Part 1

NAISEN MAHTI

Kirj.

Frank Norris

Suomentanut

O. A. Joutsen

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

I.

Kello 4 aamulla nukkui joka mies vielä sikeästi teltassa, ylen uuvuksissa eilispäivän hirvittävistä ponnistuksista. Niinkuin Bennett oli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinteää ja ahtojäätä, ja vaikka matkaan oli lähdetty kello 6 aamulla ja sekä miehet että koirat olivat kiskoneet raskaita rekiä kuin henkensä edestä aina kello 5 saakka iltapäivällä, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta kilometriä. Mutta sekin vähäinen oli sentään edistystä. Se oli jotain toista kuin noiden pitkäin kuukausien lamaannuttava, sydäntä särkevä pakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etelään voitettu askel saavutettiin kiinteällä kamppauksella jääesteiden kanssa, niin vei se heidät kuitenkin yhä lähemmäksi ikävöityä päämäärää Wrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiriä pitämään.

Ja illallisellapa sattui ihmeitä. Bennett oli, ilmeisestikin tajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylimääräisen ruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leipää — mikä oli oikea juhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin, sitruunaveden ja kuivattujen perunoiden jälkeen. Sen mässäyksen perästä miehet olivat ryömineet makuusäkkeihinsä ja sitten yhtä painoa nukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari minuuttia 4 jälkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta tuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisenä päivänä oli hänen onnistunut peilata auringon keskipäiväkorkeus, ja nyt hän tahtoi saada päätetyksi eilisiltana alottamansa työn — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen asemapaikan.

Hän heitti makuusäkin sulkuaukonlämsän syrjään, kohottautui täyteen pituuteensa ja hieroskeli unen silmistään. Hän oli mahtavan iso mies, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä peurannahkamokkasiineissaan, ja paljon enemmän hän muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiestä. Kasvot eivät olleet lainkaan miellyttävät, vaikkapa unohtikin monen päivän lian ja parransängen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli luonnottoman pitkä ja leveä kuin verikoiralla, ja siitä työntihe esiin valtava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut, ilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja kokoonlitistynyt kuin ainakin itsepäisillä, yksipuolisilla luonteilla, ja pienissä silmissä, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti vilkuileva katse.

Käydessään koperoimaan rekeen köytetystä peltilaatikosta muistikirjaa, johon hän oli alottanut leveysasteen määrittelemistä tarkoittavat laskelmansa, löysi hän kummakseen jäljennöksen muistiinpanoista, jotka hän oli säilyttänyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin kun retkikunta oli kääntynyt takaisin etelään päin. Hän oli luullut hukanneensa tuon jäljennöksen, joten sen löytäminen huojensi suuresti hänen mieltään. Hän luki sen nopeasti ja kävi sitten ajatuksissaan läpi kaiken, mitä parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. Jäljennös kuului seuraavasti:

Naparetkikunnan höyrylaiva »Freja», jäissä Kap Kamenniin ulkopuolella Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta. Heinäkuun 12 päivänä 1891... Jätimme siis laivan jäätymään kiinni syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme jäiden kera koilliseen suuntaan... Perjantaina heinäkuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj. leveyttä ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden jääjärkäleen väliin ja murskautui; lähes kahden tunnin jälkeen se upposi. Jätimme sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siitä 200 päivän muonan ja kaikki välttämättömät vaatteet, kojeet j.n.e.

Aion nyt koettaa tunkeutua etelään päin jäitä myöten Koljuhin-vuonoon Wrangelin saarella, minne tullessamme jätimme varaston; matkan varrella toivon yhdyttäväni apulaivan tai valaanpyyntialuksia. Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkilöä: ... ... ... Kaikki muuten hyvin, paitsi että ensimmäinen perämies Ferriss sai vasemman kätensä pahoin pakkasen puremaksi. Tähän saakka ei keripukkia ole ilmestynyt. Meillä on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa kunnossa, ja toivomme voivamme vetää veneitä reillä.

