Part 5

Kalliopohja heidän allaan kumahteli ja järisi, Myrsky pieksi vihaisesti kuohuvaa aallokkoa ja sadepisarat näyttivät kuin tuskassa kimpoavan korkealle sen pinnasta.

Raskas pimeys peitti seudun ylt'yleensä väistyen ainoastaan niiksi silmänräpäyksiksi, jolloin salama terävänä kuin taivasta halkova säilä välähti pilvistä.

-- Ettekö te pelkää? kysyi Bernt hiljaa keskellä salamoiden ja ukkosen yhtämittaista ja miltei yhdenhetkistä riehuntaa.

-- Pelkää? Minäkö, joka pienestä asti olen rakastanut kaikkea voimakasta ja suurenmoista!

-- Meren lapsi, meren rikas satu. -- Berntin ääni oli hyväilevä.

-- Kaarna ulapalta.

Sanoissa oli haikeutta. Bernt tunsi aavistamalla, mikä sen oli synnyttänyt ja hän tarttui siihen rakkautensa opastamana.

-- Lapsuutenne ulkonaisesti karut olot ovat varmaan kehittäneet teissä sitä voimaa, jota minä niin ihailen. Tietäisitte, miten avuttoman pieneksi se monesti tuntee itsensä, jonka tie on kulkenut tasaista myötämaata hellivän huolenpidon kaunistamana kuin tarkasti hoidettu puutarhapolku. Sellaisella tiellä käy ihminen mukavuutta rakastavaksi. Rajuilmat eivät miellytä. Mies on sisimmässään häpeissään, kun huomaa itsensä sellaiseksi.

-- Sellaisen miehen pitää oppia rohkeaksi rajuilmojen ystäväksi.

Bernt näki siron pienen pään uljaasti kohoutuvan painavan sadetakin alta. Säännöllinen profiili esiintyi jalossa hienoudessaan mustana kuohuvan aallokon taustaa vasten ja pehmeästi pyöristyvä poski hehkui tervettä punaa houkuttelevan lähellä Berntiä.

Samassa revähti taivas kuin kahtia. Salama ei enää iskenyt säilänä. Se repäsi mustan pilvimuurin rikki täyttäen halkeaman liekehtivällä sähköllä.

-- Katsokaa! -- Liisan pää kohosi uudelleen. Hänen katseensa säteili ja kipinöi.

Silloin ei Bernt enää voinut hillitä itseään.

-- Märchen Elisabet, tiedätkö mitä sinä olet minulle, sinä ihmeellisen ihana satu? -- Hänen käsivartensa kiertyi lujasti Liisan vyötäisille ja uuden, liekehtivän sähkömeren syttyessä taivaalla painautuivat he toisiinsa rakkausonnessaan turvallisina kuin poikaset pesässä.

-- Mutta Bernt, sanoi Liisa viimein hiljaa, kun he rajuilman lakattua olivat laskeutumassa rantaan, -- onko tämä mahdollista? Sinä Silversköldien jälkeläinen aiot ottaa kumppaniksesi saaristolaistytön, joka on ollut ja yhä on köyhä sanan tavallisessa merkityksessä?

Bernt hypähti venheeseen ja ojensi kätensä Liisalle. -- "Arm är ingen som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet". -- Hänen katseensa painui syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka olivat laulaneet hänen sisimpänsä täyteen rohkeata elinvoimaa ja onnen täysmittaista hurmiota.

-- Mutta vanhempasi? -- Liisa sanoi sen hiljaa, vaikka hän ei oikeastaan enää pelännyt vastausta. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että Bernt tullessaan uuden kesän kerällä, oli tullut tietoisena vanhempiensa mielestä.

Berntin katse painui. -- Ehkä onneamme uhkaa myrsky juuri siinä suhteessa. Mutta yhdessähän me sen kestämme, siliä rohkea rakkaani. Liisa meni hetkessä aivan kalpeaksi. Hän tunsi järkyttävän voimakkaasti, että isku oli tullut yhtä ankarana kuin odottamattomana. Hän, jolle pelko tähän asti oli ollut tuntematon, tunsi äkkiä pelkäävänsä. Hän ei jaksaisi luopua Berntistä. Hän tunsi sen.

