Part 6

Pöydästä noustessaan hän oli vahvasti päättänyt tällä kerralla olla avustamatta. Mutta aivan kuin kiusalla olikin kirje toista maata. Ei siinä pyydetty pientä eikä suurta raha-avustusta. Amalia ilmoitti vain lyhyesti miehensä kuolemasta, mainitsi joka suhteessa turvattomasta asemastaan ja lisäsi, että hänen täytyi palata Suomeen, luonnollisesti kotikaupunkiinsa ja mieluimmiten sisar Emman luo, joka asui omassa talossa ja jolta varmaan liikeneisi joku nurkka avuttomalle sisarelle. Tämä viimeinen ja tärkein kohta tuli kirjeen lopulla aivan kuin ohimennen.

Emma Sarsin kurkkua aivan kuivasi suuttumuksesta. Hän kohoutui kyynärpäälleen, hörppäsi kulauksen viereisestä vesilasista ja kääntyi toiselle kyljelle saadakseen unenpäästä kiinni.

Mutta unta ei tullut. Hänen täytyi ajatella lankoaan. Se mies se vasta oli tehnyt kaikki sopimattomalla ajalla sekä eläessään että kuollessaan. Kun hän nuorena, kaupungin soittokuntaan kuuluvana soittoniekkana tutustui Sarsien perheeseen, toivoivat sekä Sarsit että koko kaupunki hänestä paljon. Hän kävi siihen aikaan ahkerasti Sarsilla ja nautti siellä suurinta vieraanvaraisuutta. Mutta eikös mies silloin -- tulevan suuruutensa toivossa -- ruvennutkin hurjastelemaan. Hän velkaantui yhä enemmän eikä muutenkaan ollut kohoamassa, vaan päinvastoin. Ja silloin -- juuri silloin hän rohkeni kosia, -- aivan kuin hän, Emma Sars, olisi ollut luotu pelastusköydeksi häviöön menevälle.

Ja myöhemmin -- kun mies ajaksi oli päässyt hyvään leipään käsiksi ja muutenkin parannellut tapojaan, silloin hän kääntyi Amalian puoleen!

Tämä kuolemakin oli nyt ihan samanlaista harmittavaa kiusantekoa. Vastikään oli mies ollut terve ja hyvissä voimin, mutta paneutuupa siitä vain vuoteeseen ja kuolla kupsahtaa ihan kuin saadakseen työntää vaimonsa toisen elätettäväksi. Olivathan ne viitoset ja kympit, joita tuontuostakin täytyi pistää Amalian kirjeisiin, monesti mieltä kaivelleet. Mutta mitä ne sittenkään merkitsivät sen rinnalla, mistä nyt oli kysymys. Tilapäinen avustus muuttuisi vakituiseksi elättämiseksi.

Ja se Liisakin kun vain hoki sitä, että sisar on sisar. Luulikohan hän siitä itse jollain tavoin hyötyvänsä? Ehkä uskoi saavansa enemmän vapautta, kun tuli toinen taloon? Sitten puuttui vain, että molemmat elätit liittyisivät yhteen häntä vastaan ja hän aina saisi tuntea olevansa kiittämättömyyden ja nurjamielen ympäröimänä.

Emma Sarsia ihan sapetti. -- Yhäkö sinä olet hyväntekeväisyyttä harrastavalla tuulellasi, viskasi hän Liisalle kohta tavatessaan aamusella.

Liisa jatkoi aamiaisen pöydälle asettamista. Hän nauroi. -- Mitäpä minä sitä harrastaisin mamman varoilla. Ajattelin vain että oma sisar. Ja kun syrjäisillekin on liiennyt.

-- Minä tietysti toivoin siitä syrjäisestä enemmän iloa kuin omista omaisistani. Mutta ei puhuta siitä. Elämä on pettymyksiä täynnä.

Vanha rouva nousi keinutuolistaan ja asettui ruokapöytään vilkaisemattakaan Tusse-koiraan, joka mairittelevasti kieppui emäntänsä jaloissa muistutellakseen unohtuneesta aamupalasesta.

