Part 4

HANNI: Se on minun asiani, herra nimismies. Ja oikeus minulla oli myöskin ruveta syytöntä puolustamaan.

NIMISMIES: No, no, me sitte saa nehde.

TAVAST (Hannille): Joka tapauksessa kauniisti tehty, siitä ei pääse mihinkään. Se tunnustus on minun teille jäähyväisiksi annettava. Olen nähnyt paljon tänä iltana ja paljon siitä saanut tietää, jota en tähän saakka ole tietänyt. Vanhan sotilaan sydämelle se on tehnyt hyvää. (Puristaa Hännin kättä). Menkää nyt sitte jo kokonaan! Hyvästi! (Kääntyy poispäin).

HANNI: Kiitos ja hyvästi, herra kapteeni! Kohdelkaa Maunuani leppeästi!

NIMISMIES (ojentaa kättä Tavastille): Hyvesti, herr kapten! Hoomen tule jelle.

TAVAST (kättelee nimismiestä): Sanoin jo äsken: kuulusteluun tulkaa milloin tahansa! (Menee nopeasti portista pihaan ja perälle).

NIMISMIES (Hannille): Tulkaa! Nyt jo ole mööhe. Mitte teide pappa ja mamma sanno?!

HANNI (syrjään): Hyvä, että hekin saavat tämän tietää, (Rientää oikealle).

NIMISMIES (seuraa hänen jälessään).

PORTINVAHTI (katsottuaan kotvan heidän jälkeensä): Olipa tämä ilta. En tiedä koskaan tämmöistä täällä ennen tapahtuneen.

(On alkanut vähitellen hämärtää ja reserviläisiä tulee puoleksi yöpuvussa, hiipien yli aidan, toinen toisensa perästä portille. Kuuluu kysymyksiä: "Mitä on tapahtunut." "Onko Maunu vangittu?" "Mitä hän on tehnyt" "Onko varastanut?" "Epäiltykö varkaudesta?" sekä vastauksia: "Se ei ole totta"! "Se ei ole mahdollista", "Sitä en usko", "Maunu parka").

RESERVILÄISET (laulavat masennetuin mielin puolikovaan).

Laulu n:o 13.

Ken onnettomaks luotu on, Se aina säälimättä Vain kokea saa kohtalon Tylyä, kovaa kättä.

Sen elon polku noustava On suurin kärsimyksin Ja kuorman — henki joustava Vain kantaa jaksaa yksin.

Mut määrän kun hän saavuttaa Pyrintöjensä sitten, Niin vihdoin hänkin palkan saa Häpeäks pilkkaajitten.

(Sen jälkeen menevät reserviläiset alla päin hiljakseen pois).

_Esirippu_.

Kolmas näytös.

Lukkarilan talon iso väentupa. Perällä ovi ja oikeassa perä-nurkassa suuri uuni, jonka päälle pääsee sen takana olevia astimia myöten. Kummassakin sivuseinässä on keskellä ikkuna ja seinustoilla lavitsat. Oikealla puolella, etualalla, on pitkä ruokapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Työkaluja ja vaatekappaleita riippuu peränpuoleisilla seinillä. — Lattiassa on luukku sen alla olevaan kellariin.

JULJAANA (istuu lavitsalla, uunin ja seinän nurkkauksessa, helmassaan riepu, josta ottaa rahoja, lukee ja hypistelee niitä, vilkaisten vähän väliä ovellepäin, ja hyräilee hilpeästi itsekseen).

Laulu N:o 14.

Kilisee ja kalisee ja sydän hytkähtelee; Hätäkös on vaivaisenkaan näitten kanssa elää?

Kihisee ja kahisee ja onpas seteleitä; Nyt ei tartte köyhän lapsen käydä mieron teitä.

Rikkaaksi ja rakkaaksi on vanha Jaana tullut; Sit' ei tiedä, millä lailla, herrat eikä hullut.

Kyllä tähän talohon nyt Jaanan jäädä kestää Eikä täältä lähtemästä kukaan voine estää. OLLI (on sillä välin Juljaanan huomaamatta putkahtanut tupaan, kurkistanut kotvasen uunin nurkan takaa ja, nähtyään Juljaanan rahoja käsittelevän, juossut uunille, josta, mahallaan loikoen, pää aivan Juljaanan kohdalla, katselee alas): Ai, miten paljon rahaa!