-- Eivätkö vanhempasi tiedä mitään? -- Kysymykseen tuli kova, terävä sävy.

-- Ei oikeastaan. Minä olen kyliä koettanut kertoa sinusta siksi paljon, että heidän olisi pitänyt huomata, mutta he eivät tunnu aavistavan mitään.

Liisalta pääsi lyhyt särähtävä nauru. -- He eivät voi aavistaa, että joku Silversköld siihen määrin unohtaisi oman ja sukunsa arvon.

-- Älä ole kova. Älä ivaa. -- Bernt käänsi isonpurjeen oikealle, sai siten purjeeseen puhalluksen lakkaamassa olevasta tuulesta ja pääsi samalla Liisan viereen. Hänen kätensä etsi Liisan kättä. -- Muista heidän ikäänsä ja niitä oloja, joissa he ovat kasvaneet.

-- Sitä juuri muistankin. Sentähden näyttää asema minusta toivottomalta.

-- Luuletko että koskaan aion luopua sinusta?

-- Mieluumminko vanhemmistasi?

-- Älä puhu sellaisia. Minä olen heidän ainoansa. He eivät ajanpitkään voi kieltää minulta sitä, mistä koko elämäni onni riippuu.

-- Meidän täytyy saada selvyys niin pian kuin suinkin, sanoi Liisa viimein pitkän vaitiolon jälkeen. Hän nojasi hetkeksi kuin tukea etsien Berntiin. Hän tunsi suurta, näännyttävää väsymystä. Vastikään oli tuntunut siltä kuin elämän malja ylitsevuotavana olisi nostettu hänen huulilleen. Hän oli usein ennen tuntenut sen karvautta. Nyt hän kerran sai maistaa sen taivaallista makeutta, sai kurottautua juodakseen pitkin, hartain siemauksin lapsuuden päivinä alkaneen janonsa sammuttamiseksi -- -- sitäkö varten, että kaikki samassa riistettäisiin häneltä?

-- Bernt, minä en jaksa iloita niinkauan kun rajuilma voi tuhota koko kauniin onnemme.

-- Minä matkustan huomenna vanhempieni luo. -- Bernt veti Liisan syliinsä lujasti kuin ilmaistakseen, ettei mikään saisi häntä sieltä riistetyksi. Sitten hän nousi ja otti esille airot.

Tuuli oli lakannut. Veden pinta lepäsi mustankirkkaana heijastaen yhä kirkastuvaa taivaankantta ja äskeisen sateen synnyttämä utuinen sumu verhosi kesäiset rannat kepeään harsoonsa.

Liisakin nousi. -- Katso, sanoi hän henkeään pidättäen. -- Luontokin juhlii -- -- myrskyn jälkeen.

Bernt vain nyökkäsi. Hän souti jo.

-- Annahan minunkin! -- Liisa pyrki Berntin viereen.

-- Tähän rinnalleko. -- Bernt hymyili. -- Mutta jaksatko sinä?

-- Minä jaksan mitä hyvänsä -- sinun rinnallasi. -- Liisan katse säteili suurta, kärsimyksiä kaihtamatonta rakkautta. Mutta sitten nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Tuntui aivan siltä kilin hän olisi sanonut jotain, jolla loihti esille tuntemattomia ja tuhoovia voimia.

Hän nieli pariin kertaan, itseään voittavan päättäväisyydellä painaen alas pelkonsa. Sitten hän asettui Berntin rinnalle.

Vaieten he lujassa yhteenkuuluvaisuuden tunnossa soutivat venheensä satamaan.

5.

