Naimisen juoruja: Kuvaelma kansan elämästä
Chapter 8
"No mutta jotakin teidänkin päähänne lykkää! Pahaksi onneksi mielipiteillenne, en kuulu ollenkaan niiden ihmisien joukkoon, jotka asiamiehen ammattia harjoittavat naimis-asioissa. Totuuden kieltä minä puhun kaikissa tiloissa, katsomatta kenenkään mieltä, onko se musta tai valkea", sanoi Maija ja lähti pois.
"Nakkasi piru taas tuon Maijan tänne! Ja sinä taas tuommoinen löperö", sanoi Katru Maijan mentyä.
"Maija, naapurin emäntä, on rehellisimpiä ihmisiä mitä tunnen, niinkuin ennenkin olen sanonut, ja nyt sen ymmärrän aina selvemmin. -- Rupeampa kohta toivomaan, että Martti ja Aina olisivat kuulutetut!" sanoi Kirri.
"Senhän minä taas tiesinkin, että semmoiset seuraukset ne ovat Maijan käynnistä! Mutta jos niin olisi, mitä mielisit siinä tapauksessa tehdä?" sanoi Katru.
"Mielisinpä heidät ottaa kotiin."
"Molemmat?"
"Kuinkas muutoin! Eihän heitä sitten kävisi eroittaminen, sillä se kuuluu: miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman", selitti Kirri.
"Niin mutta eihän Martti silloin tulisi luopumaan isästänsä ja äidistänsä, jos hänen kotia ottaisit. Jos he ovat kuulutetut, niin älä ajattelekaan heitä tänne vetää, vaan olkoot missä tahansa, sillä se sotii suoraan Jumalan sanaakin vastaan", selitti Katrukin vuorostaan.
"Minusta tuntuu siltä kuin sinä et ymmärtäisi ollenkaan Jumalan sanaa, koskapa sen paikan noin nurin selittää sukaisit", sanoi Kirri.
"No, sinä nyt olet oikea pöllö! Etkö sinä ymmärrä selviä sanojakaan? Nythän Martti on luopunut isästänsä ja äidistänsä, kun hän on pois ajettu kodista. Ja jos hän ainakin tuon Kolkin tyttären saanee, kaikkien keinojesi läpitse, niin silloinhan hän on vaimoonsa sidottu; luulisipa noin selvän asian ymmärtävän", selitti Katru toimessaan.
"En minä noin vasenkätistä selitystä ymmärrä, enkä semmoista tahdo koskaan ymmärtää. Älä nyt rupea raamatuita selittämään, koska ei ymmärryksesi näy jaksavan vähemmin painaviakaan asioita käsittää -- mutta minä luulenkin, että he ovat jo kuulutetut", sanoi Kirri.
"Kutka?"
"Enkö minä jo sanonut, ett'et sinä nykyään ymmärrä paljon mitään! No hei Martti ja Aina", selitti Kirri.
"Vastoin kaikkia juoniasi ja viisauttasi?!"
"Ovatko ne yksin minun juoniani? Olethan itsekin tehnyt sen asian estämiseksi mitä suinkin olet voinut", huomautti Kirri.
"Niin, mutta miehen sanotaan olevan lahjoitetun suuremmalla viisaudella kuin vaimon", sanoi Katru yhä selitellen vielä raamattua.
"Miehen viisauden pitäisi olla vaimon viisautta suuremman hyvään eikä pahaan. Nyt kun alat peljätä, että kaikki juonet ja kavaluudet ovat turhaan rauvenneet, soisit sinä minun viisauteni pahaan olevan suuremman sinun viisauttasi; muuten en ole kuin pöllö", intteli Kirri puoltansa oikeaksi.
"Pöllöpä kyllä, kun et kykene yhtä parikunnan kuulutusta estämään!"
"Entäs itse?"
"Sinähän tuota iloitsit ja kerskasit Rehkoselta saaneesi semmoisia neuvoja, jotka vissiin auttaisivat".
"Entä sinä itse Rehkosen Pirkolta kainalotilkun kääntämisen keinolla?"