Ward Bennett, Tieteellisen Grönlannin-retkikunnan »Frejan» johtaja.

Bennett pani jäljennöksen takaisin peltilaatikkoon ja jäi hetkiseksi seisomaan keskelle telttaa, pää kumartuneena, jotta ei satuttaisi sitä kurkitankoon; hän katseli miettiväisesti alas jalkainsa juureen.

Niin, sitä myöten oli kaikki käynyt hyvin — keripukista ei tietoa, muonaa runsaasti. Koirat olivat hyvässä kunnossa, miehet luottavaisella mielellä, turvautuen häneen niinkuin pakana epäjumalaansa; eikä, yksikään johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa varajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta tämä ajojää — tämä ahtojää, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan että olisi käynyt kohta käsiksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin korvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi teltan oven ja lähti ulos.

Teltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sikeästi kuin mitkäkin kuolleet kääröt mustaa ja hallavaa nahkaa; niistä kävi oikein höyry ilmaan. Kolme isoa rekeä sijaitsi vallan eilisiltaisessa asemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneillä ja kaikilla muilla matkatavaroilla.

Taivaalle katsahtaessaan Bennett näki yhtähaavaa kolme kuuta, joita ympäröi rusottava huururengas, ja läntiseltä taivaanrannalta hulmusi Zenitiä kohti lukemattomia vihreitä, keltaisia ja punaisia sädekimppuja.

Mutta Bennettillä oli tänä aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu ja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmiöt. Etelää ja itää kohti, puolen kilometrin päähän teltasta oli jäänpuserrus kohottanut valtavan muurin särkyneitä jäälohkareita, oikean vuorenselänteen päällekkäin kasautuneita sinivihreinä kiuhtavia järkäleitä. Jäämuuri oli liki seitsemää metriä korkea, ylävin kohta niin pitkältä kuin silmä kantoi. Kapuamalla epälukuisten muiden välillä olevien röykkiöiden yli hän pääsi vihdoin jääselänteelle, jonka harjalle hän polvin ryömi. Huipulle päästyään hän nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti eteläiseen suuntaan.

Aavikko, erämaa — sanoin kuvaamaton — määrätön — lohduton autiomaa levisi ikuisessa äärettömyydessään hänen silmäinsä eteen — jäätä, pelkkää jäätä, jäätä loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa raskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvittävää jäätasankoa. Mutta sepä ei enää ollutkaan sellaista siloista jääkenttää, jota myöten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla virui ahtojääröykkiöitä, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa, kutoen jättimäisen, pyörryttävän verkon myriadeista rosoisista ja kerrostuneista jääpaasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen ei missään ollut näkyvissä tasaista kenttää, ei avointa vettä, ei varkaanpolkua. Näköala etelään päin oli kuin myrskyn pieksämä valtameren pinta, joka äkkiä on jähmettynyt jääksi.

Bennett oli juuri kiivennyt yhdelle tällaiselle röykkiökasalle. Vaikka hänellä ei ollut mitään taakkaa, oli ylöskapuaminen ollut vaikea; useammin kuin kerran hän oli langennut, joskus ryöminyt miltei konttaamalla. Ja tämän pyörryttävän röykkiölabyrintin poikki oli retkikunnan nyt lähdettävä taivaltamaan, kiskoen myötänsä veneitä ja rekiä, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.

Bennett pysähtyi miettimään. Edessään oli hänellä urakkansa. Vihollinen. Alkeellinen maailma täynnä kuohuvia, titaanisia voimia. Säälimättömän luonnon mykkä ylivoima, odotellen levollisesti, milloin saisi äänettömästi ummistua hänen ylitseen. Hän seisoi kauan katsellen ja miettien. Hänen mahtava leukansa työntyi uhmaavasti eteenpäin, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja pienet säkenöivät silmät karsastivat entistä pahemmin. Valtava, kokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja käsivarsi painautui verkalleen ja vastustamattomasti eteenpäin kuin väkileimasimen vipu, ja kun se oli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten hänelle juuri esitettyyn äänettömään, hirvittävään taisteluhaasteeseen:

»Mutta minäpä nujerran sinut, jumal'auta, sen minä teen.»