-- Mamma, puhutaanhan nyt huolimatta unettomasta yöstäsi järkevästi asioista. -- Liisa asettui pöytään, mutta ei kajonnut ruokaan. -- Minä olen paljon ajatellut tätä asiaa, sanoi hän viimein verkalleen. -- Enhän minä voi ruveta elättämään Amalia-tätiä. Mammalla on varaa siihen, minulla ei. Ja jos minä joskus pääsisin niin pitkälle, että voisin ajatella toisille antamista, ajattelisin ensi sijassa kodittomiksi syntyneitä lapsia. Heidän hätänsä on minulle läheisin ja tutuin.

Vanha rouva hätisteli Tussea loitommaksi samalla kun loi pitkän ja terävän katseen Liisaan. Tämä ymmärsi tarkoituksen, mutta ei väistänyt kasvatusäidin silmäystä. Sanat joutivat kernaasti jatkamaan kiittämättömyyden pitkäksi venynyttä laskua. Totuus oli totuus. Hän oli saanut ylläpitonsa ja kasvatuksensa tästä kodista, mutta muuta vain hengenpitimeksi, tuskin senkään verran. Eikä lapsikaan elänyt yksin leivästä. Sekin totuus oli joskus ilmilausuttava.

-- Niin, -- jatkoi hän äkkiä havahtuen ajatuksistaan, -- ajattelin sitä, että minäkin puolestani kuitenkin voisin edistää Amalia-tädin tänne muuttoa. Naapuritalossa on vapaa huone. Sen voisin vuokrata itselleni, niin saisi Amalia-täti minun huoneeni. Sillälailla ei mammalle koituisi ulkonaista epämukavuutta muutosta, eikä huoneestakaan kustannuksia, kun nyt vieraille vuokratut huoneet jäisivät vuokralaisille.

Vanha rouva ei kohta vastannut. Viimein hän laimeasti huomautti: -- Se sinun huoneesi oli kai hyvin kylmä talvella. Vanhalta menisi puita kauheasti.

Liisan suupielet värähtivät huomaamattomasti. -- Minä voin tilkitä sen, sanoi hän. -- Työn teen itse. Ja vielä minä jaksan kustantaa siihen rivettä ja pinkopahviakin. -- Hän aikoi lisätä jotain tapeteista, jota ylellisyyttä kasvatusäiti kai ei hyväksyisi. Mutta hän päätti olla härnäilemättä.

Vanhan rouvan ajatukset pysähtyivät tällä hetkellä helteiseen kesäpäivään Helsingissä. Hän muisti muuatta laatuaan sangen erikoista tapahtumaa, joka kiinnitti hänen huomionsa lystikkääseen ja reippaaseen pieneen tyttöön. Hän muisteli siitä saakka kuluneita vuosia ja hän tunsi mieltäkeventävän selvästi, että vaikka hän monessa asiassa olikin pettynyt, ei hän ainakaan joka suhteessa ollut pettynyt siihen lapseen nähden, jonka silloin otti huostaansa.

-- Sinun ehdotuksesi on oikeastaan hyvinkin sopiva, sanoi hän pöydästä nousten, otti Tussen syliinsä ja rupesi sitä hyväilemään.

3.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Oskar Malm Röllerin liikkeen portailla vastapäätä rouva Sarsin taloa. Hän oli menossa viettämään vapaata iltapäiväänsä, mutta tahtoi sitä ennen ottaa selkoa, oliko Liisa Spetskin juuri menossa jonnekin. Liisa-neiti käveli nykyään ahkerasti neiti Rönnströmin kanssa ja Malmin oli kuljettava kotiinsa aivan Elna-neidin asunnon ohi.