"Suostuithan tuohon itsekin, sentähden ei asia ole paremmin minun kuin sinunkaan."
"Älkäämme niistä asioista kiistelkö ja ruvetko keskenämme riitelemään, sillä totisesti olemme samassa kadotuksessa; työläs on meidän potkia tutkainta vastaan", sanoi Kirri viimein sovittavaisesti.
"Voi kuin minä pelkään! Todellakin hiki päältäni juoksee -- voi minun poikaani Marttia!" sanoi Katru unhottaen riitansa miehen kanssa ja alkaen vaipua taas entiseen surumielisyyteensä.
"Ne ovat parempia tunteita; anna niiden päästä valtaan, niin sydäntäsi helpoittaa! Minun on tuntoni jo paljon helpompi, kun olen ruvennut paremmasti ajattelemaan", sanoi Kirri kehoittavaisesti.
"Ainahan olen lapsiani rakastanut", sanoi Katru äidillisesti.
"Sitä ei saata kukaan sanoa, ett'et sinä ole ollut äiti lapsillesi ja isällinen sydän rupeaa minussakin aina enemmän vaikuttamaan; anna sinäkin äidillisen sydämesi tässäkin vapaasti hehkua, niin asiamme kääntyvät pian hyväksi", sanoi Kirri kesytellen vaimoansa.
"Mitä sinä sitten oikein tarkotat?" kysyi Katru jo vähän lauhtuneena.
"Tarkoitanpa sitä, että otamme Martin takaisin kotia ja vielä Ainan kaupan päälle ja että laitamme heidät naimisiin, jos eivät he ole jo ennen siihen menneet", sanoi Kirri rohkeasti.
"Tuommoisen ihmisen kanssa?!"
"Ihmisessä ei moitetta liene, sillä kaikki kunnialliset ihmiset kiittävät Ainaa. Hänellä on ollut monta kunniallista kosiaa tarjolla, mutta hän ei huoli vaan kenestäkään muusta kuin Martista, eikä Martti kenestään muusta kuin hänestä; miksi me rupeaisimme heitä eroittamaan? Minä rupean jo ymmärtämään, että me olemme petetyt, surkeasti petetyt", puheli Kirri edelleen.
"Keneltä petetyt?"
"Sussolta, Lillulta ja Rehkosen joukolta."
"Mutta ketä ovat ne kunnialliset ihmiset, joista mainitsit?"
"Kaikki muut ihmiset, paitsi Susson ja meidän asiamiehemme", viittaili Kirri.
"Ainoat, jotka ovat tahtoneet ja kokeneet säilyttää onneamme, rikkauttamme ja kunniaamme", sanoi Katru katkerasti.
"Ainoat, jotka ovat tahranneet meidän kunniamme ja saattaneet meidät pilkan ja naurun esineiksi kaikkien oikeain ihmisien silmissä ja jotka ovat tehneet meidän ja monen muun elämän näin katkeraksi ja tuskalliseksi. Jos ei heitä, hiton henkiä, olisi ollut, olisi tämänkin asian kanssa paljon paremmasti kuin nyt on, sillä luulenpa, että ilman heitä ja sinutta olisi ymmärrykseni paljoa pikemmin selvennyt, käsittämään totuuden, naapurin Maijan viimeinen puhe sen viimein toki teki", puheli Kirri oikeen tosi heränneenä.
"Tuommoinen miehuus, johon olen niin ehdottomasti luottanut!" sanoi Katru yhä karrutellen.
"Luulenpa että nykyiset ajatukseni ovat ainoa oikea miehuus tässä asiassa; edelliset toimeni ovat olleet juoru-ämmäin toimia", sanoi Kirri perään-antamatta.
"Voi hyvä Jumala! Mihin minä nyt joudun; sinäkin tuommoinen!" sanoi Katru kovin murtuneena.