JULJAANA (kirkaisee ja kääräisee helmaansa rahansa). Ai, Jumala siunatkoon! Kuka siellä? Auttakaa!

OLLI (joka ensin on painanut päänsä alas, kohotakse): Onpahan vain muudan mitätön poika, josta Juljaanan ei tarvitse pikkaistakaan välittää.

JULJAANA: Hintikkalanko Olli, häh?

OLLI: Olli, Olli, joka tänne lens' kuin pölli.

JULJAANA: Tule alas sieltä, senkin könttyrä, että saan sulle selkään antaa!

OLLI: Vai selkään? Sitte en tule, en.

JULJAANA (ottaa hiilihangon): Jos et tule, niin hiilihangolla heitän sinua.

OLLI: Heitä pikemmin pois hiilihankosi ja katso, etteivät rahasi pitkin maailmaa tipu!

JULJAANA: Pidätkö jo suusi niistä rahoista! (Heittää pois hiilihangon).

OLLI: Enkä pidä ennenkuin minullekin osan annat.

JULJAANA: Pidätkö sitte suusi, jos saat suutarin markan?

OLLI: Annatko varmaan?

JULJAANA: Varmaan annan. (Istuutuu ja aukoo kääryään).

OLLI (ojentaa kätensä uunilta): No, anna tänne sitte!

JULJAANA: Vai sinne? Alas on sinun tultava, senkin...

OLLI: Kun et vain lyö?

JULJAANA: Enkä lyö, en.

OLLI: No. (Tulee alas ja ottaa vuoroonsa hiilihangon lattialta käteensä): Tässä olen nyt.

JULJAANA: Ketäs tänne kyytiin tulit?

OLLI: Kahta ihmistä. — Annatko, vai?

JULJAANA: Istu tuohon viereeni! — Ketä toit tänne, sano?!

OLLI (istuutuu): Hintikkalan väkeä vain, ketäs muuta. Kun menet pellolle, niin saat nähdä .— Annatko jo häh?

JULJAANA (ottaa esille viisi penniä): Tuossa saat! Enempää ei liikene köyhän antaa.

OLLI (sysää rahan luotaan): Senkin itara kääkkä! Suutarin markan lupasit, nyt vain viisi penniä annat. Vaan en huoli sinulta penniäkään.

JULJAANA: Kun et huoli, niin ole ilman. Kelpaavat ne pennit köyhälle itselleenkin.

OLLI: Eipä tiedä, mistä noin paljon rahaa olet saanutkaan. Ehkä vielä toisen omaa pitelet.

JULJAANA: Sus siunatkoon, mitä se rietas haastaa! En koskaan ole vielä toisen omaa nykäissytkään.

OLLI: Ehkäpä sitte tiedät, kuka on nykäissyt, koska täältä niin paljon kuuluu viedyn.

JULJAANA: Tiedänpä tietääkseni, vaan en sitä sinulle sano.

OLLI: Eikä tarvitsekaan. Vaan oikeudessa saat sen vielä valalla tunnustaa, mistä olet rahat saanut.

JULJAANA: Valallako? Oikeudessa?

OLLI: Niin juuri.

JULJAANA: Nämäkö rahat?

OLLI: Juuri ne.

JULJAANA (käärii nopeasti rahansa kokoon): Laitatko siitä luusi pellolle niinkuin jo olisivat!

OLLI: Kas, kas! Jopa tuli hätä!

JULJAANA: Hätä? Kyllä minä sinulle hädän näytän.

(Yrittää ottaa Ollilta hangon).

OLLI (viskaa samassa hangon maahan ja juoksee ovelle, josta hän taas pujahtaa ulos samassa kun siitä sisään astuvat HILDA VARTIAINEN ja TANELI).

TANELI: Täällähän Juljaana on. Neiti Vartiainen voi nyt häneltä itseltäänkin siitä asiasta kysellä.

