti siskoaan ja riisti Pépéltä leivän, koski häneen niin kipeästi, että hän hyrähti itkuun.

-- Oikeassa olet, konnamaista se on, hän huudahti. -- Mutta rumaa se ei ole, päinvastoin, ja senpätähden juuri täytyy aina alkaa alusta... Hän on jo kahdenkymmenen, ja hän luuli koko juttua leikiksi, vain siksi että minä tuskin olen täyttänyt seitsemäntoista. Hyvä Jumala, kuinka olen itselleni vihainen! Pieksää minut pitäisi.

Hän oli tarttunut sisarensa käsiin suudellen niitä ja valellen niitä kyynelillään.

-- Anna minulle viisitoista frangia, ja tämä on oleva viimeinen kerta, vannon sen sinulle... Tai ole antamatta, parempi minun on kuolla. Jos mies tappaa minut, niin sillähän pääset minusta.

Kun Denise alkoi itkeä, hän katui sanojaan.

-- Kenties hän ei tahdokaan tappaa ketään... Koetamme sopia, lupaan sen sinulle, sisko kulta. Kas niin hyvästi! Nyt lähden.

Samassa he kuulivat askelia käytävän perältä ja säpsähtivät kumpikin. Denise työnsi veljeään lähemmälle seinää pimeään nurkkaan. Hetken aikaan he eivät kuulleet muuta kuin vieressään palavan kaasuliekin sihinän. Sitten askeleet lähestyivät, ja Denise näki isä Jouven, joka lähestyi jäykkänä kuin aina. Oliko hän täällä sattumalta, vai olisiko joku paljastanut heidät hänelle? Denise pelästyi niin silmittömästi, että meni aivan sekaisin, ja työntäen Jeanin pimeästä ulos hän lähti juoksemaan ajaen poikaa edellään ja sopertaen:

-- Mene pois! mene pois!

He juoksivat minkä jaksoivat. Isä Jouve seurasi heidän kintereillään juosten raskaasti läähättäen. He joutuivat uudelleen lähettämöön ja tulivat portaille, jotka johtivat Michodièrenkadulle.

-- Mene pois! toisti Denise, -- mene pois!... Jos voin, niin lähetän sinulle viisitoista frangia.

Jean meni pois pää pyörällä. Kun järjestyksenvalvoja saapui hengästyneenä, hän näki vain vilahdukselta pojan valkean paidan ja liehuvat kullanväriset kiharat, jotka katosivat kadun kulmasta. Isä Jouve jäi hetkeksi seisomaan tointuakseen ja ryhdistäytyäkseen. Hänellä oli uusi valkea solmio, jonka hän oli ostanut valkotavaraosastolta ja jonka solmu hohti kuin lumi.

-- Siistiä käytöstä todellakin, neiti, hän sanoi vapisevin huulin. -- Siistiä, sangen siistiä... Toivotte kenties, että minä hyväksyn sellaisen käytöksen kuin te pohjakerroksessa... Siistiä tosiaankin...

Denise nousi portaita isä Jouven seuratessa häntä yhä samaa virttä veisaten. Denise ei saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän katui, että oli lähtenyt juoksemaan. Olisihan hän voinut selittää asian ja näyttää veljensä. Nyt he saivat taas aihetta epäillä hänen käytöstään, eikä kukaan uskoisi häntä, vaikka hän kuinka vakuuttaisi. Vielä kerran hän unohti Robineaun ja meni takaisin osastolleen.

Jouve meni viipymättä johtokunnan kokoushuoneeseen ilmoittamaan asiasta. Mutta palveluspoika sanoi Mouret'n parhaillaan olevan herra Bourdonclen ja herra Robineaun kanssa tärkeässä neuvottelussa. Sitä oli kestänyt neljännestunnin. Ovi oli auki, ja Jouve kuuli Mouret'n iloisesti kysyvän Robineaulta, oliko hän lomaansa tyytyväinen. Ei ollut lainkaan puhetta erosta, päinvastoin keskusteltiin muutamista osastolla tehtävistä muutoksista.

-- Haluatteko jotain, herra Jouve? huusi Mouret. -- Käykää sisään!