"Ajattele sinäkin vähän enemmän! Sinä olet Martin, niinkuin muidenkin lastemme äiti; sinä olet häntä kantanut sydämesi alla. Sinä tunnet surua, tuskaa ja pakotusta sydämessäsi Martin tähden ja luulet, että se on muiden pahansuopain ihmisten panema kiusaus, joka kuitenkin on luonnollinen äidin rakkaus lastansa kohtaan. Käännä se tunne oikeen päin ja anna sen päästä voitolle ja huomaa, että itse olet syypää murheesesi", lohdutteli Kirri murheellista vaimoansa olkeen saarnamiehen tavalla.
"Mitä sitten tahdot, jos niin kävisi sydämeni kanssa?" kysyi Katru.
"Tahdon että kuuntelisit minua ja antaisit minun vapaasti hallita tässä asiassa!" pyyteli Kirri.
"Minkä sitten tekisit?"
"Aijon ensin kutsua Kolkin tänne ja sitten käydä sovintoon hänen kanssaan. Sen toimeen saatuamme kutsumme Martin ja Ainan kotia ja pidämme aina niinkuin omat rakkaat lapsemme heidät molemmat kotona", selitti Kirri.
"Ja annat sen kuusikymmentä markkaakin mennä hukkaan, jonka maksoit Markulle, ett'ei hän antaisi toista kuittia; eipä nyt ole raha mistään arvosta -- kuinka monta lyijykynää sillä rahalla olisi voinut ostaa?" muistutti Katru pisteliäästi.
"En huoli siitä rahasta, enkä muusta mistään mitään, kun vaan saan poikani takaisin, Kolkin sovitetuksi, pilkan ja naurun pois päältäni ja omalletunnolleni rauhan. Ensikerran eläessäni tunnen, ett'ei raha polta mieltäni, ja luulenpa, että tuo on jotakin, joka on parempaan päin. Olkoon tuo hulluuteen tuhlattu raha oman tyhmyytemme ja hulluutemme ainaisena panttina ja sinettinä", sanoi Kirri vapaasti.
Katrulla ei ollut mitään karruttamista siihen.
"Tottapa me käskemme Kolkin tänne?" sanoi Kirri, tovin vaiti-olon perästä.
"Kolkin? Suurimman vihamiehemme!" tokasi Katru.
"Kolkki ei ole koskaan ollut vihamiehemme; päinvastoin on hän osoittanut suopeaa jalomielisyyttä meitä, niinkuin kaikkiakin ihmisiä kohtaan. Mutta me olemme itse tyhmällä käytöksellämme saattaneet itsemme häpeään ja Kolkin yrmeäksi kohtaamme. Parasta on, että heti kutsumme hänen tänne", sanoi Kirri toimikkaasti.
Sitten kutsui hän poikansa, Eskon, huoneesen ja sanoi hänelle: "Pane heti hevonen aisoihin ja aja Kolkkilaan. Sano Kolkille terveisiä minulta ja pyydä häntä minun nimessäni, että hän olisi siivo ja tulisi heti sinun mukanasi minun puheilleni! Hän ehkä myös tietää missä Martti nykyään majailee", lujenteli vaan Kirri.
"Kyllähän Kolkki hyvinkin lähtee Eskon kutsumalle! Viimeskin kun hän kävi Kolkkilassa, oli Kolkki ottanut Eskon niskasta kiinni ja paiskannut hänen ulos huoneesta; Kolkki on itse ylpeys", vastusteli Katru.
"Mitä emo edellä, sitä penikat perässä, sanoo sananlasku ja niinpä on taitanut käydä tässäkin. Luultavasti on Esko siellä käydessään osannut tehdä sitä samaa, mitä on meidän nähnyt täällä kotona tekevän, ja puhua sitä, jota on kuullut meidän puhuvan, ja silti en saatt..."
Samassa tuokiossa töytäsi Pirko huoneesen, niinkuin suuri tuulispää, jonkatähden Kirrin puhe jäi kesken.
"Voi s----a! Oletteko pirumpaa koskaan kuulleet? Kolkki on ottanut Martin kotiansa -- voi pirua -- toisen lapsen!" säyhysi ja huusi Pirko läkähtymäisillään.
"Mene!" sanoi Kirri Eskolle tiukasti, osottaen samalla lauseella olevansa yhtäkaikkinen koko tuolle Pirkon uutiselle, joka hänen mielestänsä oli niin isosta arvosta.
