Part 16

Pöytä oli kohta täynnä. Siinä oli tilaa kahdellekymmenellekahdelle hengelle. Alussa kuului äänekästä astioiden kolinaa, sillä nälkäisinä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasittamina, miehet ahmivat minkä jaksoivat. Alussa kauppa-apulaisilla oli ollut lupa tunnin ruokatauollaan käydä kaupungilla kahvilla. He söivät kahdessakymmenessä minuutissa päästäkseen kiireesti ulos. Mutta kaupungilla käynti käänsi heidän ajatuksensa työstä, ja he palasivat hajamielisinä ja haluttomina. Siksi johtokunta oli päättänyt kieltää heitä menemästä ulos ja myöntänyt sen sijaan halukkaille kahvia tavaratalossa viidentoista centimen maksusta. Nyt kaikki viivyttelivät pöydässä, kun eivät halunneet mennä osastolle ennen aikojaan. Moni luki syödessään sanomalehteä, joka sopivaksi taitettuna oli pystytetty viinipulloa vasten. Toiset keskustelivat tyydytettyään pahimman nälkänsä äänekkäästi, pohtien loppumattomiin iänikuisesti jauhamiaan asioita, ruoan huonoutta, raha-asioita ja pyhäpäivänviettoa.

-- Kuinka pitkälle olette päässeet Robineaun asiassa? eräs myyjä kysyi Hutinilta.

Silkkiosaston alajohtajaa vastaan nostettu kapina oli puheenaiheena kaikilla osastoilla, ja asiasta keskusteltiin joka ilta Saint-Rochin kahvilassa puoliyöhön saakka. Hutin, joka pureskeli raivoissaan sitkeää häränlihaa, vastasi lyhyesti:

-- Robineauko? Hänhän on palannut.

Sitten äkkiä suuttuen hän tiuskaisi:

-- Mutta tuhat tulimmaista! Aasinlihaa ne ovat minulle antaneet.

-- Jos teillä on syytä valituksiin, Favier sanoi, -- niin on myös minulla. Olin kyllin tyhmä ottaakseni kalaa, ja se on mädännyttä.

Kaikki puhelivat yhtaikaa, toiset sadattelivat, toiset laskivat sukkeluuksia. Deloche söi ääneti. Luonto oli antanut hänelle mainion ruokahalun, jota hän ei ollut koskaan saanut tarpeekseen tyydyttää, ja kun hän ansaitsi liian vähän hankkiakseen muualta lisää syömistä, hän leikkeli itselleen paksuja leipäpaloja ja söi vähemminkin maukkaita ruokia virnistelemättä. Kaikki nauroivat hänelle:

-- Favier, tarjotkaapa kalanne Delochelle... Hän pitää varmasti siitä.

-- Ja te lihanne, Hutin. Deloche söisi sen jälkiruoakseen.

Poika kohautti olkapäitään eikä edes vastannut. Ei ollut hänen syynsä, että nälkä vaivasi häntä alinomaa. Moittikoot muut ruokaa; hänen täytyi syödä sitä vatsansa täytteeksi.

Heikko vihellys keskeytti heidät ilmoittaen Mouret'n ja Bourdonclen tulosta. Myyjät olivat jo jonkin aikaa valittaneet ruokaa niin kehnoksi, että johtokunta oli päättänyt käydä itse arvostelemassa. Keittiön hoitaja sai henkeä ja päivää kohti puolitoista frangia, josta kaikki oli maksettava, ruoka-aineet, hiilet, kaasu, palvelusväki, ja sittenkin johtokunta ihmetteli, että ruokaa sanottiin huonoksi. Juuri tänä aamuna myyjät olivat valinneet edustajat ajamaan ruoanparannusta, ja Mignot ja Liénard olivat saaneet tehtäväkseen puhua esimiehille muiden puolesta. Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa jokainen höristi korviaan kuullakseen mitä viereisessä huoneessa sanottiin, jonne Mouret ja Bourdoncle olivat menneet. Jälkimmäinen väitti häränlihaa oivalliseksi, ja Mignot sanoi toistamiseen hämmästyen tätä järkkymätöntä väitettä: "Pureskelkaa koetteeksi", Liénard moitti kalaa ja sanoi hiljaa: "Sehän haisee, herra." Silloin Mouret puhkesi ystävällisiin sanoihin väittäen tahtovansa tehdä voitavansa henkilökuntansa hyväksi. Olihan hän heidän isänsä, ja itse hän puolestaan tyytyi vaikka kuivaan leipään, kunhan vain tiesi, että he saivat tarpeeksi.

