Part 14

Raskas on hänelle maa ja elämä; ja niin _tahtoo_ raskauden henki! Mutta ken tahtoo kevyeksi tulla ja linnuksi, hänen täytyy rakastaa itseään: -- näin minä opetan.

Ei tosin sairaitten ja kiihkoisten rakkaudella: sillä heissä löyhkää myöskin itserakkaus!

Täytyy oppia rakastamaan itseään -- näin minä opetan -- eheällä ja terveellä rakkaudella: jotta sietäisi itseään eikä harhailisi ympäri.

Sellainen ympäriharhaileminen ristii itsensä "lähimmäisenrakkaudeksi": tällä sanalla on tähän saakka valheteltu ja teeskennelty parhaiten, ja varsinkin sen ovat tehneet sellaiset, jotka ovat käyneet kaikelle maailmalle taakaksi.

Ja totisesti, ei ole mikään käsky tätäpäivää ja huomista varten, _oppia_ rakastamaan itseään. Pikemmin on tämä kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisin.

Omistajilleen on nimittäin kaikki oma hyvin kätketty; ja kaikista aarrekaivoksista kaivetaan oma viimeiseksi esiin, -- näin toimittaa raskauden henki.

Miltei jo kehdossa annetaan meille raskaita sanoja ja arvoja myötäjäisiksi: "hyvä" ja "paha" -- niin on tämän myötäjäislahjan nimi. Niiden tähden annetaan meille anteeksi, että elämme.

Ja senvuoksi sallitaan pienten lasten tulla tykö, jotta he ajoissa varjeltaisiin rakastamasta itseään: näin toimittaa raskauden henki.

Ja me -- me laahaamme uskollisesti, mitä meille myötäjäisiksi annetaan, kovilla hartioilla ja yli karujen vuorien! Ja jos me hikoilemme, niin meille sanotaan: "Niin, elämä on raskasta kantaa!"

Mutta vain ihminen on itselleen raskas kantaa! Se johtuu siitä, että hän laahaa liian paljon vierasta hartioillaan. Kamelin lailla hän polvistuu ja antaa itsensä hyvin kuormittaa.

Varsinkin väkevä, kantavainen ihminen, jossa kunnioitus asuu: liian monta _vierasta_ raskasta sanaa ja arvoa hän sälyttää yllensä, -- nyt hänestä tuntuu elämä erämaalta!

Ja totisesti! Moni _omakin_ on raskasta kantaa! Ja paljon sisällistä ihmisessä on simpukan kaltaista, nimittäin iljettävää ja niljaista ja tavoittaa vaikeata --,

-- niin että jalon kuoren jaloine koruineen täytyy sen puolesta rukoilla. Mutta tämäkin taito täytyy oppia: _omistaa_ kuori ja ihana muoto ja viisas sokeus!

Ja jälleen pettyy paljosta ihmisessä senvuoksi, että moni kuori on halpa ja surullinen ja liiaksi kuorta. Paljon kätkettyä hyvyyttä ja voimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa yhtään maistajaa.

Naiset tietävät sen, nuo oivallisimmat: vähän lihavampi, vähän laihempi -- oi, miten paljon kohtaloa on niin vähässä!

Vaikea on ihminen löytää ja vaikein itselleen; usein henki puhuu valheita sielusta. Näin toimittaa raskauden henki.

Mutta se on löytänyt itsensä, joka puhuu: tämä on _minun_ hyväni ja pahani: täten hän on tehnyt mykäksi sen myyrän ja kääpiön, joka puhuu: "kaikille hyvä, kaikille paha."

Totisesti, minä en suvaitse myöskään sellaisia, joille kaikki on hyvää ja vieläpä tämä maailma parhain. Sellaisia minä kutsun kaikkeentyytyväisiksi.

Kaikkeentyytyminen, joka osaa maistaa kaikkea: se ei ole parhain maku! Minä kunnioitan vastahakoisia nirsoja kieliä ja vatsoja, jotka ovat oppineet sanomaan "Minä" ja "jaa" ja "ei".

