Part 2

Voin tulla toimeen ilman noita koiria, muita olen hiukan peloissani Mc Phersonin vuoksi, joka on parhaita miehiäni. Jäätyneet kengänpaulat ovat uurrelleet reikiä hänen nilkkoihinsa. Niihin on ilmautunut tulehdusta, jota tohtori sanoo hyvin huolestuttavaksi. Ne aiheuttavat sellaista kipua, ettei hän enää voi olla mukana vetämässä. Huomenna hän saa olla koko päivän vapaana. Tänään emme ole päässeet 1 1/2 km kauemmaksi. Puolipäivän leveyspeilausta mahdoton tehdä lumiusvan vuoksi. Jumalanpalvelus klo 3 ip.

Sillä tapaa meni viikko, meni toinenkin. Ei minkäänlaista muutosta jään laadussa eikä retkikunnan jokapäiväisessä ahertelussa. Heidän ponnistelunsa olivat uskomattomat; joskus tuntikauteen herkeämätön rimpoileminen vei vain pari metriä eteenpäin. Koirista ei kohta ollut enää juuri apua, vaan päinvastoin vain vastusta. Heidän täytyi lopettaa vielä neljä, viides hukkui, ja kaksi karkasi leiristä, palaamatta enää takaisin. Vielä yksi koirareki jätettiin jälelle. Mc Phersonin jalka oli käynyt niin huonoksi, ettei hänestä ollut enää lainkaan työntekijäksi. Hawes, kirvesmies, makasi kuumeessa ja valvotti hourinallaan kaikkia toisia. Mutta pahinta kaikesta oli, että Ferrissin oikeaan käteen oli jälleen tullut kylmänvihat, ja tällä kertaa oli tohtori Dennison pakotettu leikkaamaan koko käden pois ranteen yläpuolelta.

»Mutta en sittenkään aio langeta epätoivoon», kirjoitti Bennett päiväkirjaansa; »meidän täytyy onnistua, ja me onnistummekin.» Pari päivää sen jälkeen, kun Ferriss oli menettänyt kätensä, arveli Bennett viisaimmaksi antaa kaikille kokonaisen vuorokauden vapaa-ajan. Edellinen päivä oli ollut rasittavin koko matkan varrella, ja paitsi Mc Phersonia ja kirvesmiestä, oli nyt lääkärikin sairaana.

Illalla lähtivät Bennett ja Ferriss pitkälle kävely- tai oikeammin kapuamaretkelle jäiden yli lounatta kohti etsiäkseen huomispäivän matkatietä.

Lämmin ystävyys, väkevä kiintymys oli kehittynyt näiden molempien miesten välille pitkinä tuttavallisina tarinailtoina »Frejassa» ja sitten jäämatkan lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien kestäessä. Suunniteltuaan mielessään valmiiksi seuraavan päivän kulkureitin he istahtivat tuokioksi jääröykkiön huipulle kyynärpäät polvien varassa ja katselivat lohdutonta jääaavikkoa pitkin etelään päin.

Terveellä kädellään otti Ferriss nahkatakkinsa povitaskusta piipun ja rasvaiseen paperiin käärityn kourallisen teelehtiä.

»Viitsitkö täyttää piippuni, Ward», hän pyysi.

Bennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten otti hän oman tupakkakukkaronsa esiin.

»Tupakkata!» huudahti Ferriss ällistyneenä. »Minähän luulin meidän polttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»

»Ei, minä säästelin omaa osaani.»

»Ei, tiedätkös mitä», sanoi Ferriss ja koetti estellä Bennettiä, joka täytti hänen piippunsa omalla tupakallaan. »En minä tahdo sinun tupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyllä.»

»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo jälellä», valehteli Bennett sytyttäen piipun ja ojentaen sen sitten toverille. »Sano vain, milloin tahdot toiste poltella vähän.»

Sitten sytytti hän oman piippunsa, ja molemmat rupesivat polttelemaan.

»Uhm», hymähti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunysäänsä, »enpä olisi uskonut saavani vetää kunnollista piipullista ennen kotia tuloamme.»

Bennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana herätti heissä monenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada kääntää selkänsä tälle kammottavalle jääaavikolle, saada levätä täysin henkäyksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten jälkeen, tuntea itsensä jälleen lämpöiseksi — lämpöiseksi ja kuivaksi ja kylläiseksi — nähdä taasen vihreitä puita, tavata tovereita, tuntea ystävän lujan kädenpuristuksen tuottamaa iloa.