Malm siristeli silmiään. Hän ei ollut uskoa niitä. Ikkuna Liisa-neidin huoneeseen oli auki, samoin sieltä etehiseen avautuva ovi ja sitten vielä ovi ulos. Malm saattoi siitä syystä harvinaisen hyvin nähdä mitä tapahtui huoneessa. Ja sittenkään hän ei tietänyt, näkikö hän oikein vai ei.

Korkeilla tikapuilla seisoi Liisa-neiti nähtävästi ahkerassa ja voimaa kysyvässä työssä.

Malm kumartui hieman nähdäkseen paremmin.

Niin, totisesti. Se ei ollut mikään erehdys. Liisa tilkitsi seinää.

Malm meni hämilleen. Olisi kai ollut hienotuntoisempaa olla näkemättä. Mutta Liisa-neiti sattui juuri katsomaan kadulle päin ja Malm tunsi oman kätensä jo nousseen puolitiehen lakkia kohti.

-- Iltaa. -- Liisa kumartui lähemmä avonaista ikkunaa ja nauroi. Malmin avuton hämillejoutuminen huvitti häntä.

-- Te ette ole kävelemässä neiti Rönnströmin kanssa? -- Malm laskeutui muutamia portaita alemmaksi punniten mielessään, uskaltaisiko jatkaa keskustelua lähemmältä, koska Liisa-neiti itse oli pannut sen alkuun.

-- Nähtävästi en. -- Liisa yhä nauroi. -- Laitan tätä huonetta kuntoon sen uudelle asukkaalle.

Malmin oli mahdoton jättää asiaa tähän. Sehän olisi ollut suorastaan epäkohteliastakin. Hän lähti siitä syystä tulemaan kadun poikki, kulkiessaan ennättäen ajatella paljon. Uuden asukkaan tulo Liisa-neidin huoneeseen merkitsi luonnollisesti jotain, ehkä paljonkin. Vanhan rouvan tienaamishalu oli ehkä houkutellut häntä vuokralaisen ottamiseen? Tai olisivatkohan Liisan ja kasvatusäidin välit käyneet kireiksi? Nuorelle, elämänhaluiselle ihmiselle mahtoi Sarsilla olo monesti tuntua sietämättömältä.

Kauan kadoksissa ollut parooni Silversköldkin saattoi olla tämän tapahtuman takana, huolimatta siitä, ettei häntä ollut näkynyt eikä kuulunut pitkiin aikoihin.

Malm oli juuri päässyt tälle kohdalle arveluissaan, kun terävä-ääninen hyvänpäivän-toivotus kiskaisi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Rouva Sars kumartui omasta ikkunastaan kadulle päin iloisesti viittaillen Malmille, Tämä jäi lakki kourassa seisomaan portin edustalle epäröiden minne kääntyä.

Mutta vanha rouva ei hellittänyt. -- Antakaa vain Liisan tehdä töitään. Minä ja kahvi odotamme teitä täällä.

Malm purasi huultaan, nielasi voimasanan seurankipeistä vanhoista eukoista, mutta kääntyi sittenkin rouva Sarsin puolelle apealla mielellä ajatellen, että Liisa-neiti arvattavasti nauroi huoneessaan ja oli hyvillään.

Tahdikas taonta Liisan huoneesta säesti kahvia juovien keskustelua. Välistä syntyi pieni loma, sitten alkoi taonta uudelleen.

Niinä hetkinä, jolloin Liisa levähti työstään, huvitti häntä ajatella Malmia ja tämän harmia. Sen hän siitä sai, kun piti Röllerin portaita tähystyspaikkanaan! Ei häntä nyt hevillä laskettaisi tuolta sisältä. Ja kun Malm vielä oli sellainen hyvänahkainen mies, ettei osannut edes pitää puoliaankaan! Ei noin kiltisti moni mukautuisi. Mutta Malmilla kai oli äiti-muori mielessään aina kun hän näki vanhan ihmisen.

Liisalle kihahti äkkiä vedet silmiin. Ajatus luisti Berntiin. Hän olisi voinut tehdä juuri samoin. Hänkin oli tuollainen ikää ritarillisesti kunnioittava mies.