Mutta pureksia ja sulattaa kaikki -- se on oikea sikojen tapa. Alati sanoa J-A-A -- sen oppi yksin aasi, ja ken sen henkeä on! --

Syvä keltainen ja kuuma punainen: niin tahtoo minun lajini, -- se sekoittaa verta kaikkiin väreihin. Mutta ken huoneensa valkeaksi sivuaa, hän ilmaisee minulle valkeaksi sivutun sielun.

Muumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat ovat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan -- oi, miten molemmat ovat minulle vastenmielisiä! Sillä minä rakastan verta.

Ja siellä minä en tahdo asua ja oleskella, missä jokainen sylkee ja purskuttaa: se nyt on minun makuni, -- mieluummin minä eläisin varkaiden ja valapattojen joukossa. Kenelläkään ei ole kultaa suussa.

Mutta vielä iljettävämpiä ovat minulle kaikki syljennuolijat; ja iljettävimmän ihmis-elukan, minkä löysin, sen minä kastoin kärkkyilijäksi: se ei tahtonut rakastaa ja tahtoi kuitenkin elää rakkaudesta.

Poloisiksi minä kutsun kaikkia, joilla on vain yksi valinta: tulla pahoiksi eläimiksi tai pahoiksi eläintenkesyttäjiksi: sellaisten luo minä en rakentaisi itselleni majaa.

Poloisiksi minä kutsun niitäkin, joiden alati täytyy _odottaa_ -- he ovat minulle vastenmielisiä: kaikki tullimiehet ja kaupustelijat ja kuninkaat ja muut maan- ja laatikonvartiat.

Totisesti, minä opin myös odottamisen ja perinpohjin, -- mutta ainoastaan itseni odottamisen. Ja ennen kaikkea minä opin seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja hyppimään ja kapuamaan ja tanssimaan.

Mutta tämä on minun oppini: ken tahtoo kerran oppia lentämään, hänen täytyy ensin oppia seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja kapuamaan ja tanssimaan: -- lentämistä ei saavuta lentämällä!

Köysiportailla minä opin kapuamaan ylös moneen ikkunaan, reippain jaloin minä kiipesin korkeisiin mastoihin: istua tiedon korkeilla mastoilla ei tuntunut minusta miltään halpa-arvoiselta autuudelta, --

-- liehua pienten liekkien lailla korkeilla mastoilla: pieni tuli tosin, mutta kuitenkin suuri lohtu tuuliajoisille merimiehille ja haaksirikkoisille! --

Moninaisilla teillä ja tavoilla minä tulin totuuteeni: en minä yhtä ainoata porrasta myöten noussut siihen korkeuteen, missä minun silmäni liitää etäisyyteeni.

Ja alati minä kysyin vain vastenmielisesti teitä, -- se oli aina minulle vastenmielistä! Mieluummin minä kysyin ja koettelin itse teitä.

Koettelemista ja kysymistä oli minun kaikki kulkuni: -- ja totisesti, myöskin vastaamaan täytyy _oppia_ sellaisiin kysymyksiin! Mutta se -- on minun makuni:

-- ei hyvä, ei huono, mutta _minun_ makuni, jota minä en enää häpeä enkä pidä salassa.

Se -- on nyt _minun_ tieni, -- missä on teidän? niin minä vastasin niille, jotka kysyivät minulta 'tietä'. _Tietä_ nimittäin -- ei ole! --

Näin puhui Zarathustra.

Vanhoista ja uusista tauluista.

l.

Täällä minä istun ja odotan, vanhoja rikottuja tauluja ympärilläni ja myöskin uusia puoleksi kirjoitettuja. Milloin tulee minun hetkeni?

-- minun alasastumiseni, laskeutumiseni hetki: sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä.

