Part 1

language: Finnish

NAAMIOITA VI

Kirkon vihollinen; Maan parhaat; Ilotulitus

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

Kirkon vihollinen. 3-näytöksinen näytelmä Maan parhaat. 4-näytöksinen huvinäytelmä Ilotulitus. 3-näytöksinen näytelmä

KIRKON VIHOLLINEN

3-näytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

PONTUS MARTTILA, sotarovasti. TYYNE, hänen tyttärensä. ANTTI TERÄKSINEN, insinööri. ELIAS, hänen isänsä. JOHANNA, hänen äitinsä.

Aika: nykyinen. Paikka: pappilan torppa eräässä suomalaisessa "keisarinpitäjässä".

Näyttämö esittää torpanpihaa. Vasemmalla asuinrakennus eteisineen, johon ovi vasemmalta taka-alalta. Oikealla aittarakennus, talli y.m. ulkohuoneita, kaikki jotenkin rapistuneita. Pirtin perälasin alla vasemmalla etualalla suuri orjantappurapensas täydessä kukassaan, sen varjossa pöytä, puutarhasohva ja pari tuolia. Perällä taketti-aita ja portti, josta pääsy poikki taka-alan kulkevalle maantielle. Maantien, toisella puolen pari viljeltyä peltosarkaa, perunamaa ja sen takana pieni, sumuinen metsälampi, synkän korpikuusikon kaartamana. Jättiläiskokoinen pihlaja taketin vieressä oikealla taka-alalla. Sen alla penkki. Taketti ja asuinrakennus ovat joskus maailmassa olleet maalatut punaisiksi.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

On juhannuslauantai. Aurinko paistaa vinoon lammen yli. Esiripun noustessa istuu _Johanna_ tuvan portailla ja kutoo sukkaa, vilkaisten aina välillä maantielle. Hän on pieni, kyyryselkä eukko, silmät kirkkaat, kasvoilla lempeä kajastus. Liikkuu hiukan vaivaloisesti, mutta kuitenkin kapperasti.

Etäistä kirkonkellojen kaiuntaa. _Johanna_ kuuntelee, panee pois sukankutimensa, ristii kätensä ja vaipuu hetkeksi hiljaiseen rukoukseen. Nousee, menee maantielle ja tähystelee oikealle.

_Elias_ tulee pirtistä ja aikoo pihan poikki. Hän on jo haudan partaalla oleva vanhus, tukka pitkä ja keritsemätön, päällään likainen, rikkinäinen paita, jalassa hurstihousut ja virsut.

JOHANNA: Aiotko vielä pajaan?

ELIAS: Minnekäs minä! — (Aikoo jatkaa matkaansa.) Mitäs sinä siellä maantiellä killistelet?

JOHANNA: Ilman minä vain! kun kuuluvat tulevan tänne pappilasta juhannus-yötä valvomaan. Rovasti ja muut.

ELIAS: Vai tulevat. — Ryökkynäkö se lähetti sanan?

JOHANNA: Sehän se kävi tässä itse puolenpäivän korvissa. — Ja toi se vähän tuomisiakin, niin että päästään tästä taas viikko pari eteenpäin...

ELIAS: Vai toi. — (Hymyillen salaperäisesti.) Ei olisi tarvinnut enää tuoda. Se on valmis näet.

JOHANNA: Mikä?

ELIAS (viitaten peukalollaan oikealle): Sepähän se... Tuo tuolla pajassa...

JOHANNA: Ikiliikkuja! (Lyö kätensä lääpästyneenä yhteen.)

ELIAS (sanomattomalla ylpeydellä): _Minun_ ikiliikkujani. — Taikka ei oikeastaan aivan valmis...

JOHANNA: Vai ei vielä aivan valmis. (Hänen henkinen jännityksensä laukeaa kokonaan.) Vai ei aivan!

ELIAS: Ei aivan, mutta melkein. Nyt ei siitä puutu enää muuta kuin yksi pikkuruinen...

JOHANNA (huokaisten): Siitä on aina puuttunut joku pikkuruinen. Ei taida tulla siitä valmista meidän ijällämme. (Aikoo pirttiin.)

ELIAS: Ei, elähän mene! — Se _on_ jo valmis, kun sanon sinulle. Se on jo _niin_ valmis, että sen kehtaa kyllä näyttää herroille jos narreillekin.

JOHANNA: Niin valmis se on tainnut monta kertaa olla.

ELIAS (kiivaasti): Ei näin valmis vielä milloinkaan! — (Tyytyväisenä.) Nyt se käy kuin rasvattu. Ja nyt se saa olla minun kohdaltani.

JOHANNA: No, Luojan kiitos! Se on sitten valmis?