Liisa huomasi hämmästyksekseen, että kuitenkin oli yksi yhtäläisyys Berntin ja Oskar Malmin välillä. Muuten he eivät todellakaan muistuttaneet toisiaan enemmän kuin äiti-muorin Mirri muistutti Berntin jalokatseista, puhdasrotuista pointeriä, joka Helsingissä aina uskollisesti kulki isäntänsä kintereillä.

Liisa koetti nauraa ajatusyhdistelmälleen. Hän oli tänäpäivänä naurun tarpeessa. Tämä muutto oli hänelle monessa suhteessa tyydytys, oman, kai ainakin jonkun verran lisääntyvän vapaudenkin vuoksi. Mutta sillä oli samalla haikea puolensa. Oman lapsen muutto kodista ei tällaisessa tapauksessa koskaan olisi voinut tulla kysymykseen. Syrjästä tulleen asema oli toisenlainen.

Liisa iski taas voimiensa takaa rivettä seinään. Saatuaan kulmansa valmiiksi hän aikoi toisten tietämättä pujahtaa -- omaan huoneeseensa. Se oli vielä keskeneräisessä kunnossa, mutta hän asui siellä eilisestä alkaen, jolloin hän oli muuttanut sinne, ryhdyttyään tähän tilkitsemiseen. Ja tänä aamuna hän oli saanut lahjankin oman kodin avuksi. Elna oli pikipäin käväissyt Helsingissä ja oli tuonut sieltä silmäähivelevän kauniit ikkunaverhot. Ne oli nyt saatava ikkunaan ennen kuin Elna itse tuli käymään. Ja kai hän pistäytyisi vielä tänä iltana.

Liisa koetti tehdä kiirettä, samalla kun ajatukset pysähtyivät Elnaan ja tämän kaupunginmatkaan.

Kun olisikin levollisesti voinut ajatella sitä! Mutta omituinen, epämääräinen huoli aina pyrki vallalle. Eikä sitä saanut häädetyksi, kun ei tietänyt mitään, aavisti vain. Ja aavistus saattoi pettää.

Vielä kerran! Noin! -- Viimeinen rivetukko työnnettiin voimalla rakoonsa, sitten Liisa hypähti telineeltään, järjesteli hieman pukuaan ja hiipi kenenkään sitä huomaamatta ulos.

Avatessaan uuden huoneensa oven täytyi Liisan voimaponnistuksella häätää mielenmasennuksensa. Huone teki niin aution ja alastoman vaikutuksen. Tuli mieleen, minkälaista olisi voinut olla omaan kotiin astuessa ja minkälaista nyt oli.

Hän tarttui tulisella innolla työhön, ompeli renkaat Elnan valmiiksi päärmittyihin verhoihin ja rupesi sitten mittailemaan tankonaulojen väliä. Hän oli tekemässä sitä kun ovi äkkiä kiskaistiin auki.

-- Sinä rakas ihminen! -- Elna syöksyi sisään, sai Liisan kiskaistuksi telineeltä vierelleen rahille ja puhui puhumistaan. -- Minähän näin vain vilahduksen sinusta, kun aamulla toin tuon paketin, On ihan ollut ikävä sinua. Ja sitten kun tapaa, ei _voi_ -- ei saa puhua vaikka tahtoisikin.

Liisa nyökkäsi. -- Kahden salaisuutta ei toinen voi uskoa kolmannelle. -- Hän tunsi kuin tarvetta ilmaista, että hän ymmärsi Elnan kokemuksien laadun. Hän ei voinut erehtyä siinä. Hän oli jo useamman kerran nähnyt sen, ei ainoastaan Elnan katseesta. Koko tämän olemuksessa oli tuota suurta ja ihmeellistä, jota ei voinut selittää, mutta, jonka tunsi se, joka sitä kerran oli kokenut.