Sitä minä odotan nyt: sillä ensin täytyy merkkien tulla, että _minun_ hetkeni on läsnä, -- nimittäin naurava jalopeura kyyhkysparven keralla.

Sillä aikaa minä puhun itselleni kuten se, jolla on aikaa. Kukaan ei kerro minulle uutta: niin minä kerron itselleni oman itseni.

2.

Kun minä tulin ihmisten luo, silloin minä huomasin heidän istuvan vanhassa luulossa: kaikki luulivat jo kauan sitten tietävänsä, mikä ihmiselle oli hyvää ja pahaa.

Vanhalta väsyneeltä asialta heistä tuntui kaikki puhe hyveestä; ja ken tahtoi nukkua hyvin, hän puhui vielä ennen maatamenoaan "hyvästä" ja "pahasta".

Tämän uneliaisuuden minä ravistin hereille opettaessani: mikä hyvää ja pahaa on, _sitä ei tiedä vielä kukaan:_ -- paitsi ehkä luova!

-- Mutta hän on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen tarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta _luo_ sen, _että_ jokin on hyvää ja pahaa.

Ja minä käskin heidän heittämään kumoon vanhat opetusistuimensa ja missä vain tuo vanha luulo oli istunut; minä käskin heidän nauramaan suurille hyvemestareilleen ja pyhille miehilleen ja runoilijoilleen ja maailmanlunastajilleen.

Heidän synkille viisailleen minä käskin heidän nauramaan ja jokaiselle, joka mustana linnunpelättimenä varoittaen oli istunut elämän puussa.

Heidän suurelle hautakadulleen minä asetuin ja itse haaskojen ja korppikotkien luo -- ja minä nauroin heidän kaikelle menneisyydelleen ja sen laholle ja häviävälle ihanuudelle.

Totisesti, katumussaarnaajien ja narrien lailla minä huusin vihaa ja kirousta kaiken heidän suurensa ja pienensä ylitse, -- että heidän parhaansa on niin ylen pieni! Että heidän pahimpansa on niin ylen pieni! -- näin minä nauroin.

Minun viisas kaipuuni huusi ja nauroi näin minusta, se joka on vuorilla syntynyt, kesytön viisaus totisesti! -- minun suuri kohisevasiipinen kaipuuni.

Ja usein se tempasi minut pois ja ylös ja eteenpäin ja keskellä naurua: silloin minä lensin tosin vapisten, nuolena, halki aurinkojuopuneen hurmauksen:

-- ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita yksikään uni ei vielä nähnyt, kuumempaan etelään, kuin kuvienluojat milloinkaan uneksivat: sinne, missä jumalat tanssien häpeävät kaikkia vaatteita: --

-- jotta nimittäin puhuisin vertauksilla ja ontuisin ja änkyttäisin kuten runoilijat: ja totisesti, minä häpeän, että minun täytyy vielä olla runoilija! --

Missä kaikki syntyminen tuntui minusta jumal-tanssilta ja jumal-ylimielisyydeltä, ja maailma irti- ja uloslasketulta ja pakenevalta takaisin itseensä: --

-- niinkuin monien jumalien iankaikkinen itsensä-pakeneminen ja itsensä-jälleen-etsiminen, niinkuin monien jumalien autuas itsensä-vastustaminen, itsensä-jälleen-kuuleminen, itselleen-jälleen-kuuluminen: --

Missä kaikki aika tuntui minusta autuaasti pilkkaavan silmänräpäystä, missä välttämättömyys oli itse vapaus, joka autuaasti leikki vapauden tutkaimella: --

Missä minä myös löysin jälleen vanhan perkeleeni ja periviholliseni, raskauden hengen ja kaiken, mitähän loi: pakon, määräämisen, hädän ja seurauksen ja tarkoituksen ja tahdon ja hyvän ja pahan: --

Sillä eikö täydy olla olemassa sitä, minkä yli tanssitaan, tanssitaan pois? Eikö keveiden, keveinten takia täydy olla olemassa myyriä ja raskaita kääpiöitä? -- --

3.

