Part 2

TANELI (Hanniin päin): Minä tiedän, että ainoa tyttäremme käsittää vanhempainsa tahdon. Minä tiedän, ettei hän lopultakaan tahdo tuottaa meille sitä surua, että kieltäytyisi mielisuosiolla tahtoamme täyttämästä, jos...

HANNI: Ei, isä, ei! (Purskahtaa itkuun ja kääntyy pois).

TANELI: ... jos vain Sakari. Niin, mitä sanoo Sakari, jonka olen aina oppinut pitämään järkevänä miehenä?

SAKARI: Minun järkeni sanoo, että kun Hannilla on toinen mieli asiasta, niin on järjetöntä, että hänen vanhempansa koettavat pakottaa häntä menettelemään vastoin hänen omaa tahtoaan ja sydämensä ääntä.

HANNI: Kiitos, Sakari, kiitos!

EEVASTIINA (Sakarille): Sakari, kuinka sinä voit tuolla lailla isännälle vastata?

ALIINA (Hannille): Ja sinä, Hanni, mitä ajatteletkaan?

TANELI: Tuollaista puhetta ei totta tosiaan minun nuoruudessani kuultu.

ALIINA: Siihen aikaan osasivat lapset vielä vanhempiaan kunnioittaa.

EEVASTIINA: Nyt eivät enää Jumalan kymmeniä käskyjäkään muista.

SAKARI: Saattaa olla, ettemme kaikessa enää kunnioitakaan vanhempain tahtoa, kun se näytäkse esimerkiksi sukuylpeydessä ja sen semmoisessa, joka, minun tietääkseni, ei ole Jumalan kymmenien käskyjenkään mukaista.

TANELI: Mitä sillä tarkoitat, Sakari?

SAKARI: Tarkoitan vain sitä, että täällä toisaalta tahdotaan yhä vielä olla Suur-Savon talonpoikaisylimyksiä ja tehdä jonkinlainen säätyraja meitä muka alempien ihmisten välille. Sen vuoksi äsken loukkaamanne Maunu ei Hannillekaan kelpaa, vaikka he nähtävästi toisiaan rakastavat ja Maunu tietääkseni on yhtä hyvä ja kelpo mies, kuin joku toinenkin.

HANNI (Sakariin päin kuiskaten): Kiitos, Sakari, kiitos!

TANELI (Hannille). Vaiti siinä, sinä!

SAKARI: Mutta eivät ole ajat nyt niinkuin olivat ennen, isäntä hyvä.

TANELI: Siihen asiaan Sakarilla nyt sitte ei ole oikeutta puuttua sen enempää, sanon minä puolestani.

SAKARI: Enkä olisi puuttunut ennenkään, ellei olisi vaadittu puuttumaan, — eikä vain teidän, vaan äitinikin taholta. (Eevastiinan puoleen). Niin, toisaalta täällä se samainen sukuylpeys tahi mikähän lienee pyrkii aineellisten etujenkin tähden tukahuttamaan sydämen tunteet ja painamaan säätyrajan alle sen työvoiman, joka juuri etujamme voisi tukea ja nostaa. Mutta siinäkin ovat ajat muuttuneet. Ja sen vuoksi, ettemme enää voi noita vanhentuneita mielipiteitä noudattaa, olemme me aitureita, jopa uskonopinkin aitureita, teidän silmissänne.

EEVASTIINA: En ymmärrä sinua, Sakari.

SAKARI: Minä tiedän sen. Siksipä lienee parasta sanoakin vain suoraan, ettei teidänkään tuumastanne nyt eikä koskaan tule mitään. Hanni on omansa valinnut ja me taas, Hanni ja minä, emme toisistamme välitä. Sen te olette omin silmin nähneet ja nyt myös omin korvin kuulleet.

HANNI: Oikein, Sakari, oikein.

TANELI: Olen tässä nyt jo kuullut tarpeekseni.

ALIINA: Lähdetään, Taneli, lähdetään pois!