He olivat päättäneet tavata rantapenkillä, jolla edellisenä kesänä ensi kertaa olivat istuneet yhdessä. He tahtoivat välttää sekä rouva Sarsin että muiden mahdollista ja häiritsevää läsnäoloa.

Kääntyessään tienmutkassa penkille päin näki Liisa Berntin tuoneen venheensä rannalle. Bernt aikoi nähtävästi vesille.

Liisa vavahti. Berntin aikomus saattoi yhtä hyvin merkitä hyvää kuin pahaa, mutta se tuntui Liisasta sittenkin onnettomuuden enteeltä.

Bernt istui selin venheessä Liisan tullessa. Hän ei kuullut läheneviä askeleita. Sekin oli huono enne. Vasta kun Liisa kutsui häntä nimeltä, hän nousi ja kääntyi rantaan päin.

Samassa Liisa tiesi kaiken. Sanaakaan sanomatta hän hyppäsi venheeseen. Bernt alkoi soutaa. Hän souti saarelle, jossa he olivat viettäneet onnensa suuren juhlahetken.

He istuivat äänettöminä venheessä, äänettöminä nousivat maihin. Vasta kun venhe oli vedetty maalle ja Liisa kääntyi nousemaan rannasta kuuli hän Berntin äännähtävän.

-- Liisa. -- Se tuli kuin hätähuuto. Bernt oli vaipunut rantakivelle. Hän vapisi ylt'yleensä voimakkaasta itkusta.

-- Kaikki on siis lopussa? -- Liisan ääni oli soinnuton, katse kyyneleetön, jähmettynyt.

-- Lopussa? Mitä sinä tarkoitat? -- Bernt karkasi pystyyn. -- Luulet -- että aion luopua sinusta?

-- Sinä et voi etkä saa mennä naimisiin vasten vanhempiesi tahtoa.

-- Heidän _täytyy_ myöntyä, -- -- joll'ei --

-- Bernt. -- Liisa painui polvilleen mättäälle, tarttui Berntin käteen ja katsoi häneen mielenliikutuksen tuoma kalpeus kasvoillaan, katseessa sydämen suuri, ylitsevuotava rakkaus. -- Bernt, tällä hetkellä olen kiitollinen orpouteni raskaista päivistä. Ne ovat opettaneet minua kunnioittamaan kodin pyhyyttä.

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta hän ei voinut. Hän tunsi vain, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin särkeä Berntin suhdetta vanhempiin. Se, joka ikänsä nälkäisesti oli kaivannut kotia ja vanhempien rakkautta, tunsi ehkä tuon suhteen pyhyyden syvemmin kuin kukaan muu.

-- Entä kahden sydämen yhteenkuuluvaisuus --? Eikö sekin ole pyhä?

Liisan pää nousi. Hänen katseensa painui Berntin katseeseen täynnä suuren, antautuvan rakkauden hartautta. Hän ei saanut vastatuksi toisin.

Bernt painoi käden silmilleen. -- Anna anteeksi, -- anna anteeksi. Minä olen mieletön tuskasta.

Silloin kokosi Liisa voimansa. Hän tunsi velvollisuutensa ajatella ja toimia Berntinkin puolesta. Bernt ei sitä jaksanut.

-- Bernt, puheli hän hiljaa sivellen Berntin kättä, -- jos suhteesi vanhempiisi olisi vähemmän ehjä, en ehkä epäröisi. Minäkin pidän sydänten oikeutta pyhänä. Mutta minä tiedän, ettet ajanpitkään voi olla onnellinen suhteessa, joka särkee välit vanhempiisi. Minulta kysytään siitä syystä voimaa sinunkin puolestasi. -- Bernt, sano, olivatko he ehdottomasti vastaan?

Vastausta ei kuulunut. Bernt tapaili sanoja, jotka vastaisivat totuutta, ilmaisematta liian jyrkästi hänen vanhempiensa mielentilaa. Mutta hän ei löytänyt.