Siellä minä poimin myöskin tieltä sanan "yli-ihminen", ja että ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi,

-- että ihminen on silta eikä mikään päämaali: ylistäen itseään autuaaksi keskipäivänsä ja iltansa takia, tienä uusiin aamuruskoihin:

-- Zarathustra-sanan suuresta keskipäivästä, ja mitä minä muutoin ihmisten ylitse ripustin purppuraisten toisien iltaruskojen lailla.

Totisesti, uusia tahtiakin minä annoin heidän nähdä sekä uusia öitä; ja yli pilvien ja päivän ja yön minä levitin vielä naurun kuin kirjavan teltan. Minä opetin heille kaiken haluni ja harrastukseni: runoilla yhdeksi ja kantaa yhteen, mikä pirstaletta on ihmisessä ja arvoitusta ja hirvittävää sattumaa, --

-- runoilijana, arvoituksenratkaisijana ja lunastajana sattumasta opetin minä heidän luomaan tulevaisuutta ja -- luoden lunastamaan kaiken, mikä oli.

Lunastamaan menneisyyden ihmisessä ja uudestiluomaan kaiken! "Oli", kunnes tahto sanoo: "Mutta niin minä tahdoin sen! niin minä olen sen tahtova" --

-- tätä minä kutsuin heille lunastukseksi, tätä yksin minä opetin heidän kutsumaan lunastukseksi. -- --

Nyt minä odotan omaa lunastustani --, jotta minä viimeisen kerran menisin heidän luoksensa.

Sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä: heidän _joukossaan_ minä tahdon käydä perikatoon, kuollen minä tahdon antaa heille rikkaimman lahjani!

Auringolta minä opin sen, silloinkuin se laskee, tuo yltäkylläinen: kultaa valaa se silloin mereen tyhjentymättömästä rikkaudestaan, --

-- niin, että köyhinkin kalastaja _kultaisin_ airoin soutaa! Tämän minä näin nimittäin kerran, enkä lakannut kyynelehtimästä sitä katsellessani. -- --

Auringon lailla tahtoo Zarathustrakin laskeutua: nyt hän istuu täällä ja odottaa, vanhoja rikottuja tauluja ympärillään ja myös uusia tauluja, -- puoleksi kirjoitettuja.

4.

Katso, tässä on uusi taulu: mutta missä ovat minun veljeni, jotka kantavat sen minun kanssani laaksoon ja lihassa sykkiviin sydämiin? --

Näin vaatii minun suuri rakkauteni kaukaisimpaan: _älä säästä lähimmäistäsi!_ Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.

On olemassa monenlaisia teitä ja tapoja voittaa: niistä itse valitse! Mutta vain silmänkääntäjä ajattelee: "ihmisen voi myöskin _hypätä_ yli."

Voita itsesi vielä lähimmäisessäsikin: ja oikeutta, jonka voit ryöstää itsellesi, ei sinun tule sallia itsellesi annettavan!

Mitä sinä teet, sitä ei kukaan voi tehdä sinulle takaisin. Katso, ei ole olemassa mitään töitten maksoa.

Ken itseään ei osaa käskeä, hänen tulee totella. Ja moni osaa käskeä itseään, mutta paljon puuttuu vielä, että hän myös tottelisi itseään!

5.

Näin tahtoo jalojen sielujen laatu: he eivät tahdo mitään _ilmaiseksi_, kaikkein vähimmän elämää.

Ken on roskaväestä, hän tahtoo elää ilmaiseksi; mutta me muut, joille elämä antoi itsensä, -- me ajattelemme alati, mitä me parhaiten antaisimme _vastalahjaksi_!

Ja totisesti, ylhäistä puhetta on se, joka sanoo: "mitä elämä meille lupaa, sen me tahdomme -- elämälle täyttää!"