"Älä häntä nyt niin kiireesti hätyytä lähtemään, ennenkun saamme kuulla mitä Pirkolla olisi vielä sanottavaa", sanoi Katru.
Samassa syöksähti Lillu huoneesen; hänenkin ulkomuotonsa osotti hänellä olevan tiedossa jotain hyvin merkillistä.
"Voi herra-jee, isäntä ja emäntä kulta! Oletteko kuulleet ett...?"
"Että Kolkki on ottanut Martin tykönsä", keskeytti hänen Kirri.
"Niin, ja että Martti ja Aina ovat kuulutetut?" lisäsi Lillu syvään hengittäen ja odottaen suoranaista ja ankaraa vaikutusta uutisilleen.
Niitä ei puuttunutkaan, sillä heti tuon kuultuansa tarttui Katru päähänsä ja rintaansa ja huudahti: "Voi Jumalani!"
"Kuolema, kauhistus! Se ei ole tosi; tunnusta paikalla että valehtelit!" sanoi Pirko kauhistuen.
"Kerranko he ovat kuulutetut?" kysyi Kirri kylmästi, sillä Lillun ja Pirkon uutiset eivät olleet häntä vähääkään liikuttaneet.
"Joka-ainokainen kolme kertaa ja se sanoma ei olekaan valhe, sen vannon rehellisyyteni kautta", sanoi Lillu, ikäänkuin paheksuen, kun hänen rehellisyyttänsä epäiltiin.
"Voi Jesus!" kiljasi Katru toistamiseen ja valkeni valkeaksi kuin palttina.
"Rauhoitu Katru!" sanoi Kirri vaimollensa; sitten sanoi hän Eskolle: "Minä olen jo monta kertaa sanonut sinulle: Mene ja siinä sinä yhä vielä kuhnailet! Ymmärrätkö?"
Paikalla lähti Esko sinne, johon hän oli määrätty.
"Soisimme teidän menevän pois, sillä tarvitsemme olla kahdenkesken", sanoi Kirri sitten kylmästi Lillulle ja Pirkolle, jotka heti tuon epäsuosiollisen lauseen kuultuansa poistuivat ja loivat hätäisiä ja kysyviä silmäyksiä toisillensa.
"Kuinka minä voin kestää kun Kolkki tulee?" lausui Katru Lillun ja Pirkon pois mentyä.
"Jos olet häntä kohtaan pahassa paatuneessa ja valheellisessa mielessä, niin on sinun vaikea totuuden edessä kestää, mutta jos sinä sovinnon kättä tarjoat, niin kaikki käypi hyvin", sanoi Kirri.
"Kolkille?! Sitä en tee vihamiehelleni", sanoi Katru tuimasti.
"Kolkki on kohta täällä; koeta nyt käyttää itsesi niinkuin järjelliset ihmiset!" sanoi Kirri.
Samassa tuokiossa astuikin Kolkki huoneesen.
"Olette kutsuneet minun tänne", sanoi Kolkki puoli-yrmeästi.
"Niin olemme tehneet; sovinnon kättä minä tarjoan. Voi Kolkki kulta! Mitenkä me saisimme nuot pahat välimme sovitetuksi?" sanoi Kirri puoli-pelvossaan.
"Eihän ihmisellä ole mitään jalompaa tehtävää tässä maailmassa, kuin sovinto riitaveljen kanssa", sanoi Kolkki ja hänen kasvonsa kirkastuimat tuommoisia Kirrin suusta kuullessaan, sillä senkaltaista ei hän ollut odottanut.
"Martti on teillä?" kysyi Kirri.
"Martti on meillä", oli vastaus.
"Niinkuin oma lapsenne?"
"Niinkuin oma lapseni, paljojen lasteni seassa. Minun täytyi Martti ottaa kotiani, jos mieli oli saada heidät pelastetuiksi siitä perikadosta, johon he muutoin olisivat välttämättömästi joutuneet", sanoi Kolkki suorasti.
