Chapter 3

"Sinä olet oikeen kummallinen ihminen! Jos kuka mitä puhuu, uskot sinä heti heitä ja käännyt sinne päin! Luulempa, että sinä itse kohta rupeat Kolkin tytärtä toimittamaan miniäksemme, sillä sinä et näy uskovan vähääkään mitä minä ja muut olemme hänestä kuulleet. Mutta Kolkin asiamiehet -- kas! heitä sinä kyllä uskot ja kuuntelet! Miehinen mies! Sussokin on kohta täällä, eikä Martille ole puhuttu sanaakaan koko Sussosta. -- Martti tänne ja sukkelaa! Kyllä minä teidät, vetelykset, opetan tässä nuijottamaan ja kaikkia juoruja uskomaan. -- Martti tänne ja sukkelaa!" sanoi Katru vihoissaan, kun pelkäsi, ett'ei tässä muu auta.

"Jotakinhan tuota tulee uskomaan ja sanomaan tässä alinomaisessa juorujen liekissä; kun nuot tiedot ovat niin vastakkaiset ja toisistansa niin suuresti eriäväiset, niin ei tahdo tietää mitä uskoa, mitä ei. Mutta siltä minusta taas tuntuu, kun sinä olisit oikeassa ja minä väärässä. Käske Martti tänne, että saamme hänen kanssaan tuumitella", sanoi Kirri, taas ehki kääntyneenä toisaalle!

Katru lähti ulos.

Kirri parka oli kovin vaikeassa asemassa, noiden alinomaisten juorujen helletten keskellä. Oikeen hän hikoili Katrun ulos mentyä. Hän väänteli käsiään ja mumisi itseksensä.

"Mitähän tästä asiasta viimein tuleekaan? Huh, huh! oikeenpa päätäni ppörryttää. Mikä näistä kaikista on totta, mikä valhetta? -- -- ei, ei, mutta se köyhyys -- ja jos hän on semmoinen kuin sanotaan -- ei, ei, se ei sovi, ei ensinkään."

Samassa tulivat Katru ja Kirsti huoneesen.

"Kävikö naapurin Maija täällä?" kysyi Kirsti heti tultuansa.

"Kävipä kyllä ja sanoi Kolkilta varastetut jyvät löydetyn sinun aitastasi, vaikka sanoit ne kauppamieheltä löydetyn! Semmoinenko ihminen sinäkin olet, että vasten parempaa tietoasi puhut sillä lailla ja koet omia asioitasi työntää muiden niskoille? Ja eiväthän jyvät kuulu olleen Ainan varastamia, niinkuin sinä sanoit!" sanoi Kirri Kirstille nuhtelevaisesti.

"Voi pirun väki -- vai niin! Kolkkilan emännältä itseltään minä ostin ne jyvät, jotka Kolkki minulta kävi pois riistämässä, ja sinne nekin menivät -- vai niin! En olisi tahtonut Kolkin emännän kunniaa loukata ja silti vähän valehtelinkin. -- Niin, niin -- asia on tosi, niinkuin nyt sanoin ja, ja Aina on ne jyvät varastanut, jotka Kolkki kävi kauppamieheltä pois noutamassa", sanoi ja puhui Kirsti tohisten ja hätäillen.

"Ymmärrätkö nyt asian oikean laidan?" kysyi Katru Kirriltä, katsoen häntä silmiin voittoriemulla.

"Sydäntäni helpoittaa ja kaikki epäluulo rupeaa vähitellen haihtumaan. Kolkkilaiset ovat siis kaikin epärehellisiä ihmisiä!" sanoi Kirri, sillä Kirstin puhe oli niin todenmukaista, että se taas täydellisesti vakautti hänen uskonsa.