Ei tule tahtoa nauttia, missä ei anna nautittavaa. Ja -- ei tule _tahtoa_ nauttia!

Nautinto ja viattomuus ovat nimittäin häveliäintä mitä on: kummatkaan eivät tahdo tulla haetuiksi. Tulee _omistaa_ ne --, mutta pikemmin tulee _etsiä_ syytä ja tuskaa! --

6.

Oi veljeni, ken esikoinen on, hän aina uhrataan. Mutta nyt me olemme esikoisia.

Me kaikki vuodamme verta salaisilla uhripöydillä, me palamme ja paistumme kaikki vanhojen epäjumalankuvien kunniaksi.

Meidän parhaimpamme on vielä nuori: se ärsyttää vanhojen kitalakien himoa. Meidän lihamme on hento, meidän ihomme on vain karitsanvuotaa: -- mitenkä me emme ärsyttäisi vanhoja epäjumalanpappeja!

_Meissä itsessämme_ hän asuu vielä, tuo vanha epäjumalanpappi, joka paistaa meidän parhaimpamme herkukseen. Oi, veljeni, kuinka esikoiset eivät olisi uhreja!

Mutta niin tahtoo meidän lajimme; ja minä rakastan niitä, jotka eivät tahdo säilyttää itseään. Sortuvia minä rakastan koko rakkaudellani: sillä he käyvät ylitse. --

7.

Olla tosi -- sitä eivät monet voi! Ja ken voi, hän ei vielä tahdo sitä! Mutta vähimmän voivat sitä hyvät.

Oi noita hyviä! -- _Hyvät ihmiset eivät puhu milloinkaan totta;_ hengelle on sellainen hyvänä oleminen sairautta.

He myöntyvät, nuo hyvät, he alistautuvat, heidän sydämensä myöntyy, heidän perustansa kuuntelee: mutta ken kuuntelee, _hän ei kuule omaa itseään!_

Kaiken, mitä hyvät kutsuvat pahaksi, täytyy kokoontua yhteen, jotta yksi ainoa totuus syntyisi: oi veljeni, oletteko te myös kyllin pahoja _tähän_ totuuteen?

Uskalias uskaltaminen, pitkä epäluulo, julma "ei", kyllästyminen, leikkaus elävään elämään -- miten harvoin se kokoontuu yhteen! Mutta sellaisesta siemenestä kasvaa -- totuus!

Pahan omantunnon _ohessa_ kaikki tietäminen kasvoi tähän saakka! Rikkokaa, rikki murtakaa, te tietäväiset, vanhat taulut!

8.

Kun vedellä on paalut, kun portaat ja kaidepuut kulkevat virran yli, totisesti, silloin ei ketään uskota, joka puhuu: "kaikki on virrassa."

Vaan itse tolvanatkin puhuvat häntä vastaan. "Miten? sanovat tolvanat, olisiko kaikki virrassa? Paalut ja kaidepuut ovat toki virran _päällä_!"

Virran päällä on kaikki järkähtämätöntä, olioiden kaikki arvot, sillat, käsitteet, kaikki "hyvä" ja "paha": kaikki tämä on _järkähtämätöntä_! --

Tulee sitten ankara talvi, tuo virta-eläimenkesyttäjä: silloin sukkelimmatkin oppivat epäilyn; ja, totisesti, eivät ainoastaan tolvanat puhu silloin: "Eikö kaikki olisi _paikoillaan_?"

"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" --, se on oikea talvioppi, hyvä asia hedelmättömälle ajalle, hyvä lohdutus talvinukkujille ja uunilla-kykkijöille.

"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" --: mutta tätä _vastaan_ saarnaa suvituuli!

Suvituuli, härkä, joka ei ole mikään kyntöhärkä, raivoava härkä, hävittäjä, joka vihastunein sarvin murtaa jäätä! Mutta jää -- -- _murtaa porraspuut!_

Oi veljeni, eikö nyt ole kaikki _virrassa_? Eivätkö kaikki kaidepuut ja portaat ole pudonneet veteen? Ken pysyttelisi vielä "hyvässä" ja "pahassa"?