Liisa käsitti äänettömyyden ja hänessä nousi raju katkeruuden tunne. Se kutsui sekä Berntin vanhemmat että itse kohtalon tilille tällaisesta teosta. Hellyydennälkää nähneen, isättömän lapsen osa oli itsessään tarpeeksi kova. Kun rakkaus kutsui ja oma koti kerrankin kangasti näköpiirissä, ei ollut kellään oikeutta tuhoavasti asettua esteeksi.

Hänen teki mieli nauraa kovaa, ilkkuvaa naurua noille sukuylpeytensä itsevanhurskaille orjille, jotka kai mielestään olivat ehdottoman oikeutetut hylkimään saaristolaisnaisen äpärälasta. He tietysti siinä suojelevina enkeleinä vartioivat oman lapsensa onnea.

-- Bernt, sanoi Liisa viimein matalalla äänellä, -- me emme saa kiduttaa itseämme. Mikä on tehtävä on tehtävä pian. Lähdetään Bernt.

Mutta Bernt ei liikahtanut. Hän tuijotti vain Liisaan, näki tuskallisen selvänä yksityiskohdan toisensa jälkeen tämän piirteissä tunteakseen miten kaikki, joka lyhyen aikaa oli ollut hänen suurimpana ilonaan nyt sitä kipeämmin repi ja raateli. Noita kiharoita oli hän suuressa riemussa sivellyt, noita silmiä suudellut. Tuosta kirkkaasta katseesta oli hän juonut kuumaa, sykähtävää elämän voimaa. Ja nyt, -- nyt --

Oli kuin tulinen miekanterä olisi upotettu hänen sisimpäänsä.

-- Bernt lähde, kuuli hän Liisan sanovan. Mutta silloin hän karkasi pystyyn. -- Lähde -- lähde. Tiedätkö sinä mitä sinä sanot? -- Sinulle ei ero ole sitä mitä minulle. Sinä jaksat ajatella ja toimia. Sinä pysyt lujana ja järkähtämättömänä. Minä olen aivan mieletön. -- Sinä olet kaikkeni -- elämäni. -- Minä en voi erota sinusta. Hän painoi kädet ohimoilleen ja lyyhistyi uudelleen itkien kivelle.

Liisa seisoi hetken liikahtamatta hänen rinnallaan. Ajatukset ja tunteet risteilivät rajun voimakkaina hänen sisimmässään. Berntin tuska tuntui hänestä kadehdittavan mutkattomalta. Toisin oli hänen.

Hänen täytyi suuren sydänsurun ohella taistella lapsuudesta asti rajattoman voimakkaaksi kasvanutta sisäistä nälkää vastaan, hänen täytyi otella katkeruutensa kanssa, vaientaa Berntin vanhempiin kohdistuvia syytöksiä ja hillitä itseään niin, ettei omassa tuskassa tulisi lisäämään toisen surua. Ja tämä vei kamppailuun, jonka helteessä sydän ei edes etsinyt sanoja surulleen.

-- Sinä jaksat, sinä, -- kuuli hän Berntin sopertavan.

Silloin hän unohti kaiken muun. Hän tunsi vain rakkautensa voiman.

Hän nousi, otti Berntin pään käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa vastaan. Joka liikkeessä oli äidin otetta.

-- Bernt, sanoi hän. hiljaa, -- minä jaksan, sillä minä rakastan sinua naisen rakkaudella. Sinun onnesi merkitsee minulle enemmän kuin omani.

Hän seisoi yhä hiljaa liikahtamatta, kädet Berntin kaulassa. Hänen olennostaan virtasi ihmeellistä, tyynnyttävää voimaa Berntiinkin. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kuva Böcklinin "Uhrilehdosta", jossa kaksi valkopukuista olentoa rinnan polvistuu alttarin eteen hiljaisen saattueen äänettömästi lähestyessä. Bernt ja hän, he seisoivat tänä hetkenä rakkautensa uhrilehdossa. Pyhä tuli paloi alttarilla. Uhri oli laskettava sille -- yhdessä ja nurkumatta, laskettava täydellisessä antautumisessa, mutta samalla rakkaudessa, joka saattoi kantaa uhrinsa, mutta ei sammua, joka öisten varjojenkin ympäröimänä paloi pyhänä liekkinä.