Elna kietaisi äkkiä kätensä Liisan kaulaan. -- Sinä olet paras ystävä maailmassa. Sinä annat, mutta et sido. Sinä olet olemassa, kun sinua tarvitaan ja katoat, kun tunnet sen parhaaksi.

-- Ihan kuin jokin taikakalu, niinkö?

-- Melkein. Ja sinä ansaitsisit saada koko luottamukseni. Mutta ehkä sinä ymmärrät tarpeeksi oloistani, kun muistat, etten koskaan ole aikonut tyytyä odottelemaan haudantakaista onnea. Ja kun en _saa_ omaani täällä, _otan_ sen. Minun täytyy. Minä elän vain kerran, enkä voi antaa tuon ainoan elämän kulua hukkaan.

Syvä, keskittyneen tunteen tuli paloi Elnan katseessa, hänen harvinaisen herkät sieraimensa vavahtelivat ja poskilla liekehti vaihteleva puna. Liisa irroitti ystävän kädet kaulaltaan ja nousi. -- Minun ei oikeastaan pitäisi istua tässä, sanoi hän vitkalleen. -- Minä tahtoisin saada verhot paikoilleen sinun täällä ollessasi. -- Hän puhui kuin voittaakseen aikaa. Hän tunsi Elnan kaipaavan jotain vastausta, mutta hän ei tietänyt mitä uskaltaisi ja voisi sanoa. Hänen silmäinsä eteen nousi kuva valoisasta kesäyöstä, jolloin kaksi elämänajaksi toisilleen lupautunutta yhdessä laskivat rakkautensa uhrialttarille. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa sen yön suurta tuskaa salassa solmittuun suhteeseen.

-- Omaa on kai vain se, minkä rehellisesti ja kokonaan voi sanoa omakseen. Varkain viety ei ole omani silloinkaan, kun se on hallussani. -- Hän puhui kuin itsekseen. Äänessä oli väsymyksen raukeutta. Elna kääntyi ikkunaan päin ja katsoi ulos kadulle. -- Minä en voisi elää tuon mukaan. Mutta sinä olet niin luja ja rehellinen, että se sittenkin tekee hyvää. -- -- Sinä et tee mitään raukkamaista tekopyhän vaikutusta.

-- Liisa, -- Elna palasi ikkunan äärestä ja laski uudelleen kätensä Liisan kaulalle, kun tämä työhön tarttumatta yhä seisoi tikapuittensa ääressä. -- Tiedätkö, junassa sattui pieni tapaus. -- Näytti siltä kuin Elna olisi ajatellut jotain aivan muuta kuin mistä hän puhui. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta hän painoi ne alas. -- Niin, alkoi hän uudelleen, -- junassa viimeistelin pientä häälahjaa serkulleni. Minua vastapäätä istui eräs nuori parooni Silversköld, jota vähän tunnen. Näyttelin työtäni hänelle ja tiedätkö mitä hän sanoi? Ensin hän piteli sitä kauan ja aivan kuin hartaudella kädessään. -- "Jolla on, hänelle annetaan", sanoi hän viimein. "Kun ihmiset omistavat suuren onnen ja sen kanssa kaiken, kantavat toiset heille kilvan lahjoja, sillävälin kuin toisilla ei ole mitään." -- Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin. Hänen katseensa oli niin surullinen. Liisa, minä en ymmärrä, miksi eivät ihmiset rohkeasti _ota_ osaansa?

-- Ehkä heistä varkain viety ei ole omaa.

Liisa oli jo ylhäällä tikapuilla. Hän tarttui vasaraan ja iski voimiensa takaa verhotankojen nauloja.

Kun hän kääntyi takaisin Elnaan päin olivat hänen äsken kalpeat poskensa punaisina ja silmät säteilivät.

Hän oli saanut tervehdyksen Berntiltä. Se oli sanonut: kestä ja odota.

4.

