Part 2

ANTTI: Ilon kyyneleet eivät kaipaa lohduttamista. — (Tarttuu hänen käteensä.) Mutta me kaksi! Meillä kahdella olisi mielestäni niin sanomattoman paljon puhuttavaa.

TYYNE (vienosti): Pidätkö siis todellakin vielä vähän minusta?

ANTTI: Aina ja iankaikkisesti. — (Hymyillen.) Siinä suhteessa minä olen todellakin patavanhoillinen. Mutta kaikissa muissa suhteissa...

TYYNE: Hyi, nyt sinä varmaan jälleen ajattelit isääni! Etkä kauniisti, sen näin sinun silmistäsi.

ANTTI: Niistä näkyy vain rakkaus. — (Saattaa hänet pihlajan alle istumaan.) Mutta mielestäni sinä nyt voisit kertoa minulle, millaiseksi olet meidän, isäsi ja minun, tulevan kohtaamisemme tarkoittanut.

TYYNE (toimeliaasti): Kyllä. Kun sinä aamulla lähetit majatalosta minulle tiedon, että olit saapunut kotiin...

ANTTI: Niin, mitä silloin ajattelit?

TYYNE: Ajattelin: nyt täytyy minun toimia nopeasti ja neuvokkaasti. Sillä kaikesta päättäen hän ei aio tulla pappilaan.

ANTTI: Oikein arvattu: en ennen kuin olisin tavannut sinut. Sillä täytyihän minun tietää, oliko minulla ylimalkaan mitään tekemistä siellä.

TYYNE (pyörittäen sormeaan): Etkö häpeä, Antti?! — Mutta siksi minä en virkkanut isälle mitään sinun tulostasi...

ANTTI: Hän ei siitä vieläkään tiedä mitään?

TYYNE: Ei. Kuitenkin täytyi teidän kahden tavata toisenne. — (Hyväillen hänen kättään.) Siksi ajattelin, että olisi parasta, jos tapaisitte täällä toisenne.

ANTTI: Siinä teit hienotunteisesti.

TYYNE: Näin minä ajattelin: täällä seisot sinä kotikamaralla, täällä voit sinä kohdata ketä hyvänsä pystypäin.

ANTTI: Niin. Sillä vaikka tämä torppa onkin pappilan maalla...

TYYNE: Jumalan kirkkaan taivaan alla täällä seisot.

ANTTI: Senkin ovat papit ja piispat meiltä tuhrineet! — Mutta olkoon menneeksi! Kiitän sinua, että näin heti johdatit yhteen meidät.

TYYNE: Eikö totta, täytyihän kaiken kuitenkin tulla selväksi teidän välillänne?

ANTTI: Juuri niin. Tuossa, kruunun maantiellä, voin ainakin vapaana miehenä kohdata hänet.

TYYNE: Miksi maantiellä?

ANTTI: Siksi, että se on kaikkien oma. Siksi, että seisomme siinä puolueettomalla alueella.

TYYNE: Antti!

ANTTI (jyrkästi): Me kaksi. Isäsi ja minä. Sotarovasti Pontus Marttila ja konerakentaja Antti Teräksinen.

TYYNE: Tuohan kuulostaa melkein taisteluunvaatimukselta. Et suinkaan aio heti rakentaa riitaa hänen kanssaan?

ANTTI: En. Minä en vaadi häneltä mitään muuta kuin sinua. — (Kiertää hänet käsivarrellaan.) Tänne ei siis tule ketään muita kuin isäsi?

TYYNE: Ei. Ei täällä ole enää moneen vuoteen ollut muita ketään.

ANTTI: Mutta pitäjän nuoriso? Missä se piileksii?

TYYNE (surumielisesti): Ei täällä ole enää mitään nuorisoa. Vanhat herraskartanot ovat autioituneet, uusien tulokasten kanssa ei isä viitsi seurustella.

ANTTI: Hän on ylpeä. Hän on ylimys viimeiseen hengenvetoonsa asti. — Mutta kenen kanssa hän sitten seurustelee?

TYYNE: Ei juuri kenenkään. Hän on mieluummin yksin. Yksin kirjastossaan. Hän sanoo, että hän ei kuulu tähän aikakauteen.