-- Rakkaani, sanoi Liisa hiljaa, -- oma rakkaani!

Ne sanat nostivat tuskan aallot entistä ankarampina Berntin sisimmässä.

-- Sinä hyvä, -- sinä voimakas, minä en voi luopua sinusta. Olot voivat muuttua. Niiden _täytyy_ muuttua.

Liisa irroittautui Berntin syleilystä. Hänen katseeseensa syttyi uusi, ihmeellinen kirkkaus. Sitä säteili koko hänen olemuksestaan. -- Minä voin odottaa, -- muista se, -- sanoi hän suurella hartaudella. -- Muista se. Minä odotan.

* * * * *

Kun he sydänyön aikaan laskivat kaupungin rantaan, toisti hän vielä kerran: -- Bernt, minä odotan.

Kesäyön valkeus väreili heidän ympärillään. Heille se oli kesän keskelle syntynyt syysyö.

RISTITUULISSA

1.

Elämä oli harmaata -- harmaata -- harmaata -- keskellä kirkkainta kesää. Lukuisa joukko kesäkurssilaisia oli taas saapunut pikku kaupunkiin. Kaduilla kuljeskeli iloisia, vaaleapukuisia nuoria ryhmissä. Syömäneuvojen helinä ja vilkas puheen sorina kuului ruokaloista usein kadulle asti ja moni pikkukaupungin vanhus vilkaisi tavallista useammin katupeiliinsä siten häkkilinnun tavoin nokkiakseen itselleen murusen ympärillä kukkivasta kesäisestä ilosta.

Mutta Liisalle oli elämä jokapäiväistä taistelua tappavan ikävää harmautta vastaan. Joka aamu vaati uutta rohkeutta. Uusi päivä oli uusi taakka, joka oli kannettava päähän asti. Ja kun ilta tuli vapauttajana, todisti sen tuoma helpotuskin taakan raskaudesta.

Liisa katkaisi rihmansäikeen, tarkasti korjaamaansa puseroa ja rupesi sitten kiireesti pukeutumaan. Sitä tehdessään hyräili hän hiljaa:

"Kukka liittyvi kukkahan. Rukka liittyvi rukkahan, Minnekä liityn mä Mirjam rukka, Missä on Mirjamin kukka?"

Bernt oli ja pysyisi poissa. Viikoista muodostuisi kuukausia, kuukausista vuosia, vuosista ehkä vuoskymmeniä. Kotiolot muodostuisivat tietysti entistä harmaammiksi. Yhdessäolo oli nyt jo kuin raskaan kuorman eteenpäin hilaamista. Raskaammaksi se yhä kuluvien vuosien vaikutuksesta tulisi. Kuinka hän jaksaisi odottaa, odottaa rohkeasti?

Hän vilkaisi läheiseen peiliin, näki otsansa laskoksissa ja polkasi jalkaa itselleen. Oli miten oli, mikä oli kannettava, oli kannettava reippaasti.

Hän livahti äänettömästi etehiseen, siitä pihalle ja kääntyi sitten ripein askelin kulkemaan rantakatua pitkin. Lähetessään pientä vanhanaikuista nurkkataloa, näki hän naisen pään, joka avoimesta ikkunasta kurkisti kadulle päin. Hän hymähti ja joudutti askeleitaan.

Tutustuminen Elna Rönnströmiin oli tullut yhtä odottamattomana kuin virkistävänä valonpilkahduksena hänen arkisen ikävään elämäänsä. Pikkukaupungin asukkaat eivät yleensä olleet erittäin mielenkiintoista väkeä. Eikä hänellä itsellään ollut kykyä enemmän kuin haluakaan miellyttää niitä, joista hän ei omasta puolestaan välittänyt. Hänen seurapiirinsä oli siitä syystä pysynyt pienenä, seuraa kaipaavan kasvatusäidin mielipahaksi.