»Dick», sanoi Bennett äkkiä, »jos me lopultakin juutumme istumaan kiinni tähän kirottuun jäähän, niin lähetän sinut ja mahdollisesti Metzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen kajakin, jota voit käyttää avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et saakaan mukaasi kuin kajakin, makuusäkit ja rihlapyssyn, ja sitten sinun on tehtävä joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten muuttuneella äänensävyllä: »Eilen illalla kirjoitin erään kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko lähettää sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo nyt.»

Hän otti taskustaan esiin kirjeen. Se oli huolellisesti kääritty öljykankaaseen.

»Jos retkikunnalle — minulle — sattuisi tapahtumaan jotakin, niin pyydän sinun pitämään huolta, että tämä kirje tulee saajan käsiin.»

Hän vaikeni jälleen.

»Katsos, Dick, minä sanon sen sinulle: on muuan tyttö» — hän punastui äkkiä korvia myöten — »ei, ei, vaan nainen, loistava, suurenmoinen nainen siellä kotona, josta pidän hyvin paljon — enemmän kuin kenestäkään muusta. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että minä pidän hänestä. En ole koskaan sanonut hänelle mitään. Mutta jospa jotakin sattuisi tapahtumaan, niin tahtoisin mielelläni hänen tietävän, kuinka minun laitani on — kuinka paljon hän minulle merkitsee. Senvuoksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Pidäthän huolta, että hän saa sen, eikö totta?»

Hän kurotti pikku käärön Ferrissille. Sitten hän sanoi tavallisella äänellään välinpitämättömään sävyyn: »Jos pääsemme Wrangelin saarelle, niin voit antaa sen minulle takaisin. Siellä me kohtaamme joko apuretkikunnan tai valaanpyytäjälaivoja. Niin, voithan kernaasti nähdä osotteen», hän lisäsi, nähdessään kuinka Ferriss käänsi käärön alapuolen ylöspäin työntääkseen sen povitaskuunsa. »Sinä tunnet hänet päällepäätteeksi paremmin kuin minä. Se on Lloyd Searight.»

Ferrissin hampaat pureutuivat äkkiä lujasti piipun suulaimeen.

Bennett nousi pystyyn. »Jollen itse muistaisi», virkkoi hän, »niin sano Mukk Tu'lle, ettei hän tästälähin saa antaa koirille muuta syödä kuin kuolleita koiria. Me voimme itse tarvita koirakakut ja kuivatun kalan.»

»Siksi se kai käykin», arveli Ferriss.

»Siksi, niin», virkkoi Bennett tuimasti, »kunhan vain koiratkin eläisivät niin kauan, että voimme syödä nekin. Älähän nyt käsitä minua väärin, tarkoitan tätä vain siltä varalta, että juutumme kiinni jäihin, etten tule saamaan tahtoani läpiviedyksi. Minusta on paras olla valmistautunut kaiken varalta. Mutta muista — minä _tahdon_ saada tahtoni läpi!»

Mutta sinä yönä Ferriss ei ummistanut silmiään, ja kauan sen jälkeen kun toiset jo nukkuivat, liikkui hän ja kiemurteli sitten ulos makuusäkistään niin hiljaa kuin suinkin. Hän kuvitteli huomaavansa vähäistä sään muutosta ja tahtoi nyt käydä katsomaan teltan ulkopuolelle ripustettua ilmapuntaria. Mutta nähtyään sen olevan aivan ennallaan hän jäi seisomaan ulos ja katseli pitkin jääkenttiä näkemättömin silmin. Sitten hän otti nahkatakkinsa taskusta pienen sahvianinahkaisen nimikorttikirjan. Se oli kulunut viheliäiseksi, merivesi oli painanut siihen merkkejään, sen risoiksi kuluneet reunat oli kurottu jälleen yhteen hylkeensuolilangalla. Hampaillaan hän avasi sitä koossa pitävän mursunnahkanauhan solmun, avasi sen sitten ja katseli sisään aamuruskon valjussa valossa, joka juuri alkoi syttyä pohjoisella taivaalla.

»Vai niin», mutisi hän hetken kuluttua. »Vai niin... siis Bennett myöskin!»

Kauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan kultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylmän-harmaaseen väriin. Sitten hän kohotti päätään.