ANTTI: Sanooko hän niin? Hyvä, että hän huomaa sen. Sillä kirkkoruhtinas hän on, jollaiset ovat mahdollisia ainoastaan niin kauan kuin on kirkon orjia olemassa.

TYYNE (hiljaisesti): En tiedä. Minusta hän on suurin ja ihanin mies, minkä olen nähnyt ... tietysti lähinnä sinua, Antti.

ANTTI: Hyvä, että lisäsit sen. — (Vaitiolo.) Muistatko, kuinka te, pitäjän vallasväki, tulitte ennen joka juhannus tänne eväinenne?

TYYNE: Ja kuinka sinä menit piiloon etkä tahtonut tulla edes tervehtimään! Miksi et?

ANTTI: Siksi, että häpesin, sillä olin jo silloin rakastunut sinuun. — Ja siksi, että minä jo silloin vihasin teitä...

TYYNE: Meitä? Minuakin?

ANTTI (lennokkaasti): En sinua, sillä sinä olit minulle ilmestys taivaan korkeudesta. — (Hillityllä äänellä.) Mutta noita muita, päiväperhoja...

TYYNE: Päiväperhoja?

ANTTI: Kaikkia, joilla oli paremmat vaatteet kuin minulla, lois-eläimiä, jotka söivät parempaa ruokaa kuin minä, vahinkohyönteisiä...

TYYNE: Lois-eläimiä? Vahinkohyönteisiä? — Kenestä puhut?

ANTTI (pidätetyllä raivolla): Puhun _herras_väestä. — Ja heidän lapsistaan! — (Hampaittensa välistä.) Niitä minä enin vihasinkin.

TYYNE: Mutta miksi?

ANTTI: Siksi, että heillä oli hienompi hipiä kuin minulla, ja keveämpi käytös, ja sirommat kasvonpiirteet. Siksi, että he olivat kuin kukkaset kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää...

TYYNE: Mutta Antti!

ANTTI (kuten edellä): _Minä_ sain tehdä työtä aamusta iltaan! _Minä_ sain ansaita leipäni jo koulupoikana! — Mutta nuo prinssit isiensä ja äitiensä armosta...

TYYNE: Antti!

ANTTI: ... nuo prinsessat kaikkivaltiaan rahan voimasta...

TYYNE: ... olivathan he viattomia. Eiväthän he olleet itse määränneet vanhempiaan.

ANTTI (jyrkästi): En minäkään ollut itse määrännyt _omia_ vanhempiani.

TYYNE: No niin?

ANTTI: Kuitenkin minä sain tuntea katkerasti olevani vain torpan poika. (Vaitiolo.)

TYYNE: Ne ovat kohtalon salaisuuksia. Ne ovat luojan töitä. — Miksi syyttää niistä ihmisiä?

ANTTI (kiivaasti): Luoja ei ole luonut herroja ja talonpoikia! Luoja on luonut vain ihmisiä. Ja sitäpaitsi: jos vihaan heitä ja heidän lapsiaan, en tee muuta kuin mitä käskee heidän jumalansa.

TYYNE (hämmästyneenä): Mikä jumala?

ANTTI: Juutalaisten jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...

TYYNE: Jätä siis kosto hänelle!

ANTTI: Hän on sanonut myös: silmä silmästä ja hammas hampaasta. — Ja vielä hän on sanonut: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää myös teille mitattaman!

TYYNE: Antti! Eihän sinusta vain ole tullut ateisti?

ANTTI: Miksi sitä kysyt?

TYYNE (huolestuneesti): Isä ei kärsi ateisteja. Vaikka hän näet onkin edistysmielinen mies, hän on kuitenkin pappi...

ANTTI: "Edistysmielinen pappi!" — (Päätään pudistaen.) Se kuuluu niin kummalliselta.

TYYNE: Kuinka niin?

ANTTI: Sama kuin sanoisit: kylmä tuli tai kuuma jää. — Ne kaksi ovat toistensa vastakohtia.

