Part 12

»No, nyt me voimme jutella vähän, jollette ole liiaksi väsynyt», hän sanoi. »Tuo Medfordin kuolemantapaus kiinnittää kovin mieltäni. Sanokaahan, mikä oli varsinainen kuolemansyy — oliko se suolienpuhkeaminen vaiko voimien asteettainen väheneminen?»

»Ei kumpikaan», vastasi Lloyd kiireesti. »Aiheena oli sisällinen verenvuoto.» Hän lausui nuo sanat lähemmin ajattelematta niitä, koneellisesti kuin fonografi, ja vasta perästäpäin hän tajusi valhetelleensa. Kuinka ihmeellä hän olisi tiennytkään, mikä oli ollut varsinaisena kuolemansyynä? Ja mitä oikeutta hänellä oli siitä puhuakaan? Mistä oikein johtuikaan, että hän oli äkkiä oppinut niin sujuvasti valehtelemaan — hän, joka koko ikänsä oli ollut niin rehellinen ja tosi?

»Verenvuotoko?» toisti neiti Douglas. »Oliko jo aikaisemmin ollut sellaisia verenvuotoja? Oliko sairas tajuissaan, kun kuolema tuli. Minä —»

»Oh, lopettakaa jo kyselemisenne!» sanoi Lloyd ja teki torjuvan eleen. »Minä olen niin väsyksissä ja hermostunut; olen ihan pilalla.»

»Niin, eipä se ihmettä olekaan», myönsi toveri. »Emme siis enää puhu siitä sanaakaan.»

Yö ja seuraava päivä olivat Lloydille kauheat; hän ei kyennyt syömään mitään eikä edes nukkumaankaan. Hän ei astunut jalallaankaan huoneensa ulkopuolelle, ja ilmoitti syyksi olevansa kipeä, mikä ei varsin väärin ollutkaan; hän oli yksin itsensä kanssa ja niiden hirvittäväin ajatusten, jotka taukoamatta täyttivät hänen mielensä. Aina tuohon onnettomaan Medfordin päivään saakka oli hänen elämänsä vierryt onnellisissa ja rauhallisissa oloissa. — Hänellä oli ollut menestystä valitsemallaan elämänuralla ja sen antamissa hommissa. Hän oli kuvitellut olevansa voimakkaampi ja hienompi olento kuin useimmat toiset naiset, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli täyttänyt hänen olemuksensa sanomattomalla rikkaudella ja hurmauksella. Ja sitten oli hän yht'äkkiä, yhdessä ainoassa tunnissa, kadottanut tuon kaiken, hänen tahtonsa oli murtunut, hänen uljuutensa pirstattu, hirvittävät seikat olivat pakottaneet hänen osaltaan aiheuttamaan hoidokkinsa kuoleman — ja tuo sairas oli ollut mies, joka oli rakastanut häntä ja luottanut häneen; ja hänen rakkautensa Bennettiin, joka oli vuosikausia ollut hänen syvin ilonsa, joka oli kannattanut häntä kuin kohotetuin siivin, ollut korkein määräävä voima hänen elämässään, sekin oli nyt kylmä ja kuollut, eikä sitä enää voinut henkiin herättää.

Tätä hän surikin kaikista enimmän ja syvimmin. Hän voi unohtaa tulleensa itse nöyryytetyksi ja nujerretuksi. Vaikka Ferrissin kuolema oli ollutkin hänelle hirveä, sanomattoman hirveä isku, niin lankesi edesvastuu siitä Bennettiin eikä häneen. Hän oli tehnyt, mitä oli voinut. Siitä hän oli vallan varma. Mutta Lloyd oli ennen kaikkea nainen, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli jotakin erityistä.