ELIAS: Valmis myötäväksi. Täytyy vain varoa, etteivät ota polkuhinnasta. — (Hymyilee tyytyväisenä.) Nyt meistä tulee rikkaat, eukko, rikkaat...

JOHANNA: Jospa tulisikin kerran ennen kuolemaansa! On tuota ollut tässä köyhyyttäkin. (Huokaisten.) Toisten armoilla on eletty.

ELIAS: Nyt saavat toiset ruveta elämään meidän armoillamme. Sillä se on sellainen koje, että se käyttää kaiken maailman tehtaat ja myllyt.

JOHANNA (hiljaisesti): Ei taideta sitten enää Jumalaa tarvitakaan.

ELIAS: Että häh?

JOHANNA: Ilman minä vain, kun se koko maailman pyörittänee... Mitäs sinä sitten vielä sinne pajaan, kun se jo lie valmis?

ELIAS (melkein hellästi): Minä sitä vain vähän putsaan ja puleeraan. — Ja huomen-aamulla minä lähden kaupunkiin.

JOHANNA: Sinä? Kaupunkiin?

ELIAS: Tietysti. Et suinkaan sinä usko, että herrat tulevat sitä täältä jalansyten ostamaan. Eivätkä osaakaan tulla. Kyllä minun itseni täytyy se viedä ja näyttää heille.

JOHANNA: Etköhän kuitenkin ensin näyttäisi rovastille?

ELIAS (ylenkatseellisesti): Ei rovasti ymmärrä tällaisia asioita. Viisaammat miehet siinä olla pitää. — (Kuin itsekseen.) Antti kun olisi...

JOHANNA: Antti on Amerikassa. Eikä taida sieltä tullakaan meidän ijillämme. (Pyyhkäisee salaisen kyyneleen silmäkulmastaan.)

ELIAS: Antti tulee, tulee kyllä. — (Hiljaa.) Sitä varten hän on Amerikaan mennytkin... Ja sitä varten hänet on kouluun lähetetty...

JOHANNA: Että mitä varten?

ELIAS: Että oppimaan... Että tulisi isän avuksi... Että osaisi panna paikalleen sen pienen pikkuruisen, joka puuttuu siitä...

JOHANNA: Siitä puuttuu siis kuitenkin jotakin?

ELIAS (häntä kuulematta): Jos olisin nuorempi mies, laittaisin sen itse. — Mutta on se hyvä näinkin, hyvä näinkin... (Hymyillen salaperäisesti.) Kyllä minä ymmärsin, mitä varten Antti Amerikaan lähti. Lähti tietoa tietämään.

JOHANNA: Kyllähän tuo tiedetään, mitä varten se sinne lähti. Kun ilkesikin, mokoma, riitautua rovastin kanssa...

ELIAS: Niin, mutta _miksi_ hän riitautui?

JOHANNA (alakuloisesti): Vielä kysyt, vaikka koko kyläkunta siitä juorusi! — (Äkeästi.) Että ilkesikin, herja, ruveta hyväntekijänsä tyttöä riijastelemaan!

ELIAS: Ne on vaan niitä kylän kulkupuheita. Mutta jos tulee siitä kysymys, minkä vuoksi Antti rovastin kanssa riitautui, niin sen asian minä kyllä tiedän paremmin kuin kylän akat.

JOHANNA: No minkä vuoksi?

ELIAS: Ei näet voinut sietää tuon miehen typeryyttä.

JOHANNA (lyö kahta kämmentään): Niin rovastin?

ELIAS: Juuripa rovastin. — (Nauraa hekottelee.) On siinäkin pökkelö miehekseen. Herran palvelija on olevinaan eikä käsitä tuon taivaallista ijäisyyden asioista.

JOHANNA (kokonaan ällistyneenä): Niin rovasti?

ELIAS: Ka, eikö sinulla ole korvia päässäsi, kun puhuu...! (Nauraa hekottelee edelleen.) Minunkin on pitänyt monta kertaa suuttua sille miehelle. (Viekkaasti.) Mutta minä en ole näyttänyt sitä.

JOHANNA: No, sen minä sanon! Sitä vielä olisi puuttunut! — Mihin me olisimme joutuneet ilman rovastin väkeä, joka tässä on vuosikymmenet hellinyt ja vaalinut meitä? Maantiellä me oltaisiin, vaivaishuoneella me oltaisiin...

ELIAS (viekkaasti): Juuripa siksi. Täytyy olla viisas, viisas, eikä nostaa nokkaansa, ennen kuin koivet kannattavat. — Enkähän minä rovastista mitään pahaa sanokaan.