"Mitenkähän toki nuot Kolkin penikatkin olisivat oppineet varastamaan, niinkuin Ainakin, jos ei emänsä edellä olisi heitä opettanut? -- Vai niin, vai piti naapurin Maijan jo osata valehtelemaan -- ei maar se, piru, osaa! Kolkin lähettiläshän hän on, aivan Kolkin, sen minä varmaan tiedän. Mutta kun minä hänen tapaan, kyllä minä hänen, sen vietävän, opetan ja kunnioitan -- no ei -- älkää puhuko tästä asiasta kauppamiehelle mitään, ett'ei hän tulisi joutavan tähden juoruihin sekoitetuksi", pyyteli Kirsti viimeiseltä, sillä hän pelkäsi sen kautta hirmuisen valheensa tulevan ilmi.

"Yhä selvemmästi rupeaa huomaamaan, että te olette oikeassa ja minä väärässä. Kiitos, Kirsti, puheestasi!" sanoi Kirri.

"Ei siinä kiittämistä; ainahan oikea asia puolensa pitää", sanoi Kirsti ja lähti pois. -- Samasta avauksesta tuli Martti sisälle.

"Miksi isä minua käski?" kysyi Martti.

"Sinun pitää, Martti, paikalla noutaa kihlasi pois Kolkin tyttäreltä, Ainalta, ja ottaa heti erosi semmoisesta ihmisestä; me emme voi semmoista ihmistä kärsiä. Me olemme äitisi kanssa katsoneet sinun parastasi ja tuumineet sinulle sopivamman morsiamen, joka on kohta täällä ja jonka kanssa saat itsekin asiasta tuumitella, ja niin paikalla kihlata; sitten ensi pyhänä kuulutuksille, harmiksi Ainalle, Kolkin koko perheelle ja -- pirulle", puheli Kirri Martille.

"Puhutpa nyt niinkuin kelpomies", sanoi Katru Kirrille, kun huomasi saaneensa hänen täydellisesti voitetuksi.

"Mitä te, isä, nyt puhuitte? En ymmärtänyt sitä ensinkään", sanoi Martti hajamielisesti.

"Sanoin sitä, että saat ottaa toisen morsiamen, jonka jo olemme sinulle valinneet, ja erota entisestä. Se on tehtäväsi, sanon minä", sanoi Kirri tuimasti.

"Kenen?" kysyi Martti.

"Susson, nisujen leipojan."

"Kyllä se on paras, isä ja äiti, kun ette rupeakaan mihinkään keinoihin siinä asiassa", sanoi Martti välttelevästi.

"Susso on kohta täällä ja saatpa luvan sopia hänen kanssansa", sanoi Kirri lujasti.

"Vaikka tulisi kymmenen Sussoa ja nisujen leipojaa, se on yhden tekevä, sillä minä en kumminkaan muuta päätöstäni, vaikka vielä maailmakin päälleni raukeaisi. Miksikä te saatte semmoisia kiusauksia itsellenne, minulle ja meille?" sanoi Martti.

"Martti, Martti! Malta mielesi ja ajattele perään mitä teet!" sanoi Kirri leppyisemmästi. "Etkö tiedä olevasi minun poikani, ja siinä suhteessa on minun vallassani tehdä suuria muutoksia tulevaisuudellesi. Ajattele toki perään mitä teet, ennenkun rupeat tekemään niin itsepintaisia päätöksiä. Entisestään tiedät päätökseni Kolkin tyttären suhteen, nimittäin: jos hänen nait, niin et saa tinasta neulaa minulta perintöä, vaan saat paikalla marssia matkoihisi täältä, yhtä tyhjänä kuin olet tullutkin -- ymmärrätkös? Mutta jos tyydyt tuumiimme ja otat Susson vaimoksesi, niin saat paikalla, kun se on tapahtunut, kolmetuhatta markkaa käsirahoiksesi, joita saatte sitten yhtenä viljellä kuin parhain taidatte ja hyödyttää itseänne; yhtäkaikki saatte talossa asua niinkuin parhain taidatte. Ajattelepas nyt tarkoin: toinen epärehellinen, kelvotoin, köyhä rotta, jonka kanssa tulet itsekin yhtä köyhäksi; toinen komea, hyvämaineinen, varakas, nuori ihminen, joka vielä minultakin tuopi sinulle kolmetuhatta markkaa -- valitse! mutta valitse ymmärryksellä!" houkutteli Kirri.