Mutta Jouve totellen vaistoaan kääntyi Bourdonclen puoleen, joka tuli huoneesta, ja kertoi hänelle kaiken. Kävellen vierekkäin he kulkivat hiljaa pitkin huiviosastoa, toinen kumarassa kuiskaten toisen korvaan, toinen kuunnellen kasvot aivan liikkumattomina. Ei värähdyskään niissä paljastanut kertomuksen tekemää vaikutusta.

-- Hyvä on, hän sanoi lopulta.

He olivat saapuneet valmiiden vaatteiden osastolle ja menivät sisään. Aurélie rouva torui parhaillaan Deniseä. Mistä hän taas tuli, ei kai hän nyt uskaltanut väittää olleensa työhuoneessa? Hänen alituisia katoamisiaan ei todella enää voinut antaa anteeksi.

-- Rouva Aurélie, sanoi Bourdoncle.

Hän oli päättänyt itse ryhtyä kurinpalautukseen Mouret'lta kysymättä, sillä hän arveli tämän liian heikoksi. Johtajatar meni hänen luokseen, ja kuiske alkoi uudestaan. Koko osasto odotti aavistaen pahaa. Lopulta Aurélie rouva kääntyi julistaen mahtavasti:

-- Neiti Baudu...

Ja hänen majesteettisilla kasvoillaan oli kaikkivaltiuden järkähtämätön liikkumattomuus, kun hän jatkoi:

-- Käykää kassaan! Nuo hirveät sanat kaikuivat oudosti asiakkaista tyhjässä osastossa. Denise seisoi huokaustakaan päästämättä suorana ja kalpeana. Sitten hän kysyi katkonaisin sanoin:

-- Kassaanko? Minunko... Miksi? Mitä olen tehnyt?

Bourdoncle vastasi säälimättömän kovasti, että neiti Baudu tiesi kyllä itse sen ja että hänen oli parempi olla pyytämättä selitystä. Sitten hän alkoi puhua solmioista ja sanoi, että olisi todella kaunista, jos kaikki neidit kävisivät alakerroksessa tapaamassa nuoria miehiä.

-- Veljenihän se oli, sanoi Denise avuttoman katkerasti.

Marguerite ja Clara purskahtivat nauruun, ja rouva Frédéric, joka ei tavallisesti sanonut mitään, pudisti epäilevästi päätään. Aina vain väitti veljekseen. Ei sitä lopuksi jaksanut kuunnellakaan. Silloin Denise katsoi heihin kaikkiin, Bourdoncleen, joka jo alussa oli vastustanut hänen palvelukseen ottamistaan, isä Jouveen, syyttäjäänsä, jolta ei voinut toivoa mitään oikeutta, tovereihin, jotka yhä vihasivat häntä hänen yhdeksän kuukautta osoittamastaan lempeästä rohkeudesta huolimatta ja jotka nyt iloitsivat hänen onnettomuudestaan. Tarpeetonta kai oli puolustautua. Mitä varten hän olisi pyrkinyt jäämään tänne, missä kukaan ei välittänyt hänestä. Ja hän meni ovesta ulos sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan saliin, missä oli niin kauan taistellut.

Mutta kun hän oli yksin hallissa, itku nousi hänen kurkkuunsa. Eikö kukaan rakastanut häntä. Äkkiä Mouret muistui hänelle mieleen, ja koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ei, hän ei suostuisi tällaiseen vääryyteen. Mouretkin kenties uskoisi tuota häpeällistä syytöstä, uskoisi todeksi, että hän oli tavannut vieraan miehen kellarissa. Sitä häpeää hän ei sietänyt. Hän tunsi vastustamatonta halua mennä Mouret'n puheille antamaan hänelle selityksen, puhdistautuakseen, sillä yhdentekevää hänelle oli minne hän meni, kunhan Mouret vain ei uskoisi sellaista. Hänen entinen pelkonsa, tuo jähmetyttävä väristys, joka aina oli vallannut hänet Mouret'n läheisyydessä, tuntui äkkiä sulavan kiihkeään tarpeeseen päästä näkemään hänet ennen lähtöä, vannoa hänelle, ettei ollut tehnyt mitään häpeällistä.