TYYNE (innokkaasti): Eipä suinkaan. Siitä näkyy, kuinka vähän sinä itse asiassa ymmärrät olojamme. — (Toimekkaasti.) Meillä on paljon edistysmielisiä pappeja täällä Suomessa...

ANTTI: Niitä on kautta maailman nykyaikaan. Mutta juuri he ovat meidän pahimmat vihollisemme.

TYYNE: Kenen viholliset?

ANTTI: Meidän. Sinun ja minun. Kaikkien todella vapaiden henkien, kaikkien todella perinjuuristen yhteiskunta-parantajien.

TYYNE (ihmetellen): Vanhoillinen pappi olisi siis parempi sinusta?

ANTTI: Hän _on_ parempi, siksi että hän on pahempi. — Pahempi omalle asialleen, tarkoitan. Vanhoillinen pappi _voi_ sitäpaitsi jossakin tapauksessa olla rehellinen mies...

TYYNE: Antti, minä pyydän!

ANTTI: Edistysmielinen pappi ei ikinä. Jos hän todella on edistysmielinen, hän ei voi olla pappi enää. Jos hän on pappi, hän ei voi olla edistysmielinen.

TYYNE (tuskallisesti): Antti! Sinä unohdat: myöskin minä olen edistysmielisen papin tytär. (Kääntää kasvonsa pois. Vaitiolo.)

ANTTI: Anteeksi: minä unohdin sen. — (Vaitiolo.) Sellainen minä olen. Minä en osaa koskaan lopettaa kerran vauhtiin päästyäni.

TYYNE: Et.

ANTTI: Sellainen minä olin jo lapsena. Jos joskus yhdyin leikkiin muiden ikäisteni kanssa, innostuin aina liiaksi ja tein tuhotöitä.

TYYNE (hymyillen kyyneltensä halki): Sinä nyt olet sellainen.

ANTTI: Minun ei pitäisi koskaan innostua.

TYYNE: Päinvastoin, Antti!

ANTTI: Ei. — Muut ihmiset voivat innostua, näetkös, menemättä liian pitkälle. Minulla sitävastoin vaanii se vaara aina lähellä.

TYYNE: Kyllä. Olisi synti kieltää sitä.

ANTTI: Niin. — Ja silloin teen minä aina pahaa niille, joita rakastan enin, minä...

TYYNE (lämpimästi): ... sinä, joka olet niin hellä ja hyvä ... joka et tahtoisi tehdä pahaa kärpäsellekään! (Ojentaa molemmat kätensä hänelle.)

ANTTI: Eikö totta, Tyyne: minä nyt olen sellainen kuin olen.

TYYNE: Niin. Ei kannata olla vihainen sinulle.

ANTTI: Kyllä kannattaa. — Minä olen mahdoton ihminen.

TYYNE: Juuri siksi niin pidänkin sinusta. (Suutelee rajusti häntä.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE (veitikkamaisesti): Sano minulle yksi asia! — Mistä johtuu, että _voit_ minua rakastaa, vaikka jo lapsena niin vihasit pitäjän muuta herrasväkeä?

ANTTI: Siitä, että himoitsin sinua...

TYYNE: Hyi!

ANTTI (matalalla äänellä): Siitä, että tahdoin sinut omakseni. Parhaimman joukosta tahdoin, kauneimman kassapäistä!

(Suutelevat jälleen. Irtautuvat, katsovat säteilevin silmin toisiaan. — _Sotarovasti Marttila_ on tullut edellisen aikana esiin oikealta taka-alalta, pysähtynyt, huomannut heidät, ja tarkkaa nyt heitä kiinteästi alta kulmiensa.)

(Hän on reipas, vankkaraajainen ukko, kasvot luisevat, ryhti jäykkä ja taipumaton. Päässä harmaa silinteri, samanvärinen hieno ja moitteeton pitkä takki yllään, tukeva, hopeanuppinen keppi kädessä ja sadevaippa käsivarrella. Hansikkaat. Liikkuu keveästi, miltei nuorekkaasti.)

TYYNE: Isä! (Peittää kasvonsa käsillään.)