HANNI: Siis minäkin jo pääsen. (Juoksee ylös asuinrakennukseen).

EEVASTIINA: Sakari, Sakari! Mitä oletkaan nyt tehnyt!

SAKARI: Olen tehnyt vain sen, että sanoin, mitä sanottaman piti, en muuta.

EEVASTIINA (Sakarille): Olet särkenyt kaikkien meidän hyvät välimme. (Aliinalle ja Tanelille). Älkää panko pahaksenne tuon pojan sanoja! Hän on välistä niin kiivasluontoinen, ihan kuin isävainajansa. Jääkää nyt vielä! Olkaa!

TANELI: Mitäpä tästä! Parasta on lähteä tällä kertaa.

OLLI (tulee juosten portista): Emäntä, hoi! Isäntä hoi!

EEVASTIINA: Mikä sulla taas on hätänä?

OLLI: Tuolta Hiismäeltä päin (näyttää yhtäänne) ajaa köröttää rovasti lukkari Tiaisen kanssa meitä kohti ja tuolta (osottaa toisaanne) puron notkosta näkyy Seiväsparin raudikko hiljakseen tännepäin juosta hölkyttävän. Jokohan nekin vieraiksi tulevat? Olisi se jo paikka! Kaikki ihan yhtenä päivänä!

EEVASTIINA: Hyvä on, Olli, hyvä on.

SAKARI: Anna heidän tulla! Ja juokse tiehesi! (Sysää Ollia niskaan).

OLLI: No, jos! Tulkoot sitte, kun tullakseen! (Livistää takaisin ulos portista).

EEVASTIINA: No, älkää nyt vielä menkö, hyvät naapurit! Ehkä on rovasti Jumalan lähettämä ja hän vielä saa tässä lasten välit oikealle tolalle, jos hänelle puhumme asiasta.

ALIINA (Tanelille): Niin, Taneli. Ehkä niinkin...

SAKARI (Eevastiinalle): Siitä asiasta saatte, äiti, olla rovastillekin hiiskumatta sanaakaan, sillä siitä ei, niin totta kuin edessänne seison, tule sen enempää kuin tähänkään saakka. (Menee perälle ulos portista).

EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset, mitä se poika nyt tekikään!

TANELI: Selvä se on, että hänelläkin on toinen mielessään, kuin minkä Eevastiina hänelle toivoisi.

ALIINA: Selvä, selvä. Eihän se, Sakari, enää häikäillyt sitä julkisestikaan ilmaista, että se hänen omansa on joku häntä alempi eikä hänen vertaisensa.

EEVASTIINA: Sitäkö se? Enhän minä sen äskeisistä sanoista oikein tolkkua saanut, kun se ne niin viisastellen lausui.

ALIINA: Riikkaa se niillä tarkoitti, siitä olen varma.

TANELI: Näyttää todella siltä kuin ihmisten juoruissa perää olisi.

EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset! Sekö häpeä minulle vielä eteen tulee, että ainoa poikani tuon sukupuutoksen emännäkseen ottaisi Hintikkalan taloon ja minä hänet miniäkseni saisin!

ALIINA: Surua, näämmä, sitä on sitte meillä molemmilla saman verran.

TANELI: Suurempi kuitenkin meillä. Eevastiina voi ehkä päästä pulasta toimittamalla Riikan pois ja rahalla vieroittamalla hänet Sakarista.

EEVASTIINA: Niinkö Taneli luulee?

TANELI: Eiköpähän tuo kohtuullisesta maksusta suostuisi semmoiseenkin kauppaan.

EEVASTIINA: Jospa suostuisikin. Täytyy koettaa tarjota; jos mitä keinoja täytyy koettaa.

ALIINA: Emmekä mekään Hannin asiaa siihen jätä.

TANELI (kopeasti): Vielähän! Niin kauan kuin minä elän, ei Hannin tuumasta mitään tule, ellei maailma kokonaan mullistu.