"Jalosti tehty. Kolkki kulta, jalosti. Nyt minä alan ymmärtää, että ilman teittä ei olisi enään Marttia ja tuskinpa Ainaakaan. Voi minua onnetointa mihin vaaraan olin syöstä omani ja teidän lapsenne! Minä olen syyttä ajanut pois oman lapseni, joka ei vielä kertaakaan ole tehnyt vastenmielisesti kohtaani, paitsi molemmissa naimisissaan, joissa kumminkin hän oli oikeassa ja minä väärässä, vaikka minä hänen ajoin armotta tyhjään avaraan maailmaan. -- Minä olen julmasti loukannut teidän tyttärenne ja teidän kunniaanne, saatatteko kaikki nuot antaa minulle anteeksi?" puheli Kirri katuvaisesti ja sovinnollisesti.
"Kun teissä kerran on rehellinen katumus saanut vallan, niin minä voin sydämestäni anteeksi antaa ja kaikki unhottaa", sanoi Kolkki.
"Yksi asia vielä: kun teillä on ehdotoin etuoikeus niin Marttiin kuin Ainaankin, suvaitsetteko minun molemmat ottaa tyköni? Minä tahtoisin molemmat pitää lapsinani ja palkita heille mitä rikkonut olen", ehdotteli Kirri.
"Kun teissä on paremmat tunteet saaneet vallan, niin minä myönnän, muutoin olisi se mahdotoin. Yhden ehdon kumminkin toki teiltä vaadin, ennenkun lopullisen suostumukseni pyyntöönne annan. Vaadin teiltä lujan lupauksen, että lapseni talossanne ihmisen arvoisena kaikin puolin edespäin pidätte. Isoja perinnöitä ei hänellä nykyään ole, mutta hänellä on puhdas sielu, joka useinkin on suuremmasta arvosta elämän myrskyissä, kuin kullat ja hopeat. -- Tuon pyyntöni jos lupaatte vilpittömästi täyttää, niin myöntymykseni on luja ja valmis", puheli Kolkki jäykästi.
"Niin paljon kuin minussa voimaa on, tahdon korjata rikostani ja kohdella häntä lempeydellä ja ystävyydellä. Eiköhän ole parasta, että heti laitan Eskon hevosella heitä noutamaan? Vai kuinka Kolkki?" myönsi ja kyseli Kirri.
"Tehkää niin!"
"Tuossa on, Kolkki, käteni! Sydämeni on sulannut ja tunnon rauha on palannut pimitettyyn sieluuni ja se tuntuu niin suloiselta kuin nousevan lempeän keväisen aamu-auringon kirkkaat ja lämmittävät säteet. Tuskaa, vaivaa ja surua olen onnetoin suotta paljon kärsinyt oman tuhmuuteni tähden, mutta nyt se on toki ohitse mennyt", puheli Kirri edelleen.
"Tuossa on myös sovinnon käsi ja siinä samassa sovinnon sydän", sanoi Kolkki, ja he puristivat toisiansa kädestä, vahvistukseksi sovinnolleen.
"Mene heti panemaan hevonen aisoihin, aja Kolkkilaan ja pyydä, että Martti ja Aina olisivat hyvät ja tulisivat sinun mukanasi täällä käymään", sanoi Kirri Eskolle.
Esko lähti.
"Rupeaapa minunkin sydämeni sulaamaan", mutisi Katru puoliääneen.
"Mitäs emäntä miettii tästä asiasta? Olettehan mykempi Bileamin aasia!" sanoi Kolkki Katrulle ja käveli häntä kohden.
"Mitäpä siihen meikäläiset sanovat, kun niin viisaat asioista päättävät", sanoi Katru pistelevästi, vaikka hänkin oli jo saanut paremmat ajatukset, vaan hänen oli vaikea niin pian tunnustaa mielipiteitänsä vääriksi.
"Älkää olko, emäntä, noin pisteliäs tänä suurena sovinnon päivänä! Onhan teillä yhtä iso osa asiassa kuin meilläkin", sanoi Kolkki.
"Pois komppeilemiset ja pistopuheet! pois viha ja vaino!" sanoi Kirri Katrulle.