ANTTI: Rovasti Marttila! (Ottaa vaistomaisesti lakin päästään ja tekee epäröivän liikkeen mennäkseen tulijaa tervehtimään. Rovasti ei ole sitä huomaavinaan. Antti painaa lakin jälleen lujasti päähänsä ja jää uhmaavaan asentoon. Tyyne ottaa kiinni hänen kädestään ja tahtoo vetää häntä kohti isäänsä.)

TYYNE (hiljaa): Isä: siunaa meitä!

ROVASTI: Kuka hän on? (Osoittaa Anttia keppinsä kärjellä.)

TYYNE (päättävästi): Saanko luvan esittää: sulhaseni, insinööri Teräksinen...

ROVASTI: Ah, tekö se olette? — (Tervehtii kohteliaasti, mutta kättä antamatta.) Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. — (Jäätävällä silmäyksellä tyttärelleen.) Mene!

TYYNE (rukoilevasti): Isä! (Poistuu isänsä katseen vaientamana vasemmalle taka-alalle. Rovasti tulee keskinäyttämölle.)

ROVASTI: Vai niin, te olette palannut siis? — (Hymyillen hurmaavalla kohteliaisuudella.) Anteeksi, että tyttäreni on niin vapaapuheinen...

ANTTI: Mielestäni ei siinä ole mitään anteeksi pyydettävää.

ROVASTI (myrkyllisellä silmäyksellä): Niinkö? Niinkö _te_ arvelette, herra insinööri? — Epäilemättä ei siinä ole mitään pahaa, mutta se todistaa huonoa kasvatusta.

ANTTI: Minun ei tarvitse kysyä, _kuka_ on hänet kasvattanut

ROVASTI: Ei. Ei todellakaan. — (Painokkaasti.) Mutta kenties minun käy pian tarpeelliseksi kysyä, missä _te_, herra insinööri, olette saanut kasvatuksenne.

ANTTI (uhmaten): En missään.

ROVASTI: Hyvin arvattavaa.

ANTTI: Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä olen itse itseni kasvattanut.

ROVASTI (hiukan kumartaen): Näkyy, että puhutte totta. — (Jälleen hovimiehen kohteliaisuudella.) Mutta emmekö istu? Matka ei tosin ole aivan pitkä tänne pappilasta, mutta minua väsyttää. (Istuu penkille tuvan seinämällä. Viittaa Anttia istumaan vierelleen.)

ANTTI: Voin seisoakin.

ROVASTI: Kuten tahdotte. — (Vaitiolo.) Milloin te olette palannut Amerikasta?

ANTTI: Tänä aamuna.

ROVASTI: Ja aiotte nyt jäädä kotimaahan?

ANTTI: Saa nähdä. Se riippuu siitä, mitä kotimaa minulle tarjoaa.

ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Niin. Te tarkoitatte tietysti, mitä työn-ansiota?

ANTTI: En.

ROVASTI: Millä te sitten aiotte elää täällä?

ANTTI (huolettomasti): Minkä milläkin! — (Katsoo merkitsevästi häneen.) Olen pääasiallisesti aikonut ruveta elämään koroillani.

ROVASTI: Te olette rikas?

ANTTI: En ole puilla paljailla. Mutta olen vielä enemmän aikonut rikastua.

ROVASTI: Täällä? Täällä Suomessa?

ANTTI: Toistaiseksi täällä. Enkä pelkää väärin laskevani.

ROVASTI (päätään pudistaen): Mahdotonta. Olosuhteet ovat niin kovin pienet. — Täytyy olla pääomaa, paljon pääomaa sillä, joka aikoo täällä rikastua.

ANTTI: Minä tiedän kyllä, millä Suomessa rikastutaan.

ROVASTI: Millä siis?

ANTTI: Samalla, millä tekin, herra rovasti: _laiskuudella_.

ROVASTI: Mitäh? — (Kimpoaa ylös. Antti kohtaa leimuavin silmin hänen katseensa.) Anteeksi, minä en muistanut, tehän olettekin itse itsenne kasvattanut. (Hillitsee vaivoin itsensä.)

ANTTI: Pienestä pojasta saakka, herra rovasti. Mitä olen, olen omalla enkä muiden työllä.

ROVASTI (nyt jo aivan tyynenä): Te ette — kelpaa muiden työtä arvostelemaan. — Te teette työtä käsillänne...