HILDA (vanhanpuoleinen, surullisen näköinen nainen, jonka silmät näyttävät itkettyneiltä; kädessä hänellä on nenäliina, jolla pyyhkii aina välistä kasvojaan): Niin, niin! Hyvää päivää, Juljaana! (Kättelyä) Minun täytyi itsenikin tulla kuulemaan Juljaanalta, mitä Juljaana tietää siitä minun kasvattipoikani Maunun täällä käynnistä.

JULJAANA: Vai siitä te? Mitäpä minä siitä muuta tiedän, kuin mitä jo vallesmannillekin kerroin.

TANELI (käskevästi ja samalla merkitsevästi): Juljaanan pitää puhua suoraan niinkuin asia on, ei kierrellen eikä kaarrellen.

JULJAANA (hätkähtäen): Suoraan? Kah, suoraanhan minä, niinkuin isäntä käskee. Mitäpä minä toisella viisiä...

HILDA: Niin että Juljaana siis todellakin olisi nähnyt Maunun käyneen talossa?

JULJAANA: Mitenkä minä sen voisin kieltää, kun täällä silloin kotimiehenä olin? Eikähän täällä ketään muita näkynyt käyneen.

HILDA: Mutta olihan voinut käydä Juljaanan näkemättä. Eihän Juljaana koko aikaa viinimarjapensaikon puolella istunut.

JULJAANA: En istunutkaan. En minä toki niin huono talon vartia ollut. Ympäri taloa köntystelin vähä väliä. Tietää se isäntä hyvinkin, mikä ihminen minä olen.

TANELI: Niin, luotettava ihminenhän Juljaana aina on ollut.

JULJAANA: Enkä mikään heilakka olekaan. Ja voihan se sukkela varas, saatikka jos talon jo entuudestaan tuntee, ihan toisen silmienkin edestä vaikka lasista sisälle mennä.

HILDA: Niin että Juljaana sitte Jumalan edessä ja kaksi sormea raamatun päällä voi vannoa minun Maunuani siitä teosta epäilevänsä?

JULJAANA: On se jo vanhalle, rehelliselle ihmiselle loukkaavaa, ettei vähemmällä uskota, vaan jos sitäkin vaaditaan, niin... (Tanelin puoleen). Isäntäpä tuon määrännee, että minut vielä oikeuteen viedään.

TANELI: Minuun ei tarvitse vedota. Juljaanan on vastattava itse puolestaan.

JULJAANA (hätääntyen). No, kyllä, tietenkin, arvattavasti; enhän minä isäntää sotke siihen.

TANELI (hermostuneesti): Juljaana todenperään välistä jo sotkeekin.

HILDA: En tahdo sittekään vielä Maunustani sitä uskoa. Mutta oikeudessapa se sitte nähdään. Jumala kyllä aina tuo salat julki ja jokainen saa ansaitun rangaistuksensa.

JULJAANA: Niin, neiti kulta, kun pitikin sen onnettomuuden vielä minun ollessa kotimiehenä tässä sattua.

TANELI (Hildalle): Eipä siltä sen enempää näy tolkkua saatavan. Parasta on odottaa vain asian virallista menoa.

HILDA: Niin. Lähdetään sitte pois, isäntä! Enhän minä kuitenkaan voine toivoa, että isäntä on syytettä ajamatta.

TANELI: Kuinka, neiti hyvä, minä siitä voisin luopua? Säälihän minun kovin on teitä, mutta rikos kuin rikos. Väärinhän olisi se jättää. Eikä sitä siedä asianhaarat muutkaan, ei aineelliset eivätkä siveelliset.

HILDA (mennessään): En olisi odottanut tätä vielä saavani eläessäni kokea. (Menee).

TANELI (seuraa häntä).

JULJAANA (jääden yksin keskelle lattiaa): Heh-heh-heh-heh-heh! Sitä kettua! Niin on rehellistä miestä kuin suinkin! (Helistelee rahojaan). Kunpa ei vain lopulta sittekin hullusti kävisi. En tiedä, minne nämä piilottaisin, kun se poikakin sattui nämä näkemään. (Aukaisee lattialuukun ja kuuntelee ovellepäin). Pistänpähän tänne piiloon, niin eivät voi sanoa niiden minun olevan, jos löytävätkin. (Katoaa kotvaksi lattian alle, mutta nousee taas.) Kun eivät vain rotat söisi niitä seteleitä! Parempi olisi ollut, jos olisivat kaikki olleet semmoisia rahoja, ettei niihin hammas pysty eivätkä mätäne. (Laskee luukun kiinni). Jokos sieltä taaskin joku tulee? (Kuuntelee). Menenpähän uunille vähän pitkäkseni.