-- Vihdoinkin! -- Nuori nainen tuli avopäin juosten pihalle, tarttui Liisan molempiin käsiin ja veti hänet muassaan sisälle. -- Minä olin jo tulla aivan kärsimättömäksi.

-- Hyvänen aika, odotitteko?

-- Odotin. -- Toinen nauroi suin ja silmin. -- Minä olin päättänyt ajatusteni voimalla saada teidät tulemaan tänne luokseni. Nähkääs, minulla on selvät tuntemukset ihmisistä, enkä minä koskaan vastusta niitä, vaan päinvastoin. Heti kun tutustuin teihin kursseilla päätin hieroa tuttavuutta. Mutta nyt odottaessani luulin jo epäonnistuneeni. Te viivyitte kovin.

Hän työnsi Liisan pakottavasti vanhaan, kaksisoutuiseen keinutuoliin ja asettui itse rinnalle. -- Nämä tällaiset ovat rakkaudenrattaita. Niissä ei saa istua muuta kuin sellaisen kanssa, josta pitää. Ja nyt minä tahdon istua tässä, teidän rinnallanne, niin erilaiset kuin me kaksi olemmekin. -- Tiedättekö, minulla oli kerran pari toveria, jotka eräästä Maria Corellin kirjasta innostuivat ajatukseen, että heillä oli henkiset puolisonsa haudan toisella puolella. Mutta odottaessaan haudantakaista omaansa menivät he kumpikin täällä naimisiin. Te ette tekisi sillä lailla. Te odottaisitte totisesti.

-- Montakohan kertaa me oikeastaan olemme tavanneet? Ja nyt te latelette minulle millainen minä olen ja mitä minä tekisin. -- Liisan kasvoilla kuvastui puoleksi huvitettu, puoleksi ivallinen ilme.

-- Siksi että te huvitatte minua. Nähkääs, minä olen nykyhetken ja elämän palvoja. Tuollainen sitkeä, uskollinen odotus voi olla ihailtavaa, siinä missä se todella on paikallaan, mutta minulle se ei sovi. Se on minusta kovin _epäkäytännöllinen_ kanta. Minkä verran minä hyödyn haudantakaisesta puolisosta? Jos sellainen on hankittava, tahdon minä osani täällä. Haudantakaisuus on joka tapauksessa peloittavan tuntematon ala. Mutta me tiedämme mitä elämä täällä on ja me tiedämme miltä onni tuntuu. Jokainen "nyt" on kuin kukka, jonka hienointa nestettä minä mehiläisen tavoin tahdon imeä itseeni. Sillälailla minä palvon elämää ja sen käsistämme hupenevia hetkiä.

-- Teistä ja teidän kannastanne ei ainakaan ole vaikea päästä selville. -- Liisa ei voinut olla nauramatta. Ja samalla tuntui mieltävirkistävän hauskalta. Tällainen välitön avomielisyys oli huvittavaa, etenkin silloin kun itse sai pysyä syrjässä ja vain tehdä huomioita. Elna Rönnströmin välitön myötätunto oli kai sitäpaitsi ilmaus jonkinlaisesta sisäisestä sukulaisuudesta. Eikä sitä hänenlaiselleen usein suotu. Hän oli välittömille tunneihmisille liian tyyni ja järkevä. Arkisen järkevästi arvostelevien joukossa hän oli muukalainen, jonka kieltä ei tajuttu ja joka eristävän voimakkaasti tunsi oman povensa hehkua tyynen ja tasaisen pinnan alla.

Liisa nousi. Herttaisesta vastaanotosta huolimatta teki hänen mielensä kävelemään. Hän olikin tullut kävelytoveria hakemaan. Hän tuli yleensä vähän olleeksi ulkona, kun enimmäkseen oli kasvatusäitinsä seuranaisena.