Kello kävi viidettä, ja tavaratalo alkoi herätä illan viilentyessä. Denise asteli reippaasti johtokunnan huonetta kohti. Mutta kun hän oli päässyt ovelle, sai toivottomuus uudestaan hänessä vallan. Hänen kielensä tuntui kangistuvan, elämän raskaus painavan hänen hartioitaan. Tuskin Mouretkaan häntä uskoisi. Kenties hänkin nauraisi niinkuin muutkin. Pelko sai hänet peräytymään. Ei maksanut vaivaa; parempi olla yksin, parempi kadota, kuolla. Sitten, kenellekään mitään sanomatta, ei edes Delochelle eikä Paulinellekaan, hän meni suoraan kassalle.

-- Neiti, sanoi virkailija, teille maksetaan kahdestakymmenestäkahdesta päivästä kahdeksantoista frangia seitsemänkymmentä centimea johon tulee lisäksi seitsemän frangia myyntivoittoa... Senhän te olette saapa, eikö niin?

-- Oikein on, herra. Paljon kiitoksia!

Ja kun Denise rahat kädessä poistui kassalta, hän kohtasi vihdoin Robineaun. Tämä oli jo kuullut Denisen erosta ja lupasi käydä työnantajalta perimässä solmioiden ompelemisesta tulevat rahat. Hän koetti lohduttaa onnetonta. Ja kiivastuen hän lopulta purki vihaansa luonnottomia oloja vastaan. Oli tämäkin elämää! Aina sokean oikun varassa, erottamisen pelossa, saamatta edes täyden kuukauden palkkaakaan, kun syyttä ajettiin pois. Denise meni ilmoittamaan rouva Cabinille, että aikoi haettaa matkatavaransa jo samana iltana, jos mahdollista. Kello löi viisi, kun hän huomasi olevansa Gaillonin aukion käytävällä kiireisen joukon jaloissa.

Illalla, kun Robineau palasi kotiinsa, hän sai johtokunnalta kirjeen, jossa hänelle ilmoitettiin, että osaston järjestystä koskevista syistä johtokunnan oli pakko luopua hänen palveluksistaan. Vielä samana iltapäivänä hän oli puhunut johtajan kanssa. Moukarin iskulta se tuntui. Hutin ja Favier riemuitsivat silkkiosastolla yhtä meluisasti kuin valmiiden vaatteiden osastolla Marguerite ja Clara. Hyvältä tuntui. Suursiivous väljensi tilat. Yksistään Deloche ja Pauline kohdatessaan toisensa osastojen tungoksessa muistivat kaipauksella Deniseä, entistä lempeää ja hiljaista toveriaan.

-- Ah, Deloche sanoi, -- jos hänelle muualla käy hyvin, niin tahtoisin, että palaisi tänne tallaamaan nuo ilkiöt maahan.

Bourdonclen täytyi yksinään kestää Mouret'n vihanpurkaukset. Kun tämä sai tietää Denisen erottamisesta, hän suuttui silmittömästi. Tavallisesti hän ei paljon henkilökunnasta välittänyt, mutta nyt hän oli huomaavinaan kapinan oireita, yksinvaltansa halveksimista. Eikö hän enää ollut isäntä omassa talossaan? Muutko käskivät? Hän ei kärsinyt, että hänen selkänsä takana vehkeiltiin. Kaiken oli tapahduttava hänen nähtensä, ja jos joku uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, niin taitettava hänet oli kuin oljenkorsi. Hankittuaan sitten asiasta tarkempia tietoja hermostuneen kiivaasti, mitä ei edes kyennyt salaamaan, hän suuttui uudestaan. Tyttö parka ei valehdellut. Veljensä hän oli kellarissa tavannut. Olihan Campion tuntenut hänet. Mitä syytä oli hänen erottamiseensa? Mouret oli jo vähällä vaatia hänet otettavaksi takaisin.