Sitten hän palasi teltalle ja herätti kokin, ja sillä aikaa kuin aamiainen valmistui, suoritti hän laskelmansa loppuun, kirjoitti päiväkirjaansa ja merkitsi lämpömäärän ja tuulen suunnan ja voiman. Kun hän jo oli pääsemässä työnsä loppuun, heräsi Richard Ferriss, laivan ensimmäinen perämies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.

»74—15», vastasi Bennett ylös katsastamatta.

»74—15», nyökkäsi Ferriss, »emmepä tosiaan eilen päässeet pitkälle.»

»Kunhan vain tänään pääsemme yhtä pitkälle», sanoi Bennett tuimasti ja laski päiväkirjan ja muistikirjat syrjään.

»Millainen on jää etelään päin?»

»Huono; herätä miehet.»

Sittekun oli syöty, ja sillä aikaa kun rekiä kuormattiin, lähetti Bennett Ferrissin etsimään tietä suoraan jääröykkiöiden poikki. Se oli hirvittävää työtä. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ympärinsä toivottomassa jäälabyrintissa. Vihdoin hän suureksi ilokseen näki noin puolen kilometrin päässä läikän avointa vettä, joka ulottui lounatta kohti samaan suuntaan kuin heidän oli kuljettava. Ensin oli tosin kavuttava kymmenkunnan jäämuurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Ferriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa röykkiöt näyttivät vähimmän hankalilta, ja sitten hän palasi toisten luo. Hänen toverinsa olivat jo alottaneet matkanteon, ja hän tapasi heidät kamppailemassa ensi vaikeuksia vastaan.

Kaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen, jolle oli sälytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki miehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdessä koirien kanssa. Jalka jalalta kulki raskas reki eteenpäin, kirskuen ja kitisten jääjärkäleiden yli, ja sitten se puolittain lykättiin, puolittain nostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heidän käsistään ja syöksyi menojaan koirineen päivineen, niin että muuan lääkelaatikoista irtautui kytkyimistään; ja vihdoin törmäsi se nokkansa kovasti seuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo ennättäneet sen rinnalle, lääkelaatikko köytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu, eskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat jälleen toimeen. Nyt kävi Ferrisskin auttamaan toisella kädellään.

Lähimmän jääselänteen yli oli päästy, koirat läähättivät ja miehet hikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht'äkkiä murtui jokseenkin heikko jää etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin että he vajosivat veteen rintaansa myöten. Heidät kiskottiin ylös tahi pääsivät he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olivat vaatteet heidän yllään muuttuneet rapisevaksi jääpanssariksi.

»Suunta itään päin», komensi Bennett. »Kaikki miehet köysiin.»

Jälleen kapusivat he jääselänteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja tunnin kuluttua matkalle lähdöstä oli ensimmäinen Ferrissin etukäteen pystyttämistä lipuista saavutettu. Sinne jätettiin reki n:o 2, ja koko retkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen saman urakan ensimmäisen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan» pursi ynnä makuusäkit, kojeet ja teltta. Heidän onnistui saada sekin kunnialla kahden ensimmäisen selänteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa mutkistui reen vasen jalas äkkiä pahasti paukahtaen. Silloin ei ollut muuta neuvoa, kuin että koko kuorma purettiin reestä ja Hawes, retkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sitä.

»Seuraava reki esiin», käski Bennett.

Vielä kerran palasivat kaikki leiripaikalle, valjastivat kolmannen reen eteen ja kamppailivat sen kimpussa puolisentoista tuntia, kunnes saivat senkin Ferrissin lipun luo. Molemmat koirareet, n:ot 4 ja 5, olivat onneksi aivan kevyet, ja Bennett voi vetää niitä yhdellä kädellä. Mutta sitten huusi Hawes heille, että särkynyt reki oli nyt korjattu. He palasivat kohta takaisin, sälyttivät lastin rekeen ja rupesivat sitä kiskomaan, niin että kaikki reet olivat vihdoin puolipäivän aikaan edenneet vanhasta leiripaikasta noin puoli kilometriä.