Sillä kertaa kun hän tuona iki-unohtumattomana puolituntisena lääkärin ruokasalissa oli varoittanut Bennettiä ja sanonut, että jos tämä piti kiinni mielettömästä uhkapäätöksestään, surmaisi hän Lloydin rakkauden häneen — sillä kertaa hän oli itsekin vain puolittain uskonut todeksi, mitä oli sanonut. Mutta vähitellen hänelle selvisi, että hän oli puhunut viisaammin kuin tiesikään, että oli tosiaankin puhunut totta; ja nyt tajutessaan, ettei enää voinut rakastaa Bennettiä, tuntui hänestä sydämensä aivan kirjaimellisesti särkyvän. Hän tunsi samaa, kuin jos todellinen Bennett, se Bennett, jonka hän; oli tuntenut, olisi äkkiä pyyhkäisty kerrassaan pois hänen tietoisuudestaan. Tämä oli paljon pahempaa, kuin jos Bennett olisi kuollut. Sillä silloinkin olisi hän vielä elänyt Lloydin muistossa. Mutta nyt hän oli yksinkertaisesti lakannut olemasta, hän oli peruuttamattomasti poissa, ja Lloydin rakkaudenhehku väheni ja kylmeni, koska sille ei enää ollut sytykettä tarjona.

Koskaan ennen ei Lloyd ollut niin hyvin tajunnut, kuinka paljon tuo mies oikein oli merkinnyt hänelle, kuinka hän ei ollut ainoastaan täyttänyt niin suuren osan hänen elämästään, vaan kerrassaan tullut elimelliseksi osaksi hänen elämästään. Lloydille oli rakkautensa ollut yhtä tärkeä kuin ilma ja auringonvalo, se oli lukemattomin hienoin säikein kutoutunut yhteen koko hänen olemuksensa sisimpäin säikeiden kanssa. Ei tosiaankaan ollut hänen myöhemmässä elämässään ainuttakaan hetkeä, jolloin ei Bennett olisi välittömästi tai välillisesti ollut hänen aatostensa esineenä. Bennett oli antanut hänen elämälleen sen sisällyksen; häntä ajatellessaan tyttö oli tuntenut itsensä urhoolliseksi ja päättäväiseksi ja väkeväksi, ja hänen takiansa tämä oli ollut huvitettu maailman suurista tapahtumista. Lloyd oli valinnut itselleen vakavan elämäntehtävän, koska Bennett oli näyttänyt hänelle esimerkkiä. Hänkin tahtoi, naisellisuuttaan silti menettämättä, saada itselleen paikan maailman edistystyössä ja työskennellä osaltaan sen hyväksi. Syvimpänä hänen kaikkien toiveittensa ja kunnianhimonsa pohjana oli ollut pyrkimys kohota Bennettin vertaiseksi, niin että tämä hänestä saisi toverin ja uskotun ystävän, joka tuntisi samaa innostusta kuin hänkin ja ymmärtäisi hänen suuret suunnitelmansa ja korkeat päämääränsä.

Ja kuinka olikaan Bennett sitten kohdellut häntä, kun hänellekin viimein tarjoutui tilaisuus suorittaa osansa työstä, tilaisuus osottautumaan urhoolliseksi ja voimakkaaksi, voittamaan suuria vaikeuksia? Hän oli jättänyt huomaamatta, käsittänyt väärin ja sysännyt syrjään lapsellisina uumioina sellaista, jota rakentaakseen Lloyd oli käyttänyt vuosikausien työn. Sen sijaan että olisi tunnustanut ja arvossapitänyt tämän sankarillisuutta, oli hän väkivalloin pakottanut hänen esiytymään halveksittavana pelkurina koko maailman silmissä. Lloyd oli toivonut nousevansa hänen vertaisekseen, mutta hän oli kohdellut häntä kuin koulutyttöä. Alusta loppuun saakka oli Lloydin rakkaus ollut erehdystä. Hän ei ollut eikä koskaan voinut tulla sellaiseksi naiseksi, kuin oli toivonut. Ei myöskään Bennett ollut se mies eikä voinut siksi tulla» jollaisen Lloyd oli luullut hänessä näkevänsä. Heillä ei ollut yhtään mitään yhteistä.