Mutta Bourdoncle taivutti selkänsä rajuilman raivotessa väittämättä vastaan. Hän odotti aikaansa. Ja kun vihdoinkin Mouret tuntui kerran olevan lauhkeammalla tuulella, hän uskalsi sanoa:

-- Parempi kaikissa suhteissa, että hän on poissa.

Mouret joutui hämilleen, veri kohosi hänen kasvoihinsa.

Hän vastasi nauraen:

-- Vai parempi. Mutta ette taida aivan väärässäkään olla. Mennään kiertämään tavarataloa. Kauppa alkaa vilkastua. Eilen myynti nousi jo sataantuhanteen.

VII.

Denise jäi hetkeksi seisomaan kivikadulle aivan huumaantuneena. Kello oli jo viisi, mutta päivä oli vielä polttavan kuuma ja taivas täynnä keskikesän häikäisevän valkeaa hohdetta. Onnettomuus oli kohdannut hänet niin äkkiarvaamatta, hänet oli ajettu pois niin odottamatta, ettei hän tiennyt minne mennä eikä mitä tehdä, hän käänteli vain koneellisesti taskussaan kassasta saamiaan rahoja.

Ajurinvaunujen jono pakotti hänen odottamaan Naisten Aarreaitan jalkakäytävällä, ennenkuin hän uskalsi heittäytyä tungokseen. Päästyään vihdoinkin kadun toiselle puolelle hän kulki Gaillonin aukion poikki ikäänkuin mennäkseen Ludviginkadulle, mutta muuttaen mieltään hän kääntyikin Saint-Rochinkadulle. Kuitenkaan hän ei näyttänyt vielä tietävän minne suunnata kulkunsa, sillä hän pysähtyi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun kulmaan ja lähti kulkemaan tätä katua katsottuaan epäröiden ympärilleen. Jouduttuaan Choiseulin kauppakujalle hän poikkesi sille ja palasi sitten, tietämättä kuinka, Monsignynkadun kautta Saint-Augustininkadulle. Hänen päätään pyörrytti ja korvissa soi. Kun hän sattui näkemään kaupunginlähetin, hän ajatteli, että matkakirstu olisi ollut haettava, mutta eihän hän tiennyt minne viedä sen. Hänestä tilanne tuntui mielettömältä, hänellä oli vast'ikään ollut huone missä asua ja vuode missä nukkua.

Kohottaen katseensa hän rupesi tutkimaan talojen ikkunoita, joissa oli kaikenlaisia ilmoituksia. Hajamielisesti hän luki niitä sisäisen väristyksen puistattamana. Tämä äkillinen muutos tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Vielä äsken hän oli suojassa, ja nyt hän harhaili tämän suuren, tuntemattoman kaupungin kaduilla turvatonna, avutonna. Olihan hänen kumminkin jossakin syötävä ja nukuttava. Kadut seurasivat toisiaan. Moulininkadulta hän joutui Annankadulle ja kiersi samaa kaupunginosaa uskaltamatta mennä sen rajojen ulkopuolelle. Äkkiä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa uudestaan Naisten Aarreaitan edessä, ja paetakseen tätä taloa, josta hän näkyi olevan pääsemättömissä, hän lähti kiireesti kulkemaan Michodièrenkatua.

Onneksi Baudu ei ollut ovellaan. Elbeufin vanha liike näytti lepäävän kuoleman unta himmeiden ikkunalasiensa takana. Hän ei olisi koskaan uskaltanut näyttäytyä sedälleen, joka ei ollut häntä tuntevinaan, eikä hän tahtonut joutua hänen elätettäväkseen nyt, kun kamalat ennustukset olivat käyneet toteen. Mutta toisella puolen katua keltainen ilmoitus pysähdytti hänet: _Kalustettu huone vuokrattavana_. Tämä vuokrailmoitus oli ensimmäinen, joka ei häntä pelottanut, niin köyhältä talo näytti. Katsottuaan lähempää hän huomasi sen olevan vanhan, Naisten Aarreaitan ja Duvillard'in välissä kituvan kaksikerroksisen hökkelin ruosteenvärisessä seinässä. Puotinsa ovella vanha, parrakas Bourras, silmälasit päässä, tutki norsunluista kepinsakaraa. Talo oli kokonaan hänellä vuokralla, ja vähentääkseen vuokrasummaa hän otti huoneisiin asukkaita.