Mutta nyt, kun miehet olivat ahertaneet saman matkan seitsemään kertaan, olivatkin heidän voimansa tyyten lopussa, eikä Mukk Tu saanut koiria ruoskansakaan avulla liikahtamaan. Bennett määräsi levähdettäväksi. Miehet saivat lämmintä teetä ja pemmikania ja korppuja.

»Iltapäivällä työ käy helpommin, pojat», sanoi Bennett. »Lähin jääselänne on kyllä pahin kaikista, mutta Ferriss sanoo, että sitten on sileätä jäätä koko puoli kilometriä eteenpäin.»

Kello 1 he alottivat jälleen, mutta silloinpa huomattiin, että Bennettin mainitseman selänteen yli oli aivan mahdoton saada raskaita rekiä. Ei auttanut, vaikka miehet valjastivat itsensä ajojuhdiksi ja Mukk Tu hätyytti koiriaan, niin että ruoskan varsi katkesi. Miehet liukuivat jäämuurista alas putoillen toistensa päälle, ja koirat lyyhistyivät vatsalleen jäälle muristen ja vinkuen. Reki ei hievahtanutkaan.

»Purkakaa lasti», käski Bennett.

Koko lasti irrotettiin köysistä ja kannettiin selänteen yli, yksinpä iso valasvenekin. Sitten kiskottiin rekikin ylitse. Sama temppu täytyi tehdä kaikille viidelle reelle.

Se oli hirvittävän ankaraa työtä; köysien solmut olivat jäätyneet umpeen, muonalaatikot, lääkelaatikot ja valtavat kääröt purjekangasta, peitteitä ja telttakangasta olivat suunnattoman hankalia taakkoja, ja perin vaikeata oli pysyä pystyssä sileällä, epätasaisella jäällä; ja useammin kuin kerran sattui joku hoippuva mies molskahtamaan kainalottaan myöten veteen, joka oli niin tuiman kylmää, että kirveli ihoa kuin tuli.

Vihdoin oli sekin este voitettu, reet jälleen kuormitettu, ja matkaa voitiin ruveta jatkamaan. Mutta silloin kajahti äkkiä mahtava, valittava ulina, kumahteleva, ryskivä ääni, joka nopeasti kohosi teräväksi, särähtäväksi kiljunaksi. Toisia ääniä, korkeita ja matalia sekaisin, yhtyi kuoroon. Tuo hornan konsertti kuului aivan sen jäävuoren edestä, jonka luona he olivat niin kauan viivyskelleet.

»Toimeen!» huusi Bennett. »Joutuun, miehet, joutuun!»

Miehet kävivät jälleen epätoivon ponnistuksella valjaisiin. Heidän onnistui saada valasvenettä kannattava reki selänteen huipulle.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Juuri samassa silmänräpäyksessä, jolloin he olivat tavoittamaisillaan heitä koko päivän elähyttäneen päämäärän, kuului edestä jylähdys, mahtava kuin ison tykin laukaus. Sitten kajahti jälleen tuo uliseva, valittava ryske. Jään repeämä kasvoi jälleen umpeen, selänteen kylet rupesivat pusertumaan kokoon, ja edessä oleva sileä jääpinta muuttui äkisti torni- ja vuorimaisemaksi. Puserruksen yhä kiristyessä murskautuivat nuo tornit ja vuoret lukemattomiksi sirpaleiksi, mutta uusia kohosi herkeämättä tilalle. Paukahdellen kuin kokonaisen tykistön sarja-ammunta särkyi suunnaton jääkenttä sohjoksi. Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli se sileä tie, jolle päästäkseen he olivat koko päivän ponnistelleet, muuttunut heidän silmäinsä edessä yhtäläiseksi pyörryttäväksi lohkarelabyrintiksi kuin heidän taaksensa jättämä.