»Jumala kaikkivaltias suojelkoon ja varjelkoon häntä», rukoili hän hiljaa.

Kaukana edempänä, monien kilometrien päässä, särkyi jäämuuri. Se paukkui kuin pitkällinen ukkosen jylinä. Revontulet katosivat taivaalta. Ferriss palasi telttaan.

Seuraava viikko oli retkikunnalle hirvittävän kärsimyksen viikko. Lumipyry seurasi toistaan; lämpömäärä laskeutui 22° jäätymäpisteen alapuolelle, ja raivoisat idän vihurit pieksivät kamppailevia miesparkoja miljoonilla teräväpiikkisillä jääneuloilla. Yöllä heidän jalkojaan kolotti aivan sietämättömästi. Oli mahdotonta tulla lämpimäksi, yhtä mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi jokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa syöpyi niin syvään, että lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja kuumevaikerrus täytti teltan joka yö.

Ainoa huvitus, ainoa vaihetus, mitä heillä oli päivien yksitoikkoisuudessa, oli syöminen ja, milloin se kävi laatuun, nukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet käpristyivät kokoon ja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — eläimen alkeellinen, elämää vallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai syödä, nukkua, tuntea lämmintä, muusta he eivät välittäneet. Illallinen oli päämaali, johon tajunta pyrki koko päivän aikana. Ah, saadapa istua sinisen väkiviinaliekin vierellä, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan alla. Saadapa imeä sisäänsä paksun kiehuvan keiton hajua. Entä sitten itse ateria, saadapa ahmia tuota lämmintä, karkeaa liharuokaa, tuntea tuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyyttä herättävää lämpöä ja tympeyttä, melkein jumalallista kylläisyyden hekumaa palelevassa ruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta kylmän puistatuksesta huolimatta, huolimatta siitä että vihuri tunki telttakankaan ja vaatteiden läpi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta siitä että jalkoja poltti ja porotti, niin että ne käpristyivät kokoon kivusta; nukkua, nukkua. Äärimmäisen uupumuksen unikuvatonta tiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, kärsimyksen lyhyttä aselepoa.

Mutta vielä väkevämpi ja vielä vääjäämättömämpi kuin yksinpä tuo eläimellinen vaisto oli se sokea, järkeilemätön kaipuu, joka sai heidät kaiken aikaa kiinnittämään katseensa ja ajatuksensa etelää kohti. »Päästäpä perille, päästäpä perille» — se ajatus heitä täytti, juovutti ja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon — tuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mikään kohtalo kyennyt nujertamaan, ja joka laski tahtonsa heidän niskoilleen kuin minkäkin rauta-ikeen. Eteenpäin, eteenpäin, vaikkapa vain metrinkin verran, vaikkapa vain murto-osankin siitä. Eteenpäin hirvittävän, ryskivän jään yli, eteenpäin sokaisevaa lumipyryä vastaan, eteenpäin veitsen-terävää, viuhuvaa vihuria vastaan, eteenpäin pistelevien jääneulasten ja ruumista jäätävän vesisateen halki — eteenpäin vain, vaikka jokainen askel oli kärsimystä, vaikka nuorat syöpyivät lihaan kuin tylsät puukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yllä paukkuvaksi jääpanssariksi. Ja retkikunta kamppaili eteenpäin, koirat ja miehet, läähättävinä, murtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka väsyneinä joka sielu.

Eräänä päivänä, hiukan ennen puoltapäivää, paraillaan kun aamiaista laitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien lävitse joka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin sekstantin ja teki puolipäiväpeilauksen — ensimmäisen kokonaisen kuukauden mittaan. Samana iltana hän laski leveysasteen.

Huomenissa Ferriss havahtui siitä, että joku kosketti hänen olkapäätään. Bennett oli kumartuneena hänen ylitseen.

»Tulehan ulos silmänräpäyksen ajaksi», hän kuiskasi, »äläkä herätä miehiä.»

»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat tulleet teltan ulkopuolelle.

»Sain, siitä juuri tahdoin puhua kanssasi.»

»Mikä se on?»

»75—19.»

»Mitä? Mitä sinä tarkoitat?» kysyi Ferriss tiukasti.

»Tarkoitan sitä, mitä sanonkin: että ne jäälautat, joita myöten me kuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen päin kuin me edistymme etelää kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi sitten, siinä lopputulos ponnistuksistamme.»

II.