Kaupungin kansakoululla oli kuusijuhla. Iloinen juhlajoukko tungeskeli sekä salissa että sivuhuoneissa. Kuumuus nosti hikihelmiä otsille ja pani kasvot hehkumaan. Lasten silmät säteilivät kilvan kuusenkynttilöiden kanssa. Niiden iloisuus heijastui vanhempien ja holhoojien kasvoilla kuin syksyilloin pikkukaupungin tulet kaupunkia kiertävän veden tummassa uomassa.

"Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii", lauloivat lapset. Liisa kulki lasten kanssa piirissä, lauloi, taputti käsiään ja oli iloisin iloisista.

Kiinteästi häneen tähdätty katse sai hänen silmänsä viimein kääntymään ovelle päin. Hän tervehti kepeällä päänkumarruksella, jatkoi kulkuaan ja seisoi pian piirin kuljettamana selin oveen päin.

Oskar Malm puraisi huultaan. Hän tunsi punastuneensa -- kuten useinkin Liisa Spetsin seurassa. -- Ja se harmitti. Tuollainen lapsellinen punastuminen oli tietysti naurettavaa. Hän ymmärsi sen itse ja näki sen myöskin Liisasta. Mutta tietoisuus tästä ei häntä auttanut. Se päinvastoin nosti entistä polttavamman punan hänen poskilleen.

Hän koetti kääntää katseensa Liisasta pikku Ottoon, jota hän oli avustanut kouluun ja jonka kutsumana hän oli tullut juhlaan. Pojan tähden hän tietysti oli tullut. Hän vakuutti sitä itselleen moneen kertaan. Mutta kohta kun silmä vain sattui Liisaan nousi mieleen kysymys, jota hänen eli täytynyt ajatella siitä asti kun posti saapui.

Tiesikö Liisa vai eikö hän tietänyt? Oliko hänen iloisuutensa teennäistä vai todellista? Ja mistä se jälkimäisessä tapauksessa johtui?

Oskar Malmin ajatusten vaaka nousi ja laski levottomasti. Liisa Spetsistä ei ollut helppo päästä perille. Hän oli aina samanlainen, aina tasainen, tyyni ja iloinen. Sekä kaupassa käydessään että kotona Sarsilla laski hän useimmiten leikkiä mukavalla, lystikkäällä tavallaan. Mutta kaikesta huolimatta tuntui siltä kuin leikinlasku ja nauru vain olisi ollut olemassa hänen todellisen sisimpänsä peitteenä.

Syksyn kuluessa oli Oskar Malm usein ajatellut tätä. Hän oli tullut käyneeksi Sarsilla tavallista useammin. Vanhan rouvan sisar oli seurankipeä ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin tämä itse. Sekä vanhukset että Liisa kehoittivat käymään ja Malm kävi, sitä mieluummin kun hänellä ei yleensä ollut seurustelupaikkoja. Hän ei oikein viihtynyt hänelle kuuluvassa seurapiirissä. Muutaman kerran hän oli ollut ammattitoveriensa järjestämissä huvitilaisuuksissa, mutta joka kerralta hän oli palannut kotiin entistä tietoisempana, että hän siellä oli outo ja muukalainen. Hänellä ei ollut seuratapoja. Hän tunsi sen kiusallisen selvästi aina yrittäessään mukaan. Eikä hän niitä erikoisesti tavoitellutkaan. Hänestä ihmiset tuollaisissa huvitilaisuuksissa tekivät kovin tyhjänpäiväisen vaikutuksen. Heidän kanssaan ei päässyt keskusteluun, ellei noudattanut vissiä puhesävyä, -- juuri sitä, joka ei häneltä sujunut. Hän tuli siitä syystä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli kotikissa, joka ei soveltunut muualle kuin äiti-muorin ja kirjojensa seuraan.

Niin hyvin kuin hän viihtyikin tässä seurassa, tunsi hän silloin tällöin tarvitsevansa muutakin. Ja kun sitten käskettiin Sarsille, kävi hän siellä.