"Samoin minäkin tunnen tarpeelliseksi, kun ma vaan kehtaisin sen tehdä", sanoi Katru ikäänkuin peläten, että sovelias tilaisuus ja aika ehkä luiskahtaa pois hänen käsistänsä, jos ei hän nyt jotain toimi nykyisten tunteittensa eduksi.
"Ei mitään hyvää ja jaloa pidä hävetä", sanoi Kolkki.
"Sovintoa minäkin halajan; tässä on käteni", sanoi Katru, tarjoten kättänsä Kolkille.
"Kas niin, emäntä!" sanoi Kolkki ja tarttui emännän tarjottuun käteen.
"Sydäntäni helpoittaa", sanoi Katru.
"Tiesinhän minä sen, sanoinhan minä sen. Ei mikään ole autuaallisempaa eikä lämpöisempää, kuin sovinto riitaveljein välillä. -- Mutta enhän ole ollenkaan muistanut Kolkilta vakuudeksi kysyä, joko Martti ja Aina ovat kuulutetut?" sanoi Kirri.
"Jo kolmastikin", oli vastaus.
"Sen parempi. Tässä tulee meille lysti ja muutamille pitkä nokka", sanoi Kirri ja hän näytti nykyään hyvin miettiväisen näköiseltä.
"Mikä on tarkoituksesi?" kysyi Katru.
"Tarkoitukseni on tämä: kun Martti ja Aina ovat jo kolme kertaa kuulutetut ja kun he tulevat tänne, niin kutsutaanpas pastorikin vieraaksemme; siihen onkin hyvä tilaisuus, koska tiedän hänen olevan käymässä sairaan luona -- ja sitten pidetään häät paikalla, Katru", selitti Kirri iloisesti.
"Oletkos ymmärryksesi kadottanut? Mistä näin pikaan saadaan vieraita ja ruokaa niille?" sanoi Katru säikähtäen.
"Meillä kyllä on aitassa ja salvassa ruokaa ja juomaa; sieltä juoksee kun juokseman pitää. Me emme vaadikaan herkullista ateriaa, vaan tyydymme yksinkertaiseen ravintoon; kyllä muu tapahtuva lysti palkitsee harvat ruoka-lajit, sillä enpä aio kutsua vieraiksi kuin Rehkosen joukon ja Lillun", selitteli Kirri.
"Pahimmat pirut!" sanoi Kolkki säpsähtäen.
"Juuri niin ja sentähdenpä he juuri tarvitsevatkin saada pitkän nokan", sanoi Kirri.
"Entäs Susso?" muistutti Katru.
"Häntä en tahdo nähdä. Hänestä ovat kaikki nuot juonet ja kiusat vuotaneet; hän on itse piru ihmishaahmossa; häntä en kärsi", sanoi Kirri Lujasti.
"Äsken en rohjennut vielä sanoakaan, että Martti ja Aina ovat jo -- vihityt; eilen kävi pastori meillä heidät vihkimässä", sanoi Kolkki.
"Sepä uutinen on vähän hankalampi", sanoi Kirri ja mietti. "Mutta ei sekään pilaa vielä meidän lystiämme. Sali juhlalliseksi, vihkituoli voimaansa niinkuin ainakin. Heti kun Esko tulee kotia, menköön vahtaamaan pastoria, ett'ei hän pääse sivu. Hannu paikalla käskemään Rehkosta koko joukkoneen tänne ja Lillu kanssa -- muistatko Hannu, Lillu kanssa! Mutta ei mitään muita kutsuja kuin meillä käymään", lisäsi Kirri.
Hannu lähti paikalla toimiinsa ja samassa tulivat Martti, Aina ja Esko.
"Hyvää päivää!" sanoi Martti vetäytyen nurkkaan.
"Hyvää päivää!" sanoi Ainakin ujosti.
"Päivää, päivää, lapseni! Me olemme tulleet täällä toiselle tuulelle ja mielelle. Saatatteko, rakkaat lapseni, antaa meille anteeksi kovan ja tyhmän käytöksemme teitä kohtaan?" sanoi Kirri.