EEVASTIINA: Todenperään näkyy kaikki nyt jo maailmassa olevan aivan mullin mallin. (Vilkaistuaan portille päin). Ihanpa sittenkin rovasti ja lukkari meille poikkesivat.

SAKARI (Porttia auki pitäen): Rovasti on hyvä ja käy sisään! Kyllä vaari on täällä tavattavissa.

ROVASTI ja LUKKARI (tulevat pihaan).

SAKARI (seuraa ja menee vaaria puhuttelemaan).

ROVASTI: Täällähän emäntä on itsekin. Hyvää päivää! (Kättelyä). Ja Lukkarilankin isäntä ja emäntä. Päivää! Päivää! (Kättelee Aliinaa ja Tanelia).

LUKKARI (kättelee myös kaikkia rovastin jälessä).

ROVASTI: Tässä sivu ajaessa oli vähän asiaakin kesken kiireen.

EEVASTIINA: Eihän nyt toki niin kiire liene, ettei rovasti ehdi sisään tulla ja vähän kahvia nauttia.

ROVASTI: Onpa kyllä, emäntä hyvä. Kiitoksia paljon vain. Paluumatkalla ehkä pysäytetään sitte, vai mitä kanttori arvelee?

LUKKARI: Niin kai se on, kuin rovasti sanoo, paras, että se kahvikulta nyt täytyy jättää.

EEVASTIINA: Minnekäs se nyt sitte semmoinen kiire on?

ROVASTI: Ruuskasen muoria ripittämään. Kuuluu lähtöä tekevän.

EEVASTIINA: Va, Kolkontaipaleelle sitte?...

LUKKARI: Sen Hiltusen lapsen ristiminen nyt kyllä kahvinkin takia olisi voinut myöhemmäksi lykkäytyä. (Menee Hiskiasta tervehtimään).

ALIINA: Vai on Hiltusella ristiäiset? (Puolikovaan Eevastiinalle häntä kylkeen sysäisten). Eipä vieläkään Hiltuska ole lauhtunut, että olisi ristiäisiin kutsunut!

EEVASTIINA (samoin Aliinalle puolikovaan, myöskin koskettaen kylkeen): On sitä ylpeyttä ja sisua siinäkin!

ROVASTI (joka sillä välin on Tanelia puhutellut, istuutuu rahille): Nyt tahtoisin vain vähän vaaria puhutella... Kas, siinähän vaari onkin.

HISKIAS (tulee Sakarin häntä käsipuolesta taluttaessa rovastin luo): Hyvää... hyvää päivää, ro... rovasti! Terve tu... tuloa kerran Hintikkalaankin... laankin!

ROVASTI (nousee ja kättelee Hiskiasta): Päivää, päivää, vanha isäntä! (Asettaa Hiskiaksen viereensä rahille istumaan). Kuinkas vanha isäntä jaksaa? Hyvin kai, niinkuin näkyy?

HISKIAS: Minä ol... olen, niinkuin ro... rovasti tietää, kovin... kovin huonokuuloinen.

ROVASTI (kovasti): Sanoin, että hyvinhän vanha isäntä näkyy jaksavan eikä ole vanhentunutkaan sitte viime näkemältä ollenkaan.

HISKIAS: Vanha ja...ja raihnashan mi... minä olen. Ja yhä huo... huonommaksi vain alkaa se kuu .. kuulo käydä.

LUKKARI (Eevastiinalle, joka on häntä puhutellut): Eipä luulisi vaarista sitä. Silmät ovat vielä niin terävät kuin naskali.

HISKIAS (joka oli jotakin kuulevinaan): Häh? Tuleeko huo... huono heinävuosi?

LUKKARI (kovaa): Minä sanoin vain, että vielä on vanha isäntä kovin virkunnäköinen: silmät terävät kuin naskali.

ROVASTI: Ja muistikin taitaa olla yhtä hyvä. Siihen vanhan isännän muistiinhan minun oli tässä aikomus juuri turvautuakin.

HISKIAS: Niin, niin tur... turvautuahan sitä mui... muihin pitää, arvoisa ro... rovasti.