-- Lupaan tutkia asian, hän sanoi korottaen ääntään, niin että se kuului käytävän päästä toiseen.

Johtokunnan tarkastus päättyi siihen, ja syömäaseiden helinä alkoi uudestaan. Hutin mutisi:

-- Niin, usko sitä ja juo vettä!... Ei heiltä kauniita sanoja puutu. Jos lupauksia haluatte, niin tuossa teille niitä on. Mutta kengänanturoita he teille paistavat päivälliseksi, ja sitten ajavat pois niinkuin koirat.

Myyjä, joka äsken oli puhunut hänelle, toisti kysymyksensä:

-- Sanoitteko siis, että Robineau...

Mutta nyt syntyi sellainen melu, että hänen äänensä hukkui siihen. Ruokailijoiden piti itse vaihtaa lautaset, ja kun nähtiin, että keittäjänapulainen toi pöytään suuria peltiastioita, tuli jokaiselle kiire, ja nopeasti lautaspinot vähenivät pöydän kummastakin päästä. Hutin huudahti:

-- Riisivanukasta! Se vain puuttui.

-- Liisteriksi hyvää, Favier sanoi ottaen lautaselleen.

Toiset kiittivät sitä hyväksi, toiset moittivat. Ne, jotka lukivat, eivät sanoneet mitään, olivat niin innostuneet lehtensä jatkoromaaniin, että tuskin tiesivät mitä söivät. Ilma oli kuumaa höyryä täynnä, ja jokainen pyyhki hikeä otsaltaan. Kadulla kulkijoiden varjot pimittivät yhtä mittaa epäjärjestyksessä olevaa pöytää.

-- Deloche tahtoo leipää, huusi joku pilkkakirves.

Leipä kiersi pöytää. Jokainen leikkeli siitä palasen itselleen ja upotti sitten veitsen siihen vartta myöten.

-- Kuka vaihtaa jälkiruokansa minun riisivanukkaaseeni? kysyi Hutin.

Muuan nuori myyjä ilmoittautui halukkaaksi. Sitten Hutin tahtoi luovuttaa viininsäkin, mutta siitä ei kukaan huolinut. Se oli liian huonoa.

-- Johan minä sanoin, että Robineau on palannut, Hutin jatkoi kääntyen äskeisen myyjän puoleen häiriintymättä muitten nauruista ja puheista. -- Hänen asiansa on sangen vakava... Ajatelkaahan, hän turmelee myyjättäremme toimittamalla heille solmionompelua.

-- Hiljaa! Favier kuiskasi. -- Tuossa häntä parhaillaan tuomitaan.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi Bouthemont'iin, joka käveli Mouret'n ja Bourdonclen välissä kertoen heille nopeasti puoliääneen jotakin, jota nämä hartaasti kuuntelivat. Osastojen johtajain ja alajohtajain ruokasali oli toisella puolella käytävää aivan vastapäätä. Bouthemont oli aamiaisen lopetettuaan nähnyt Mouret'n kulkevan ohi ja käytti tilaisuutta hyväkseen ilmoittaakseen hänelle osastossa syntyneistä rettelöistä ja välittääkseen hänelle pulmaansa. Mouret ja Bourdoncle eivät tahtoneet suostua uhraamaan Robineauta, joka oli tunnettu eteväksi myyjäksi rouva Hédouinin ajoilta asti. Mutta kun päästiin niin pitkälle, että tuli puhe solmionompelusta, Bourdoncle kiivastui. Hulluko mies oli, kun rupesi toimittamaan myyjättärille lisätyötä. Maksoihan talo näille tarpeeksi korkean palkan; jos he tekivät yöllä työtä itselleen, niin eivät he päivällä jaksaneet innokkaasti suorittaa talon tehtäviä, sehän oli päivänselvää. Varkautta se oli, ja he panivat alttiiksi terveytensä, joka ei ollut heidän omansa. Yö oli nukkumista varten, kaikkien tuli nukkua tai saivat mennä matkaansa.