JOHANNA: Vai et! Kun toinen tuossa pelkkää hyvää tekee...

ELIAS: Hyvähän rovasti on ollut meille, hyvä. Ja välikappalehan hän on Jumalan kädessä. On vainkin, vaikka hän ei Jumalasta paljoa tiedä.

JOHANNA: Aina yhtä paljon kuin sinäkin, jumalaton! Pitäisit pyhänä edes hänen lepopäivänsä, kun kuuluivat jo soittavan juhannusta.

ELIAS: Ei jouda, eukkokulta, ei jouda. Enkähän minä ole joutanut niitä vuosikymmeniin pitämään... Mutta huomenna levätään, huomenna.

JOHANNA (korjaa muutamia roskia pihalta): Ei taida se huomen koskaan koittaa sinulle. — Samaa sinä olet joka lauantai-ilta sanonut.

ELIAS: Nyt se koittaa. Nyt se alkaa minun pitkä lepopäiväni. — (Kuin itsekseen.) Minulla on omat aavistukseni.

JOHANNA: Panisit edes puhtaan paidan päällesi, kun vieraitakin tulee. Ja on siellä löylyä saunassa, kun kylpeä tahtonet.

ELIAS: Työmies on työnsä näköinen. Kyllä kylvetään, kyllä puhtaisiinkin pukeudutaan. Enkähän minä muuta kuin vähän käväisen pajassa. — Aih! (Aikoo oikealle, pysähtyy äkkiä, kopaisee kädellä rintaansa ja vaipuu hiljaa valittaen aitan portaille.)

JOHANNA: Ka, mikä sille nyt tuli? — (Rientää hänen luokseen.) Kuolee se siihen paikkaan.

ELIAS (vaivaloisesti): Ei hätää, eukko, ei hätää. Rinnasta vain otti niin kummasti. — Kyllä se menee ohi...

JOHANNA: No, kaikkiakin! — Olisi täällä vielä tippa sitä konjakkia, jonka rovasti viime jouluna lähetti tänne.

ELIAS: Se on jo ohi. — (Nousee suurella ponnistuksella.) Ei se kuolema kutsumatta tule. Kuolema tulee silloin kun kuoleman aika on.

(Menee oikealle. — Johanna katsoo tuokion hänen jälkeensä, pudistaa päätään ja menee pirttiin. — Hetken perästä _Tyyne_ ja _Antti_ oikealta taka-alalta.)

(Tyyne, ylioppilaslakki päässään, puettuna keveään kesäpukuun. Antti, jonka puku on englantilaisen matkailijan, on pitkä, reipas nuorukainen, sangen amerikalaistunut myös ulkomuodoltaan.)

(Tulevat tietä pitkin vilkkaasti keskustellen. Tyyne pysähtyy, osoittaa lammelle ja nojaa häneen uneksien.)

TYYNE: Antti! Miksi puhuit sinä äsken minulle niin?

ANTTI: Kuinka?

TYYNE: Niin kylmästi ja sydämettömästi.

ANTTI: Mistä minä puhuin sitten?

TYYNE: Isänmaastasi. Olkoon se kurja ja köyhä, onhan se kuitenkin sinun oma ihana syntymämaasi.

ANTTI: Epäilemättä. Mutta sinäkin puhuisit niin, jos olisit kerran nähnyt maailman, oikean avaran maailman aukeavan alla silmiesi.

TYYNE (ylenkatseellisesti): "Suuren maailman!"

ANTTI: Juuri niin: suuren maailman! — (Tarttuu hänen käteensä innokkaasti.) Tyyne! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä kaukana Lännen maassa!

TYYNE (katsoo häneen): Onko se sitten _niin_ ihanaa?

ANTTI: On, sillä se on elämää työssä ja toiminnassa. Siitä te ette täällä kotona tiedä mitään. Te nukutte.

TYYNE: Myöskin täällä tehdään työtä.

ANTTI: Niin, mutta allapäin ja pahoilla mielin, kuten sinäkin nyt olet. — Olethan surullinen? (Tahtoo kohottaa leuasta hänen päätään. Tyyne painaa päänsä itsepintaisesti alas.)

TYYNE: Enpäs ole.

ANTTI: Oletpas. — (Hyväilee hänen kättään.) Teiltä puuttuu työn ilo, tarkoitan: ainoa, mikä on suotu ihmiselle.

TYYNE (kohottaa silmäluomensa): Ainoako?

ANTTI: Anteeksi. En nyt lemmen iloja ajatellut.

TYYNE: Etkä suruja.

ANTTI: Ne ovat pilviä, jotka päivän ohi vaeltavat. Eikö totta? (Vie hänen kätensä huulilleen.)