ROVASTI (huutaen korvaan): Hyvä muisti, sanoin, vanhalla isännällä vielä kuuluu olevan, muisti, joka ei petä.

HISKIAS: Muistanhan minä... minä vähän. Vaan ehkä lienee joku... joku minua pet... pettänytkin.

EEVASTIINA: Aina se kuitenkin asioita sotkee.

SAKARI: Vaari kun ei ole tottunut kaikkien puheeseen, niin ei aina oikein selvää saa.

ROVASTI: Se on totta. Koetan kysyä sitte ihan lyhyesti. (Hiskiakselle korvaan, harvaan). Muistaako isäntä tällä paikkakunnalla, isännän nuoruudessa, asuneen erään Piironen nimisen suutarin, joka oli muuttanut Venäjälle, — Moskovaan?

HISKIAS: Niin, muis... muistanko suutari Pii... Piirosta?

ROVASTI: Niin. Oliko täällä sen niminen teidän nuoruudessanne?

HISKIAS: Piironenhan se... se minun ken... kenkärähjiäni paikkaili... kaili. Ja uu... uusiakin se teki ja... ja hyvä suu... suutari olikin. Mutta sitte ka... katosi yht'äkkiä rep... reppuryssäin seurassa... rassa eikä tiedetty... ra... rajanko taakse... taakse se meni vai lä... lähetyssaarnaajaksi... jaksi Ahrikkaan, siinä kun... kun näät oli vä... vähän sitä... sitä saarnaamisen... tautiakin.

ROVASTI: Mattiko se oli nimeltään?

HISKIAS: Matti... Matti Piironen se... se oli. Muistanhan... mi... minä sen Matti... Matti Piirosen kas... kaskujakin, joita se... se aina pikilankaa... kaa vedellessään mi... minulle kertoi.

ROVASTI (lukkarille): Taitaapa ehkä olla sama Matvei Pirone, joka siinä kuulutuksessa mainitaan ja joka kuuluu Moskovassa rikastuneen keisarillisen baletin tanssijattarille kenkiä laittamalla.

LUKKARI: Ehkäpä sitte vielä se perillinen täältä löytyykin, herra rovasti.

TANELI: Onko se se viime sunnuntain peräänkuulutus, jossa sitä neljänkymmenentuhannen ruplan perijää etsitään?

ROVASTI: Se sama. Sillä Piirosella, josta siellä Moskovassa oli tehty ranskalainen suutari Pirone, kuuluu olleen nuorempi sisar. Se oli täällä ollut naimisissa, mutta hän ja hänen miehensä kuolivat jätettyään jälkeensä vain yhden tyttölapsen.

HISKIAS (joka sillä välin on alkanut yhä enemmän vilkastua ja käydä uteliaaksi, yrittää usein keskeyttää rovastia ja saa vihdoin kysytyksi): Mitäs var... varten sitä... sitä rovasti mi... minulta tiedustelee... telee?

ROVASTI: Siksi, että Piironen on jättänyt jälkeensä suuren perinnön.

HISKIAS: Häh? Perin... perinnön?

ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin, että tietääkö isäntä, oliko sillä Matti Piirosella mitään sukulaisia?

HISKIAS: Matillako su... sukulaisia?

ROVASTI: Niin. Oliko Matti Piirosella sisarta tahi veljeä?

HISKIAS: Ky... ky... kyllä hänellä... nellä si... sisar oli. (Alkaa antaa vältteleviä vastauksia, katsellen muihin läsnä oleviin). Vaan en... en minä sen ni... nimeä nyt osaa... osaa, herra ro... rovasti, tässä... tässä paikalla... kalla sa... sanoa.

ROVASTI: No, olikohan mahdollisesti hänen sisarensa siihen aikaan naimisissa?

HISKIAS: Sisarko nai... naimisissa?

ROVASTI: Niin. Onko isännällä siitä mitään muistissa jälellä?