(Ennenkuin hän ehtii sinne mennä tulevat sisään Sakari ja Olli.)

SAKARI: Päivää, Juljaana!

JULJAANA: Päivää, päivää! Hintikkalan nuori isäntähän se on. Käykää istumaan! Tässä olin juuri vähän pellolle menossa.

SAKARI: Älkää menkö! Minulla olisi vähän asiaakin Juljaanalle.

JULJAANA: Kohta, kohta tulen takaisin.

OLLI (asettuen ovelle): Minäpä en päästä.

JULJAANA: Kas, taaskinsa sitä poikaa! Niinkuin minä mikä pahantekijä olisin. Mitä nyt sitte? (Kääntyy takaisin tupaan). Mitä isäntä tahtoo minulta?

SAKARI: Tahdon vain yhden asian tietää: mistä Juljaana on niin paljon rahoja saanut?

JULJAANA: Herra siunaa! Mitä rahoja? Ei minulla mitään rahoja ole.

OLLI: Vai ei ole? Mitäs ne olivat, joita minä sinun äsken lukevan näin?

JULJAANA: Äsken? Mitä äsken? Mitä se poika hourii? Ei minulla mitään rahoja ole. Etsikää vaikka joka paikka! (Puistelee helmojaan). Näetsen, kun ei helähdäkään.

OLLI: Se on jo ehtinyt piiloon panna.

JULJAANA: Valehtelee. Älkää uskoko!

OLLI (topakasti): Enkä valehtele, turkanen vie.

SAKARI: Minä uskon sinua, Olli. (Juljaanalle). Kuulkaa nyt, Juljaana! Joko te olette varastanut ne rahat...

JULJAANA: En, Jumal'auta, ole mitään varastanut.

SAKARI: Tahi sitte muulla keinoin olette ne saanut.

JULJAANA: En ole, kun ei mitään minulla ole. Ottakaa ja etsikää!

SAKARI: Olkoot nyt etsimättä, mutta ehkäpä nekin vielä ilmi tulevat. Nyt on jo tarpeeksi saatu selkoa, että vähän tolalla ollaan.

JULJAANA: Vaan minut saatte olla siihen sekoittamatta. En tiedä enkä tunne asiasta enempää, kuin mitä vallesmannille olen kertonut.

SAKARI: Hyvä on! Menkää nyt sitte, Juljaana, minne äsken ai'oitte! Teitä ei enää tarvita.

JULJAANA: Menen, menen. Enhän minä teille tiellä tahdo olla (Kömpii ulos).

OLLI (avaa hänelle oven). Mokomakin väkäleuka!

SAKARI: Nyt, Olli, olet jo saanut paljon aikaan. Sinun neuvostasi tänne tultiinkin. Oletpa sinä teräväsilmäinen, kun ensimäisenä sanoit, että täältäpäin se langanpää juoksemaan lähtee.

OLLI: En koskaan ole Maunua varkaaksi luullut, isäntä, en koskaan.

SAKARI: Eipä muutkaan. Mutta nyt on siihen langan päähän kiinni päästävä. Käypä pyytämässä talon tytär tänne puheelleni.

OLLI: Hanni? Paikalla. (Avaa oven). Täällähän hän tuleekin.

SAKARI: Ole sitte vahdissa pellolla sen ajan, kun häntä kahden kesken puhuttelen.

OLLI: Paikalla tuon sanan, jos joku tulee. (Hannille ovessa). Täällä teitä juuri kaivataan (Menee).

HANNI (tulee). Mitä teet täällä, Sakari?

SAKARI: Tulehan tänne, Hanni! Kummia ajatuksia alkaa jo päässäni pyöriä. Ei ole sattuma vain näitä asioita sotkenut, on siinä syrjäinenkin ollut juoniaan punomassa.

HANNI: Sitä samaa olen minäkin alunpitäen aavistanut, Sakari. Selvä nyt olisi vain asiasta saatava niin pian kuin suinkin — Maunun tähden varsinkin.