"Minä olen jo valinnut ja siihen ei toki pitkiä aikoja tarvita. Vaikka vielä mitäkin juonia minun eteeni laittaisitte ja pauloja tielleni virittäisitte, en sittenkään muuta päätöstäni. Ja vaikka ajaisitte minun paikalla pois kotoa, yhtä tyhjänä kuin olen tullutkin tähän maailmaan, niin en minä saata enkä voi muuttaa päätöstäni, enkä toisin tehdä. Tässä minä, isä, olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi Martti lujasti.

Samassa tuli Susso. Hän oli hyvin teko-arkana ja tekohäpeissään. Hän katsella vilkuili ympäri huonetta, pitäen suutansa niin imelän ja hymyn näköisenä kuin suinkin mahdollista oli ja käytti itsensä hyvin kainon ja sievän tapaisesti.

"Hyvää iltaa (nyt oli ilta)! Olin tuolla kylissä asioitani ajelemassa, niin pistäysin teilläkin käymään -- yhy, yhy!" sanoi Susso, ryiskellen.

"Käy istumaan, Susso! Mitä sitä nyt kuuluu?" sanoi Katru hyvin imelästi Sussolle.

"Eipä mitään erinomaisia, mitä vaan tänne kuulunee?" sanoi Susso teeskennellen.

"Kuuluupa tuota tänne jos mitä. Tuo Kolkin rottahan tuo pakkauupi väkirynnäköllä taloomme, mutta se ei saa niin tapahtua. Olemme sinun kutsuttaneet tänne -- olisihan tässä taloa -- niin, kutsuttaneet sinun tänne, murhettamme lievittämään. Olemme, isännän kanssa, täällä tuumitelleet, että -- jos sinä siihen suostut -- otamme sinun miniäksemme; mitä sinä siihen vastaat?" tuumitteli Katru Sussolle.

"Mitäs minusta on tämmöisihin paikkoihin. Kyllä kaiketi Martti löytää parempiakin, ei hän toki katsokaan tämmöisten päälle", sanoi Susso laupiaalla, teeskennellyllä äänellä ja katsellen ehtimiseen Martin puoleen.

Jouduttuansa semmoiseen pinteesen, katsoi Martti parhaaksi lähteä pois koko huoneesta.

"Se sopii", sanoi Kirri.

"Kyllä me tiedämme sinun kelpaavan taloomme, ja oletkin toista kuin tuo Kolkin rotta. Sinä joka olet vielä niin nuori ja komea ihminen ja semmoinen saamamies sitten. Sinulla ei ollut kuin yksi lapsi ensimäisissä naimisissasikaan, mutta tuo Kolkin tyttö on vielä niin sikiävää sukuakin kuin russakat; hän saattaisi pian munia huoneemme täyteen; Kolkillakin on itsellään koko tusina kakaroita, kaikki elossa", puhui Katru innostuksissaan.

"Mitäs Martti itse sanoo asiasta?" kysyi Susso.

"Martti? Mikä itse hän on siihen asiaan? Saapa hän luvan tyytyä siihen, minkä me päätämme. Me emme ole vielä ennättäneet paljon puhua Martille tästä asiasta, eikä ole ollut tarviskaan; pää-asia on vaan se suostutko sinä tähän meidän tuumaamme vai etkö?" toimitteli Katru.

"Jos vaan minä teille kelpaan, niin kyllä kaiketi minä -- voi hyvänen aika minua -- kylläkaiketi minä -- -- -- suostun", sanoi Susso hyvin muka häpeillen.

"Heti kun asia tapahtuu, annan minä teille kolmetuhatta markkaa käsirahoiksi ja yhtäkaikki saatte kuolemamme jälkeen periä niinkuin toisetkin pojat. Vapaasti saatte asua ja olla talossa, niinkuin vaan haluttaa; sinä saat leipoa nisuja ja panna saaliisi omaan kukkaroosi -- eikö kelpaa?" ehdotteli Kirri pontevasti.