Kello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja aallot kävivät niin korkeina, että epäilyksen alaista oli, kykenikö valasvene kestämään niissä. Bennett tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei sinä iltana voitu enää päästä maihin — se kuumotti pitkänä tummana juovana lounaisen puolella — ja että veneen piti saada kulkea tuulen mukaan, jos ylipäänsä tahtoi pysyttää sitä pinnalla. Laivapursi, jota Ferriss ohjasi, ei ollut mikään pikapurjehtija. Se oli jo jäänyt niin etäälle, ettei ääni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan pikimältään katsahtaa taaksepäin Bennett huomasi suureksi ilokseen, että Ferriss oli seurannut hänen esimerkkiään.

Valaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mitä heillä oli käytettävänään. Kolmas heidän oli ollut pakko jättää jälelleen jo kauan ennenkuin olivat päässeet selvään veteen.

Perämies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennettiä vastapäätä, silmäsi tuntia myöhemmin myrskyn läpi taaksepäin ja sanoi:

»Anteeksi, kapteeni, luulenpa niiden antavan merkkejä.»

Bennett ei vastannut; puristaen lujasti kätensä peräsimen kahvaan katseli hän suoraan eteensä, vuoroon purren keulaan, joka säännöllisesti nousi ja laski, vuoroon mahtaviin harmaisiin laineisiin, jotka vaahdoten juoksivat aluksen kumpaakin laitaa pitkin. Jos hän minuutiksikaan hellitti tarkkaavaisuuttaan, jos hän hitusenkaan poikkesi suunnasta, niin voi siitä tulla kuolema heille jokaiselle.

Kotvan perästä nykäsi Adler lakkiaan ja puhui jälleen. »Olen varma siitä, että voin nähdä signaalin, kapteeni.»

»Ei, sitä et voi olla», vastasi Bennett.

»Anteeksi, minä olen aivan varma siitä.»

Bennett kumartui häntä kohti, hänen karsastelevaan katseeseensa tuli ilkeä ilme, ja kulmakarvojen välinen ryppy kävi syvemmäksi. »Mutta minäpä sanon sinulle, että sinä et voi nähdä mitään signaalia. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan? Sinä et näe mitään signaalia, ennenkuin minä tahdon sinun näkevän.»

Yö oli kamalan ankara kaikille valasveneessä oleville. Nykyisessä menehtyneessä tilassaan heissä ei oikeastaan ollutkaan miestä kamppailemaan avoimessa veneessä pohjoisnavan myrskyä vastaan.

Kolmeen viikkoon he eivät olleet saaneet täysiä ruoka-annoksia. Ensi päivinä sen jälkeen, kun he niin äkkiä olivat muuttaneet kulkusuuntansa toivossa päästä selville vesille, he olivat saaneet vain kolme neljättä osaa päiväannoksesta, ja nyt viime päivinä vain puolet siitä. He olivat kaikki ilmeisesti menehtyneitä. Heidän tilanteensa alkoi näyttää epätoivoiselta.

Mutta kello 7 aikaan seuraavana aamuna oli myrskykin jo vaimentunut. Bennettin sanattomaksi huojennukseksi tuli laivapursi näkyviin. Molemmat veneet purjehtivat vieri-viereen ja pitivät kumpikin jälleen suuntansa maata kohti, ja iltapäivällä onnistui Bennettin ynnä valasveneessä olleen pienoisen parven nousta maihin autiolle, murheelliselle ja myrskyn pieksemälle rannikolle. Mutta jostakin syystä — sitä ei osattu jälkeenpäinkään oikein käsittää eikä selittää — murskautui Ferrissin johdossa oleva pursi ajojäissä satakunnan metrin päässä rannasta. Miehet ja tavarat saatiin maihin, kun vesi oli niin matalata, että siinä voi kahlata, mutta pursi jäi auttamattomasti hylyksi.