HISKIAS: En... en voi sa... sanoa ny... nyt. Pitäisi saa... saada vähän... vähän enemmän ai... aikaa muistella... tella. Tässä al... alkaa pää pääkin mennä sekaisin... sekaisin.

EEVASTIINA: Nyt alkaa vaari höpistä.

ROVASTI: Eihän se ihme olekaan. Voidaanhan tämä tällä kertaa jättää. Ehkä isäntä jo paremmin muistaa toiste.

HISKIAS: Mi... mitä rovasti ky... kysyi?

ROVASTI: Sanoin, että isäntä koettaa toiseksi kertaa selvitellä minkä siitä vielä muistaa.

HISKIAS: Kyllä... ky... kyllä! Olisikos sen... sen Matin si... sisaren pitänyt olla... olla naimisissa?

ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin arvellaan. Mutta nyt olisi saatava selko siitä, kenen kanssa hän oli naimisissa ja mikä miehen sekä mahdollisesti lapsen tahi lasten nimet ovat, koska kirkonkirjat ovat siinä kohdin tulipalon johdosta puutteelliset.

HISKIAS: Minä ko... koetan vielä mui... muistella, herra ro... rovasti. Nyt on pää... pää taas vähän sekaisin... kaisin.

ROVASTI: Hyvä on, hyvä on. Olihan tässä jo alkua selvitykseen hyvänlaisesti.

EEVASTIINA: Jollei vain taaskin ole vanhuuttaan höpsinyt ja tietäväksi tekeytynyt, herra rovasti.

ROVASTI: Mitäpä syytä isännällä olisi omiaan panna?

HISKIAS: Että mi... mitä se Eevastiina taas sa... sanoi? (Eevastiinalle tiukasti). Älä si... siinä puutu... puutu asiaan, vaan mene tiehesi!

EEVASTIINA: Näetsen tuota!

ROVASTI: No, no, ei saa vanha isäntä kiukustua! Ei emäntä mitään sanonut.

HISKIAS: Aina kiel... kieltään soittaa. (Sakarille). Sakari on kuul... kuullut, mi... mitä rovasti tahtoo... tahtoo tietää ja mi... minä sen mukaan... mukaan koetan muistaa.

SAKARI: Kyllä, vaari, kyllä.

ROVASTI: No, niin! Toisen kerran sitte lisää. Nyt täytyy jo lähteä, kanttori.

LUKKARI: Niin, onhan se pannu sielläkin odottamassa.

NIMISMIES (kovin ruotsinvoittoisesti suomea puhuva hätikkö, tulee portista tervehtien): Hyve peive! Hyve peive!

ROVASTI: Siinähän on meidän vallesmannimmekin.

NIMISMIES: Kuulin talon trenkkipoikka, ette herr pruust' ole teelle. Minun pitte velttemett' saa tappa herr pruust'. (Kättelee).

ROVASTI: Vai minua tapaamaan vallesmanni tuli?

LUKKARI: Nyt eivät vallesmannille enää ryöstöt riitä, kun jo itse rovastia tappamaan tuli! (Yleistä naurua).

NIMISMIES: Jälle kanttori laula falskisti. (Rovastille). Förlåt, herr prost! Yks tärkki paper pyyde jette herr pruustill'.

ROVASTI: Kuulutusko sekin on?

NIMISMIES (ottaen esille paperin, jonka antaa rovastille): Hyvin tärkki kuulutus. Se pites velttemett' hoomen kirkoss' kuulutetta, herr prost.

LUKKARI: Joko perillistä taaskin etsitään?

NIMISMIES: Vastapein, vastapein! Ne suurvarkkat Soininen ja Anttikainen on peesse irki, karkku peesse fanginföörarilt'. (Yleinen hämmästys).

EEVASTIINA (Aliinalle): Jo sitte ollaan taas kauhun vallassa tässä pitäjässä!

ALIINA: Totta toisen kerran jo!

ROVASTI (joka on lukenut paperin): Olipas se ikävä juttu!

TANELI: Jopa niitä huonosti kuljetellaankin sitte!