Elna Rönnström oli kohta valmis. Mutta hän tahtoi ensin esittää vieraalleen kaikenmoista pikkuhyvää, jota hän oli tuonut muassaan. Hän ei voinut tyytyä elämään tyhjäseinäisessä vuokrahuoneessa tai kaikenmoisen ruman romun täyttämässä suojassa. Sentähden hänellä oli omat Sindingiläiset, Larssonilaiset ja Zornilaiset palasensa muassaan. Hän tahtoi siinäkin suhteessa saada nauttia. Ja asuinpaikkansa hän myöskin valitsi niin, että sai nauttia mahdollisimman paljon, kuten täälläkin, missä toisella puolella näki pihamaan jasmiinipensaineen ja suurine keltaisine liljoineen, toisella kimaltelevan vedenpinnan vihertävän lehtiverkon läpi.

-- Pääsemmeköhän tänään lähtemään, jos minun ensin pitää ihailla kaikkea mitä teillä on näytettävänä?

-- Mennään, mennään. -- Elna Rönnström kiskaisi urheilulakkinsa naulasta, kieputti vierastaan kerran lattiata pitkin ja veti hänet sitten käsipuolesta kadulle.

-- Entäs nyt? -- Liisa katsoi kysyvästi toveriinsa. -- Te saatte määrätä.

-- Sinne minne nenä tietä neuvoo. Ei oikeaan, ei vasempaan!

He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun kohteliaasti tervehtivä pyöräilijä sivuutti heidät. Elna Rönnström seurasi pyöräilijää katseellaan. Sitten hän rupesi nauramaan. -- Älkää sanoko mitään, minä tiedän kaikki. Hän on konttoristi tai jotain sentapaista, on arkisenikävä ilmiö ja rakastunut teihin.

Liisan helein nauru kieri katua pitkin.

Elna-neiti pysähtyi samassa, pidätti henkeään, otti Liisaa hartioista ja puisti. -- Ihminen, mistä saitte tuollaisen naurun? Sen tuntisi tuhansien joukosta.

Taas helähti helmeilevä nauru ilmoille. Mutta se katkesi omituisesti kesken ja siinä oli särähtävä sivuääni, joka herätti Elna Rönnströmin huomiota.

-- Iloisen naurun lahja annettiin minulle erityistä tarkoitusta varten.

-- Peitteeksi ja panssariksi sairaalle sisimmälle, jatkoi Elna Rönnström.

Nyt oli Liisan vuoro pysähtyä. -- Me kai jo kauan olemme tunteneet toisemme, sinä ja minä, -- sanoi hän viimein matalalla äänellä. Sitten he käsi kädessä ja vaiteliaina jatkoivat matkaansa.

Heidän kulkiessaan keltaisen ja kallellaan olevan pienen talon ohi, pääsi Elna Rönnströmiltä iloinen huudahdus.

-- Katsos tätä, Liisa, mikä mainio Larssonilainen pala! Valkonurkkainen talo, heleät pelargooniat ikkunoissa, kissa portailla kehräämässä ja pihamaalla sireenit ja auringonkukat täydessä loistossaan. Tämä on oikein kuin satumaja. Vanha kumaraselkäinen mummo kuuluisi vielä asiaan.

Pensaikossa rasahti, kissa portailla teki pitkän loikkauksen ja läksi juhlallisen pitkiksi venytetyin askelin vieraita vastaan samassa kun kumara pieni naisolento ilmestyi kukassaan olevan sireenipensaan takaa.

Elna Rönnström meni hämilleen. Mutta vilkaisematta häneen suuntasi nainen askeleensa Liisaa kohden.

-- Neiti Spets, miten kovin hauskaa! -- Kurttuinen käsi nosti portinsalpaa, ojentautui Liisalle ja tahtoi väkipakolla vetää hänet kadulta portin sisäpuolelle.