Mutta Lloydin ei ollut helppoa luopua Bennettistä, saada hänet eristetyksi omasta elämästään. Hän yhä vielä toivoi, että voisi rakastaa häntä. Naisellisen luonteensa pakotuksesta hän yhä toivoi kaikesta sydämestään, että — kaikesta huolimatta — hän olisi voinut rakastaa ja kunnioittaa häntä. Vaikkapa Bennett oli murskannut hänen tahdonvoimansa, pirstannut hänen kunnianhimoiset unelmansa, väärinkäsittänyt hänen rakkaimmat toiveensa, olisi Lloyd kuitenkin edelleen rakastanut häntä, jos vain olisi voinut — rakastanut häntä yksinpä sen tosiasian perusteella, että Bennett oli häntä vahvempi ja väkevämpi.

Yhä uudestaan ja uudestaan Lloyd koetti herättää kuollutta rakkauttaan jälleen eloon, manata ihanan, kuihtuneen kiintymyksensä jälleen kukkaan. Hän koetti kuvailla Bennettiä mielessään sellaisena, kuin tämä oli tuona hirveänä hetkenäkin seisonut hänen edessään — voiman tornina ja vuorena; hän lausuili lausuilemistaan itselleen, että Bennett rakasti häntä; kuinka tämä oli sanonut, että kaikki suorittamansa suurtyöt hän oli tehnyt häntä ajatellen, hänen suosiotaan odotellen; kuinka hän, Lloyd, oli ollut kannustimena ja kiihottimena hänelle — yhtä paljon kuin hänkin Lloydille — että hän oli kärsinyt ja taistellut ja kamppaillut itsensä jälleen ihmisten ilmoille ei ainoastaan rakkaudesta elämään, vaan myöskin rakkaudesta Lloydiin. Lloyd muisteli mielessään kaikkea, mitä Bennett oli läpikäynyt, kaikkia noita tuntemattomia ja käsittämättömiä vaaroja ja kärsimyksiä, jotka hän oli saanut tuta ruumiissaan ja hengessään. Hän koetti virittää jälleen eloon omaa rajatonta iloaan sinä iltana, jolloin oli saanut kuulla Bennettin palanneen kotia terveenä ja hyvässä voinnissa. Hän ajatteli häntä sellaisena, jollaisena hän hänestä eniten piti; hän muisteli, kuinka Bennett oli aina ollut hänelle täydellisen miehen esikuva, toimekkaan ja kiinteätahtoisen, joka suoritti suuria tekoja miltei yli-inhimillisellä tarmolla ja päättäväisyydellä; kuinka Bennett oli noita harvoja todella suuria miehiä, joiden nimi täyttää maailman ihastuksella. Hän muisteli, kuinka yksin hänen kasvojensa rumuuskin, niiden jykevät piirteet ja kulmikkaat muodot, olivat olleet omiaan herättämään hänessä mielenkiintoa ja viehätystä; kuinka ylpeä hän oli ollut sankarinsa jättiläisvoimista, hänen hartioidensa valtavasta leveydestä, hänen rintakehänsä härkämäisestä kaarevuudesta, siitä tursasmaisesta väkevyydestä, mikä myllersi jokaisesta hänen liikkeestään.