"Voi hyvänen aika tuota isäntää! Millä me -- tuota, millä minä olen ansainnut semmoisen hyvyytenne? En minä tarvitseisi semmoisia lahjoja; onpa noita rahoja tullut, nytkin viime markkinoilla kieppasin viisisataa markkaa", sanoi Susso kerskaten.

"Lillu sanoi kolmesataa", sanoi Kirri muistuttaen.

"Niin, Lillu! yhy! Enpä minä viitsi kaikille niin tarkoin saaliitani sanoa", sanoi Susso hämyillen.

"Asia siis on päätetty ja sanassani pysyn", sanoi Kirri varmuudella.

"Kylläkaiketi asia saa olla minun puoleltani päätettynä", sanoi Susso ja huokasi raskaasti, niinkuin ainakin se, jonka sydämestä kauvan rasittava murhe on pudonnut.

"Tästä ei pidä kenellekään puhua ja ensi pyhänä kuulutuksille, että pölähtää", sanoi Katru voittoriemussaan.

"Kylläkaiketi asia minun puolestani salassa pysyy, vaan se minua vaivaa, kun en ole Martin omasta suusta kuullut, mitä hän asiasta arvelee -- no ei kai Ainakaan häävi ole?" sanoi Susso hajamielisesti.

"Me tiedämme kaikki", sanoi Kirri.

"Vai tiedätte te toki! Semmoinenhan hän raukka kuuluu olevan, vaikk'en minä tahdo kenenkään kunniaa kalvata, enkä ketään panetella -- kun olisi Martti täällä!" sanoi Susso, sillä asia ei ollut vielä hänen mielestänsä varma kun Martti ei ollut virkannut hänelle mitään koko asiasta, ja siitä tuo hajamielisyys.

"Pian kaiketi Martti tänne saadaan", sanoi Katru ja käski Martin toisesta huoneesta saapuville.

"Me olemme äitisi kanssa puhuneet sinun ja Susson asian aivan valmiiksi; mitä sinä siihen sanot?" kysyi Kirri Martilta, hänen huoneesen tultua.

"Minkä asian?" kysyi Martti, olevinaan tietämätöin koko asiasta.

"Naimiskaupan sinun ja Susson välillä; mitä sinä siihen sanot, vastaa!" selitteli Kirri.

"Ennättäähän tuosta vastakin puhua", sanoi Martti häveten.

"Se asia ei saakaan jäädä vastaisiin aikoihin, se pitää päättää paikalla ja ensi pyhänä kuulutuksille", sanoi Kirri kiivaasti ja päättäväisesti.

"Antakaa Martin itsensä sanoa ajatuksensa", sanoi Susso ja katsoi imelällä hymyllä Marttia silmiin.

"Poika! Muista mitä olen sanonut", sanoi Kirri hyvin käskevästi ja muistuttavaisesti.

"Pitäneekö tuohon suostua", sanoi Martti, mutta tuon hän sanoi paremmin häpeästä Sussoa kohtaan, kuin todellisesta aikomisestaan yhtyä Susson kanssa, sillä hän oli hyväluontoinen mies, eikä olisi tahtonut Sussoakaan julkisesti loukata totuuden tunnustamisellansa. Vieläpä siinä oli sekin syy, että hän tahtoi päästä mitä pikemmin pois tuosta tukalasta tilastaan.

Jos oikeen katsomme tuon Martin vastauksen läpitse, niin heti huomaamme, ett'ei se ollut myöntävä eikä kieltävä, olihan vaan tuommoinen hätäpisto, joita ihminen on valmis keksimään, kun hänen sydämensä salaiset tunteet joutuvat semmoiseen ahdistukseen, että ne pitäisi yht'äkkiä päällimmäksi paljastaa, mutta jonka työn ja teon ajan ei hän katso vielä soveliaan olevan.

Vaikka tuo Martin vastaus oli niin ja näin, otaksuivat asian-omaiset kumminkin sen myöntäväksi, sillä Martin vanhemmat eivät olleet koskaan ennen kuulleet hänen myöntävän vähintäkään sinne päin, ja Susso ei liene kaukaan aikaan saanut kuulla kosimistuumissaan niinkään edullisia sanoja.