"Jos kuin, isä kulta", sanoi Martti.
"Entäs Aina? Paljon on tosin uskallettu silloin, kun pyydetään sovitusta siltä, joka syyttömästi on niin paljon saanut kärsiä, mutta sydämeni ei tunne saavan rauhaa, jos en pääse sovintoon sinunkin kanssasi", puheli Kirri Ainalle.
"Sydämeni on sula ja leppyisä kaikkia ihmisiä kohtaan. Miksikäpä olisinkaan teille suutuksissa", sanoi Aina lempeästi.
"Kas niin, lapseni! Nyt olemme sovitetut ja lapsinani rakkaina tahdon teidät molemmat pitää. Katuen entistä käytöstäni kohtaanne, tahdon korjata mitä rikkonut olen. Sen kolmetuhatta markkaa, jonka lupasin Martille ja Sussolle, jos toisensa naisivat, annan tässä nyt teille häälahjaksi, koska kuulutte häitänne pitäneen, ja on tämä lahja oleva ensimäinen suosioni osotus teille", sanoi Kirri ja rupesi ojentamaan rahoja Ainalle.
"Anna lahjasi antamisen olla siihen hetkeen asti, kun pastori ja mieli-vieraasi tulevat! Silloin sen vaikutus on suurin", muistutti Katru.
"Oikeen sanottu, Katruseni, oikeen. Pitihän meidän näyttää pitkää nokkaa ja tosiaankin se temppu on oivallinen nokan jatko", sanoi Kirri ja keskeytti lahjansa antamisen.
"Kiitämme nöyrimmästi! Millä me olemme semmoisen hyvyytenne ansainneet?" sanoi Aina ujosti.
"Ei mikään maailmallinen hyvyys voi palkita niitä kärsimyksiä, joihin sinun olemme saattaneet", sanoi Kirri. Sitten kääntyi hän Katrun puoleen ja sanoi: "No mutta ethän sinä Jumalan tähden virka mitään pojallesi ja miniällesi!"
"Pyydän anteeksi; enempää en jaksa", sanoi Katru, samassa kun hän tarttui molempia syliksi.
"Ei, äiti kulta, ole mitään anteeksi pyytämistä", sanoi Martti ja kyyneleet valahtivat hänen silmistänsä.
"En minä ole koskaan ollut teille vihamielinen; teillä oli vaan pieni erehdys: te luulitte Martin olevan teidän ijankaiken, vaan hän olikin -- minun", sanoi Aina.
"Oivallisesti lausuttu, lapseni, oivallisesti ja jalosti! -- mutta laittakaa vihkituoli valmiiksi!" sanoi Kirri.
"Mitä sillä tehtäisiin?" kysyi Aina hätäisesti.
"Yhtä toki kysyn teiltä, ennenkun vastaan siihen kysymykseen: saatatteko tulla tähän kovaan kotiin asumaan, niinkuin ainoaan kotiinne?" sanoi Kirri.
"Voi isä kulta, kuinka mielellämme sen teemme. Tiesinhän minä, että te olette hyvä", sanoi Martti, tarttuen isäänsä syliksi ja pyyhkien kyyneleitä silmistänsä.
"Entäs Aina?" kysyi Kirri.
"Kussa Martti on, siellä tahdon myös minä olla kuolemaani asti; minä kiitollisuudella vastaan-otan tarjoamisenne", sanoi Aina.
"Nyt minä vasta sanon mitä vihkituolilla tehdään. Pastori on kutsuttu tänne ja tahdonpa, että hän siunaa teidät tässä vihkituolin ja meidän silmiemme edessä, harmiksi Rehkosen joukolle, Lillulle ja heidän laisillensa. Rehkosen joukko ja Lillu ovat kutsutut tänne juuri siksi hetkeksi. Laittakaa itsenne sitävarten juhlapukuun ja laittakaa vihkituoli valmiiksi, sillä aika on lyhyt", selitti Kirri.
"Tahdotte siis pahimpain ja ilkeimpäin parjaajaini ja parasten entisien ystävienne edessä tunnustaa erhetyksenne, ja siitä tulen vakuutetuksi sovintomme olevan sydämen sovinnon -- jaloa, ylevää!" sanoi Aina.