-- Teillä taitaa olla huone vuokrattavana, sanoi Denise totellen äkillistä päähänpistoa.

Bourras kohotti terävät, tuuheiden kulmakarvojen alla piilevät silmänsä ja hämmästyi nähdessään Denisen. Hän tunsi tavaratalon neidit, ja vastasi silmäiltyään Denisen huolellista pukua ja siivoa käytöstä:

-- Ei se teille kelpaa.

-- Paljonko siitä on vuokraa? Denise kysyi.

-- Viisitoista frangia kuussa.

Denise tahtoi käydä katsomassa huonetta. Kun vanhus päästettyään hänet ahtaaseen puotiin, katseli häntä yhä ihmeissään, hän kertoi eronneensa tavaratalon palveluksesta ja lisäsi, ettei tahtonut vaivata setäänsä. Bourras suostui hakemaan avaimen puodintakaisesta ahtaasta kammiosta, joka oli hänen makuuhuoneenaan ja keittiönään ja jonka tomuisesta ikkunasta kuulsi vähäisen, tuskin kahden metrin levyisen sisäpihan vihertävä valo.

-- Menen edeltä, jottette kaatuisi, Bourras sanoi kaupan sivulla kulkevassa kosteassa käytävässä.

He kävelivät haparoiden, kunnes porraskäytävä tuli eteen. Bourras varoitteli yhä enemmän. Kaidepuut olivat seinän puolella. Käänteessä oli kolo, johon ei pitänyt astua. Joskus asukkaat jättivät rikkalaatikkonsa käytävään, joten täytyi varoa, ettei kompastunut niihin. Pimeys oli niin sakea, ettei Denise nähnyt mitään. Hän tunsi seinän muurauksesta lähtevän kylmän kosteuden. Käytävän käännöksen kohdalla pieni, pihalle antava ruutu valaisi heikosti kiertoportaiden mustana ammottavaa kuilua, likaisia seiniä sekä halkeilleita ja maalaamattomia ovia.

-- Jospa edes nuo huoneet olisivat vapaina! Bourras jatkoi. -- Niissä teidän olisi hyvä olla... Mutta siellä asuu naisia.

Toisessa kerroksessa valaisi vähän kirkkaampi valo rappiolla olevan talon surkeaa alastomuutta. Leipurinoppilas asui ensimmäisessä huoneessa ja toinen huone käytävän perällä oli vuokrattavana. Kun Bourras oli avannut oven, täytyi hänen jäädä kynnykselle, jotta Denisellä olisi tilaa tarkastella huonetta. Vuode oli oven suussa, niin että yksi henkilö pääsi juuri ja juuri siitä sisään. Perällä oli pieni pähkinäpuinen lipasto, mustunut kuusipuinen pöytä ja kaksi tuolia. Niitä asukkaita varten, jotka itse keittivät ruokansa, oli kamiinan edessä pieni muurattu uuni, jonka ääressä täytyi askaroida polvillaan.

-- Ei se muhkea ole, Jumala paratkoon, Bourras sanoi, -- mutta ikkuna on iloinen. Siitä näkee kadulle.

Kun Denise hämmästyen katsoi sängyn yläpuolella olevaa katon nurkkaa, johon huoneen joku asukas oli kynttilällä polttanut nimensä "Ernestine", Bourras lisäsi vaatimattomasti:

-- Olisihan tässä parantamista, mutta jos rupeaisin tekemään korjauksia, en tulisi itse toimeen.

-- Tämä sopii sangen hyvin, sanoi Denise.

Hän maksoi kuukaudesta, pyysi lakanoita ja kaksi pyyheliinaa ja teki vuoteensa tyytyväisenä, kun tiesi missä nukkua yön. Sitten hän haetti matkakirstunsa ja muutto oli tehty.