-- Hyvällä alulla on, Hutin huomautti.

Joka kerta kun johtajat hitaasti kävellen saapuivat oven kohdalle, kaikki myyjät seurasivat heitä uteliain katsein koettaen arvata heidän vähäisimpienkin liikkeittensä tarkoituksen. Heiltä unohtui riisivanukaskin, josta eräs myyjä oli löytänyt housunnapin...

-- Kuulin puhuttavan solmioista, sanoi Favier. -- Näittehän, miten Bourdonclen nenä kävi kalpeaksi.

Mouretkin tuntui yhtyvän yhtiökumppaninsa mielipiteeseen. Myyjätär, jonka lisätäkseen tulojaan täytyi tehdä yöllä työtä, oli loukkaus Aarreaitan koko järjestelmää vastaan. Kuka sellainen raukka oli, joka ei tullut myyntiprosenteillaan toimeen? Mutta kun Bouthemont mainitsi Denisen, Mouret'n viha lauhtui heti eikä asia tuntunutkaan hänestä niin vakavalta. Vai hänkö, tuo pikku Valognes'in tyttö! Sehän oli kumminkin ymmärrettävää. Hän ei voinutkaan olla vielä niin taitava ja kuuleman mukaan hänellä oli velvollisuuksia täytettävänä. Bourdoncle keskeytti väittäen, että tyttö oli lähetettävä heti pois. Eihän sellaisesta rumilaasta olisi koskaan mihinkään, olihan hän aina sanonut sen, ja nyt sen näki, että hän oli ollut oikeassa. Mutta Mouret hämillään oli nauravinaan. Hyvä Jumala, mitä ankaruutta! Joskus täytyi antaa anteeksikin. Ja Robineauhan lopultakin oli syyllinen yksin. Olisihan hänen, vanhan alalla olijan, tullut neuvoa raukkaa, kun paremmin tiesi talon tavat.

-- Kas niin, nyt johtaja jo nauraa, Favier jatkoi hämmästyen, kun Mouret näkyi tovereineen taas ovella.

-- Lempo vieköön! ärjäisi Hutin. -- Jos uskaltavat pysyttää Robineaun meidän niskoillamme, niin kyllä heillä tulee olemaan hauskaa.

Bourdoncle katsoi Mouret'ta suoraan silmiin. Sitten hän kohautti olkapäitään halveksivasti, merkiksi että hän oli ymmärtänyt ja että asia oli hänestä kovin typerä. Bouthemont jatkoi valituksiaan; myyjät uhkasivat lähteä pois, ja joukossa oli sangen eteviä miehiä. Mutta vasta kun hän kertoi mitä huhuiltiin Robineaun ja Gaujeanin hyvistä väleistä ja miten viimeksimainittu oli tarjoutunut auttamaan Robineauta mitä laajimmalla luotolla, jos hän suostuisi asettumaan itsenäisenä kauppiaana Naisten Aarreaitan kilpailijaksi, hänen kuulijansa hämmästyivät. He vaikenivat hetkeksi. Vai oli Robineaulla sota mielessä. Mouret oli aivan vakava, mutta hän oli halveksivinaan koko asiaa, ikäänkuin se ei olisi ollut minkään arvoinen. Tottapa oli aikaa päättää, kun oli ensin puhuttu Robineaun kanssa. Sitten hän puhui leikkiä laskien Bouthemont'ille hänen isästään, joka pienestä Montpellier'n kaupastaan oli vähän aikaa sitten tullut Pariisiin ja ällistynyt astuessaan suunnattomaan halliin, jossa hänen poikansa hallitsi. Naurettiin vieläkin, kun muistettiin, miten ukko oli vihastuneena väittänyt kaikki uudenaikaiset puuhat mitättömiksi ja ennustanut niille surkeaa loppua.