»Luulenpa, että tämä paikka on Kap Tsheljuskin», sanoi Bennett Ferrissille, sittekun leiri oli pystytetty ja karttaa tutkittu. »Mutta jos niin on laita, niin on se karttaan merkitty viisineljättä minuuttia liiaksi länteen päin.» Ennenkuin huomenissa käytiin matkaa tekemään, talletti Bennett seuraavat muistiinpanot kivijärkäleiden alle seudun korkeimpaan kohtaan, merkiten paikan venelipulla:

Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi tässä maihin lokak. 28 p. 1891. Laiva pusertui jäihin ja upposi 78°10' pohj. leveyttä heinäk. 12 p. Sitten yritin tunkeutua etelään päin Wrangelin saarelle, mutta huomasin sen mahdottomaksi, koska jäät ajelehtivat pohjoista kohti. Lokak. 1 p. käännyin senvuoksi länttä kohti, toivoen tapaavani avointa vettä jäiden toisella puolella, ja olin pakotettu jättämään matkan varrella jätölleni yhden veneen ja kaksi rekeä. Toinen vene särkyi ajojäissä, pyrkiessään maihin tähän kohtaan. Kun viimeinen jälellä oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille, olen pakotettu aluksi pyrkimään maitse Koljuhinin vuonoon, seuraten rantalinjaa. Meitä odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien siirtoloissa, joita Nordenskiöld mainitsee löytyvän Koljuhin-vuonon itärannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen matkan varrella. Kun nykyään jaetaan vain puolia päiväannoksia, on meillä muonaa riittävästi 18 päiväksi, ja minä olen pelastanut kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan mönsträysluettelo seuraa tässä mukana. Toistaiseksi ei ole ollut keripukkia eikä kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes, napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi hyvä, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan puutteesta.

Ward Bennett, Retkikunnan päällikkö.

Mutta samana yönä, heidän ensimmäisenä yönään kovalla maankamaralla, teki Bennett epätoivoisen päätöksen. Ei vain vene ollut jätettävä, vaan myöskin reet, eikä ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, millä oli jotakin painavuutta ja mikä ei ollut heille välttämättömän tarpeellinen. Kaksi viikkoa sitten oli aurinko painunut länteen pysyäkseen näkymättömissä seuraavat kuusi kuukautta. Heidän ympärillään vallitsi talvi ja pimeys. Vihollinen läheni. Jäiden raskas, säälimätön hauta ummistui heidän ylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli kysymyksessä elämä tai kuolema.

Tunto vaaran, vihollisen läheisyydestä jännitti Bennettin hermot kireälle kuin harpun kielet ja terästi hänen tahtoaan, niin että se tuli yhtä kovaksi kuin jäämuuri heidän ympärillään. Hän oli itsepäinen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. Hänen jälyt kasvonsa kävivät vieläkin jälymmiksi, hänen karsastelevat silmänsä kipenöitsivät, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. Hän ei enää ollut ihminen, vaan soturi, hirviö, jättiläinen, joka voi siirtää jäävuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetkenä, pimeyden ja kaaoksen mailla.

Kaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen kantoi taakkaansa selässään. Kaikki, mikä vain voi haitata joutuisaa matkantekoa, sai jäädä jälelle. Kuusi koiraa seurasi heitä — siinä kaikki, mitä oli jälellä noista kahdeksastatoista.

Bennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, että päivässä tehtäisiin matkaa keskimäärin viisikolmatta kilometriä, mutta koillisesta yhtämittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heitä takaperin, ja kulkureittikin oli lumesta ja jäästä yhtä epätasainen ja liukas kuin merijäätikkö. Kaikki eläimet olivat siirtyneet kauas etelään.

Miehet kävivät päivä päivältä yhä heikommiksi, ja muona väheni. Tavantakaa sattui joku heistä nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja kaatumaan tielle.

Kolmantena matkapäivänä kuoli yksi koirista yht'äkkiä jäälle liikarasituksesta. Bennett oli käskenyt, että kykenemättömiksi käyneet koirat oli ammuttava, jotta niistä olisi miehille muonan lisää. Ferrissin ja Mukk Tu'n piti juuri käydä nylkemään kuollutta raatoa, kun toiset koirat nälästä villeinä syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun. Molemmat miehet löivät ja potkivat niitä; mutta siitä ei ollut apua, koirat vain kääntyivät heitä vastaan ja purivat heitä. Nekin tahtoivat elää, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tympäisevä näky. Napaseutujen hämärässä, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat ihmiset ja eläimet keskenään oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran raadon.

Mutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yläpuolelle, vain hänen miehensä olivat sen alle alistetut. Ensimmäisen viikon lopulla kuoli kirvesmies Hawes. Eräänä aamuna herättyään he tapasivat hänet jäykkänä ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon tuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat päänsä; heidän keskessään seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta täytettiin lumella ja jäällä, avasi hän rukouskirjansa ja luki siitä mahtavat sanat: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.»