"Niin, niin! En kenenkään edessä häpee tunnustaa erehdystäni ja sovintomme todellakin on sydämen sovinto, eikä tyhjä huulten höpinä", sanoi Kirri.
"Me suostumme ehdottomasti esitykseenne", sanoi Aina iloisesti, ja paikalla rupesivat he tekemään vihkituolia.
Juuri kun he olivat sen valmiiksi saaneet, tuli Susso vapisevana ja hätääntyneenä huoneesen.
"Voi hyvä Jumala! Mitä nyt kuuluu, hyvä isäntä ja emäntä", sanoi hän heti huoneesen päästyänsä, sanomatta hyvää päivääkään. Hän oli niin kauhuksissaan, ett'ei hän huomannut syrjäpielessä olevia Kolkkia, Marttia eikä Ainaa!
"Mitä vainen?" kysyi Kirri kylmästi.
"Voi hyvä Jumala! Martti ja Aina ovat kuulutetut kaksi kertaa", sanoi Susso läähöttäen.
"Ummellensa kolme kertaa", sanoi Kirri kolkosti.
"Voi hyvä Jumala! Vai jo ne ovat kolmasti kuulutetut! Tulin tänne tuumittelemaan mitenkä Martti saataisiin erilleen tuosta Kolkin heittiöstä. Minä maksaisin kuulutus-rahat ja kaikki muut kulutukset. Kyllä minulla rahaa on: nisujen ostajia on joka päivä niinkuin markkinoilla. Minun käypi Martti-riepu niin kovan säälikseni, kun hän joutuu tuommoisen kanssa -- voi hyvänen aika minua -- eikö se vielä kävisi laatuun? Ei vielä olisi hiljaista -- minä maksan kaikki -- yhy! Mutta mitä tuo vihkituoli merkitsee? Eihän vaan aiota Marttia vihkiä? -- Vai jo he ovat kolmasti kuulutetut!" -- höpisi Susso suuressa ahdistuksessaan puoli hurmeentuneessa tilassaan.
"Kolmasti kuulutetut ja eilen puolenpäivän jälkeen vihityt", sanoi Kirri jäykästi.
Kolkilta purskahti aika nauru ja Susso vilkaisee heti ympäri huonetta ja huomaitsee Kolkin, Martin ja Ainan.
Jos Susso-raiska oli ennestäänkin hämillä, mutta nyt vasta hän ahdistukseen joutui. Tieto tuosta, että Martti oli nyt ijäksi häneltä mennyt ja ett'ei tuokaan kovan monen miehen saamisen yritys onnistunut, Kolkin pilkkaava nauru ja katse, Martin ja Ainan ilve-hymy, tieto siitä, että he kuulivat kaikki hänen puheensa ja vehkeensä, ja Kirrin kylmä käytös häntä kohtaan vaikuttivat sen, että hänen silmänsä remahtivat selällensä ja ymmyrkäisiksi kuin suitsirenkaat. Hänen henkensä salppausi niin, ett'ei hän voinut toviin aikaan hengittää ulos eikä sisälle, jonka vuoksi hänen poskensa pullistuivat kuin pillipiiparin posket ja hän tuli punaiseksi korvia myöden kuin leppäkerttu; se oli yhtä surkuteltava kuin naurettavakin näkö.
"Poh!" poksahti viimeinkin henki luonnollista tietänsä ja sitten hän läähötti kovasti jonku ajan.
"Täälläkö nuotkin pirut olivat!" mumisi hän itseksensä läähötyksensä seasta ja vähän toinnuttuansa sanoi hän: "aiotteko minua narrinanne pitää?"
"Onpa kaikki entiset ja nykyiset juonesi tullut ilmi, Susso! Ethän enään ruvenne vihityn parikunnan väliin tunkeumaan. Sinun tähtesi tämä ja monta muuta asiaa on käynyt ikäväksi ja nyt ymmärtänet, ett'ei sinulla täällä ole enään mitään vaikutusalaa", sanoi Kirri lujasti.