LUKKARI: Vaikka kuuluisia ovatkin!

SAKARI: Ja ruunun on kyyti!

NIMISMIES: Minun piiriss' se ei on tapahdut. Toise pittejes' se tapahdu. Siell' ole jo suur' varkkaus tapahdu. Varma se on tekke sama varkkat.

EEVASTIINA Älä Herra saata, jos vielä meillekin tulevat!

ROVASTI: Jumalan käsiin on kaikki jätettävä, rakkaat ystävät. Ai, ai, kanttori! Lähdetään jo! (Hyvästelee).

LUKKARI (leikillisesti): "Seiväsparihan" tuo tielle tuli ja viivytteli. (Hyvästelee myöskin).

NIMISMIES: Tiainen ole meiden pittejes sattakiel'. Hene laulutakki ei kukka tiell' jee. (Yleistä naurua). Minu jo kiiru lehte. (Hyvästelee ja lähtee lukkarin kanssa portista perälle, häntä hilpeästi olkapäälle taputellen).

ROVASTI (hyvästellen viimeiseksi Hiskiasta, huutaa hänelle korvaan): Isäntä koettaa nyt muistella, mitä tietää.

HISKIAS (salaperäisesti): Kyllä... kyllä... kyllä. Kai... kaikki vie... vielä sanon, sanon... kaikki.

ROVASTI: Hyvästi! Hyvästi! (Rientää perälle).

ALIINA (Tanelille): Jo meidänkin talon tähden minua pelottaa, kun jäi kotimieheksi vain vanha Juljaana.

TANELI: Enkä tullut paremmin sulkeneeksi sisähuonettammekaan, jossa rahat ovat arkussa.

HANNI (tullen portaikolle). Eikö sitä vihdoin lähdetä mekin?

ALIINA: Lähdössä ollaan ja pakostakin. Tule hyvästelemään!

TANELI (miettiväisenä Eevastiinaa hyvästellen): Hyvästi, Eevastiina! Jo tämä olisi turman päivä, jos vielä kotonakin olisi jokin onnettomuus tapahtunut.

EEVASTIINA: Eihän sitä nyt ennen aikojaan tarvitse huolissaan olla.

TANELI: Ei tarvitse, mutta en tiedä, mikä paha aavistus minua vaivaa. Joudutaan sitte, Aliina! (Menee). (Aliina menee Eevastiinan saattamana portille).

HANNI (joka myös on hyvästellyt, kätellen Sakaria): Hyvästi, Sakari! Olen sinulle aina kiitollinen tästä päivästä.

SAKARI: Samoin minä sinulle. Olet puolestasi vienyt minunkin asiaani eteenpäin.

ALIINA: Tule siitä jo, Hanni!

HANNI: Tulenhan minä. (Menee portille).

HISKIAS (Sakarille). Miks'et men... mene saattamaan, Sakari?

SAKARI (miettien): Tulevat ne toimeen ilman minuakin.

HISKIAS: Mitä sa... sanoit?

SAKARI (kovaan). Eivät ne minua kaipaa.

HISKIAS: Vai eivät... eivät kaipaa?

SAKARI: Eivät.

HISKIAS: Istuhan tä... tähän rahille... hille viereeni, Sakari!

SAKARI: Mikä on, vaari?

HISKIAS: Luulen jo... jotakin ymmär... ymmärtäneeni, vaikka en... en mitään kuullutkaan.

SAKARI (kovaan). Hyvähän se on, että vaari näkee ja ymmärtää kuulemattakin.

HISKIAS: Tässä taisi... taisi ratketa jo... joku asia... asia tänään?

SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niin ratkesi.

HISKIAS: Sinä siis et huo... huoli Hannista... nista ei... eikä hän si... sinusta, vaan tah... tahdot Riikan emän... emännäksesi, ei... eikö niin?

SAKARI (Hiskiakselle korvaan): Vaaripa näkyy jo nähneen kauemmas kuin muut.