ANTTI: Myöskin käsilläni. Työ missään muodossa ei ole minua vielä pelottanut.

ROVASTI: ... kenties myös jonkun verran aivoillanne, mutta kaikissa tapauksissa koneellista, ulkopuolista työtä, joka jättää teidän sisimmän itsenne koskettamatta. Minä ja monet muut täällä Suomessa...

ANTTI (vääjäämättömästi): _Mitä_ työtä _te_ teette, 'herra rovasti?

ROVASTI: Siitä olisi minun naurettavaa ruveta teille tiliä tekemään.

ANTTI: Sitten tein pahasti, että keskeytin teidät. Sillä minusta tuntui kuin juuri olisitte aikonut ruveta sitä minulle selittämään. — (Vaitiolo.) Millä te elätte? Mitä työn-ansiota teillä on?

ROVASTI: Nuori mies! Te esittelette muutenkin kyllin selvästi itsenne, tarvitsematta enää turvautua karkeuksiin.

ANTTI (kuten edellä): En tiedä, ovatko ne karkeuksia. Mutta minusta tuntui kuin te itse äsken olisitte itsenne minulle samoilla kysymyksillä esitellyt.

ROVASTI: _Minulla_ on oikeus kysyä _teiltä_ paljon, mitä ei teidän minulta.

ANTTI: Tarkoitatte: oikeus olla karkeampi? — Kuka on antanut teille sen oikeuden? En minä.

ROVASTI (ivallisesti): Ette, sillä huomaan sen kaikissa tapauksissa jäävän teidän puolellenne. (Siirtyy vasemmalle etualalle.)

ANTTI: Hyvä, että huomaatte sen. Teidän on siis turha koettaa niillä aseilla minua kukistaa. (Jää paikalleen oikealle keskinäyttämölle. Vaitiolo.)

ROVASTI: Mihin te tahdotte päästä tuolla puheellanne?

ANTTI: Tahdoin ainoastaan osoittaa teille, että metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Te ette ole siihen tottunut, herra rovasti?

ROVASTI (ylpeästi): En.

ANTTI: Siispä saatte luvan tottua siihen. Oppia ikänsä kaiken, sanoo vanha suomalainen sananlasku.

ROVASTI: Nuori mies! Minä olen liian vanha mitään _teiltä_ oppimaan.

ANTTI: Sen pahempi teille. Sillä minä opin joka silmänräpäys teidän seurastanne.

ROVASTI (Pilkallisesti): Todellakin? Se ilahduttaa minua, yhtä paljon kuin se minua ihmetyttää, sillä en pitänyt teitä niin kehityskelpoisena. — No, ja mitä te opitte minulta?

ANTTI: Suomalaista hävyttömyyttä. Taikka oikeammin: suomalaisen _ylä_luokan hävyttömyyttä.

ROVASTI: Se tuskin voi kilpailla amerikalaisen kanssa. Varsinkin jos amerikalaisuus, kuten tässä tapauksessa, yhtyy suomalaisen _ala_luokan hävyttömyyteen.

ANTTI: Tarkoitatte amerikalaista tasa-arvoisuutta? — _Se_ vallitsee siellä. Siksi ei kukaan ole siellä hävytön toista kohtaan, sillä hän tietää hänelle samalla mitalla maksettavan.

ROVASTI: Te katsotte olevanne tasa-arvoinen minun kanssani?

ANTTI (päänsä kohottaen): En.

ROVASTI: Se ilahduttaa minua...

ANTTI: Ymmärsitte väärin sanani. Katson olevani niin paljon ylempi teitä. (Vaitiolo. Rovasti katsoo häneen, ottaa esille sikarin kotelostaan ja sytyttää sen huolellisesti.)

ROVASTI: Suvaitsetteko?

ANTTI: Kiitos, minä en polta.

(Vaitiolo. Rovasti polttelee, nojaten mukavassa asennossa puutarha-pöytää vasten. Antti seisoo entisellä paikallaan oikealla keskinäyttämöllä. — Tyyne tulee vasemmalta taka-alalta).

TYYNE (hiljaa): Isä!