-- Tuossahan Robineau tuleekin, Bouthemont kuiskasi. -- Olin lähettänyt hänet varastontarkastukseen välttääkseni ikävyyksiä... Suokaa anteeksi, että pysyn pyynnössäni, mutta asia on niin pitkällä, että täytyy toimia.

Samassa Robineau kulki tervehtien heidän ohitseen ja meni syömään aamiaista.

-- Hyvä on. Tottapa nähdään.

He lähtivät. Hutin ja Favier odottivat yhä. Kun heitä ei enää näkynyt, he huoahtivat helpotuksesta. Aikoikohan johtokunta nyt joka aterialla tulla heidän suupalojaan laskemaan? Muutenkaan ei kovin hauskaa ollut, saatikka sitten, jos ei enää saanut rauhassa syödäkään. He olivat nähneet Robineaun palaavan, ja tämä oli näyttänyt olevan niin hyvällä tuulella, että heitä alkoi epäilyttää juonensa onnistuminen. He hiljensivät äänensä ja koettivat löytää uusia moittimisen aiheita.

-- Nälkäänhän tässä nääntyy, Hutin jatkoi. -- Kovempi on nälkä vielä pöydästä noustessa.

Kuitenkin hän oli syönyt kaksi jälkiruoka-annosta, omansa ja sen myyjän, jolle hän oli luovuttanut riisivanukkaansa. Äkkiä hän huudahti:

-- Minä siitä viis! Otan lisää ja maksan... Victor, kolmas jälkiruoka tänne!

Poika toi mitä pyydettiin. Jälkiruoan jälkeen seurasi kahvi, ja ne jotka joivat, maksoivat heti viisitoista centimea. Muutamat myyjistä olivat menneet käytävään kävelemään etsimään paikkaa missä uskaltaisi tupakoida. Muut jäivät veltosti paikoilleen rasvaisilla astioilla sälytettyjen pöytien ääreen pyöritellen leivästä palloja ja puhellen loppumattomiin samoista asioista ruuantähteiden hajussa, jota he eivät enää tunteneet, ja saunanlämmössä, joka poltti heidän korvansa punaisiksi. Seinät hikoilivat. Homehtunut holvikatto haihdutti ilmaan myrkyllisen hengityksensä. Syötyään leipää vatsan täydeltä Deloche sulatti ruokaansa nojaten seinään ja katsoen ääneti katossa olevaa ikkunaluukkua. Hänen jokapäiväinen huvituksensa aamiaisen jälkeen oli katsoa katukäytävillä kulkevien jalkoja, jotka hetkeksi kuvastuivat ikkunaan ja katosivat. Ne olivat nilkasta katkenneita jalkoja, raskaita kenkiä, hienoja saappaita, siroja naisten jalkineita, eläviä jalkoja ilman ruumista ja päätä. Sadepäivinä ikkuna tahraantui niistä.

-- Nytkö jo! Hutin huusi.

Käytävän toisessa päässä kello soi, ja täytyi lähteä kolmannen joukon tieltä. Palveluspojat tulivat vesisankoineen ja pesusienineen puhdistamaan pöytien vahakangasta. Salit tyhjenivät hitaasti myyjien palatessa raskain askelin takaisin osastoihinsa. Keittiössä ruoanjakaja asettui jälleen luukulleen kala- ja lihakattilan väliin haarukoineen ja kauhoineen valmiina uudestaan täyttämään lautasia kellomaisen täsmällisesti.

Kun Hutin ja Favier viivyttelivät vähän, näkivät he Denisen tulevan portaita alas.