Usein se huvi kuitenkin oli ollut karvaudella sekoitettua. Ensiksi olivat molemmat vanhukset sellaisia, jotka osasivat pysyttää itsensä ja omat ajatuksensa seurustelun keskipisteenä. Ja Liisa väistyi sekä kunnioittavasti että nähtävästi halulla syrjään. Kunnolliseen keskusteluun ei Liisan kanssa tällaisina iltoina koskaan päässyt. Sai vain kuunnella hänen helisevää nauruaan, hymähtää sanansutkauksille, joilla hän väisteli vanhusten letkauksia ja ravita katsettaan hänen kauneudellaan.

Joskus Malm oli tekaissut itselleen asiaa Liisalle tämän yksityishuoneeseen, mutta hän oli aina sattunut tulemaan hetkellä, jolloin Liisan oli ollut lähdettävä jonnekin, eikä häntä koskaan kehoitettu uudistamaan käyntiään.

Yhtä tasainen kuin Liisa yleensä oli mielialaltaan, yhtä epätasainen oli hän käytöksessään Malmia kohtaan, silloin kun he sattuivat olemaan kahden. Välistä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut tavanmukaisen varovaisuutensa viskautuen keskusteluun, joka tuntui tuottavan hänelle yhtä paljon tyydytystä ja nautintoa kuin hänen puhetoverilleen, mutta samassa kun Malm tästä haltioituneena jollain tavoin osoitti iloa tai kiitollisuutta, muutti hän tapaa, vetäytyi kuin haarniskaan ja katkaisi kaksinolon niin pian kuin mahdollista.

Tällaisina hetkinä Malm aina ajatteli Bernt Silversköldiä. Hän on tämän takana, sanoi hän itselleen. Monesti hän Sarsilla ollessaan huomasi hakemalla hakevansa jotain, joka muistuttaisi Berntistä. Mutta aina turhaan. Puheista ei koskaan kuultanut esiin mitään muistoja Berntin oleskelusta paikkakunnalla, ja kun Malm suorastaan johti puheen pelkäämäänsä aineeseen, olivat huomiot aina rauhoittavaa laatua. Kaikki puhuivat Silversköldistä luonnollisesti ja aristelematta, eivät koskaan hätäisesti kääntäneet puhetta toisaalle yhtä vähän kuin kukaan näytti olevan siitä erittäin huvitettu.

Malm oli tällaisten kokemusten jälkeen aina loistavalla tuulella, siksi kunnes Liisan etäällä pysyttelevä käytös taas masentavalla tavalla muistutti häntä Bernt Silversköldistä.

Tänään päivälehden saavuttua olivat kaikki tämänsuuntaiset ajatukset saaneet uutta virikettä.

Pikku Oton tähden oli Malm jo aikaisemmin päättänyt lähteä kuusijuhlaan. Ja pikku Oton tähden hän tietysti olikin täällä. Mutta hänen täytyi kuitenkin aina katseen sattuessa Liisaan ajatella tuota ilmoitusta.

Tietääkö Liisa vai eikö hän tiedä, kysyi Malm taaskin itseltään. Jos vanha paroonitar oli vastustanut poikansa naimista, oli tämä asiain käänne ehkä hyvinkin tervetullut. Liisan iloisuudella oli siinä tapauksessa luonnollinen selityksensä.

Malm puraisi ohuita viiksiään, kiskaisi katseensa uudelleen irti Liisasta ja siirsi sen pikku Ottoon.

Tällainen tilanteen vaa'allepano oli oikeastaan yhtä turha kuin järjetön. Eikähän se koskenut muita kuin itse asianomaisia. Tomppeli oli se, joka jättäytyi ajattelemaan tyttöä, jolle kaunis parooni Silversköld oli osoittanut huomiota.

Tästä huolimatta Malm hetken perästä astuskeli koulun pihamaalla odotellen Liisaa. Hän hieroskeli pakkasen ahdistamia korviaan, kulki ensin pihamaan ristiin rastiin, kääntyi sitten portille, palasi siitä ovelle ja taas takaisin kadulle. Useampaan kertaan hän päätti lähteä kotiin, mutta kääntyi kaikesta huolimatta uudelleen ovelle.