ROVASTI: Niin, ehkä tahdot olla hyvä ja lähettää tänne iltalasini. — (Tyyni menee tupaan. Vaitiolo.) No niin, herra insinööri, suvainnette siis, että kaikessa alammaisuudessa puhuttelen teitä. — Te kositte tytärtäni?

ANTTI: En suinkaan. Minä ainoastaan rakastan häntä.

ROVASTI (sarkastisesti): Jahhah, te ainoastaan rakastatte häntä? — Te katsotte luonnollisesti, että tuo asia ei kuulu minulle ollenkaan?

ANTTI: Niin, en ymmärrä, mitä se teitä liikuttaisi. Sillä ettehän te aio hänen kanssaan naimisiin.

ROVASTI: Todellakin? Se ei liikuta minua ollenkaan? — Minulla ei siis ole mitään oikeutta ottaa selvää, millaisen vävyn olen saapa sukuuni?

ANTTI: Epäilemättä on teillä sama oikeus kuin minulla ottaa selvää, millaisen apen olen itse saapa. — Myönnättekö sen minulle?

ROVASTI (keveästi kumartaen): Mielestäni teidän jo pitäisi olla selvillä siitä.

ANTTI: Samoin kuin teidän tulevasta vävystänne.

ROVASTI: Joksi te ette ikinä tule.

ANTTI (tyynesti): Se asia ei riipu teistä, vaan hänestä: Hän päättäköön!

ROVASTI: Hän päättää, mitä _minä_ päätän.

ANTTI: Te olette aivan liian viisas sitä uskoaksenne. Mutta tyydyn kaikissa tapauksissa hänen tuomioonsa.

ROVASTI: Olette siis niin varma hänestä?

ANTTI: Tahdon ainoastaan varman vastauksen.

(Rovasti nyykäyttää päätään miettiväisesti. — Tyyne tulee tuvasta kantaen konjakkitarjotinta, jolle on kaksi lasia asetettu. Kattaa pöydän, vilkaisee arasti isäänsä ja Anttiin. Aikoo palata jälleen tupaan.)

ROVASTI: Sinä voit jäädä. — (Tyyne jää epävarmana hänen sivulleen seisomaan. Rovasti istuu, pudottaa pari sokeripalaa lasiinsa ja luo sitten kysyvän silmäyksen Anttiin päin.) Pyydän, herra insinööri.

ANTTI: Kiitos, minä en maista.

ROVASTI: Kuten suvaitsette. (Hämmentelee tyytyväisenä lasiaan, jonka Tyyne on kuumalla vedellä täyttänyt.) Mutta teetä te ainakin juotte?

ANTTI: Kiitos, kyllä.

ROVASTI: Teille molemmille teetä siis. — (Hänen jälkeensä.) Myöskin talonväen voit pyytää tänne. (Tyyne menee tupaan. — Rovasti kaataa konjakkia lasiinsa, maistelee, ja kaataa uudelleen. Vilkaisee välillä Anttiin.) Te ette tahdo istua vieläkään?

ANNI: Seison mieluummin, jos suvaitsette.

ROVASTI: Teillä on hyvät jalat, herra insinööri. — (Ottaa sanomalehden taskustaan. Vaitiolo. — _Johanna_ ja Tyyne tulevat tuvasta, edellinen kantaen teetarjotinta, jälkimmäinen leipäkoria.) Hyvää iltaa, Johanna. No, teillä on ollut ilon päivä tänään, kun olette saanut poikanne kotiin?

JOHANNA: On, arvon rovasti, on. Enkä tahdo sitä uskoa todeksi vieläkään. Kun toista niinkuin kuollutta suree...

ROVASTI: Tulee mies meren takainen. — Istukaa, olkaa hyvä. — (Tyyne ja Johanna istuvat.) Entä Elias? Missä hän on?

JOHANNA: Kyllä hän on, synti sanoa arvon rovasti, pajassa. Mutta minä kyllä menen ja käsken hänet... (Aikoo mennä.)