-- Herra Robineau on palannut, Hutin sanoi ivallisen kohteliaana.

-- Hän on aamiaista syömässä, lisäsi Favier. -- Mutta jos asia on kovin kiireinen, niin voittehan mennä ruokasaliin häntä tapaamaan.

Denise jatkoi matkaansa vastaamatta, päätään kääntämättä. Kumminkaan hän ei kulkiessaan johtajien ruokasalin ohi voinut olla katsahtamatta sinne. Robineau oli siellä. Denise päätti iltapäivällä käydä puhumassa hänen kanssaan, ja tuli ruokasaliin, missä oli hänen pöytänsä. Naiset söivät erikseen kahdessa heille varatussa huoneessa. Denise astui ensimmäiseen. Tämäkin oli entinen kellari, mutta sisustettu mukavammin. Keskellä huonetta oli soikea pöytä katettuna viidelletoista hengelle, tilaa oli enemmän kuin miehillä, viini oli karahvissa, ja pöydän toisessa päässä oli häränlihavati kastikkeineen, toisessa kalavati. Palveluspojat, esiliinat vyötäisillä, tarjosivat ruoan, niin ettei naisten tarvinnut itse hakea annoksiaan luukulta. Johtokunnan mielestä näin oli sopivampaa.

-- Olette siis kiertänyt taloa? kysyi Pauline, joka jo istui pöydässä ja leikkasi itselleen leipää.

-- Olen, Denise vastasi punastuen, -- olin saattamassa asiakasta.

Hän valehteli. Clara tyrkkäsi naapuriaan kyynärpäällään. Mikähän Tappuratukkaa vaivasi tänään, kun käyttäytyi niin omituisesti? Kirjeitä sai sulhaseltaan, toisen toisensa perästä, ja lähti sitten kiertämään tavarataloa kuin hullu sanoen olevan asiaa työhuoneeseen, jossa ei edes käynytkään. Varmaankin oli jotain tekeillä. Ja sitten Clara, joka hyvällä ruokahalulla söi kalaansa, eltaantuneeseen silavaan tottuneen tytön välinpitämättömyydellä, kertoi kauheasta rikoksesta, josta kaikissa lehdissä kirjoitettiin.

-- Oletteko lukeneet siitä miehestä, joka partaveitsellä katkaisi rakastajattarensa kaulan? kysyi hän.

-- Kummako se! sanoi pieni, lempeän ja aran näköinen myyjätär. -- Tyttö oli toisen kanssa. Se oli aivan oikein.

Pauline suuttui. Mitä! Oliko lupa tarttua puukkoon vain sentähden, ettei enää rakastettu. Ei ikinä! Ja keskeyttäen puheensa hän kääntyi palveluspojan puoleen sanoen:

-- Pierre, minä en jaksa syödä häränlihaa... Käskekää laittaa minulle lisäruokaa, esimerkiksi munakas, mutta kuohkea, jos mahdollista!

Koska hänellä oli aina makeisia taskussaan, hän odottaessaan rupesi syömään leivän kanssa suklaanappeja.

-- Ei tosiaan sellainen mies ole mukava, Clara jatkoi. -- Niitä on paljon mustasukkaisia. Toissapäivänäkin eräs mies kuuluu heittäneen vaimonsa kaivoon.

Puhuessaan hän koko ajan katsoi Deniseä. Clara luuli arvanneensa hänen salaisuutensa, sillä Denise oli käynyt kalpeaksi. Epäilemättä tuo tekopyhä pelkäsi korvapuustia rakastajaltaan, jota petti. Eipä hullumpaa, jos mustasukkainen sulhanen hakisi häntä täältä, niinkuin tyttö näkyi pelkäävän. Mutta keskustelu sai toisen käänteen. Eräs myyjätär selitti, miten sametista poistettiin likapilkut, ja sitten puhuttiin eräästä Gaieté teatterin näytelmästä, jossa herttaiset pikkutytöt tanssivat paremmin kuin aikaihmiset. Pauline, joka oli hetkeksi tullut pahalle tuulelle nähdessään liian mustaksi paistuneen munakkaansa, lauhtui huomatessaan, ettei se sittenkään ollut kovin huono maultaan.