Liisan estelyt muistuttivat vanhusta nähtävästi toisenkin vieraan läsnäolosta. Hän kääntyi Elnaan. -- Ja tässä on se neiti, joka äsken kaipasi kumaraselkäistä pientä mummoa. Nähkääs -- hiljaisessa pikkukaupungissa kuuluu sana kauaksi. Mutta en minä pane pahaksi.

Hän piteli heitä yhä kädestä, veti perässään pihaan ja asetti istumaan penkille kukkivan sireenipuun alle kaiken aikaa lakkaamatta puhellen milloin vierailleen milloin kissalleen.

-- Niin, niin, tällaisessa paratiisissa minä asun. Eikö se ole aivan kuin taivaan esikartano? -- Ja katsokaa näitä lemmenkukkia tässä pensaan juurella. -- Hän taittoi muutamia vierailleen. -- Ne ovat suuret ja siniset kuin minun Oskarini silmät. -- Häts mirri, älä siinä tunkeile. -- -- Niin juuri -- ihan kuin Oskarin silmät. Ja kun hän on poissa, katselen minä niitä ja kiitän niitä. Ymmärrättekö, minä kiitän niitä kaikesta. Hän ei itse tahdo kuulla kiittelemisiä. Hänestä kaikki kuuluu äiti-muorille. Sellainen hän on ollut pienestä asti. Hän on aina kotona, lukee ja ajattelee, -- ajattelee liiankin paljon. Hän oli jo pienenä ajatteleva lapsi. -- No mutta Mirri, sitähän sinä tässä mauruat, että minä unohdan tarjota jotain vierailleni.

Mitkään vastaansanomiset eivät auttaneet. Mummo ei ottanut kuullakseenkaan, että kyläily oli syntynyt aivan kuin vahingossa. Vieraat olivat joka tapauksessa hänen luonaan ja se oli pääasia.

Hän pyörähti kellahtavaan pikku taloonsa ja palasi hetken kuluttua tarjottimella lautasellinen mansikoita. Ne olivat kesän ensimäisiä ja siitä syystä sopivat juuri näin harvinaisille ja mieluisille vieraille.

-- Mutta Liisa, -- tiukkasi paluumatkalla Elna, -- sanohan lopultakin, kuka oikeastaan on tuo mainio ja mallikelpoinen Oskar?

-- Sama "arkisenikävä" pyöräilijä, josta sinulla tunti takaperin oli varma ja valmis arvostelu.

Helisevä nauru kieri Rantakatua pitkin. Se soi niin kirkkaana ja vallatonta iloa tartuttavana, että herra Malmkin, joka sattui seisomaan Röllerin liikkeen portailla, hymyili samalla kun hieno heikko puna nousi hänen tavallisesti tasaisen kalpeille kasvoilleen.

2.

Rouva Sars heittelihe levottomasti edes ja takaisin leveässä, vanhantyylisessä vuoteessaan. Kehuessaan vanhaa, hyvää aikaa, kehui hän usein samalla itseään. Hänellä ei ollut tietoa hermoista eikä unettomuudesta. Hän oli menneen hyvän ajan lujaa ja kelvollista tekoa.

Mutta tänä yönä pettivät sekä hermot että unenlahjat. Hän ei nukkunut. Hän riiteli Jumalalle ja ihmisille tapahtumista, jotka työntämällä työnsivät hänelle velvollisuuksia, joita hän ei ensinkään tahtonut niskoilleen.

Sisar Amalia oli taas kirjoittanut. Emma Sars tuli huonolle tuulelle aina kun tunsi sisarensa käsialan. Edellisenä iltana kirjeen saapuessa istui hän illallispöydässä. Hän työnsi kirjeen avaamattomana luotaan ja rupesi purkamaan harmiaan Liisalle.

Sisar Amalia pyysi tietysti taas rahaa jonkun tähdellisen tai turhan reijän tukkeeksi. Mutta ajanpitkäinen säästämiseen oppimattoman ihmisen avustaminen oli tämän siveellistä rappeuttamista. Eikä Emma Sars aikonut antautua sellaiseen.