"Kas niin, poikani! kolmetuhatta markkaa on teidän", sanoi Kirri innostuksissaan, kuullessaan Martin vastauksen, ja Susso vetäsi henkeään hyvin syvästi ja sijoitti itsensä toiseen paikkaan.

"Voi hyvänen aika kun minä olen täällä kauan", sanoi hän sitten. "Taitavat ihmiset luulla, että minä -- minun pitää lähteä -- saammehan jälestä päin asiasta likemmin puhua ja tuumitella -- pitäkäähän asia salassa, siihen asti kun se tulee oikeaan loppuunsa -- no kylläkaiketi minä ennätän kihlat vastakin saada -- hyvästi!" lisäsi hän sitten hajamielisesti ja kättä puristaen jätteli hän Kirrin ja Katrun hyvästi. Sitten kääntyi hän Martin puoleen hiipistellen, mutta Martti oli vaipuneena niin syvä-, ja hajamielisiin ajatuksiin, ett'ei hän huomannut Susson koko hyvästijättö-puuhia. Siinä Susso likenteli ja täpisteli, sillä peräti sopimattomalta tuntui hänestä erota hyvästittä siitä, joka tästälähtien tulisi olemaan hänen elämänsä korkeimpana määränä.

"Etkö huomaa, Martti?" sanoi Kirri lujasti, kun näki viimein missä kiusauksessa Susso oli Martin huomaamattomuuden vuoksi.

Kuultuansa isänsä lujan ja käskevän äänen, heräsi Martti kuin unesta. Katsahtaen ympärillensä, havaitsi hän Susson jo kauan hänelle tarjotun käden ja päätänsä kääntämättä ojensi hän kylmästi ja pitkäveteisesti kätensä Sussolle; siihen tyytyi Susso ja lähti hyvällä toivolla pois. -- Tovin ajan perästä meni Marttikin.

"Asia sai paremman lopun kun voimme aavistaakaan", sanoi Kirri hyvillään, kun Martti oli mennyt.

"Niin toki, Jumalan kiitos!" sanoi Katru huoaten ja ottaen itsellensä hyvin hurskaan ja arvokkaan näköisen aseman.

Sinä iltana ei asiasta puhuttu sen enempää. Martti vaan näytti niin ajatuksiinsa vaipuneelta, ett'ei hän näyttänyt asuvan tätä mailmaa; hänen nykyinen olonsa näytti kalan elämältä. Kun aamu tuli, oli Martti niin umpimielinen, ett'ei kukaan kuullut hänen sanovan eli puhuvan yhtäkään sanaa; tavallisesti söi hän eineensä, otti kirveen käteensä ja meni rantteelle hakkaamaan.

Melkeen samassa tuokiossa tuli Kirrin ja Katrun nuorempi poika, Esko, huoneesen; hän oli tuiki hätääntyneen ja tyhmistyneen näköinen.

"No, mitä nyt?" kysyi Kirri.

"Martti löi kirveellä jalkaansa", sanoi Esko.

"Herra Jumala! Pääseekö hän sieltä omin voiminsa pois?" hätäili Katru.

"Juokseeko haava?" kysyi Kirri.

"Juoksee oikeen kovasti", vakuutti Esko.

"Kolkki pitää noutaa paikalla tänne, hän on tottunut haavojen sitoja ja hoitaja", sanoi Kirri hätääntyneenä.

"Kolkki! Minä kyllä rakastan lapsiani, mutta vaikka Martti juoksisi niin kuivaksi, ett'ei hänessä olisi mehua enempää kuin puristetussa silahkassa ja vaikkapa hän vielä paikalle oikeisi, en sittenkään antaisi noutaa Kolkkia -- no kaikkea sinä suustasi päästelet! Kolkkia! Mutta mene sinä itse sukkelaan avuksi, saattamaan häntä huoneesen ja, jos mahdollista, tukkimaan haavaa; minä lähtisin myös, mutta niinkuin tiedät, pyörryn minä kohta, kun ma näen vertä", sanoi Katru täydellä äiti- ja emäntävallalla.