SAKARI: Ja meidän kaikkien lopulta. Hyvä, että sinun syyksesi tuon varomattoman käyntisi kautta Alavan kasarmilla ei mitään semmoista tullut, että olisi sinuakin pitänyt lukon takana pitää. Näin voit sinäkin olla mukana asiaa auttamassa, näytettyäsi vanhemmillesi, ettet rakkaudestasi hellitä vähääkään.

HANNI: Sen he kyllä nyt tietävät paremmin vielä kuin ennen.

SAKARI: Ja sittenkin tahtovat sinua tällä keinoin Maunusta erottaa. Totta sanoit Hanni: selvä on saatava asiasta ja pian. Eikä vain teidän kahden, vaan myöskin minun ja Riikan tähden, kun kerran asiamme ovat näin yhteen kietoutuneet. Tulkoonpa nyt sitte ilmi mitkä juonet ja petokset tahansa.

HANNI: Tulkoon, Sakari! Oikeuden ja rehellisyyden täytyy vihdoin päästä voitolle.

SAKARI: Ja vääryys saakoon ansaitun rangaistuksensa, ylpeys pahan palkkansa, vaikka sydäntäkin vihloisi niiden tähden, joita se kohtaa.

HANNI: Mitä aiot tehdä sitte nyt, Sakari?

SAKARI: Ottaa selon, eikö tämä teidän vanha Juljaananne ole keltään lahjaa saanut — koskapa ei häntä varkaaksi epäillä — ja pakotettu todistamaan Maunua vastaan.

HANNI: Tee se, Sakari, tee!

SAKARI: Sillä rahoja oli Olli hänellä sattumalta äsken paljonkin nähnyt.

HANNI: Ihanko totta, Sakari?

SAKARI: Vaikka tuo vanha ruoja, kun häntä ahdistelemaan tulin, ei sitä myöntänyt. Kaipa oli jo ehtinyt ne taas piiloon pistää.

HANNI: No, olisi se sitte ilo meille, Sakari, jos asia näin ilmi tulisi ja Maunun syyttömyys tulisi todistetuksi.

SAKARI: Surunsekaista iloa, Hanni. Voi maailman surkeutta ja viheliäisyyttä! (Laulavat yhdessä).

Laulu n:o 15.

Jo alkaa päivä koittaa Ja poistaa pimeyden, Ja oikeus nyt voittaa Vääryyden valheisen.

Totuuden hengen palo Kun sielussamme on, Se elon parhain valo, Jos matk' on rauhaton.

Kun intohimot erii Sydämest' ihmisen, Maan rehellisyys perii, On voitto silloin sen.

OLLI (raottaen ovea). Emännät tulevat molemmat.

SAKARI: Tulehan tänne, Olli!

OLLI (tullen Sakarin eteen): Hevonenko valjaisiin?

SAKARI: Ei vielä. Vaan valjaisiin ovat pantavat silmät, korvat ja mitä muuta tarvitaan. Juljaanan tekoja on ajettava takaa.

HANNI: Niin, Olli, ja oikein valppaasti.

OLLI (ilosta hyppien paikallaan): Sen minä teen. Kuulkaas, isäntä, mitä minä ajattelin! Minä otan ja riisun siltä väkäleuvalta vaatteet päältä. Sillä on varmaankin ne rahat jossakin vuorin välissä, jossakin salataskussa, piilossa.

SAKARI: Tuskinpa. Kyllä se niitä muualla pitää, etteivät hukkuisi.

HANNI: Niin että Olli ne todenperään hänellä näki?

OLLI: Omin silmin näin. Vanhassa kirjavassa rääsyssä niitä pitää: — seteleitä, hopea- ja vaskirahoja. — (Yhtäkkiä). Ai, nyt minä arvaan, nyt minä tiedän. Minä sen väkäleuvan tuon tänne. (Juoksee ulos).

HANNI: Sekös on vikkelä ja vilkas poika!

EEVASTIINA ja ALIINA (tulevat).

EEVASTIINA: Täällähän ne nuoret ovat!

ALIINA: Ja kahden kesken!

EEVASTIINA: Niin, oikein on hauska teitä nyt katsella.