»Emme pääse tästä ikinä», mutisi Ferriss masentuneena.

»Eteenpäin, pojat, eteenpäin!» huusi Bennett. »Ferriss, käy edeltä etsimään meille tietä.»

Ja siten alkoi taasen samallainen urakka kuin aamupäivällä. Sanomattomalla kärsivällisyydellä, loppumattomilla ponnistuksilla kiskottiin rekiä vuoron perään eteenpäin. Niin raskaat olivat nuo kolme isoa rekeä, että jokainen niistä tarvitsi mies- ja koirajoukon kootut voimat hievahtaakseen alaltaan. Seitsemän kertaa oli taaskin sama matka tehtävä. Jokainen pikku pätkä matkaa, minkä he pääsivät eteenpäin, tiesi seitsemään kertaan tehtyä työtä. Se ei ollut mitään matkantekoa, se oli taistelua, loppumatonta ja säälimätöntä ja hetkeksikään heltymätöntä taistelua vihollista vastaan, jonka voimilla ja mielivallalla ja oikuilla ei ollut rajoja. He voivat laatia suunnitelmansa ja laskea minnepäin aikoivat kulkea, he voivat seurata tietä ja suuntaa joka oli parhaaksi havaittu, ja ennenkuin päämäärä oli saavutettu ja suunnitelma suoritettu ja tietä ennätetty pitkällekään mennä, saattoi jääkuoren arvaamaton oikullisuus kumota kerrassaan kaikki ja tehdä heidän työnsä turhaksi.

Kello 4 rupesi satelemaan lunta. Jo puolipäivän maista oli taivaanranta ollut pilvien ja usvan sumentama, niin ettei mitään peilauksia voitu tehdä. Taivas synkistyi synkistymistään, ja 4 tienoissa verhosi lumiusva kaiken. Irtonaisia jääjärkäleitä ei voinut enää erottaa, nietokset peittivät allensa ohuen ja petollisen nuoren jään, koirat hoippuroivat avuttomasti ympärinsä, miehet voivat tuskin pitää silmiänsä auki vihuria ja hienoa lumipölyä vastaan, ja välistä, kun he palasivat kiskoakseen seuraavaa rekeä eteenpäin, oli se hautaunut niin syvään lumeen, että se oli kaivettava esiin.

Kello puoli 6 maissa näytti koirarekeen kiinnitetty matkamittari, että he olivat aamusta lähtien päässeet vain kolme kilometriä eteenpäin. Bennett komensi pysähtymään, ja leiri tehtiin eräälle kaikkein korkeimmista jääselänteistä. Väkiviinakeittiö sytytettiin, ja makuusäkeissä viruen syötiin illallinen. Mutta syödessäkin oli vaikea pitää silmiä auki uuvuttavan uneliaisuuden takia; päät nuokkuivat yhä syvemmälle rinnalle, ja viimein kaatuivat miehet sikeässä unessa teltan purjekangaspermannolle, monilla vielä pala suussa.

Mutta sittekin tuli siitä hirvittävä ja rauhaton yö. Ei edes päivän yliluonnollisten ponnistelujenkaan jälkeen heidän sallittu nauttia muutaman tunnin keskeymätöntä unta. Keskiyön aikaan tuuli kääntyi puhaltamaan idästä ja kohotti oikean myrskyn. Tuntia myöhemmin se paiskasi teltan kumoon. Niin väsyneitä kuin olivatkin, täytyi heidän kavuta pystyyn ja kamppailla kostean, kohvettuneen purjekankaan kanssa, ja vasta tuntikautisen työn perästä oli teltta saatu jälleen kuntoon. Sitte ryömivät kaikki uudelleen makuusäkkeihin, mutta heidän oma ruumiinlämpönsä sulatti joutuun jään heidän vaatteistaan, niin että kohta itsekukin keksi makaavansa vesilätäkössä, joka ahnaasti imeytyi kaikkeen. Yö kävi yhä kylmemmäksi, ja myrsky kiristyi. Kello 3 aikaan lämpömittari näytti -13 astetta. Öljykeittiö viritettiin, ja aina kello 6 asti aamulla makasivat kaikki vääntelehtien levottomasti ja koko ajan kylmästä täristen.