"Voi meitä! Terve meille! Suvituuli puhaltaa!" Näin saarnatkaa, oi veljeni, kaikilla kaduilla!

9.

On olemassa vanha houre, jonka nimi on hyvä ja paha. Tietäjien ja tähteinselittäjien ympäri pyöri tähänsaakka tämän houreen pyörä.

Kerran _uskottiin_ tietäjiin ja tähteinselittäjiin: ja _siksi_ uskottiin "kaikki on kohtaloa: sinun tulee, sillä sinun täytyy!"

Mutta sitten epäiltiin kaikkia tietäjiä ja tähteinselittäjiä: ja _siksi_ uskottiin "_kaikki_ on vapautta: sinä voit, sillä sinä tahdot!"

Oi veljeni, tähdistä ja tulevaisuudesta on tähän saakka ollut vain luuloja, ei tietoa! ja _siksi_ on tähän saakka hyvästä ja pahasta ollut vain luuloja, ei tietoa!

10.

"Ei sinun pidä ryöstämän! Ei sinun pidä tappaman!" -- tuollaisia sanoja kutsuttiin kerran pyhiksi; niiden edessä polvistuttiin ja kumarruttiin ja riisuttiin kengät.

Mutta minä kysyn teiltä: missä oli parempia ryöväreitä ja murhaajia ikimaailmassa kuin tuollaiset pyhät sanat?

Eikö kaikessa elämässä ole -- ryöstöä ja murhaa? Ja kutsua tuollaisia sanoja pyhiksi, eikö siten lyöty -- itse _totuutta_ kuoliaaksi?

Vai oliko se kuoleman saarnaa, että se oli pyhää, mikä vastusti ja kielsi kaiken elämän?

-- Oi veljeni, rikkokaa, rikkimurtakaa vanhat taulut!

11.

Tämä minua säälittää kaikessa menneisyydessä, että minä näen: se on alttiiksiannettu, --

-- alttiiksiannettu jokaisen tulevan suvun armolle, hengelle ja hulluudelle, ja kaikki mikä oli, sille sillaksi selitetty!

Suuri väkivallantekijä voisi saapua, viekas ilkimys, joka armollaan ja epäsuosiollaan pakottaisi ja polkisi kaiken menneisyyden: kunnes se tulisi hänelle sillaksi ja enteeksi ja airueksi ja kukonlauluksi.

Mutta tämä on toinen vaara ja minun toinen säälini: -- ken roskaväestä on, hänen muistonsa ulottuu taaksepäin aina isoisään saakka, -- mutta isoisään loppuu aika.

Näin on kaikki menneisyys alttiiksiannettu: sillä kerran saattaisi tapahtua, että roskaväki tulisi herroiksi ja upottaisi kaiken ajan mataliin vesiin.

Senvuoksi, oi veljet, tarvitaan _uusi aateli_, joka on kaiken roskaväen ja kaiken väkivalta-valtuuden vastustaja ja uusille tauluille uudestaan kirjoittaa sanan "jalo".

Sillä monia jaloja tarvitaan ja monenlaisia jaloja, _jotta olisi olemassa aatelia_! Eli, niinkuin minä kerran vertauksessa puhuin: "Se juuri on jumalallista, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään jumalaa!"

12.

Oi veljeni, minä vihin ja osotan teidät uuteen aateliin: teistä on tuleva siittäjiä ja kasvattajia ja tulevaisuuden kylvömiehiä, --

-- totisesti, en siihen aateliin, jonka te voitte ostaa kuin kaupustelijat ja kaupustelijakullalla: sillä vähän arvoa on kaikella, jolla on hintansa.

Ei se, mistä te tulette, vaan minne te menette, se olkoon tästälähin teidän kunnianne! Teidän tahtonne ja teidän jalkanne, joka tahtoo teitä itseänne ylemmäksi, se olkoon teidän uusi kunnianne!