HISKIAS (hiljakseen hilpeästi nauraen): H-h, h-h, h-h, h-h! Minulla, poi... poika kulta, on vain sem... semmoinen sisäinen nä... näkö ja sillä... sillä minä sa... samalla sekä näen että... että kuulen ja ym... ymmärränkin kaikki... kaikki. Vai olenko vää... väärin ym... ymmärtänyt, häh? Sano suo... suoraan!

SAKARI (korvaan): Ette, vaari.

HISKIAS: Siis oi... oikein?

SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niinpä niin.

HISKIAS (lyöden Sakaria polvelle): Sinä teet... teet oikein. Jatka vain perille asti! Et kadu kaup... kauppojasi.

SAKARI: Mitä vaari sillä tarkoittaa?

HISKIAS: Tar... tarkoitanko? Sittepähän... pähän näet. En sano enem... enempää nyt... nyt. (Nousten). Saata mi... minut tupa... tupakamariin le... levolle taas!

SAKARI: Tulkaa! (Saattaa Hiskiasta).

HISKIAS (hyräilee mennessään lauluaan N:o 3. Menevät sisälle tuvan puolelle).

EEVASTIINA (tulee portista) RIIKAN (seuraamana).

EEVASTIINA: Niin, ne läksivät, vieraat. Ja täältäkin näkyy talon muu väki menneen.

RIIKKA (katsellen ympärilleen): Nuorikin isäntä.

EEVASTIINA: Todenperään! Aina Riikan ajatukset vain ovat nuoressa isännässä kiinni.

RIIKKA: Tarvitseehan sitä isäntääkin. En tiedä tuossa sanassani mitään pahaa olleen.

EEVASTIINA (rahille istuutuen): Mutta minä tiedän. Ja tiedän siihen neuvonkin. Parasta on olla ajattelemattakin häntä.

RIIKKA: Ihan minä olen kuin pilvistä pudonnut, kun emäntä näin yhtäkkiä tuolla lailla puhumaan alkoi.

EEVASTIINA: Onpa sitte mahtanut siihen yhtäkkiä syykin ilmaantua.

RIIKKA: Ei minun puolestani ainakaan.

EEVASTIINA: Kai jonkun toisen sitte.

RIIKKA: Täytynee se sitte minunkin saada tietää, koskapa se näin minuunkin asti tuntuu.

EEVASTIINA: Minun puolestani joutaa sen ilmaiseminen nyt kuitenkin vain tähän varoitukseen jäädä.

RIIKKA: Vaan ei enää minun. Sillä näin vain puoleksi ilmaistuna on tuo syytös liian raskas kantaa.

EEVASTIINA: Voipa käydä vieläkin raskaammaksi, jos Riikalle kaikki on pakko sanoa.

RIIKKA: Sehän on sitte minun oma asiani. Ja ellei sitä emäntä sano, niin voinen kai kysyä nuorelta isännältä.

EEVASTIINA: Se joutaa jo Riikalta jäädä tekemättä! Minä olen se, joka käsken ja hallitsen vielä tässä talossa. Ja ellei Riikka tähän päätökseen tyydy, niin ei meillä ole muu kuin ero edessä. Siinä on nyt sitte vielä viimeinen varoitukseni. (Nousee ja menee ylös asuinrakennukseen).

RIIKKA (jää seisomaan paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Vai on täällä siis tämmöisiä asioita tänäpäivänä tapahtunut?!

SAKARI (tulee tuvan eteisestä ja pysähtyy portaikolle?). Riikka!

RIIKKA (säpsähtäen): Menkää! Antakaa minun olla!

SAKARI: Tule likemmäksi tänne, Riikka! (Laskeutuu pihaan). Minä seisoin tuvan eteisessä ja kuulin kaikki, mitä äiti sinulle puhui.

RIIKKA: Sitä suurempi syyhän nyt sitte on antaa minun olla.