Se oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla kärsi jok'ainut nälkää. Yhä hitaammin ja hitaammin kävi heiltä kulku, hoippuen ja horjahdellen ja lankeillen tuontuostakin, säälimättömän, veitsen-terävän pohjoisvihurin piestessä ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty, kaikki elävä voima kulutettu kärsimyksissä tyyten loppuun. Nälkä kalvoi heidän sisuksiaan taukoamatta kuin kärsivällinen rotta, ja pakkanen aiheutti sietämättömiä kipuja. Mutta Bennett pysyi vireänä, hän se toisiakin hoputti eteenpäin. Sitä hän tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he kykenivät liikahtamaan.

Erään erinomattain hirveän päivän iltapuolella kello 4 aikaan ilmoitettiin etunenässä käyvälle Bennettille, että jonon takapäässä oli jotakin hullusti.

»Se on Adler. Hän on kaatunut, eikä kykene nousemaan, hän pyytää, että me menisimme menojamme ilman häntä.»

Bennett pysähtyi ja kävi taaksepäin; Adler makasi selällään silmät puoli ummessa ja hengitti puuskuttaen ja vaikeasti.

Bennett ravisti häntä kovasti hartioista.

»Ylös siitä!»

Adler avasi silmänsä ja pudisti päätään.

»Minä — minusta tuli loppu, kapteeni, antakaa minun vihdoinkin maata.»

»Ylös paikalla», ärjäsi Bennett. »Tuo on vain joutavata lörpöttelyä, sen minä tiedän paraiten.»

»Minä vakuutan teille, kapteeni, etten voi.»

»Ylös paikalla!»

»Antakaa minun maata, Jumalan tähden, kapteeni, minä en jaksa enää.»

Bennett potkasi häntä kylkeen.

»Nousetko jo, sanon minä!»

Puristaen viimeiset voimanrahtusensa ja Bennettin käteen tarrautuen pääsi Adler jaloilleen.

»Kas niin, se oli oikein, luuletko voivasi astua kolmisen askelta?»

»Luulen kyllä — en tiedä — ehkäpä.»

»Jouduhan sitten koettamaan.»

Toiset jatkoivat matkaa.

»Voitko astua vielä kolme askelta, — vastaa minulle pää pystyssä, voitko?»

Adler nyökkäsi.

»Astu siis ne ja vielä kolme — ja sitten vielä kolme — kas noin — näytä olevasi mies, äläkä enää vaivaa minua mokomalla ämmäin jaarituksella.»

»Niin, mutta — —»

Bennett asettui aivan hänen eteensä, nosti leuasta hänen päänsä pystyyn ja uhkasi häntä nyrkillä.

»Kuuleppas nyt, veikkoseni, minä pieksän sinua eteenpäin niinkuin koiraa, ja minä saan sinut eteenpäin!»

Pari tuntia myöhemmin päätti Adler sen päivän taivalluksen jonon etummaisena miehenä.

Nyt he alkoivat syödä koiriaan. Joka ilta lähetettiin Mukk Tu ja Adler rantaan kokoilemaan pieniä leväkirppuja, joita meni puolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronjäkälää, jota kasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittivät pureksia mehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett lähetti parhaat pyssymiehensä, eskimon ja Clarken etelään päin etsimään riistaa. Joka kerta he palasivat tyhjin käsin takaisin. Joskus he tiesivät mainita nähneensä vanhoja peuran- ja ketunjälkiä, mutta talvipakkanen oli karkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui Clarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenpäin.

Eräänä aamuna kolmannen viikon alussa, heidän syötyä aamiaisensa, jona oli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitettyä teetä, maleksivat Ferriss ja Bennett vähän erillään toisista, jotka panivat telttaa kokoon. Ferriss katsahti ympärilleen, etteivät vain muut kuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mitä sinä ajattelet Mc Phersonista?»

Lyöttymä Mc Phersonin jalassa oli jo syöpynyt luuhun saakka. Oli oikein ihme, että hän oli kestänyt näinkin kauan. Mutta viime aikoina hän oli ruvennut jäämään toisista jälkeen, hän voipui päivä päivältä yhä enemmän, ja edellisenä iltana hän oli päässyt leiriin vasta tunti sen jälkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta hän oli reipas veitikka, paljon urhokkaampi kuin Adler, eikä tahtonut hevillä leikistä erota.