Totisesti, ei että te olette palvelleet ruhtinasta -- mitä enää ruhtinaista! -- tai että te tulitte etuvarustukseksi olevaiselle, jotta se pysyisi vakavammin pystyssä!

Ei, että teidän sukunne tuli hoveissa liehiväksi, ja että te opitte kirjavina, flamingon lailla, seisomaan pitkät hetket matalissa lammikoissa:

-- sillä _osata_-seisoa on ansio hovimiehille; ja kaikki hovimiehet uskovat, että autuuteen kuoleman jälkeen kuuluu -- _saada_-istua! --

Ei myöskään, että henki, jota he kutsuvat pyhäksi, johti teidän esi-isänne luvattuihin maihin, joita minä en ylistä: sillä missä huonoin kaikista puista kasvoi, risti, siinä maassa ei ole mitään ylistettävää! --

-- ja totisesti, minne vain tämä "pyhä henki" ritareitaan johti, alati juoksi tällaisilla retkillä -- vuohia ja hanhia ja risti- ja rastipäitä _edellä_! --

Oi veljeni, ei taakse tule teidän aatelinne katsoa, vaan ulos! Karkoitettuja teidän tulee olla kaikista isien- ja esi-isienmaista!

Teidän _lastenne maata_ teidän tulee rakastaa: tämä olkoon teidän uusi aatelinne, -- tuota löytämätöntä kaukaisimmassa meressä! Sitä minä käsken teidän purjeenne etsimään ja etsimään!

Lapsissanne teidän tulee _sovittaa_, että te olette isienne lapsia: kaikki menneisyys teidän tulee _niin_ lunastaa! Tämän uuden taulun minä ripustan teidän ylitsenne!

13.

"Miksi elää? Kaikki on turhaa! Elämä -- se on puida olkia; elämä -- se on polttaa itseänsä eikä tulla kuitenkaan lämpimäksi." --

Sellainen vanhanaikainen loru käy yhä vielä "viisaudesta"; mutta että se on vanha ja haisee ummehtuneelle, _senvuoksi_ kunnioitetaan sitä paremmin. Myöskin home aateloi.

Lapset voivat puhua niin: he _pelkäävät_ tulta, koska se poltti heitä! Paljon lapsellisuutta on viisauden vanhoissa kirjoissa.

Ja ken yhä "pui olkia", miten hän saisi puhua pahaa puimisesta! Sellaiselta narrilta täytyy tukkia suu!

Sellaiset istuutuvat pöytään eivätkä tuo mitään mukanaan, eivät edes hyvää nälkää: -- ja nyt he herjaavat "kaikki on turhaa!"

Mutta syödä ja juoda hyvin, oi veljeni, ei ole totisesti mikään turha taito! Rikkokaa, rikkimurtakaa noiden ainiaan-ilotonten taulut!

14.

"Puhtaalle on kaikki puhdasta" -- niin puhuu kansa. Mutta minä sanon teille: sioille tulee kaikki siaksi!

Siksi saarnaavat haaveksijat ja synkkämieliset, joiden sydänkin on synkeä: "maailma itse on likainen hirviö."

Sillä nämä kaikki ovat hengeltään saastaisia; mutta varsinkin ne, joilla ei ole lepoa eikä rauhaa, elleivät katsele maailmaa _takapuolelta_, tuonpuoleisten odottajat!

_Niille_ minä sanon vasten kasvoja, vaikkakaan se ei mieluisalta kuulu: maailma on siinä ihmisen kaltainen, että sillä on takapuoli, -- _niin paljon_ on totta!

Maailmassa on paljon likaa: _niin paljon_ on totta. Mutta senvuoksi ei maailma itse ole mikään likainen hirviö!

Siinä on viisautta, että maailmassa on paljon sellaista, mikä löyhkää pahalle: inho itse luo siivet ja lähdettä-aavistavat voimat!