"Pitää kaiketi minun lähteä häntä katsomaan ja auttamaan", sanoi Kirri tottelevaisesti ja meni.

"Miten Martti ennätti näin vähällä ajalla jalkaansa lyödä?" kysyi Katru Eskolta.

"Kun hän tuli rantteelle, seisoi hän siinä kirvesvarteensa nojaten niinkuin kuvapatsas ja niin rauhassa, ett'ei hän silmiänsäkään räpäyttänyt. Vihdoinkin alkoi hänen rintansa kohoilemaan, sitten lainehtimaan; sitten huokasi hän raskaasti, kohoitti hirveensä ja rupesi lyömään puuhun, mutta löikin suoraan jalkaansa", selitti Esko.

"Mikä Jumalan tähden vaivaa sitä miestä? Hän on koko yöntienoon ollut niin kummallinen ja umpimielinen, ett'en tiedä oikeen mitä hänestä ajatteleisin", sanoi Katru harmistuneena.

"En tiedä", sanoi Esko.

"No, kuinkas kävi?" kysyi Katru Kirriltä, joka juuri nyt tuli huoneesen.

"Haava saatiin tukkoon ja Martin henki on turvattu, Martti oli kerran sattunut näkemään Kolkin sitovan paljon vuotavan haavan, Martti seurasi esimerkkiä ja haava tyrehtyi", sanoi Kirri voittavasti.

"Mitä haavalle tehtiin?' utasi Katru.

"Ensinnäkin pidettiin jalka pystössä ja toiseksi koko jalka jäähdytettiin kylmällä vedellä. Kolmanneksi otti Martti kuluneista palttinatilkuista nykityitä lankoja, hierusteli kämmentensä välissä niistä parhaan kokoisen tukon, painoi sen haavan pohjaan ja sitoi sitten haavan tukevasti leveästä liinasta tehdyllä pitkällä siteellä, niin oli teko tehty; sillä hirveä vuoto kohta seisahtui", sanoi Kirri, ikäänkuin kerskaten.

"Ne ovat joutavia Kolkin temppuja. Kyllä kai haava olisi lakannut juoksemasta, jos olisi siihen kaatanut pikiöljyä", sanoi Katru, turvaten omiin lääkkeisinsä ja pahaan sisuunsa.

"Se olisi kyllä saattanut olla mahdollista, mutta annetaan hänen nyt vaan tuossa koettaa. Mutta luulempa minä tuon vahingon olevan Jumalan salliman", arveli Kirri.

"Mitenkä se on ymmärrettävä?" kysyi Katru.

"Kuulehan nyt!" kehoitti Kirri. "Nyt täytyy Martin pysyä koreasti kotona ja niin ei hän pääse yhtymään Kolkin tyttären kanssa, ja sillä tavalla hän vieraantuu pois hänestä. Sillä muutoin ei olisi hänehen ollut juuri paljon luottamista, jos kohtakin lupasi naida Susson, sillä poika on niin kummallisen salamielinen, ett'en oikeen tiedä mitä hänestä ajatteleisin. Nyt ei tunnu sydämessäni olevan yhtään liikaa painoa, kun asiamme olemme saaneet kerran noin hyvälle kannalle ja kun päälle päätteeksi sallimuskin näkyy meidän toimeamme suosivan", sanoi ja selitti Kirri erinomaisen kevennetyllä mielellä.

"Sinä olet oikeassa; tuo, jota ensin pidin suurimpana onnettomuutenamme, onkin, näen mä, oikeen ajateltuna, suurin onnemme, sillä todellakin se edistää meidän toimiamme paljon, sanomattoman paljon", sanoi Katru, myös suuresti lohdutettuna.

KOLMAS LUKU.