Vihdoin Liisa tuli.

-- Saan kiittää hauskasta illasta!

Malmia suututti hänen omien sanojensa ontto kuluneisuus. Mikä panikaan ihmisen esiintymään takaperoisesti juuri silloin, kun olisi tahtonut näyttää kaikkein paraimmat puolensa? -- Ehkä saan saattaa? -- Se tuli hätäisesti kuin edellisen muistista pyyhkäisemiseksi.

-- Meillähän on sama matka. Jokaisella kai on oikeus kulkea suorinta tietä kotiinsa.

Hän tietää kaikki, päätteli Malm itsekseen. Hän ajattelee Bernt Silversköldiä. Minä olen tiellä.

Malm tunsi sisimmässään jonkinmoista ärsyttävää raivoa. Oli miten oli, hän tahtoi ainakin saada jotain korvausta pitkästä odotuksestaan pakkasessa.

-- Oli hauska nähdä oppilaittenne iloa, jatkoi hän itsepintaisen päättävästi. -- Teillä onkin erityinen kyky ilahduttaa juuri arimpia ja enin syrjään vetäytyviä.

-- Iloon tottumaton osaa paraiten panna arvoa sille. -- Se sanottiin taaskin yksikantaan ja vieraasti, aivan kuin Liisa olisi ollut haluton keskustelemaan.

Mutta Malm ei hellittänyt. Hän oli päättänyt hankkia itselleen ainakin jonkun verran tietoa asiassa.

-- Vaikeata on pienenä orvoksi jääneen osa. Mutta ei taida olla helppoa vanhempanakaan, kun se tulee eteen. Ajattelen parooni Silversköldiä.

-- Silversköldiä? -- Äänessä kuului kaikesta huolimatta pienen pieni värähdys, joka vakuutti Oskaria siitä, että tieto oli tullut odottamatta.

-- Niin. Tämän päivän lehdessä oli ilmoitus paroonittaren kuolemasta.

-- Vai niin. En kerinnyt katsomaan sanomia ennen tänne juhlaan lähtöä. Oli kaikenlaista hommattavaa.

Ääni oli taas pettävän luonnollinen ja tyyni.

Malm käänsi puheen lapsiin ja erinomattain pikku Ottoon. Portilla hyvästellessään hän kuitenkin oli vakuutettu Bernt Silversköldin voitosta.

Hitain askelin hän läheni kotia, pitkin matkaa lukien itselleen lakia narrimaisista toiveistaan ja äskeisestä urkkijatoimestaan. Se oli halpamaista, kerrassaan halpamaista. Mutta ihmekö jos tuli kiusatuksi vaikka mihin, kun naisihminen saattoi olla tuollainen monimutkainen koneisto, jonka perille tavallisen selväjärkisen miehen oli mahdoton päästä.

5.

Joulu-aaton aamu valkeni purevan kylmänä ja kirkkaana. Edellisten päivien märkä lumi kimalteli kristalleiksi kiteytyneenä puiden oksilla, reenjalas liukui kitisten uomassaan ja ihmiset kiiruhtivat eteenpäin ei ainoastaan moninaisten tehtäviensä vaan pakkasenkin eteenpäin hätyyttäminä.

Liisan täytyi odottaa joka paikassa, jonne hän tuli. Kotoa oli kovasti käsketty joutumaan. Mutta se oli mahdotonta. Sekä maalaiset että kaupunkilaiset tungeskelivat kilvan kaupoissa kukin haluten saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Jonkun täytyi kärsivällisesti odottaakin.

Liisa hymähti. Odottamisen taitoa hän nykyään harjoitteli hetki hetkeltä. Ja hän oli tehnyt sen ihmeellisen havainnon, että odottaminen tuntui vaikeammalta silloin, kun odotettu rannattomasta ja epämääräisestä etäisyydestä äkkiä siirtyi lähelle.