Mutta mitä hän ikänä tekikin, se ei ollut miksikään avuksi. Se Bennett, jota hän oli rakastanut, oli kuollut hänelle, jopa paljon pahempaakin. Se Bennett, jonka hän nyt näki ajatuksissaan, oli tuo Medfordin ruokasalissa mellastanut raaka, hirveä mies, sama, joka oli ollut niin riitaisa, häpeämätön ja itsepäinen, joka oli tukahduttanut Lloydista kaiken, mikä tässä oli ollut hyvää ja hienoa ja jaloa, ja joka oli murskannut kovien kouriensa välissä ja sitten paiskannut pirstaleina menemään yksin nekin lahjat, joita Lloyd oman rakkautensa ja hänen ylevämmyytensä pakottamana oli tarinnut hänelle. Bennettille ei merkinnyt vähääkään, että Lloyd joutui häväistyksi ja halveksituksi maailman silmissä. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että Lloyd tahtoi esiytyä urhoollisena ja väkevänä. Lloyd oli erehtynyt; hän ei ollut sellainen nainen, jollaista Bennett halusi toverikseen, lemmitykseen. Bennetthän ei myöntänyt, että naisellakin voi yhtä hyvin kuin miehellä olla oma kunnian ja kunniattomuuden mittapuunsa, oma käsityksensä velvollisuuksista ja niiden täyttämisestä. Hän ei pannut vähintäkään arvoa Lloydin luonteelle; Lloydin olemuksen jalous ei merkinnyt hänelle mitään; hän ei tajunnut eikä ymmärtänyt Lloydin hengen hienoutta. Mikä siis Lloydin olennossa häntä viehättikään? Hänen henkensä se ei ollut, ei hänen sielunsakaan. Mitä siis jäi jälelle? Ei mitään muuta kuin ruumiillinen viehätys. Häpeällistä, nöyryyttävää oli naiselle erehtyä niin julmasti sen miehen suhteen, jota hän rakasti; hirveätä oli naisen huomata itsensä niin mitättömäksi, että ainoastaan hänen alhaisimmat ominaisuutensa voivat viehättää tuota miestä. Lloyd löi nyrkitetyillä käsillään kasvojaan ja puri hampaitaan yhteen pidättyäkseen parahtamasta ääneen häpeästä ja tuskasta ja voimattomasta suuttumuksesta. Niin, niin — nyt, kun kaikki oli peruuttamattomasti ohitse, nyt vasta kykeni hän näkemään selkeästi. Se Bennett, jonka hän oli tuntenut ja sydämeensä painanut, olikin vain hänen mielikuvituksensa luomus. Todellinen Bennett oli äkkiä näyttäytynyt hänelle kuin hirvittävänä ilmestyksenä, ja sitä hän vihasi vasten tahnaankin, niinkuin pyöveliä hänen uhrinsa vihaa.

Mutta tuo vihan tunne — sen esinettä lainkaan lukuunottamatta — oli Lloydille vieras ja epämiellyttävä aistimus. Koskaan eläessään hän ei ollut vihannut ketään ihmistä. Lempeys, hentous ja naisellisuus olivat hänen luonteenominaisuuksiaan; ja näitä ominaisuuksia oli hänen valitsemansa toimialakin vain omiaan syventämään ja kehittämään. Tuo vieras, jäykkä ja kova mies, joka kiihotti ja kidutti hänen ajatuksiaan yötä ja päivää, joka sai oudon välkkeen syttymään hänen silmiinsä ja nosti kuuman punan hänen sileälle valkoiselle otsalleen ja veti hänen levolliset kulmakarvansa oudostelevaan ja miettivään ryppyyn, oli kutsumatta, omin valloin, tunkeutunut hänen elämäänsä ja hänen sydämeensä. Tuo mies ei kuulunut Lloydin maailmaan. Mutta hän istui nyt hievahtamatta valloittamallaan valtaistuimella, kamalana ja hirvittävänä kuvatuksena, karkoitti kaiken luontaisen hellyyden ja inhimillisen osanoton Lloydin mielestä, katkeroitti ja halvensi häntä, muutti hänen ilonsa tyhjäksi silmänlumeeksi, pilkkasi hänen luonteensa jaloutta ja ylevyyttä, alensi synnynnäisen kuningattaren kalakaupustelijattaren tasalle.