Kirrilän vanhuksien mielestä oli elämä nyt kaikin puolin niinkuin sen heidän mielestänsä ollakin tuli. Melkeen vakuutettuina siitä, että tuo heille niin vastenmielinen Martin naimahomma oli nyt tullut onnellisesti keskeytetyksi, olivat Kirri ja Katru erinomaisen hyvällä tuulella. He hoitelivat Marttia ja naimis-kaupasta ei puhuttu, ei Ainan eikä Susson puolesta, kunmnaltakaan puolelta mitään. Tuossa ainakin näennäisessä sydänten rauhassa kului useampia aikoja kaikessa sovinnossa ja hiljaisuudessa, mutta lieneekö kaikilla asianomaisilla ollut todellinen sisällinen rauha, sen jätämme tulevan ajan ja tulevain tapausten vastattavaksi.

Jonkun ajan kuluttua Martin jalan loukkaumisesta, tuli Kirsti entisellä tavallisella tohinallaan Kirrilään.

"Nyt ovat kaikki asiat hyvin päin, naapurin Kirsti", sanoi Kirri Kirstille heti hänen tultuaan, ikäänkuin olisi hän jo ennakolta pelännyt Kirstin tuovan pahoja uutisia.

"Kuinka hyvästi?" kysyi Kirsti.

"Naimiskauppa on nyt Martin ja Susson välillä tullut toimeen; asia on jo päätetty", vastasi Kirri, ikäänkuin todistukseksi, ett'eivät hekään ole kovan joutilaina olleet ja että asiassa ei pitäisi enään olla epäilemisen tilaa.

"Myöntyikö Martti mielellään?" kysyi Kirsti yhä epäileväisesti.

"Myöntyi, kuinkas muutoin, ja päälliseksi on Martti maannut vuoteessa haavansa tähden, niinkuin tiedät, eikä siis ole päässyt yhtymään tuon Kolkin heittiön kanssa. -- Mutta kumma kyllä! haava paranee kummallista vauhtia, vaikka se oli niin paha", sanoi Kirri iloisesti.

"Älkää Martin ja Susson naimiskaupasta olko vielä kovin mielissänne, sillä Aina kuuluu, miehen vaatteisin pukeuneena, kulkevan öillä Martin kamarissa", sanoi Kirsti taas pahaa ennustavaisesti.

"Voi tuhannen piru! Niinkö?" sanoi Kirri säikähtäen.

"Niin kovinkin; Lillu on sen nähnyt omilla silmillänsä", vakuutti Kirsti.

"Nyt saat taasenkin tutustua Kolkin tyttären kehutun sivistyksen kanssa", huomautti Katru Kirrille.

"No rahojeni kautta! En minä häntä tuommoiseksi olisi uskonut, vaikka sata suuta olisi sanonut", sanoi Kirri, peräti kauhistuneena.

"Ja Martti ja Aina kirjoittavat toisillensa", lisäsi Kirsti.

"Kirjoittavat! häh, mitä? mistä sen tiedät?" kysyi Kirri hätäisesti, saatuansa uutta epäilyksen ainetta.

"Tässä on Ainalta kirje Martille, jonka ma olen saanut käsiini ja jonka ma tulin teille tuomaan, ett'en aina tulisi valehteliaksi ja että tulisitte tietämään, kuka tässä valehtelee, kuka totta puhuu", sanoi Kirsti, ojentaen Kirrille kirjeen.

"Miten olet tämän saanut?" kysyi Kirri hätäisesti, siepaten kirjeen Kirstiltä.

"Lillu antoi sen minulle ja käski tuoda sen teille; hän ei itse sillä kerralla joutanut", selitti Kirsti.

"Miten Lillu on saanut kirjeen käsiinsä?" utasi Kirri yhä edelleen.

"Aina oli hartaasti pyytänyt Lillun viemään kirjeen Martille. Mutta siihen siaan toikin hän sen minulle ja nyt se onkin teidän käsissänne, että saatte oikeen tarkan tiedon miten asiat ovat. -- Minä pahoin pelkään, ett'ei Martin naimisesta Susson kanssa tule mitään", selitteli ja ennusteli Kirsti.

"Mutta avataanpas tämä kirje ja luetaan, että oikeen tarkkaan saadaan tietää mitä siinä on. Sen verran on Martin opin-halusta ollut minullekin hyötyä, että voin nyt tämän kirjeen lukea, sillä vasten tahtoanikin olen oppinut kehnosti kirjoitusta lukemaan; onpa se nyt tässä tarpeesen", arveli Kirri ja alkoi lukea Ainan kirjettä:

"Kallis Marttini!