ALIINA: Kun Jumala suo, niin ehkä tästä asiasta vielä hyvä tulee.

SAKARI: Toivottavasti siitä nyt hyvä tulee.

ALIINA (hykertäen käsiään): Kuuletko, Eevastiina, mitä Sakari sanoo?

EEVASTIINA (samoin): Kuulin, Aliina, kuulin. No, ja Hanni? Mitäs Hanni siihen sanoo?

HANNI: En muuta kuin, että saadaanhan nyt vielä nähdä.

EEVASTIINA: No, no, hyvähän se jo on sekin. On se jo hauska nähdä, että tämänkin verran jo olette järkiinne tulleet.

ALIINA: Ja olette asioista viisastuneet ja näette millä tolalla kaikki on.

SAKARI: On se jo vähän joutavaa puhetta tuo kaikki.

ALIINA (ällistyen): Mitä Sakari sanoo?

EEVASTIINA: Kuinka sinä nyt noin vastaat, Sakari?

SAKARI: Kyllä minä aivan toista tarkoitin äsken sanoessani, että toivottavasti tästä asiasta vielä hyvä tulee.

EEVASTIINA: En ymmärrä sinua nyt Sakari.

SAKARI: Ette nyt, mutta ehkä kohta vielä tulette ymmärtämään.

EEVASTIINA: Mitä sillä tarkoitat?

ALIINA: Niin, asiathan ovat paljon muuttuneet, Sakari.

SAKARI: Niin, totta perin, ovatkin.

ALIINA: Tarkoitan Maunun jutun tähden. Hannimmehan täytyy pakostakin kaikki entiset houreensa mielestään heittää.

HANNI: Ei koskaan, äiti. Pakostakin asiat vieläkin muuttuvat, sen saatte te nähdä.

ALIINA: Tätäkö minun täällä nyt kuuleman pitikin?

EEVASTIINA: Oikein korviani alkaa kuumentaa. Omilta lapsiltaan kun tuommoista puhetta kuulla saa.

ALIINA: Taivaan isä, miten uppiniskaiseksi ja kovakorvaiseksi onkaan nykyajan sukupolvi käynyt! Yhdessä täällä lapsemme juonittelevat vanhempiansa vastaan.

SAKARI: Mekö sitä juonittelemme, kun meidän kohtalomme toiset oman mielensä mukaan määrätä tahtovat? Sitä ajatuksen juoksua minä en ymmärrä, vaikka jo täysi-ikäinen olenkin.

EEVASTIINA: Tuo puheesi vaatii jo vakavan vastauksen minun puolestani, Sakari.

SAKARI: Olen valmis kuulemaan sitä, äiti.

EEVASTIINA: Tähän saakka olen minä vielä asiat Hintikkalassa määrännyt. Ei siis ole yhdentekevä minulle, kenen sinä talooni tahdot emännäksi tuoda. Se, joka sinulla on mielessä, ei ole minulle mieleen eikä siis emäntänäsi talooni tule.

SAKARI: Vai ei?

EEVASTIINA: Vaadit sen sinulle sanomaan ja nyt sen sanoin. Sanonpa vieläkin, jotta asia olisi loppuun asti selvästi puhuttu, että Riikka ensi köyristä ei tule enää talossani palvelijanakaan olemaan.

SAKARI: Onko sekin jo päätetty?

EEVASTIINA: On. Tee nyt sinäkin sitte päätöksesi ja valitse se, joka sinun valittava on!

ALIINA: Niin, Sakari, hyvä! Niin, Hanni lapseni! Olkaa järkevät! Tehkää niinkuin vanhempanne toivovat ja tahtovat! Älkää meille enää suurempaa surua tuottako!

SAKARI: On tässä jo tarpeeksi. Hanni vastatkoon omasta puolestaan, minä vastaan omastani. — Saatte, äiti, nyt sitte ensi köyristä eteenkinpäin asiat Hintikkalassa määrätä yksin. Silloin lähden sieltä minäkin. (Poistuu nopeasti).

EEVASTIINA (huutaen epätoivossaan): Sakari, Sakari!

ALIINA: Hanni! Etkö sinä edes yritäkään mitään tehdä? Et sovittaa tahdo? Et sano mitään?