Kello puoli 7 syötiin aamiainen; puolta tuntia myöhemmin lähdettiin jälleen matkaan. Jään ulkomuodossa ei muutosta ollut tapahtunut. Järkäleitä, torneja ja selänteitä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuuli oli ruvennut asettumaan, mutta lunta putoili yhtä hienosti, häikäisevästi ja taukoamatta kuin ennenkin; Laivan lääkäri ja zoologi Dennison pudotti toisen rukkasensa, ja hänen kätensä ennätti paleltua, ennenkuin hän sai sen jälleen suojatuksi. Kaksi koirista, iso Joe ja Stoyelka, tekivät ilmeisesti loppuaan.

Mutta Bennett ei hellittänyt eikä sallinut toistenkaan hellittää. Hän pusersi ison suunsa tiukasti kiinni, pienet karsastelevat silmät vilkuilivat terävästi ympärilleen tuulinaamion silmänaukoista, ja pörröiset mustat kulmakarvat kuroutuivat jylhästi yhteen matalan otsan alla. Ei edes koirainhoitaja Mukk Tu'llakaan ollut niin suurta valtaa nelijalkaisiin käskettäviinsä kuin Bennettillä miehiinsä. Itse hän työskenteli kolmen miehen verosta. Ei minkäännimellinen vaikeus pystynyt herpaisemaan hänen taipumatonta tahdonvoimaansa. Ja noista kahdestatoista miehestä, jotka käsin jaloin kamppailivat jääkamaran kanssa, ei ollut ainuttakaan, jota hänen hurja elinvoimansa ei olisi sähköittänyt. Kaikki tunsivat hänen kannuksensa kupeissaan, hänen ruoskansa selässään. Heidän mielensä, heidän tahtonsa, heidän ruumiilliset voimansa, heidän jännittyväisyyskykynsä olivat tuhansin säikein erottamattomasti kiinnittyneet häneen. He olivat hänen orjiaan, hänen juhtiaan, hänen omaisuuttaan kuten koiratkin, joiden rinnalle he olivat valjastetut. Eteenpäin heidän täytyi ja he tahtoivat mennä, kunnes suistuisivat hengettöminä riimuihinsa tai saivat häneltä luvan levähtää.

Kello 4 iltapäivällä Bennett käski pysähtymään. Kolmisen kilometriä oli nytkin tehty matkaa, ja taasen olivat heidän voimansa tyyten lopussa. Monikin ei langettuaan kyennyt enää nousemaan pystyyn. Heistä oli tänään enää mahdoton pusertaa vähintäkään voimanponnistusta.

... Klo 4 lp. kuljettu 3 km. Suunta jatkuvasti eteläinen, 20 pykälää länttä (magneettista) kohti. Kohojäätä joka haaralla. Näissä olosuhteissa meidän on pakko tyytyä puoliin päiväannoksiin jo paljon ennen Wrangel-saarelle saapumista. Lumen ja pilvien takia ei toispäivästä saakka ole ollut mahdollista tehdä peilauksia. Stryelka, yksi parhaita koiriamme, menehtyi eilen. Ammuin sen, ja annoin raadon toisten koirain syödä. Etenemme verkalleen mutta varmasti lounatta kohti, ja jokainen päivä tuo maalimme yhä lähemmäksi. Lämpömäärä klo 6 ip.: 6,8°F (-14°C.) Tuuli: itäinen, sen voima: 2.

Seuraavana päivänä oli selkeää ilmaa pari tuntia aamiaisen jälkeen, ja palattuaan tähystysretkeltään ilmoitti Ferriss, että hän oli lounatta kohti nähnyt koko joukon avoimia läikkiä.