SAKARI: Päinvastoin. Tänään on nyt tapahtunut täällä todellakin asioita, jotka ovat vieneet meitä likemmäksi toisiamme. Ja tätä sallimuksen tekoa ei saa äitini muutetuksi. Ole huoleti siitä, Riikka!

RIIKKA: Niinköpähän olette varma asiastanne?

SAKARI: Niin olen, mikäli se minusta riippuu. Etkähän sinäkään liene mieltäsi muuttanut tällä välin?

RIIKKA: Mutta nyt voi tulla pakko muuttaa.

SAKARI: Semmoista pakkoa ei tule. Ja jos sinä, äidin tahtoa noudattaen, talosta lähdet, niin lähden samalla minäkin, sillä silloinhan olen myöskin nähnyt, että rakkaudesta minuun olet tuon uhrauksen tehnyt. Jos taas jäät, niin olet sillä myöskin todistanut, että rakkaudesta minuun olet uskaltanut taloon jäädä. Siis, jos joko jäät tahi lähdet, niin tiedän sydämesi olevan minun, samoinkuin sinäkin saat olla vakuutettu siitä, että rakastan sinua aivan yhtä paljon seuraamalla sinua, kuin pitämällä sinut täällä. Nyt se on sanottu ja lopullisesti. Lyötkö sen päälle nyt tässä kättä kanssani, Riikka?

RIIKKA (sisällisesti taistellen): Väärinhän sillä tekisin. Rikkoisinhan äitinne ja teidän valinne. Parempihan meidän on erota sitte kokonaan.

SAKARI: Niinkö? Olenko siis erehtynytkin sinusta? Ajattelet toista enemmän kuin minua, kun taas minä vain sinua ajattelen. Kaikki uhraan minä meidän rakkautemme puolesta. Vaan sinä? Et siis rakastakaan minua niinkuin minä sinua?

RIIKKA (puolikovaan): Ehkäpä olette oikeassa siinä. Eihän minulla, köyhällä tytöllä, olekaan mitään uhrattavaa. Olen vain oma itseni ja muuta minulla ei ole.

SAKARI: Muuta en ole pyytänytkään, kuin vain sinut, Riikka.

RIIKKA: Ajatelkaa ensin tarkkaan, ett'ette liikoja sano! Olen tyhjä kuin tuuli. Kun menen, ei minua muisteta enää ja toinen täyttää paikkani paremmin kuin minä.

SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Laulaa).

Laulu N:o 7.

Toisen, toisen vastauksen Odotin ma sulta, Toisen annoit toivomuksen, — Toivoin lemmen tulta.

Toivoin, talon kaunistuksen Sinust' että saisin, Että kynnyksellä uksen Illat istuttaisiin.

Lailla oven ulvahduksen Nytpä vastas kulta, Kaiken riistit toivomuksen Sanoillasi multa.

RIIKKA (laulaa vastaukseksi).

Laulu N:o 8.

Mik' on poltto povessain, Yksin taivas tietää. Olen köyhä tyttö vain, Kaikki täytyy sietää. Milloin raukka onnen saan? Saanenko sen milloinkaan.

Lempimästä armastain Konsaan en voi laata; Salaa lemmin, kärsin ain', Ilmaista en saata. Milloin raukka onnen saan? Saanenko sen milloinkaan.

Vai'eten sun, armahain, Petin, sit' en kiellä. Omaksesi tulla vain Taivaass' saatan vielä. Silloin raukka onnen saan, Kun me siellä tavataan.

SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Poistuu nopeasti asuinrakennukseen).

RIIKKA (vaipuu tuvan rappusille istumaan, peittäen silmänsä käsillään).

OLLI (pilkistää pihaan portista ja juoksee Riikkaa hyväilemään, laulaen hänelle).

Laulu N:o 9.

"Älä sure sorja neito, Vaikk' oot toisen orja, Kohta kuluu kuusi vuotta Kyllä sinut korjaan."

Riikka, sinä et saa itkeä, et! Kyllä siitä vielä hyvä tulee, saat nähdä. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä. On, turkanen vie!

_Esirippu._

Toinen näytös.