Kun onnettomuuden ensimmäinen isku oli kestetty, ja Lloydin oli pakko palata entiseen elämäänsä, jota hänen tästälähteinkin oli elettävä ja koetettava sen pirstaleista jälleen rakentaa jotakin ehyttä, päätti hän ajatuksissaan vakavasti voittaa vihansa Bennettiä kohtaan. Vaikkapa hän ei enää voisikaan rakastaa tätä, ei hänen sentään tarvinnut vihata häntä. Mutta koettaessaan tukahuttaa tuota vihaansa ei hän tehnyt sitä Bennettin, vaan oman itsensä takia. Mikään tunne, saatikka sääli, ei häntä enää kiinnittänyt Bennettiin. Mutta kaikista päätöksistään huolimatta oli hänen vaikea karkottaa vihaa sydämestään. Se kasvoi ja virisi yhä siellä, levitti väkeviä myrkkyjuuriaan yhä syvempään hänen sisimmän olemuksensa maaperään. Hän tiesi, että hän kaikesta huolimatta tulisi edelleenkin antautumaan toimeensa, elintehtäväänsä, mutta luuli, että kaikki ilo, kaikki herkkä antaumus tähän tehtävään nyt oli riistetty häneltä. Sehän perustui myötätuntoon, hyvyyteen ja ihmisrakkauteen — ja kuinka voivat nämä ominaisuudet jaksaa edelleen elää hänessä, jonka sydämessä asui alati valvova, poisjuurittamaton vihan tunne, joka riisti häneltä sisäisen rauhan ja turmeli kaiken epäitsekkään innostuksen? Tuosta vihasta oli tullut sen kamalan vihollisen liittolainen, jota vastaan hän aina oli kamppaillut — sen kaamean pelon, joka aina hiipi hänen ympärillään iskeäkseen koukkuiset kyntensä häneen; tuosta vihasta oli tullut kavala petturi hänen sielunsa linnoitukseen, joka minä hetkenä hyvänsä voi avata linnan portit todellisen vihollisen sisäänkäydä.

Mutta oliko se tuon vihollisen ainoa hittolainen? Eikö sillä ollut toverikin, joka oli vielä pahempi, vielä armottomampi, vielä kavalampi ja vaarallisempi? Ensi kertaa Lloyd oikein tajusi, mitä tahallinen petos merkitsi.

Hänen toverinsa olivat edelleen siinä uskossa — joka oli heille niin luonnollinen ja ensiksi käteen tarjoutuva — että Lloyd oli pysynyt hoidokkinsa luona hamaan tämän kuolinhetkeen saakka. Aluksi tuo erehdys oli Lloydista ollut mieluisa ja tervetullut, sillä sehän oli hänen pelastuksensa, se oli ainoa hänelle suotuisa seikka, joka salli hänen jatkaa entistä elämäänsä; ja jonkun aikaa hän kernaasti tuudittautui sen suomaan petolliseen rauhaan. Tuo surullinen tapahtumahan oli onnellisesti ohi; jonkin ajan perästä se unhottuisikin kokonaan. Asiat kulkisivat jälleen vanhaa totuttua latuaan. Mutta piankin hän huomasi, ettei hänen ollut mahdollista unhottaa sitä. Mitä pitemmälle aika kului, sitä tiheämmin hänen ajatuksensa pakottuivat kiertelemään hänen petoksensa ympärillä. Hän muisti, kuinka helppo hänen oli kotiatuloiltanaan ollut valehdella toverilleen. Kuinka olikaan mahdollista, että valhe oli voinut luistaa niin kepeästi hänen huuliltaan? Hän oli varma, ettei hän koskaan ennen koko elämässään ollut valehdellut tahallisesti, ja hän oli luullut, että valhe tulisi käymään häneltä tottumattomasti, epäröiden ja onnahtelevasti. Mutta aivan päinvastoin olikin käynyt. Tuo valehtelun helppous rupesi hätäännyttämään, pelottamaan häntä. Hän ymmärsi, että sen edellytyksenä oli ollut jonkinlainen sielullinen luhistuminen, että koko henkisen koneiston hänessä oli täytynyt jollakin tapaa joutua epäkuntoon. Tämä keksintö hirvitti häntä. Hän kysyi pelokkaasti itseltään, minne tämä kaikki vielä veisikään hänet. Jos hän nyt hervottomasti antautui valheellisten olosuhteiden johdettavaksi, niin mitä hänestä lopulta tulisikaan? Hänen täytyi kynsin hampain harata vastaan, kääntyä äkisti takaisin tuolta turmiolliselta tieltä.

Mutta kuinka se olikaan hänelle mahdollista? Yksi ainut pelastuksen keino oli tarjona — oikaista heti toisten virheellinen käsitys hänestä. Eihän hänen tosin ollut välttämätöntä kertoa heille, kuinka hänet oli suorastaan väkivalloin pakotettu luopumaan vartiopaikaltaan; pääasia oli, että toverit saivat tietää, että hän oli salannut heiltä todellisen asianlaidan, että hän olikin jättänyt hoidokkinsa _ennen_ tämän kuolemaa. Mutta jo pelkkä ajatuskin tuollaisen julkisen tunnustuksen tekemisestä — sillä julkinen sen täytyi olla — kuohutti hänen synnynnäisen ylpeytensä jälelläolevia rippeitä. Hän, joka oli aina ollut niin luja ja järkkymätön periaatteidensa noudattamisessa — hän, joka oli ollut toisille uljuuden ja uhrautuvaisuuden esikuvana — hänenkö nyt tuli nöyrän katumuksentekijän hahmossa alentua halvinta halvemmaksi?

»Ei», huudahti hänen ylpeytensä, kun tämä pelastuskeino tarjoutui hänen hätäileville ajatuksilleen. »Ei, sitä et voi tehdä. Se käy yli sinun voimiesi. Sinä et saata tehdä niin.»

Mutta hänenhän täytyi. Ja hän ehkä voisikin, jos oikein tahtoisi. Syvällä hänen sielussaan virisi aavistus, haparoiva ajatus, että hän voisi, jos oikein vakavasti sitä haluaisi. Ei auttanut, vaikka hän koetti tukahduttaa tuota hentoa ajatuksen tainta kaikenlaisilla väärillä selityksillä ja pelotteluilla, mitä vain voi keksiä. Se virisi ja juurtui yhä. Hänen täytyi puhua totta. Omantunnon ehdoton vaatimus »sinun täytyy» piti puolensa kaikissa itse-eksytyksen myrskyissä, järkähtämättä, juhlallisen vakavana. Eivät mitkään puolustelut ja selittelyt auttaneet sitä vastaan. Hän voi tunnustaa totuuden, ja hänen täytyi se tehdä. Jos hän tahtoi pelastaa itsensä, niin löytyi siihen yksi ainut keino. Ja äkkiä oli hän kuulevinaan omat sanansa, jotka hän oli lausunut toisessa järkyttävässä tilaisuudessa:

»Ainut asia, minkä ihminen sielunsa pelastukseksi voi tehdä, on pitää kiinni siitä, minkä tietää oikeaksi, ja luotaa siihen, että lopulta kaikki tulee käymään hyvin.»

Hän tiesi, mikä oli oikein, ja hän oli kyllin vahva toimimaan sen mukaisesti. Ja tämän seikan selvittyä hän tunsi hurmaavaa mielenylennystä, tunsi olentonsa aivan kuin muuttuneen toiseksi. Hänestä tuntui, kuin kohottaisi näkymätön voima hänet elämän kaikkien pikkuseikkain, pikkumaisten arvelujen yläpuolelle. Mitäpä hän välittäisikään seurauksista, mitä hänelle merkitsi, että hänen ympäristönsä tulisi nurjasti tuomitsemaan häntä, kunhan hän vain pysyi totena ja uskollisena omalle itselleen, tekisi vain sen, minkä tiesi ja tunsi ainoaksi oikeaksi? Ei enää ollut kysymystäkään mahdollisesta voitosta tai tappiosta, hyödyllisistä tai turmiollisista seurauksista — kysymys oli siitä, jaksoiko hän olla tosi ja väkevä ja urhoollinen, kuten ennenkin oli ollut. Vaikka kamppailu tuona kohtalokkaana päivänä Medfordissa miehen voiman ja naisen vastustuskyvyn välillä olikin ollut kauhea, ja vaikka hänen silloin olikin ollut pakko taipua, ei hänen siveellinen selkärankansa siltä ollut taittunut. Tuo tappio ei ollut ollut lopullinen eikä korvaamaton, Hänen tahdonlujuutensa ei siitä ollut murtunut, hänen uljuutensa ei ollut sammunut, hänen voimansa eivät olleet iäksi pettäneet. Nyt tässä taisteltaisiin vieläkin suurempi taistelu, vielä valtavampi koetus oli kestettävä. Tämä oli viimeinen, lopullisesti ratkaiseva käänne hänen elämässään, ja siinä hän ei saanut — hän ei _tahtonut_ horjahtaa.

Kohta kun Lloyd oli tehnyt päätöksensä, kävi hän panemaan sitä täytäntöön:

»Jollen tee sitä nyt, kun tunnen itseni väkeväksi, niin jää se tekemättä», sanoi hän itselleen.

Ehkäpä hänen olossaan ja askareissaan oli nytkin vähän hermoheikkouden vivahdusta. Hänen herkät naishermonsa olivat tähän aikaan alituisessa värinässä; hän oli ylen rasitettu ja ylen herkkätunteinen. Kuten muinainen uskonnollinen intoilija kidutuksen hekumaa lisätäkseen ehdoin tahdoin syöksyy polttavaan tuleen ja pistävään teräkseen, niin kuvitteli Lloydkin mielessään mitä kiusallisimpia tilanteita, mitä tuskallisimpia tulikokeita, jotka vaativat uhriltaan kaikkein suurinta sielunvoimaa ja sankarillista uljuutta.

Hän tahtoi kertoa toisille sairaanhoitajattarille täyden totuuden, oikaista heidän väärän käsityksensä hänestä, ja tehdä sen sellaiseen aikaan päivästä, jolloin kaikki olivat koossa. Se kävi paraiten laatuun illallispöydässä. Medfordista palattuaan oli Lloyd pysytellyt erillään talon muista asukkaista ja nauttinut ateriansa omassa huoneessaan. Kukaan muu ei ollut saanut häntä nähdä kuin neiti Douglas ja ylihoitajatar. Hän oli viettänyt päivät päästänsä joko maaten vuoteellaan kädet ristissä niskan alla tahi kävellen lattialla edestakaisin ja väliin pysähtyen tuijottamaan hajamielisesti akkunasta ulos torille, ajatusten kiiriessä omia teitään hänen päässään.

Nyt hän kokosi henkiset ja ruumiilliset voimansa ratkaisevaan tekoon. Lopullinen päätös oli hänessä kypsynyt varhain kolmantena iltapäivänä palauksensa jälkeen, ja hän määräsi ajatuksissaan, että vielä samana iltana hänen oli kestettävä odottava tulikoe.

Väliajan hän käytti, merkillistä kyllä, siistiäkseen huolellisesti huoneensa, järjestelläkseen yhä uudelleen ja eri tavalla sen vähälukuisia koristeita seinällä ja uuninrinnustalla, vetääkseen ison laivakellon vireeseen — joka löi merimiesvartioiden hetket tavallisten tuntimäärien asemasta [Merellä on työnjako laivoissa järjestetty nelituntisiksi vartiovuoroiksi, ja »kellovahti» heläyttää joka puolituntisen jälkeen kelloa merkiksi vartioajan kulusta. Siten esim. klo 4—8:n vartiossa 7 lyöntiä merkitsee klo 1/2 8:aa. Suom. suom.] — sekä järjestääkseen kaikki kirjeet ja paperit pöytälaatikossaan. Hän teki tuon kaiken aivan samalla huolella ja hartaudella, kuin aikoisi lähteä pitkälle matkalle tahi valmistautua moniviikkoiseen sairasvartioon. Kello 4 aikaan kurkisti neiti Douglas ovesta sisään kyselläkseen hänen vointiaan ja näki hänen seisovan peilin ääressä kampaamassa ja panemassa isoa pronssinpunaista tukkaansa huolellisesti solmuun päälaelle. Sairaanhoitajattaren mielestä Lloyd näytti paljon reippaammalta kuin ennen, ja hän kysyi, eikö hänen vointinsakin jo ollut parempi.

»Kyllä», vastasi Lloyd, »paljon parempi», ja lisäsi sitten: »Tänään tulen illallispöytään.»

Syistä, joita ei voinut itsekään ymmärtää, Lloyd tänään pukeutui aivan tavattomalla huolella ja mietti perinpohjaisesti jokaista pukunsa yksityisseikkaa. Vähitellen klo 5 mennessä hän vihdoin oli valmis ja istahti tuolille akkunan ääreen, kirja sylissä, odottaakseen illallispöytään kutsua, niinkuin kuolemaantuomittu odottaa noutamistaan mestauslavalle.

Hänen tarkoituksensa oli saapua ruokasaliin vasta sitten, kun hän voi olla varma, että kaikki toiset olivat siellä koolla; sitten tahtoi hän astua kaikkien silmien eteen, kertoa heille, mitä hänellä oli kerrottavana, ilmoittaa noiden surullisten tapausten kulun aivan yksinkertaisesti koristelematta niitä yhtään ja puolustelematta itseään sekä antaa toisten itsensä tehdä niistä sen ainoan johtopäätöksen, joka voi tulla kysymykseen.

Tuo odotusaika oli Lloydin mielestä hirvittävän pitkä ja kiusallinen, se oli kuin pitkällinen sielunkidutus. Hänen mielialansa vaihtelivat herkeämättä, edessä odottava toimi kuvastui hänelle tuhannessa eri valossa. Yhtenä silmänräpäyksenä häntä värisytti pelkkä sen ajatteleminenkin, kuten olisi nähnyt tulikuumaa rautaa hitaasti lähennettävän hänen iholleen. Seuraavassa tuokiossa hän ei voinut käsittää, kuinka kaikki tuo voi häntä niin mahtavasti herkyttääkään. Oliko se itse asiassa mikään erinomainen sankariteko? Hänen toverinsa arvatenkin omasta ehdostaan käsittäisivät hänen menettelynsä eivätkä siitä niin paljoakaan piittaisi. Eihän ollut leikintekoa uskaltaa omaa henkeänsä julki vaaraan, kun niin ilkeäluontoinen ja tarttuvainen sairastapaus oli kysymyksessä. Eihän voinut tuomitakaan hoitajatarta, jos hän hätäytyneenä jätti sellaisen sairaan omiin oloihinsa. Yhtenä hetkenä tuo julkinen tunnustus näyttäytyi Lloydin ajatuksissa suurtekona, mutta seuraavana hetkenä jo miltei naurettavana hätäilynä. Mutta hän muisti kuitenkin sangen hyvin, kuinka oli käynyt Harriet Freezen, joka ei ollut kyennyt kestämään toveriensa jatkuvaa mykkää painostusta, vaikka näistä ei kukaan ollutkaan lausunut hänelle ajatustaan julki. Ihmeellistä olisi todella, jos Lloyd Searight toverien äänettömällä tuomiolla tulisi karkotetuksi talosta, jonka hän oli itse rakennuttanut ja omilla varoillaan ylläpitänyt.