Parhaimmassakin on vielä jotakin inhoittavaa, ja parhain on vielä jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi! --

Oi veljeni, siinä on paljon viisautta, että maailmassa on paljon likaa! --

15.

Tällaisia lauseita minä kuulin hurskaitten tuonpuoleisten-odottajain puhuvan omalletunnolleen, ja totisesti, ilman ilkeyttä ja vilppiä, -- vaikkakaan ei ole mitään vilpillisempää maailmassa eikä ilkeämpää.

"Anna toki maailman olla maailmana! Älä nosta sormeakaan sitä vastaan!"

"Anna sen, joka tahtoo, kuristaa ja pistää ja nylkeä ja raapia ihmisiä: älä nosta sormeakaan sitä vastaan! Siitä he oppivat vielä kääntymään pois maailmasta."

"Ja sinun oma järkesi -- se sinun itse täytyy tukauttaa ja kuristaa; sillä se on tämän maailman järkeä, siitä sinä itse opit hylkäämään tämän maailman," --

-- Rikkokaa, rikkokaaikkokaa, oi veljeni, nämä hurskaitten vanhat taulut! Rikkokaa maailmansoimaajain lauseet!

16.

"Ken paljon oppii, hän unhoittaa kaiken kiihkeän pyyteen" -- sitä kuiskivat tänään ihmiset itselleen kaikilla pimeillä kaduilla.

"Viisaus väsyttää, ei kannata, sinun ei tule pyytää!" -- tämän uuden taulun minä näin riippuvan avonaisten turkujenkin yllä.

Rikkokaa, oi veljeni, rikkokaa myöskin tämä _uusi_ taulu! Maailmaanväsyneet ripustivat sen ylös ja kuoleman saarnaajatpa myös vanginvartiat: sillä katso, sekin on saarna orjuuteen! --

Että he oppivat huonosti eivätkä oppineet parhainta, ja kaiken liian varhain ja kaiken liian nopeasti: että he huonosti _söivät_, siitä he saivat pilaantuneen vatsansa, --:

-- pilaantunut vatsa on nimittäin heidän henkensä se neuvoo kuolemaan! Sillä totisesti, veljeni, henki on vatsa!

Elämä on riemun kaivo: mutta kenestä pilaantunut vatsa puhuu, tuo murheen isä, hänelle ovat kaikki lähteet myrkytettyjä.

Tulla tietoon: se on _riemu_ jalopeuratahtoiselle! Mutta ken väsyi, hän tulee itse vain "tahdotuksi", hänellä leikkivät kaikki aallot.

Ja niin on alati heikkojen ihmisten laji: he kadottavat itsensä teillään. Ja viimein kysyy heidän väsymyksensä: "miksi me kuljimme milloinkaan teitä! Kaikki on yhtäläistä!"

_Heidän_ korviinsa kaikuu suloiselta, että saarnataan: "Ei kannata! Teidän ei tule tahtoa!" Mutta tämä on saarna orjuuteen.

Oi veljeni, niinkuin raikas myrskytuuli yltää Zarathustra kaikki matkasta väsyneet; monta nenää hän on vielä saava aivastamaan!

Muurienkin läpi puhaltaa minun vapaa hengitykseni ja sisään vankiloihin ja vangittuihin henkiin!

Tahtominen vapauttaa: sillä tahtominen on luomista: niin minä opetan. Ja _ainoastaan_ luomiseen tulee teidän oppia!

Ja oppiminenkin teidän tulee oppia minulta, hyvinoppiminen! -- Kenellä korvat on, hän kuulkoon!

17.

Tuolla on venhe, -- tuonne yli se kulkee ehkä suureen tyhjyyteen. Mutta ken tahtoo astua tähän venheeseen "Ehkä"?

Yksikään teistä ei tahdo astua kuolemanvenheeseen! Mitenkä te sitten tahdotte olla _maailmaanväsyneitä_!