-- Antakaapa viinikarahvi tänne, hän sanoi Deniselle. -- Teidänkin pitäisi tilata itsellenne munakas.

-- Kyllä liha riittää minulle, vastasi Denise, joka kuluttaakseen niin vähän rahaa kuin suinkin tyytyi talon ruokaan, olipa se kuinka huonoa tahansa.

Kun palveluspoika toi riisivanukkaan, kaikki naiset panivat vastalauseen. He olivat edellisellä viikolla kieltäytyneet syömästä sitä, toivoen ettei sitä enää tarjottaisi. Denise, joka Claran kertomuksista levottomana ajatteli koko ajan Jeania, oli hajamielisesti ottanut sitä lautaselleen ja oli ainoa, joka söi. Kaikki katsoivat häneen halveksivasti. Lisäruokia tilattiin ja herkuteltiin aikalailla. Täytyihän toki syödäkin.

-- Tiedättekö, että miehet ovat valittaneet ruoan huonoutta, sanoi lempeän näköinen valkotavarain myyjätär, -- ja että johtokunta on luvannut...

Toiset nauroivat hänelle vasten silmiä, eikä kukaan enää puhunut johtokunnasta. Kaikki joivat kahvia, paitsi Denise, joka oli sanonut ettei pitänyt kahvista. Siinä istuivat kuppinsa ääressä villapukuiset valkotavaroiden myyjättäret, vaatimattoman näköiset niinkuin pikkuporvariston naiset, valmiiden vaatteiden myyjättäret, jotka silkkipukua suojeleva ruokaliina kaulassa muistuttivat palvelijattariensa pöytään eksyneitä hienoja rouvia. Oli koetettu avata ikkuna tukahduttavan ilman vaihtamiseksi, mutta se oli täytynyt heti taas sulkea, sillä vaunujen räminä kävi niin kovaksi, että korvia särki.

-- Hiljaa, kuiskasi Pauline, -- tuossa on taas tuo vanha heittiö.

Se oli isä Jouve. Hänen oli tapana ilmaantua aterian lopulla neitien ruokasaliin. Hymysuin hän kiersi pöytää tiedustellen olivatko neidit syöneet hyvällä ruokahalulla. Mutta kiusaantuneina hänen läsnäolostaan neidit kiirehtivät nousemaan pöydästä ja riensivät pois odottamatta kellon soittoakaan. Clara katosi ensimmäiseksi ja muut seurasivat häntä. Kohta ei muita ollut jäljellä kuin Denise ja Pauline. Pauline söi suklaanappeja.

-- Minäpä lähetän palveluspojan ostamaan appelsiineja, Pauline sanoi nousten ... -- tuletteko?

-- Aivan heti, vastasi Denise, joka vielä pureskeli leivän palaa, sillä hän tahtoi jäädä viimeiseksi voidakseen puhutella Robineauta osastolle mennessään. Mutta kun hän huomasi olevansa yksin isä Jouven kanssa, hänen tuli paha olla, ja tuskastuneena hänkin nousi pöydästä. Mutta nähdessään hänen lähestyvän ovea isä Jouve sulki häneltä tien.

-- Neiti Baudu...

Seisoen Denisen edessä hän hymyili isällisen suopeasti. Hänen suuret harmaat viiksensä ja lyhyeksi leikattu tukkansa tuntuivat osoittavan sotilaallisen suoraa rehellisyyttä. Hän pullisti mahtavaa rintaansa, jossa loisti punainen nauha.

-- Mitä tahdotte, herra Jouve? kysyi Denise rauhoittuneena.

-- Näin teidät taas tänä aamuna ystävättärenne kanssa puhelemassa tuolla ylhäällä verhojen takana. Tiedättehän, että se on ohjesääntöä vastaan, ja jos ilmoittaisin asiasta... Ystävättärenne Pauline näyttää pitävän teistä paljon.