HANNI: Mitäpä minä sanoisin? Olihan siinä vastausta jos kuinka mones kerta jo minunkin puolestani. Niin että voisitte minutkin vihdoin rauhaan jättää, äiti.

ALIINA: Äiti? Parasta olisi, ettet sitte lapsenikaan olisi, kun mielesi vain on kiinni semmoisessa hylyssä, kuin mikä tuo Maunu näkyy olevan.

HANNI (huudahtaen vihasta): Äiti, äiti! Mitä te sanotte? Millä oikeudella syytöntä kivitätte?

EEVASTIINA: Taivaan isä, siunaa ja varjele!

ALIINA: Ihan minä tukehdun. Tule, Eevastiina, tule!

EEVASTIINA: Mennään, mennään! (Poistuu Aliinan perässä, kauhistuneena vilkaisten jälkeensä).

HANNI (vaipuu istumaan rahille, pää käden varaan ja laulaa).

Laulu nro 16

Voi, jos ilta joutuisi, Vaivat vaimentaisi, Voi jos luoksein kultani Jo vihdoin palajaisi. Silloin ois, oi, silloin ois Mun rinnassani rauha, Silloin ois, oi, silloin ois Mun rinnassani rauha.

Vaan jos ei hän milloinkaan Enää palajaisi, Silloin kylmä hauta vaan Mun sylihinsä saisi. Siellä ois, oi, siellä ois Mun rinnassani rauha, Siellä ois, oi siellä ois Mun rinnassani rauha.

OLLI (kurkistaa ovesta): Isänne tulee.

HANNI (hypähtäen istualtaan): Isäni?

OLLI (tullen sisään): Niin — sen vanhan väkäleuvan kanssa.

HANNI: Jos kysyy, sano, että tupakamarissa olen (Menee).

OLLI: Kas, niin! Nyt minä tiedän, mistä vielä etsin. (Aukaisee lattialuukun). Hoksasinpas tämänkin paikan hakea. (Hyppää alas). Kun eivät vain ehtisi tulla. (Kumartuu näkymättömiin kotvaksi, vaan nousee taas). Eikös sieltä jo kuulunut kolinata eteisestä? Jo taitavat tulla. Nyt tuli kumma! (Vetää luukun kiinni, jääden kellariin).

(Kotvasen kuluttua tulevat Taneli ja Juljaana).

TANELI: No, mikä sinulla on hätänä?

JULJAANA: Hätä on, isäntä, on. Syrjäiset ovat jo saaneet tiedon niistä rahoista.

TANELI: Oma asiasi! Miks'et ole paremmin kyennyt niitä piilossa pitämään?

JULJAANA: Missä minä ne pidän? Päälläni jos kannan, niin ottavat kiinni minut vielä. Jos muualla kätkössä pidän, niin varastaa voivat tahi rotat syövät suurimman osan.

TANELI: Mitäs sitte tahdot?

JULJAANA: Ottakaa takaisin ne, isäntä! Ne polttavat hyppysiäni, ne polttavat poveanikin.

TANELI: Hulluko sinä olet? Peräytyäkö aiot?

JULJAANA: Voi, hyvä isä! En tiedä enää, mitä tehdä, niin on vaikea ollakseni.

TANELI: Ei auta muu kuin että pidät ne ja teet niinkuin olet luvannut. Jos peräydyt nyt, niin nousee siitä vielä pahempi leikki.

JULJAANA: Taivas siunaa, mihinkä olettekaan minut saanut!

TANELI: Minäkö? Älä syytäkään minua äläkä sotke siihen! Itsehän asian alkuun panit, kun kerroit Maunun täällä käynnistä ja sanoit epäileväsi häntä siitä varkaudesta.

JULJAANA: Vai minä sen sanoin? Itsehän te sen...

TANELI: Suus kiinni jo, senkin etana!

JULJAANA: Vai sillä lailla te nyt? Kylläpä silloin kauniisti kakerrella osasitte!

TANELI: Katso eteesi, sanon vielä kerran, ettet rautoihin joudu puheellasi etkä töilläsi!

JULJAANA: No, jos minä joudun, niin joutunettepa silloin tekin.