Nyt Denisellä oli kaksi kovaa kuukautta edessä. Koska hän ei voinut maksaa Pépén hoidosta, hänen täytyi ottaa lapsi luokseen ja käyttää hänelle vuoteena vanhaa sohvaa, jonka Bourras lainasi. Puolellatoista frangilla päivässä hän tuli toimeen, vuokra siihen laskettuna, jos hän itse söi kuivaa leipää ja antoi lapselle vähän lihaa. Kahtena ensimmäisenä viikkona hän suoriutui jotenkin hyvin, sillä hänelle oli vuokran maksettuaan jäänyt kymmenen frangia, ja sitten hän sai saatavansa solmioiden ompelemisesta, kahdeksantoista frangia kolmekymmentä. Mutta kun nämä varat loppuivat, hän näki puutetta. Turhaan hän koetti hakea paikkaa Clichyn aukion, Bon Marchén ja Louvren tavarataloista. Kuolleen kauden kestäessä kauppa oli joka paikassa lamassa, ja hänen käskettiin odottaa syksyyn. Enemmän kuin viisituhatta erotettua kauppa-apulaista samoili niinkuin hänkin Pariisin katuja työn haussa. Hän koetti hankkia itselleen käsityötä, mutta kun hän ei tuntenut Pariisia, ei hän tiennyt mistä tuottavaa työtä sai, vaan otti vastaan mitä tahansa eikä saanut aina maksuakaan. Joskus hän syötti Pépélle päivälliseksi lientä sanoen syöneensä itse kaupungilla, ja sitten hän meni nälkäisenä nukkumaan, pää kuumeesta suhisevana. Kun Jean sattui tulemaan tällaisina puutteen päivinä, hän oli aivan epätoivoissaan, sillä hän tiesi olevansa kurjuuteen syypää, ja hän katui niin kipeästi konnamaisuuttaan, että Denisen täytyi usein valehdella rauhoittaakseen häntä. Kun muu ei auttanut, tyttö antoi hänelle usein kahden frangin rahankin osoittaakseen, että hänellä oli muka säästöjä. Denise ei koskaan valittanut veljien kuullen. Ja pyhänä, jos hänen varansa sallivat hänen ostaa palasen vasikanpaistia, jonka hän valmisti polvillaan uunin edessä, niin ahdas huone oli täynnä huoletonta iloa. Sitten, kun Jean oli palannut mestarinsa luo ja Pépé vaipunut unen helmaan, Denisellä oli koko yö edessään seuraavan päivän toimeentulon hankkimiseen.

Mutta hänellä oli muitakin huolia, jotka pitivät häntä yöllä valveilla. Ensimmäisessä kerroksessa asuvat naiset ottivat iltaisin myöhään vieraita vastaan, ja joskus tapahtui, että vieraat erehtyivät ja tulivat nyrkillä takomaan hänen oveaan. Bourras oli neuvonut häntä pysymään aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta, ja Denise pisti hiiskumatta päänsä pieluksen alle tukkiakseen korvansa ja saadakseen kirouksilta rauhan. Myöskin hänen naapurinsa, leipurinoppilas, oli kiusana. Tämä pääsi vasta aamulla kotiin ja vahti Deniseä, kun tämä meni hakemaan vettä. Ja sitten hän kaivoi seinään reikiä nähdäkseen Denisen peseytyvän, niin että tytön täytyi ripustaa vaatteita seinälle saadakseen olla rauhassa. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat kadulla törkeät ahdistelut. Hän ei voinut pistäytyä vähimmällekään asialle kaduille, missä huonomaineisten kaupunginosien hylkiöt kuljeskelivat, kuulematta takanaan läähättävää hengitystä ja riettaita ehdotuksia. Miehet ajoivat häntä takaa aina mustan käytävän perälle asti. Miksi hän ei ottanut rakastajaa? Se tuntui oudolta, jopa naurettavaltakin. Olihan hän kumminkin kerran siihen joutuva. Hän ei olisi voinut itsekään selittää, kuinka hän pystyi pitämään puoliaan, vaikka nälkä hätyytti alituisesti ja ilma hänen ympärillään oli hehkuvaa himoa täynnä.