"Voi kun käyt säälikseni, kun saat kipua kärsiä haavasi tähden ja ihmisien ilkeyden vuoksi. Kuinka mielelläni minä hoiteleisin sinua ja lieventeleisin kipuasi ja murhettasi -- sillä murhetta ja ikävää sinulla kumminkin on --, mutta se on mahdotoin. Sen vaan olen eduksesi saanut toimeen, että isä on yön aikana käynyt haavaasi hoitamassa, sillä hän ei ole ihmisien ja vanhempiesi vuoksi viitsinyt päivillä tykönäsi käydä, sillä hän hyvin käsittää, että tuo tärkeä apu olisi silloin ylönkatseella hyljätty. Kipua ja tuskaa lienee sinullakin, mutta ei minullakaan täällä ole juuri helpot päivät noiden pirullisien juorujen tähden, joita on koko maailma täynnä ja jotka kaikki ovat kärkinensä käännetyt yksin minua kurjaa kohden. Nyt ovat juorukellot meillä tapahtuneen varkaudenki kääntäneet minun työkseni, joka kyllä ennen pitkää selkenee, sillä 'itsestänsä kuivat roskat varisevat'. Mikä vielä kummempi, kaikki mitä kylässä tapahtuu ja osataan kokoon saada, niin ne puurot keitetään aivan minua varten. Minun parhaimmistakin töistäni ja tarkoituksistani rakennetaan hirmuiset ilkiöjutut ja sotkut, joita ei yksikään ihminen ole mahdollinen tekemäänkään, mutta minulle eivät he vaan lue niitä mahdottomiksi. Minä tiedän, ett'eivät ne sinussa mitään vaikuta, mutta ihmiset ja vanhempasi? Tiedän myös senkin, että ajanoloon juorut sammuvat itsestänsä, mutta tässä liekissä ei kestä järki eikä voimat -- ainoa, joka kestää, on rakkauteni kohtaasi -- ainoa, joka minua vielä pystyssä pitää, on vahva tietoni siitä, että rakkauteni löytää sinussa vastimensa. --

"Kun saat tämän kirjeen, niin, jos tilaa saat, kirjoita minulle jotain tilastasi -- mutta voi! minua kauhistuttaa! -- Paras taitaa olla kun jätämme koko asiamme sikseen ja rupeamme kärsimään sitä helvetin esimakua, jonka maailma on voinut yhdellekään kuolevaiselle koskaan antaa. Voi! minä olen toivotoin.

"Tämän kirjeen kirjoitin, kun Lillu tuli tänne ja sanoi sinun pyytäneen minun kirjoittamaan sinulle. Minä en ollut uskaltaa kirjettäni heittää hänelle, sillä hän on petollinen ja kavala kuin käärme, niinkuin tiedät, mutta kun hän Jumalan nimen kautta vannoi kirjeen saattavansa sinulle, niin uskalsin viimein. -- Voi, voi kun minua peljättää -- ja hyvästi tällä kerralla! Ainasi."

"Voi pirun ryökälettä! Enkö minä ole aina sanonut hänen itsensä viekottelevan Marttia", sanoi Katru, kuultuaan Ainan kirjeen.

"Se oli järkevästi kirjoitettu se kirje", sanoi Kirri miettiväisen näköisenä.

"Ei maar häntä isänsä ole opettanut kokoon panemaan ja pahuuttansa peittelemään", sanoi Katru, ikäänkun edistelläksensä Kirriä.

"Nyt rupean paljon ymmärtämään: se ei ole ollut Aina, joka Martin kamarissa yöllä on kulkenut, hän on ollut Kolkki itse ja hänkin hyvässä tarkoituksessa", sanoi Kirri, ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan Katrun puhetta.

"Aina -- jumaliste -- Aina se on ollut, kyllähän Lillu Ainan tuntee", sanoi Kirsti hätäyksissään, kun kuuli Kirrin rupeavan luovimaan toisaalle päin.