Hänen viiksensä värähtivät, ja hänen juhlallisen korkea nautinnonhimoinen kotkannenänsä alkoi hohtaa.

-- Kuulkaahan, mistä syystä te pidätte toisistanne niin paljon?

Denise ymmärtämättä mitä hän tarkoitti tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä.

-- Totta on, että puhelimme, herra Jouve, hän sopersi, -- mutta eihän siinä mitään pahaa ole... Kiitän teitä kumminkin hyvyydestänne minua kohtaan.

-- Eihän minun pitäisi hyvyyttä osoittaa, hän sanoi. -- Lain edustajanahan minun vain tulisi olla... Mutta kun satun tekemisiin noin sievän pikku neidin kanssa...

Hän tuli vielä lähemmäksi. Silloin Denisen valtasi todella pelko. Paulinen sanat palasivat hänen mieleensä ja hän muisti mitä oli kuullut kerrottavan osastolla isä Jouven hätyyttämistä myyjättäristä, joiden oli ollut pakko maksaa hänelle hänen suosiostaan. Ei isä Jouve tosin tavaratalossa uskaltanut ilmaista oikeaa luontoaan, nipisti vain pöhöttyneillä sormillaan neitosia poskesta ja piteli heitä kädestä niin kauan, ettei luullut muistavan irti päästääkään. Vasta tavaratalon ulkopuolella, jos tytöt suostuivat käymään hänen luonaan Moineaunkadun varrella voileipiä syömässä, hän luopui isällisistä suojelijantavoistaan ja heittäytyi mielitekojensa valtaan.

-- Älkää koskeko minuun, kuiskasi Denise peräytyen.

-- Kas niin, hänen kiusaajansa sanoi, -- ettehän toki pelkää ystävää, joka aina säästää teitä ikävyyksiltä... Olkaa ystävällinen ja tulkaa tänä iltana luokseni juomaan teetä. Hyvästä sydämestä se tarjotaan.

Denise peräytyi yhä enemmän.

-- En! En!

Ruokasali oli yhä tyhjä, sillä palveluspoika oli asioilla. Jouve kuullosteli käytävästä askelia, heitti nopean katseen ympärilleen ja voimatta enää hillitä itseään koetti suudella Deniseä kaulaan.

-- Pieni hupakko, hän kuiskasi, -- eihän noin komeatukkaisen sovi arastella. Tulkaahan tänä iltana, ihan huviksenne vain.

Tuntien ihollaan miehen hehkuvien kasvojen polttavan hengityksen Denise joutui sellaisen kauhun valtaan, että työnsi miehen rajusti luotaan. Sysäys tuli niin odottamattomasti, että isä Jouve horjui ja olisi kaatunut pöydän alle, ellei tuoli olisi ollut onneksi edessä ottamassa häntä vastaan. Mutta kaatuessaan hän veti mukanansa viinikarahvin, jonka sisältö räiskyi hänen valkealle kravatilleen ja kasteli likomäräksi kunniamerkin punaisen nauhan. Vimmoissaan hän jäi liikkumattomana paikalleen muistamatta edes pyyhkiä tahraantunutta pukuaan. Mitä! Kuinka hän olisi voinut odottaa mitään tällaista kun ei tehnyt edes väkivaltaa vaan totteli ainoastaan hyvän sydämensä käskyä.

-- Kunniani kautta, neiti, kyllä te vielä kaduttekin!