Eräänä iltana hänellä ei ollut leipääkään Pépélle illalliseksi, kun muuan mies, ritarinauha napinlävessä, alkoi seurata häntä. Käytävän edessä mies lähenteli hävyttömästi, ja Denise paiskasi vastenmielisyyden vallassa häntä ovella vasten kasvoja. Päästyään huoneeseensa hän istuutui vapisten kauttaaltaan. Pienokainen nukkui. Mitä hän vastaisi, jos lapsi heräisi ja pyytäisi ruokaa. Hänenhän olisi vain tarvinnut suostua äsken, ja hänen kärsimyksensä olisivat olleet lopussa. Hänellä olisi ollut rahaa ja vaatteita ja kaunis huone. Sehän oli aivan helppoa, ja sanottiin, että kaikkien kävi niin, koska nainen ei voinut Pariisissa elää työllään. Mutta koko hänen luontonsa nousi sellaista ratkaisua vastaan. Saivathan muut elää mielensä mukaan, ei hän heitä tuominnut, mutta itse puolestaan hän vaistomaisesti inhosi kaikkea, mikä oli likaista ja järjetöntä. Hänen käsityksensä mukaan elämän tuli olla pelkkää järkeä, siveyttä ja rohkeutta.

Monta kertaa Denise tutki itseään. Hänen mieleensä muistui vanha laulu, jossa kerrottiin, miten merimiehen morsian pelastui rakkautensa suojelemana odotuksen vaaroista. Valognes'issa hänen oli ollut tapana katsellessaan autiota katua hyräillä laulun hentomielistä loppusäettä. Piiliköhän hänenkin sydämessään hellyys, koska hän niin rohkeasti vastusti kiusausta? Hän ajatteli Hutinia, mutta tunsi vain vastenmielisyyttä. Joka ilta tämä kulki hänen ikkunansa ohitse. Päästyään alajohtajaksi hän kulki nykyisin ylpeästi yksin myyjien kumarrellessa nöyrästi häntä. Hän ei milloinkaan kohottanut katsettaan ikkunaan, ja Denise, joka luuli kärsivänsä hänen ylpeydestään, seurasi häntä katseellaan tarvitsematta koskaan pelätä, että hän huomaisi. Mouret kulki myös joka ilta ohi, mutta hänet nähdessään Denise tunsi sydämensä värisevän ja vetäytyi nopeasti piiloon. Ei Mouret'n tarvinnut tietää, missä hän asui. Denise häpesi taloa ja hän oli levoton siitä, mitä Mouret mahtoi hänestä ajatella, vaikka heillä ei enää ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Denise eli sitä paitsi yhä Naisten Aarreaitan lähimmässä läheisyydessä. Ohut seinä vain erotti hänen huoneensa hänen entisestä osastostaan, ja aamusta alkaen hän saattoi seurata sen toimintaa, kuulla ostajajoukon lähestyvän ja lisääntyvän myynnin yhä enenevässä touhussa. Pieninkin melu tärähdytti tätä vanhaa, hirviön kyljessä kituvaa loisrakennusta, johon mahtavan valtasuonen tykytys loi näennäistä elämää. Denisen olikin mahdotonta kätkeytyä täydellisesti entisiltä tovereiltaan. Kaksi kertaa hän oli tavannut Paulinen, joka säälien hänen onnettomuuttaan oli tarjoutunut auttamaan häntä. Denisen oli täytynyt keksiä tekosyitä estääkseen häntä käymästä hänen nykyisessä kurjassa asunnossaan tai kieltäytyäkseen tulemasta eräänä sunnuntaina Baugén luo häntä tapaamaan. Mutta vaikeampi Denisen oli taistella Delochen toivotonta ystävyyttä vastaan. Tämä seurasi häntä alati, tiesi kaikki hänen huolensa ja odotti häntä ovella. Eräänä iltana Deloche oli tahtonut lainata Deniselle kolmekymmentä frangia, veljensä hänelle luovuttamat säästöt, niinkuin hän punastuen väitti. Nämä kohtaukset elvyttivät yhä Denisen rinnassa kipeän kaipauksen ja pitivät muistot vireillä, niin että hän melkein luuli vielä kuuluvansa Naisten Aarreaittaan.