ROVASTI: Antaa hänen olla. Tottapahan tulee jos on tullakseen. — (Tyyne ja Johanna ottavat teetä. Antti lähestyy, ottaa teelasinsa, mutta juo sitä seisoallaan, jonkun matkan päässä muista.) Eikö totta, herra insinööri? Siinä on jotakin kaunista tuossa hänen ikuisessa takomisessaan?

ANTTI: Minusta siinä on jotakin surullista.

ROVASTI: Niinkö teidän mielestänne? Mutta sittenkin! Siinä on jotakin niin suomalaista tuossa härkämäisessä itsepäisyydessä...

ANTTI: Kyllä, mutta juuri siksi se on niin surullista. Sama itsepäisyys, käytettynä johonkin hedelmälliseen ja järjelliseen tarkoitukseen, voisi todellakin luoda uudesta Suomen. Mutta tässä muodossaan... Minä en ihaile sitä.

ROVASTI (peitetyllä ivalla): Te ette ihaile mitään järjetöntä? — Mielestäni, jos meillä olisi kauttaaltaan tuollainen vanha Suomi, me emme tarvitsisi minkään uuden synnyttämistä.

ANTTI: Te tarkoitatte: jos kansan tarmo ja työkyky kauttaaltaan olisi käytetty yhtä järjettömien päämäärien saavuttamiseksi?

ROVASTI: Yhtä ikuisien. — Sillä eihän ihminen elä ainoastaan leivästä, herra insinööri. Ja juuri tuo Suomen kansan mietiskelevä piirre, tuo sen taipumus ijäisyyden asioita ajattelemaan, todistaa mielestäni siinä eräänlaista synnynnäistä ihanteellisuutta...

ANTTI: Minä sanoisin: kehittymättömyyttä. — Te sanotte, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mahdollista kyllä, mutta ilman leipää se ei elä ainakaan.

ROVASTI (kuten edellä): Te tarkoitatte: Suomen kansa on liian köyhä kustantaakseen itselleen mitään korkeampia henkisiä tarkoitusperiä?

ANTTI: Nekin nousevat vain aineellisten elinehtojen perustalta. Kun kansa on saavuttanut erään määrätyn hyvinvointi-asteen, se rupeaa kaipaamaan tiedettä, taidetta y.m. sivistävää ajanvietettä.

ROVASTI: Tiede ja taide ovat mielestänne vain ajanvietettä?

ANTTI: Epäilemättä ovat. Sillä ihmisen ensimmäinen vietti on elää. Ilman tiedettä ja taidetta hän _voi_ olla...

ROVASTI: Kuin eläin!

ANTTI: Eläimellinenkin elämä on parempi kuin ei mikään elämä. — Ihanteet tulevat sitten kyllä itsestään. Jos kaikki tuo työnmäärä, minkä isäpoloinen on turhaan kuluttanut pajassaan, olisi käytetty esim. noiden peltosarkojen ojitukseen...

ROVASTI: ... niin ne kasvaisivat paremmin epäilemättä. Mutta mitä te luulette että sillä olisi voitettu? Luuletteko, että teidän isänne sielun-elämä olisi siitä paljon kaunistunut?

ANTTI: Minä luulen niin, sillä silloin ei hänen eikä äidin olisi tarvinnut elää teidän armopaloistanne.

TYYNE (nuhtelevasti): Antti! Onhan isä hyvässä tarkoituksessa...

ANTTI: Minä tiedän ja kiitän häntä siitä. — (Laskee teelasinsa pöydälle.) Kuitenkin loukkaa minua ajatus, että minun isääni on täällä elätetty pappilan puolesta kuin jotakin rotuporsasta...

TYYNE: Antti! Minä oikein suutun sinulle.

ANTTI: Juuri niin, karjakartanon harvinaisuutta, jolla tahdotaan ansaita diploomeja maanviljelysnäyttelyissä. — Minä tiedän kyllä, miksi se on tapahtunut. Kuuluu niin komealta sanoa vierailleen: "Meillä on täällä eräs ukko, joka tekee ikiliikkujaa. Suvaitsetteko, että pistäydymme päivällisen päälle häntä katsomaan?"

JOHANNA (hiljaa): Antti! Antti!

ROVASTI: Onko herra insinööri nyt lopettanut?