Denise oli juossut pakoon. Samassa kello soi, hämmennyksissään hän unohti Robineaun ja saapui vapisten osastolleen. Hän ei uskaltanut hievahtaakaan sieltä. Kun aurinko iltapäivällä paahtoi Gaillonin aukion puoleista julkisivua, tuli kuumuus välikerroksen huoneissa ikkunaverhoista huolimatta sietämättömäksi. Asiakkaita kävi osastolla, mutta kauppoja ei syntynyt, vaikka myyjättäret hikipäissään häärivät. Koko osasto alkoi haukotella, ja Aurélie rouvan silmät tuijottivat unisesti seinään. Vihdoin kolmen aikaan, kun Denise näki johtajattaren nukahtavan, hän pujahti ovesta ja lähti taas kiertämään tavarataloa toimiessaan niinkuin ainakin asioilla oleva. Pettääkseen uteliaita katseita hän ei mennyt suoraan silkkiosastolle, vaan poikkesi pitsiosastolle kysyäkseen muka jotakin Delochelta. Sitten alakerroksessa hän kulki lyhyttavaraosaston ohi ja saapui solmio-osastolle, kun hän äkkiä hämmästyksekseen huomasi Jeanin edessään.

-- Mitä, sinäkö täällä! hän kuiskasi aivan kalpeana.

Jean oli paljain päin ja työpuserossa. Epäjärjestyksessä olevat hiukset kähertyivät hänen tyttömäisen hienohipiäiselle otsalleen. Mustia solmioita sisältävän kaapin edessä seisoen hän näkyi vajonneen syviin mietteisiin.

-- Mitä sinä täällä teet? jatkoi Denise.

-- Mitäkö teen? Odotan tietysti sinua... Kun olet kieltänyt minua käymästä tapaamassa sinua täällä, niin pistäydyin vain sisälle sanomatta kenellekään mitään. Ei sinun tarvitse minusta välittää. Älä ole tuntevinasikaan, jos ei tee mielesi.

Myyjät katsoivat heihin jo kummastellen. Jean jatkoi hiljemmällä äänellä:

-- Kuule, hän tahtoi tulla kanssani tänne. Niin kyllä, hän odottaa Gaillonin aukiolla, suihkukaivon luona... Anna pian viisitoista frangia tai olemme hukassa. Usko pois, totta se on, yhtä totta kuin että aurinko valaisee.

Deniseä alkoi hävettää. Hänen ympärillään naurettiin täyttä kurkkua koko outoa juttua. Solmio-osaston takana oli ovi pohjakerrokseen, hän työnsi veljensä sinne ja laskeutui nopeasti hänen kanssaan portaat. Jean jatkoi kertomustaan haparoiden, tietämättä kuinka alkaa ja mitä sanoa, jotta sisar uskoisi.

-- Rahat eivät ole tietenkään häntä varten. Hän on aivan liian hieno vaatiakseen niitä. Eikä miestäkään varten, hän nyt viidestätoista frangista välittäisi. Hän ei sallisi miljoonastakaan vaimoaan loukattavan. Tärkkelystehtailija hän on, johan sinulle sanoin, että he ovat sangen varakasta väkeä... Ei, ne ovat erästä jonninjoutavaa juoppoa varten, joka tuntee heidät ja joka on sattunut näkemään meidät yhdessä. Ja ymmärräthän, että jos en tänä iltana anna hänelle rahoja...

-- Ole vaiti, kuiskasi Denise. -- Aivan heti. Menehän nyt vain...

He olivat saapuneet lähettämöön. Kuolleen kauden kestäessä avara kellari uinui kellariluukuista tulevassa kalvakkaassa valossa. Siellä oli viileää, holvit olivat täynnä äänettömyyttä. Yksi ainoa poika kokoili säiliöstä Madeleinelle meneviä paketteja, ja Campion, toimistonjohtaja, istui suurella lajittelupöydällä jalat riipuksissa ja silmät puoliummessa.

Taas Jean yritti alkaa:

-- Hänen miehellään on iso veitsi...

-- Menehän, Denise sanoi työntäen häntä edellään.

He kulkivat ahtaita käytäviä, missä kaasu paloi koko päivän. Oikealla ja vasemmalla oli pimeitä kellareita, joissa oli lisävarastoja lautaseinien takana. Vihdoin Denise pysähtyi yhtä tällaista seinää vasten. Tänne tuskin kukaan tulisi, mutta Denise tiesi, että pääsy tänne oli kielletty ja hän värisi pelosta.