»Eilinen tuuli on särkenyt jään», sanoi Bennett. »Tänään saamme hikoilla ankarasti.»

Vähän jälkeen puolipäivän, jolloin he olivat ryömineet parituhatta metriä jään pusertavaa syleilyä pakoon, tuli heille vastaan ensimmäinen avoimen veden läikkä, satakunta metriä leveä. Bennett pysähdytti heti reet ja pani miehet rakentamaan jäälohkareista ylimenosiltaa sen poikki. Mutta miltei ylivoimainen työ oli saada lohkareita pysymään niin kauan alallaan, että yksikin reki saatiin viedyksi yli. Ensimmäinen laivapurtta kannattava reki saatiin kunnialla toiselle puolelle. Sitten tuli n:o 2:n vuoro, jolla oli valasvene ja muonavarat. Se oli päässyt lähes kaksi kolmatta osaa tiestä, kun jääsillan vastakkaisella rannalla oleva osa äkkiä liukui hajalle, ja kymmenkunta metriä avointa vettä ammotti heidän edessään, »Päästäkää irti!» komensi Bennett hetipaikalla. Jäälohkare, jolla reki veneineen ja kaikki miehet olivat, sai lähteä ajelemaan. Tilanne oli perin arveluttava. Koko retkikunta, miehet ja koirat ja tärkein reki ajelehti irtaimenaan. Mutta silloin otettiin valasveneestä airot ja masto ja telttatangot, ja niiden avulla saatiin jäälautta melotuksi toiseen rantaan. Silta laitettiin jälleen kuntoon, ja koirareet saatettiin yli.

Mutta nyt sattui ensimmäinen todellinen onnettomuus sitte laivan murskautumisen. Matkueen ollessa puolivälissä jääsiltaa säikähtyivät erästä pienempää rekeä vetävät koirat äkisti. Ennenkuin kukaan ennätti käydä väliin tai Mukk Tu voi hallita niitä, karkasivat ne vauhkoina jäätä pitkin. Reki meni kumoon, ja koirat putosivat yhtenä rykelmänä veteen, sitten vajosi rekikin veteen, kiinnitysköydet katkeilivat, ja kaksi lääkelaatikkoa, neulomatarvepussi — retkeläisille korvaamaton — kokonainen rulla rautavitjaa sekä sata kahdeksankymmentä kiloa pemmikanilihaa menetettiin yhdessä silmänräpäyksessä.

Sanaakaan virkkamatta kävi Bennett pelastamaan mitä vielä oli pelastettavissa. Koirat hinattiin jälleen ylös jäälle, mitä tavaroita vielä oli jäänyt rekeen lastattiin toiseen rekeen, vioittunut reki jätettiin jälelle; ja kohta oli retkikunta jälleen alottanut herkeämättömän ponnistelunsa etelää kohti.

Ferriss oli ollut oikeassa — edessä päin oli paljon avoimia läikkiä, vuorotellen jääröykkiöiden ja ahtojään kanssa. Alituisesti aukeni uusia aukkoja, ja toisia sulkeutui jälleen kiinni. Kerran tulivat he iltapäivän kuluessa avoimeen veteen, joka oli niin suuri, että he voivat turvautua veneisiin. Kuormat purettiin reistä ja sälytettiin veneisiin, ja airot ja purjeet otettiin käytäntöön. Bennettin piti juuri lykätä vene veteen, kun suvanto äkkiä sulkeutui umpeen. Missä äsken oli lainehtinut vettä, siinä nyt oli sileätä jäätä, ja jälleen täytyi heidän ruveta muuttamaan kuormia.

Samana iltana heidän oli pakko ampua iso Joe ja kaksi muuta koiraa, koska niistä ei enää ollut työntekijöiksi. Ne leikattiin palasiksi toisten koirien syödä.

Sinä päivänä — se oli sunnuntai — kirjoitti Bennett päiväkirjaansa: