Part 11

Lloyd vaipui tuolille pöydän ääreen, ja hänen päänsä, jota hän oli aina kantanut niin ylväästi pystyssä, oli vaipunut murtuneena hänen käsiinsä. Väkevä suru puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka kuin kuumeessa. Hänestä tuntui, kuin särkyisi hänen sydämensä aivan kirjaimellisesti tällä hetkellä. Hänen täytyi purra hampaitaan yhteen, jottei ähkyisi kovaa, huutaisi ääneen hurjaa suruaan, voimatonta häpeätään ja epätoivoaan.

Vielä kerta kuului sisältä avunhuuto. Sitten kävi kaikki aivan hiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei enää kuullut eikä tajunnut mitään jähmettyneessä surussaan. Bennett seisoi kumarassa ja nojausi yhä raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja silmät tuijottavina. Hän ei puhunut mitään Lloydille. Hän ei kyennyt lohduttamaan tätä — sehän olisi ollutkin vain pilkantekoa. Hän oli taistellut taistelunsa loppuun, niinkuin hän tiesi että hänen täytyi se taistella, kun hän kerta oli tehnyt päätöksensä. Ne voimat, jotka hän oli päästänyt valloilleen ja joita ei enää käynyt hallitseminen, olivat voittaneet. Hän oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta kullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eikö hänellä ollut vielä kokonainen elämä arvioida ja maksaa sitä? Nykyisellä hetkellä oli oma huolensa, ja hänen täytyi tehdä jotakin. Hän katsahti kelloonsa.

Koko seuraava neljännestunti meni kuin kuumeisessa hämmennyksessä. Hän ei voinut perästäpäin koskaan muistaa, mitä silloin oli oikein tapahtunut. Sen hän vain muisti, että kun hän auttoi Lloydia rattaille, joiden piti viedä hänet asemalle, värähti tämä hänen kosketuksestaan ja vetäytyi inhoten erilleen hänestä, kuin olisi hän ollut törkeä rikoksentekijä — murhamies. Hän vei Lloydin matkalaukun ajurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vetänyt harson kasvojensa eteen ja istui sen takana ääneti ja liikkumattomana koko ajomatkan.

»Ennätämmekö junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan kädessä. Aika oli täpärällä, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin että ne ennättivät asemalle parahiksi silmänräpäystä ennen junan lähtöä. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin jäädessä istumaan vaununpenkille meni hän asemakonttoriin ja osti hänelle piletin kaupunkiin. Sitten hän meni lennätinkonttoriin ja lähetti lyhyen, mutta jyrkkäsanaisen sähkösanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.

Seuraavana tuokiona juna lähti liikkeelle, täristen ja viheltäen. Bennett jäi yksin seisomaan asemasillalle ja näki junan katoavan savupilveen. Kotvan aikaa hän seisoi siinä ja oli tuntevinaan, kuin olisi jokin vastustamaton, säälimätön voima tempaissut Lloydin eroon hänestä, eroon koko hänen elämästään. Sitten hän kokosi malttinsa ja lähti joutuun odottavien hevosten luo.

»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi hän tuimasti ajurille. »Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»

Mutta kuski väitteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat juosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne joutumaan. Hän ei tahtonut enää lähteä samanlaiselle matkalle. Bennett tarttui miestä käsivarteen ja nosti hänet alas maahan. Sitten hän hypähti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.

Saapuessaan tri Pittsin talon eteen hän ei pysähtynyt huolehtimaan hevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selkään ja ryntäsi hengästyneenä sisään. Mutta hänen poissa ollessaan oli tohtori palannut kotiin, ja hän se nyt kohtasi Bennettin puolitiessä portailla.

»Mitä nyt kuuluu?» kysyi Bennett hätäisesti. »Olen sähköttänyt toisen hoitajattaren tänne. Hän tulee ensi junalla. Sähkötin asemalta hoitajatartoimistoon.»

»Ainoa huomautus, minkä voin tehdä toimenpiteenne johdosta», vastasi tohtori ja katsoi häntä tiukasti silmiin, »on se, että se oli aivan tarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»

VII.

Lloydin oli mahdoton koota ajatuksiaan junamatkalla. Isku oli ollut niin kova, järkytys oli ollut niin ankara, ettei hänellä ollut voimia eikä haluakaan ajatella sen enempää koko asiasta. Vielä oli hänellä vain hämärä ja epämääräinen käsitys, että jotakin hirveätä oli tapahtunut, että suuri suru oli kohdannut häntä, ja hän oli niin ihmeellisessä mielentilassa, että hän useammin kuin kerran yllätti itsensä odottamasta sitä hetkeä — jonka hän tiesi tulevan — jolloin onnettomuus koko laajuudessaan iskisi ja ruhjoisi hänet. Tällä hetkellä hän oli vain perin väsyksissä. Mieluimmiten hän olisi tahtonut viivyttää tuota ratkaisevaa iskua, hän olisi tahtonut saada istua junassa, kokoonluhistuneena, passiivisen tylsänä ja antautuen avuttomana kohtalonsa huomaan.

Mutta kaikkien vakavien ajatusten ja tunteiden ollessa lamautuneet, eli hänessä edelleen virkeänä kyky ottaa vastaan kaikenlaisia pieniä ja pian ohimeneviä vaikutelmia. Isku tuntui vain käyneen kuin mikäkin jättiläisjyrä hänen sielunsa läpi, sortaen sen suuret kyvyt, mutta jättäen miltei koskematta nuo matalat pikku kyvyt. Nyt hän tajusi, että tuossa merkillisessä tapahtumassa oli todella ollut jotain järkeä, jota hän ei ollut ennen siinä käsittänyt olevan; hän ymmärsi nyt, että suuret surut ja suuret tuskat särkevät vain sydämen varsinaisen suuren koneiston, mutta jättävät rauhaan kaikki monet pikku rattaat, jotka pyörivät yhtä ahkeraan myrskyssä kuin tyvenelläkin säällä, sittenkun lyhytaikaiset, jokapäiväiset tunnelmat ja vaikutelmat ovat panneet ne liikkeelle.

Täten kului tuo tunnin kestävä rautatiematka Medfordista kaupunkiin. Lloyd istui näköjään levollisena akkunan ääressä ja katseli ohikiitävää maisemaa, jota linjan varrella olevat sähkölennätinpylväät leikkelivät viiruihin kuin elävienkuvien filminauhaa. Hän katseli — ja ihmeellistä kyllä, todellisella mielenkiinnolla — toisia matkustajia — nuorta tyttöä sievässä kävelypuvussaan, joka luki jotain kirjaa ja samalla availi sen lehtiä hattuneulalla, lihavata, suurivatsaista herraa, joka pärskytteli sieraimiaan kuin hevonen, rajattoman puheliasta kirjainkaupustelijaa, joka syödä mutusteli kuivattuja viikunoita soikeasta rasiasta, äitiä, jonka pikku pojalla oli silmälasit ja joka lakkaamatta kävi juomassa jäävesisäiliöstä, jarrumiestä ja junankuljettajaa, jotka seisoivat ulkona vaunusillalla puhellen keskenään.

Maisema samoin kiinnitti hänen mieltänsä, ja hän pani merkille, milloin juna aina hiljensi tai kiihdytti vauhtiaan. Hänen ajatuksiaan tavallaan hajoitti ja virkisti katsella kilometripaaluja ja laskea, kuinka monta kilometriä kulloinkin oli sivuutettu. Jopa hän kerran kysyi junankuljettajaltakin, milloin kaupunkiin saavuttaisiin, ja tunsi ärtymystä kuullessaan, että juna oli myöhästynyt puoli tuntia. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän ihmetteli itsekseen, mitä se häntä liikutti.

Myöhään iltapäivällä sukelsi kaupunki viimein näkyviin. Ensin harmaana savusumuna taivaanrannalla, sitten loppumattomana sarjana likaisia päätyjä, rivi rivin perästä rappioituneita esikaupunkitaloja, joiden pihamailla riippui kuivamassa pestyjä ryysyjä, sitten pari pimeätä tunnelia, ja vihdoin ajaa porhalsi juna asemalle, jossa sen kolina kajahteli takaisin lasiruutuisen kaarikaton holveista. Lloyd havahtui ajatuksistaan, muisti tulleensa kotia ja lähti ripeästi kävelemään tuttuja katuja pitkin. Vihdoin hän seisoi omalla torillaan. Suoraan hänen vastassaan kohosi raskas harmaakivinen toimistotalo. Hän pysähtyi säpsähtäen. Nyt hän palasi kotia, karattuaan vartiopaikaltaan. Mitä hän sanoisikaan tovereille?

Ja sitten tuli yhdellä kertaa sielullinen vastavaikutus. Hänen aivojansa rupesi jälleen särkemään, tuonaan saamansa isku nyt vasta oikein kirvelemään. Haava repeytyi uudelleen auki ja aiheutti pistelevää kipua. Nyt hän muisti aivan selvästi, kuinka hän oli horjahtanut vaaran hetkenä ja kavaltanut asiansa: kuinka Ferriss varmastikin kuolisi, koska hän oli paennut hänen luotaan; kuinka hänen luonteenlujuutensa ja tahdontarmonsa, joista hän oli niin ylpeillyt, nyt olivat auttamattomasti musertuneet; kuinka Bennett oli saanut hänet horjahtamaan; kuinka hänen rakkautensa, hänen elämänsä ainokainen suuri onni, nyt oli kuollut ja kylmä eikä koskaan enää havahtuisi eloon; ja kuinka hän oli iäksi häväissyt ja halventanut itsensä maailman silmissä.

Nyt hänen piti käydä tuohon taloon, nyt hänen piti kohdata siellä toverinsa. Mitä hän heille sanoisi? Kuinka hän voisi selittää lankeemuksensa? Kuinka kertoa heille, ettei hän ehdoin tahdoin, omasta halustaan, ollut luopunut paikaltaan? Hän kuvitteli mielessään, miltä toisten korvissa kuuluisi puolustelu, että mies, joka häntä rakasti ja jota hän rakasti, oli pakottanut hänet hylkäämään hoidokkinsa. Hänen täytyi purra hampaansa yhteen. Ei, hän ei voinut tunnustaa toisille omaa käsittämätöntä heikkouttaan — kaikkein vähimmin sitä. Mutta voiko hän muutakaan tehdä? Korkeintaan hän voisi sanoa, että häntä itseään oli ruvennut pelottamaan — häntä, Lloyd Searightia! Pitäisikö hänen, uljaimman ja ylpeimmän koko joukosta, seista paljastettuna, pelkurina kerskailijana — tuon uhrautuvaisen, velvollisuudentuntoisen pienen naisparven edessä?

Hän muisti, kuinka heillä oli kerran ollut joukossaan muuan nuori englannitar, Harriet Freeze, joka oli kutsuttu hoitamaan isorokkopotilasta ja joka oli menettänyt rohkeutensa ratkaisevana hetkenä ja kurjalla tekosyyllä luopunut toimestaan. Neiti Freeze oli sitten karkotettu toveripiiristä. Ja nyt hän itse tulisi toisten mielestä näyttämään yhtä kunniattomalta raukalta. Ei — keinolla millään ei häpeätä voinut välttää. Hänen täytyi käydä sisään, hänen täytyi kestää tuo tulikoe; ja sen piti tapahtua juuri nyt, kun hänen voimansa olivat tyyten masennuksissa, hänen rohkeutensa ja tahdonlujuutensa lopussa. Hetkisen hän mietiskeli paeta — pujahtaa piiloon. Hän välttäisi kaikki nuhteet ja ivailut ja tukalat selittelyt palaamalla Bannisteriin. Mutta se taas oli mahdotonta käytännöllisistä syistä. Hänellähän ei ollut mukanaan muuta kuin sairaanhoitajatarlaukkunsa ja pieni matkalaukkunsa, ja hän tiesi, että hänen kukkarossaan oli hyvin vähän rahaa.

Mutta nyt hän äkkiä huomasi, että hän oli koko aprikoimisen ajan istunut torin penkillä puiden varjossa. Mitähän, jos hän istuisi tässä aina kello 6 asti illalla, jolloin hän toisten istuessa illallisella ruokasalissa voisi hiipiä taloon, mennä kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa, salvata itsensä sinne eikä päästää ketään sisään. Mutta sitten hän hylkäsi senkin ajatuksen, kohauttaen väsyneesti hartioitaan. Ennemmin tai myöhemmin hänen kuitenkin täytyisi astua toisten eteen. Tuo lyhyt väliaika oli vain kuin kuolemaan tuomitun hirtehisen viimeinen yö.

Hän nousi penkiltä ja asteli vitkalleen taloa kohti. Miksi hän viivyttelisikään kohtaamasta iskua? Sehän tulisi kuitenkin yhtä varmasti ja raskaasti, odottelipa hän tai ei. Ja niin suuri oli hänen häpeäntunteensa, että torin poikki käydessä hänestä tuntui, kuin kaikki ohi kulkevat ja kaikki suihkukaivon ympärillä istuvat ihmiset tietäisivät, että tuossa menee itsensä häväissyt nainen. Täytyihän se huomata jo hänen polttavista kasvoistaankin, hänen arkailevasta käynnistäänkin. Hän toisti toistamistaan itselleen, että hän oli tehnyt typerästi, kun oli jäänyt niin kauaksi istumaan penkille. Hän vilkuili hätäisesti ympärilleen. Eiköhän kukaan ollut tarkannut hänen käytöstään? Katsopas vain tuo lapsenhoitaja tuolla ainakin! Minkävuoksi se niin tuijottelikaan hänen peräänsä? Entä poliisi tytön vierellä, joka katseli häneen niin terävästi! Lloyd sai äkillisen halun joutua kiireimmiten pois torilta, piiloutua ihmisten näkyvistä. Mutta minnekä — toimistotaloonko? Sinnekö, missä kaikki muut sairaanhoitajattaret, toverinsa, tulisivat tuntemaan hänen häpeänsä kohta kun hän astui ovesta sisälle? Minne taivaan nimessä hän menisikään? Missä hän saisikaan turvapaikan? Mitä, mitä, mitä hänestä tulisikaan?

Mutta hänen _täytyi_ käydä sisään. Sitä ei voinut välttää. Hän asteli vitkalleen eteenpäin, työntyi askel askeleelta taloa kohti. Tuo lyhyt tie torin poikki jalavien ja puuvillapuiden alla oli oikea ristintie. Joka askel tuotti kipua, kirveli jalkoja, vei hänet yhä lähemmäksi tuota hirvittävää häpeää. Kulku oli sitä nöyryyttävämpää, kun hän tiesi, ettei velvollisuus vienyt häntä eteen päin. Eikä mikään hyvyys ollut hänen vaikuttimenaan, eikä mikään uhrautuvaisuus. Hän laahusti tietänsä senvuoksi että hänen oli pakko tehdä niin. Elämän pienet käytännölliset seikat, kerrassaan naurettavan pienet — matkarahain ja -tavarain puute — olivat hänen käskijöinään, pakottajinaan.

Hän silmäsi tuskissaan ylös toimiston akkunoihin. Kukahan niistä ensiksi keksisikään hänen kotiatulonsa? Neiti Douglasko vai Ester Thielman vaiko neiti Bergyn, ylihoitajatar? Mitähän ne ensi sanoikseen hänelle virkkaisivat? Ja mitä hän vastaisi? Kuinka sitten kävisi, kun huhu hänen pelkuruudestaan ja petoksestaan oli kulkenut huoneesta huoneeseen? Kuinkahan hänestä silloin lörpöteltäisiinkään, kuinka häntä halveksittaisiin ja tuomittaisiin? Ei ainutkaan sairaanhoitajattarista olisi tuntematta omaksi häpeäkseen hänen häpeäänsä — sitä, mikä hänen oli täytynyt tehdä, mikä hänet oli pakotettu tekemään. Ja kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä kaupungilla saisivat kuulla hänen lankeemuksestaan. Tri Street saisi siitä kuulla, kaikki lääkärit, jotka ennen olivat olleet niin iloiset hänen avustaan, siitä kuulisivat. Kaikissa sairaaloissa siitä puhuttaisiin. Campbell saisi kuulla siitä, ja Hattie.

Tultuaan noin kolmenkymmenen askeleen päähän talosta kääntyi hän äkisti ympäri ja palasi takaisin. Hän teki sen aivan tahtomattaan, koneellisesti, sillä häpeäntunne kuohahti hänen sydämessään kuin suuri aalto ja valtasi hänen tahtonsa ja ajatuksensa. Jokin häntä itseään väkevämpi voima tarttui häneen ja pyörsi hänet takaisin. Kun hän kerta oli tullut sisälle, oli kaikki toivo lopussa. Ja kuitenkin oli hänen pakko käydä sisään, vaikkapa kaikki toivo täytyikin jättää oven ulkopuolelle.

Hän ymmärsi, että kun hän nyt toista kertaa palaisi torin yli, hän vasta oikein herättäisi huomiota. Siksipä hän suoristihe, nosti päänsä pystyyn ja lähti astumaan virkeillä, jäntevillä askelilla, kuten muka hyvin tietäisi, minne aikoi mennä, kääntyi torilta eräälle sivukadulle, kiersi erään talokorttelin ympäri ja pysähtyi pari kertaa myymälänakkunain eteen, ollen olevinaan hyvin huvitettu niihin levitetyistä näytteistä. Hänen poskiaan poltti tulinen häpeä moisen kurjan, naurettavan petoksen takia. Hänestä tuntui, että nyt vasta täytyi kaikkien kadulla kulkevain oikein huomata hänen alhaisuutensa. Kaksi kertaa hän kääntyi katselemaan erään herran perään, nähdäkseen jäikö tämä tuijottelemaan häntä. Kuinka ihmeellä hän läpäisisikään kahden lähiminuutin kiirastulen? Kunpa hän edes jo olisi omassa kamarissaan, lukon ja salvan takana! Miksi ei sinne ollut mitään salatietä, maanalaista käytävää, jota hän ryömisi polvillaan, kunnes vihdoin pääsisi turvaan, yksikseen?

Sellainen oli Lloydin palaus siihen taloon, jonka hän oli itse rakentanut, siihen pikku yhdyskuntaan, jonka hän oli perustanut ja josta hän oli ollut niin ylpeä, siihen ihmisystävälliseen laitokseen, joka eli ja toimi hänen varoillaan.

Vihdoin hän löysi itsensä ulkoportaiden edestä, toinen jalka alimmalla astinlaudalla ja käsi pusertuneena uljaaseen pronssikaiteeseen. Nyt hän ei enää voinut pyörtää takaisin. Hän nousi portaita ylös ja painoi sähkökellon nappulaa; ja kun tämä viimeinen, peruuttamaton askel oli otettu, tunsi hän tuiki väsyneen ihmisen siunattua rauhaa mielessään. Kävi nyt miten kävi — hänen täytyi astua kiirastulen halki, kenenkään voimatta auttaa häntä.

Rownie tuli avaamaan ovea ja toivotti hänelle iloisesti hyvää-päivää. Lloydilla oli jälkeenpäin hämärä aavistus, että tyttö oli puhellut jotain hänen matkalaukustaan, ja että hän joutui parahiksi illallispöytään. Eteisessä ja sisäportailla ei ollut ketään, mutta ruokasalista kuului ääniä ja lautasten kilinää. Kaikki toiset olivat' siellä syömässä illallista, kuten hän oli arkaillen toivonutkin. Hetki oli siis suotuisa, ja hän kiirehti nopeasti: Rownien ohi ja melkein juoksi portaita ylös, väristen ja peljäten.

Hän tuli yläkäytävään. Hänen huoneensa ovi oli raollaan. Hän huoahti helpotuksesta, pujottautui ovesta sisään ja lukitsi sen perästään, laski sitten matkalaukut käsistään, viskautui isoon sohvaan ja kätki kasvonsa sen pieluksiin.

Lloydin syöstessä sisään käännähti neiti Douglas ympäri kirjahyllyn luona; hän näet seisoi huoneen perällä ja tuijotti nyt ällistyneenä tulijaan. Sitten hän huudahti:

»Mutta Lloyd — mitä ihmettä nyt onkaan tapahtunut?»

Lloyd kavahti pystyyn kuullessaan vieraan äänen, ja vaipui sitten jälleen istumaan sohvan reunalle. Jokseenkin levollisella äänellä hän vastasi:

»Ah, tekö se olette? En tiennyt — en luullut täällä olevan ketään —»

»Ettehän vain- ole siitä vihainen? Minä kurkistin tänne sisään löytääkseni jonkin kirjan — jotakin lukeakseni. Minulla on koko päivän ollut päänsärky, enkä mennyt edes illallisellakaan.»

Lloyd nyökkäsi. »Ei, en toki ole vihainen», sanoi hän hiukan väsyneesti.

»Mutta sanokaas», jatkoi toveri, »mikä teitä oikein vaivaa? Kun tulitte sisään — en ole koskaan nähnyt teitä sellaisena — ah, nytpä ymmärrän, se potilaanne siellä Medfordissa —»

Lloyd puristi kätensä sohvanselkään.

»Mahdotontahan oli pelastaa sairasta, kun kuume oli kohonnut niin korkealle», puheli toinen edelleen. »Sehän taisi jo olla viides tai kuudes kuumeviikko. Sain sen toisen sähkösanoman hyvissä ajoin, niin etten lähtenytkään matkaan. Olin juuri ovella lähtemässä sinne, kun lähettipoika tuli sähkösanoman kera.»

»Te? Minkä sähkösanoman?» ihmetteli Lloyd.

»Minuahan kutsuttiin sinne. Ensimmäinen sähkösanoma, jossa uutta sairaanhoitajatarta pyydettiin, tuli kello 2 aikaan. Seuraava juna, jossa olisin päässyt lähtemään, meni kello 4.20 — kello 2.45 pikajuna ei näet pysähdy Medfordissa — ja minä olin kuten sanoin jo valmiina lähtemään ja seisoin juuri ovessa, kun tri Pittsiltä tuli toinen sähkösanoma, joka peruutti edellisen ja ilmoitti, että potilas oli jo kuollut. Hän kuuluu olleen yksi 'Frejan' retkikunnan johtajia. Me emme tienneet —»

»Kuollutko?» keskeytti Lloyd ja tuijotti puhujaan suurin silmin.

»Lloyd rakas, te ette saa antaa sen niin kovin masentaa itseänne. Ettehän olisi parhaalla tahdollakaan voinut pelastaa häntä. Ei kukaan olisi voinut niin myöhäisellä asteella. Hänhän lienee jo ollut kuolemaisillaan, kun teidät kutsuttiin sinne. Kuoleehan meidän jokaisen käsiin joskus potilaita.»

»Kuollut?» toisti Lloyd uudelleen. »Onko tri Pitts sähköttänyt, että hra Ferriss on kuollut?»

»On, estääkseen, etten suotta tulisi sinne. Hän kai lähetti sähkösanoman matkaan tuntia ennen teidän lähtöänne. Se oli hyvin järkevästi ja kiltisti tehty hänen puoleltaan.»

»Hän on kuollut», virkkoi Lloyd hiljaa ja koneellisesti ja vilkuili epävarmasti ympärilleen. »Hra Ferriss on kuollut.» Äkkiä vei hän nyrkitetyt kätensä ohimoilleen, hänen ruumiinsa vapisi kiireestä kantapäähän, ja selki selällään olevista silmistä kuvastui hurja kauhu. »Kuollut!» hän parkasi. »Se on hirmuista! Miksi en tehnytkään niinkuin yritin? Miksi en voinut?»

»Minä ymmärrän niin hyvin teidän surunne», sanoi neiti Douglas rauhoittaen. »Olen itse jolloinkin tuntenut samalla tapaa. Sitä ei sairaanhoitajatar oikeastaan saisi koskaan tuntea, mutta kun on muutaman kerran ollut menestystä hyvin pahoissakin tapauksissa, niin luulee että aina käy hyvin; ja kun sitten kuitenkin jonkun kerran käy hullusti, niin luulee itse olleensa siihen syypää —. että jos vain olisi ollut hiukan huolellisempi ja tehnyt jonkin asian toisin päin, niin olisi ehkä saanut potilaan pelastetuksi. Mutta tuollaista ei teidän tarvitse ollenkaan ajatella. Kun te kerran ette kyenneet häntä pelastamaan, niin ei se olisi käynyt keltään toiseltakaan päinsä.»

»Mutta juuri senvuoksihan sairas nyt kuoli, että minä olin häntä hoitamassa.»

»Joutavia, Lloyd, älkää puhuko tuollaista. Te olette vain saanut nukkua liian vähän. Teidän hermonne ovat rasittuneet. Te olette hiukan hermoheikko ettekä muutenkaan oikein terve. Käykää nyt kauniisti pitkäksenne, niin minä tuon teille kyllä vähän illallista. Teidän tarvitsee saada nukkua oikein hyvin, otettuanne ensin hiukan bromia.»

Puheliaan toverin mentyä Lloyd kohottautui pystyyn ja hieroi kädenselällä silmiään. Nyt hän tajusi tilanteen, johon oli joutunut. Nyt, kun ensi hetken säikähdys Ferrissin kuoleman johdosta oli hälvennyt, voi hän oikein huomata, kuinka väärä ja valheellinen tuo tilanne oli. Hän oli ollut niin varma siitä, että Ferriss kuolisi, kun hän voi jättää tämän hoidottaan niin vaarallisella hetkellä, etteivät neiti Douglasin kertomat tiedot enää vaikuttaneet häneen niin musertavasti, kuin ne muuten olisivat oudokseltaan tehneet. Lopullinen isku oli vain joutunut varhemmin, kuin hän oli odottanutkaan. Mutta nyt hän myöskin käsitti, että neiti Douglas oli antanut erinäisten ulkonaisten seikkojen pettää itsensä. Hän oli saanut tietää Ferrissin kuolemasta varhain iltapäivällä; ja sen johdosta hän luonnollisesti luuli, että Lloyd oli lähtenyt Medfordista vasta kuolemantapauksen jälkeen eikä sitä ennen, niinkuin todellisuudessa oli käynyt. Samaa luulisivat kaikki toisetkin. Keskellä kaikkea häpeäänsä ja tunnontuskiaan, jotka löivät kuin korkeat aallot hänen ylitsensä, tarttui Lloyd hetkeksi tuohon toivoon kuin hukkuva oljenkorteen, jonka varassa luulee pelastuvansa. Ainoastaan tri Pitts ja Bennett tunsivat todellisen asianlaidan, ja Lloyd tiesi, että lääkäri kyllä ymmärtäisi, kuinka julmasti ja omatta syyttään hän oli joutunut iskun alaiseksi, ja senvuoksi vaikenisi. Ollakseen aivan varma siitä tahtoi Lloyd kohta kirjoittaa hänelle, tai vielä parempi, koettaisi tavata häntä. Hänen tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea kertoa täyden totuuden, mutta sekin oli paljon parempi, kuin tulla kaikkien ihmisten hylkiöksi.

Jos hän todellakin oli horjahtanut velvollisuutensa tieltä, todellakin langennut niin ratkaisevalla hetkellä, niin olisi häpeällistä teeskentelyä salata se ja ruveta näyttelemään neiti Douglasin niin viattomasti vihjaamaa osaa — osaa, jota oli niin helppo näytellä. Mutta Lloyd ei ollut langennut, hän ei ollut itse asiassa ollut pelkuri. Sydämensä syvyydessä hän oli ollut uskollinen itselleen ja ihanteilleen. Siispä hän ei myöskään pettänyt tovereitaan antaessaan heidän edelleen olla siinä uskossa, että hän oli väkevä ja varma ja uljas. Se, mitä hän heiltä salasi, tai oikeammin, mitä nämä eivät kyenneet huomaamaan, se oli jotakin, jonka hän yksin kaikista ihmisistä voisi ymmärtää. Hän ei voinut — eikä kukaan nainen koko maailmassa olisi voinut — pakottaa itseään tunnustamaan toiselle naiselle, mitä tänään oli Medfordissa oikein tapahtunut. Kaikki uskoisivat, että hän olisi voinut jäädä hoidokkinsa luo, jos vain itse olisi tahtonut. Ei kenkään, joka ei tuntenut Bennettiä, voisi ymmärtää, kuinka pitkälle miehen voimakas tahto oikein voi viedä.

Tahtoipa hän tai ei, niin täytyi Lloydin tänä hetkenä ensin ajatella itseään. Bennett oli unhottunut, työnnetty ulos hänen tietoisuudestaan. Kerran hän oli rakastanut tätä miestä, mutta se unelma oli jo päättynyt. Ajatus Ferrissin kuolemasta, joka hänen oli ollut pakko tavallaan aiheuttaa, iski häneen joka silmänräpäys ja täytti hänet kauhulla ja toisinaan miltei mielettömillä omantunnontuskilla, joita hän ei kyennyt edes sanoiksi pukemaan. Mutta Lloydin ylpeys, hänen itseluottamuksensa, luonteenlujuutensa ja itsenäisyytensä olivat tähän saakka olleet hänelle kalliimmat kaikkea muuta elämässä. Sitä toisti hän yhä uudelleen itselleen, ja hetkeksi hän sen rehellisesti uskoikin. Siis vaikkapa hänen ylpeyttänsä nöyryytettäisiinkin, ei se siltä ollut kuollut; ja mitä siitä vielä oli jälellä, sen hän halusi käytettäväkseen voidakseen sen avulla salata totuuden kaikilta muilta. Ehkäpä se kävisi helpostikin päinsä. Hänen tarvitsi vain pysyä levollisena. Olosuhteet pitäisivät muusta huolen.

Neiti Douglas palasi hänen luokseen, seurassaan Rownie, joka kantoi vähän illallisruokaa tarjottimella. Kun mulattityttö oli kattanut tuomisensa pienelle pöydälle sohvan eteen ja sitten poistunut, veti sairaanhoitajatar tuolin pöydän viereen ja istahti sille.