TANELI: Kas, sitä kielevää! Unhotat, mikä vaivainen täällä olet. Selvähän on, että sinä tässä olet rahoja tarvinnut enkä minä ja sen tautta olet tuon todistuksen ajaaksesi ottanut.

JULJAANA: Selvä kun selvä, että minä köyhä olen, vaan kumpikos meistä sen todistuksen tarpeessa on ollut?

TANELI: En ole sinulle muuta sanonut kuin että puhu niin, että asia selväksi saadaan.

JULJAANA: Vähäjärkinenhän minä olen, mutta ymmärrän toki sen, että voihan sitä totta ilmaiseksikin puhua. Mitä varten teidän sitte piti minulle rahoja tupata, hä?

TANELI: Älä puhu niistä rahoista taaskaan! Kukaan ei ole nähnyt minun niitä sinulle antavan.

JULJAANA: Vai ette ole niitä sitte antanutkaan?

TANELI: _Sinä_ et voi etkä saa sanoa minun niitä sinulle antaneen.

JULJAANA: Kappas nyt! Vai en voi, en?!

TANELI: Et. Etkä uskalla. Sillä sitä ei kukaan usko eikä voi uskoa.

JULJAANA: On tämä jo sitte paikka!

TANELI: On. Ja semmoiseksi jää. Muista se! Pitempää puhetta siitä älä enää nostakaan!

SAKARI (tulee samassa): Onkos Olli täällä?

TANELI (hätkähtää): Mitä? Vieläkö olette täällä? Luulin teidän jo lähteneen, kun taannoin jo hyvästelitte.

SAKARI: Emme tahtoneet Ollia peräämme jättää. Häntä etsin.

TANELI: Ei ole poika täällä. Minne lienee juossut. Mitäs hän täällä tuvassa tekisikään?

SAKARI (merkitsevästi): Kukapa sen viikarin tietää. Sillä on silmät päässä kuin naskalit ja korvat aina höröllään.

JULJAANA: Koko ilkeä heittiö pojakseen!

TANELI: Mitä sillä tarkoitatte?

SAKARI: Heittiökö vai ei, se on toinen asia, mutta hänen se on ansio, että tällä isännän ruotuvaivaisella on nähty olevan rahoja enemmän kuin sen säätyisellä ihmisellä tapaa olla.

TANELI (Juljaanalle): Selitä asiasi nyt, Juljaana! Minä kuuntelen.

JULJAANA (Sakarille): Taaskin te niistä rahoista, vaan johan minä taannoin teille sanoin, ettei niitä minulla ole eikä ollutkaan ole. Riisukaa vaikka alastomaksi ja joka paikka etsikää, ette sittenkään mitään löydä.

TANELI: Ketä minun tässä sitte on uskottava? Voitkos, Sakari, todistaa sitte, että ne hänellä ovat ja missä?

SAKARI: Siitäpä se juuri on selko saatava.

JULJAANA: Ja kun on, niin ottakaa!

TANELI: No, jos ei Sakari sen enempää tiedä, niin mitä sitä vanhaa ihmistä ennen aikojaan syyttä ahdistelee. Eihän Juljaanaa ole ennenkään varkaudesta epäilty.

SAKARI: Omituisestipa isäntä häntä puolustaakseen ottaa, vaikka tietää, että toinen siitä varkaudesta vangittuna kärsii.

TANELI: Mitäs Sakari sanoillaan nyt tarkoittaa?

SAKARI: En muuta kuin, että Juljaana ensiksikin ne rahat heti paikalla esille tuo, tahi sanoo, mistä ne löytyvät.

JULJAANA: Taivaan isä siunaa! Vaikka tuohon paikkaan maan alle vajoaisin, niin en tiedä mitään mistään rahoista.

OLLI (nostaen luukkua): Mutta minä tiedän. (Nousee esille).

JULJAANA (huudahtaa ja lyyhistyy maahan): Siunaa ja varjele!

TANELI (samalla kertaa): Kuka siellä?

SAKARI: Siellähän Olli oli!

OLLI (näyttäen Juljaanan rahakääryä): Tässä ne rahat ovat, joita tänään Juljaanan helmassaan lukevan näin. (Tulee ylös sulkien luukun).

SAKARI: Mitäs Juljaana nyt siihen sanoo?