ANTTI: Kyllä, tästä asiasta. Pyydän ainoastaan lisätä, että nyttemmin _minä_ vastaan vanhempieni toimeentulosta.

ROVASTI: Aivan kuten haluatte. — Te kuulette, Johanna. Teidän poikanne on rikas, teillä on syytä olla ylpeä hänestä.

JOHANNA (surumielisesti): Voi olla. Kun ei rovasti vain pahaksi panisi...

ROVASTI: Mitä Johanna tarkoittaa?

JOHANNA: Ajattelin vain ... enkä minä sitä osaa selittää. — Vaan mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kuitenkin saisi vahingon sielulleen.

ROVASTI: Amen. — Ja mitäs te siihen sanotte, herra insinööri?

ANTTI: Siihen minä vastaan mieluimmin äidin poissaollessa. — Nyt sanon ainoastaan: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä niin kauan kuin _heitä_ on olemassa (osoittaa äitiään), on _teillä_ aina maan päällä taivaan valtakunta! (Osoittaa rovastia. Hämmästys.)

ROVASTI (kimpoaa kohoksi): Nuori mies! Ellette minua kunnioitakaan, kunnioittakaa ainakin isäänne ja äitiänne...

ANTTI: "Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä." — _Niin_ sen käskyn kuulua pitäisi.. Ja niin se on kaikuva vielä kautta maailman, niin totta kuin minun valtakuntani kerran maan päällä lähestyy.

ROVASTI: Mikä valtakunta se on?

ANTTI: Se on työn, totuuden ja oikeuden valtakunta: ihmisten valtakunta, herra rovasti. Mutta sitä ette ole näkevä te eivätkä teidän kaltaisenne.

(Kaikki ovat nousseet. Johanna ja Tyyne katsovat Anttiin kauhistuneena. — Elias tulee oikealta luhdinsolasta ja aikoo yli näyttämön tupaan.)

ROVASTI (Eliasta osoittaen): Sanokaa se siis hänelle, jonka näette tulevan tuolta mustana ja nokisena tästä kauniista juhannusjuhlasta huolimatta. Hän palvelee Jumalaa omalla tavallaan. Sanokaa hänelle, että hänen poikansa on viisaampi kuin hän itse, väittäessään, ettei ijäisyyden ajatus, vaan kaikkivaltias raha tekee ihmisen onnelliseksi!

ANTTI: Olen sen vielä sanova hänelle, vaikka en usko, että hän minua ymmärtää. — Isä! Älähän mene! — Rovasti tahtoo puhutella sinua.

ROVASTI: Poikasi tahtoo puhutella sinua. — Sinä näet: hän on palannut Amerikasta, hän, joka on täyttävä sinun suurtekosi, ikiliikkujan.

ELIAS (hymyyn hyrähtäen): Ikiliikkujan? — (On pysähtynyt porrasten eteen ja vilkuu sieltä uteliailla silmillä ryhmään etualalla.) Se on jo valmis...

ANTTI: Valmis?

ELIAS: ... valmis minun kohdaltani.

ANTTI: Niinkö? — (Menee hänen luokseen.) Hyvää iltaa, isä. Etkö ole enemmän hämmästynyt kotiintulostani?

ELIAS: Häh? Hämmästynyt? — (Hymyillen salaperäisesti.) Tiesinhän, että tulisit. — (Osoittaen oikealle.) Minulla onkin siellä sinulle nyt jotakin näytettävää.

ROVASTI: Emmekö me muut saa nähdä sitä?

ELIAS: Sitten, sitten myöhemmin. — Nyt minun täytyy ensin mennä saunaan ... kylpemään ... peseytymään pajanoesta. (Kompuroi sisälle.)

JOHANNA (joka jo pitemmän aikaa on näyttänyt levottomalta Eliaksen esiintymisen johdosta): Odota, että annan ensin edes puhtaan paidan kainaloosi, ettei tarvitse tässä hävetä sinun tähtesi koko maailman silmien edessä. — (Kääntyen rovastin ja Tyynen puoleen.) Ei pidä herrasväen luulla, että syy on minussa, mutta kun sitä kelvotonta ei tahdo saada milloinkaan puhdasta päälleen panemaan...