TYYNE (vetää kätensä pois): Tarkoitat: niille me emme mahda mitään?

ANTTI: Tarkoitan: niitä kumpiakin kylvää kohtalo meille ilman omaa syytämme ja ansiotamme.

TYYNE: Näyttää siltä kuin tahtoisit siirtää rakkauden kokonaan pilvien tuolle puolen.

ANTTI (hymyillen): Eikö totta: se kuuluu taivaan valtakuntaan? (Tahtoo suudella häntä. Tyyne kääntää kasvonsa pois.)

TYYNE: Samoin kuin aiot siirtää itsesi meren tuolle puolen?

ANTTI: Sinne me matkustamme yhdessä. En ilman sinua. (Seisovat portilla, katsovat silmiin toisiaan. Tyyne pudistaa päätään hitaasti, Antti nyökkää hänelle lempeästi, mutta päättävästi.)

TYYNE: Täällä on niin hiljaista.

ANTTI (vienosti): On. _Niin_ hiljaista. Kuulee sykkivän oman sydämensä.

TYYNE: Eikö sitä ... aina ... siellä suuressa maailmassa kuule?

ANTTI: Ei aina. Siellä jyskävät koneet, siellä kalkkavat vasarat. Siellä pauhaa elämän arkipäivä. — Täällä sitävastoin...

TYYNE (painautuen häneen): Eikö totta: täällä on ikuinen sunnuntai?

ANTTI: Juhla juhannuksen. — (Tulevat pihalle.) Täällä minä siis olen syntynyt, tuossa on minun kotitupani.

TYYNE: Tuossa kivet, joilla kiikuit.

ANTTI: Tuolla lehdot, joissa liikuin. — (Katselee ympärilleen.) Kaikki tuttua. Kaikki paikallaan. — (Karskimmin.) Kaikki vanhaa ja rappeutunutta. (Tulevat etualalle.)

TYYNE: Ja tuosta lähtee oijustie, jota sinä aina ennen kuljit pappilaan.

ANTTI (leikillisesti): Kaunis oijustie, kun täytyi joka askeleella pysähtyä mansikoita poimimaan...

TYYNE: Minä sinun mansikkasi! — (Lyö kädelle häntä. Istuvat puutarha-sohvalle vasemmalla etualalla. Antti suutelee äkkiä häntä.) Sinä olet hullu.

ANTTI: Yhtä hullu kuin silloin.

TYYNE: Milloin?

ANTTI: Silloin kun kuljin tuota oijustietä. — Ei se ollut mikään tavallinen tie mielestäni. Taivaan tie se oli, joka johti suoraan sinun sydämeesi.

TYYNE (nauraen): Ja se päättyikin vain pappilan aidan taakse!

ANTTI: Niin. Mutta sinne tuli joka ilta eräs kaunis, mutta paha, hyvin paha tyttö minua kohtaamaan.

TYYNE: Hän teki siinä hyvin ymmärtämättömästi. — (Keimaillen.) Mutta oliko hän todellakin niin paha mielestäsi?

ANTTI: Oli. Kyllä hän oli hyvin paha. Toisinaan hän oli suorastaan kiusata minut kuoliaaksi.

TYYNE: Todella?

ANTTI: Aivan varmaan. Vuoroin hän itki, vuoroin nauroi, vuoroin hän oli oikein vihainen ja polki jalkaa, toisin vuoroin taas hän suuteli...

TYYNE (nopeasti): En minä suudellut sinua.

ANTTI: Et koskaan aidan takana, vaan vasta turvallisemmilla tienoilla, lähdettyäsi minua takaisin kotimatkalle saattamaan.

TYYNE: Ja sitten saatoit sinä minut takaisin pappilaan.

ANTTI: Ja sinä taas minut takaisin tuonne metsän rajaan. — (Molemmat nauravat.) Niin aina uudestaan ja uudestaan.

TYYNE: Kuin kaksi ikiliikkujaa!

ANTTI (hilpeästi): ... jotka panevat liikkeelle toisiaan! — Ikävä kyllä, isäni ei tiennyt siitä mitään. Hän olisi nähnyt siinä jo toteutuneena tuon elämänsä ajatuksen. (Selvää pajankalketta oikealta.)

TYYNE: Etkö usko, että hän juuri tällä hetkellä sitä toteuttaa?

ANTTI: Isä! — (Molemmat kuuntelevat.) Mikä suloinen soitanto minun korvilleni! — (Sulkee silmänsä. Vaitiolo.) Todellakin, hän takoo elämänsä suurta ajatusta.

TYYNE: Yöt päivät, yöt päivät...

ANTTI: Aret ja sunnuntait. — Nuo sävelet ovat minua halki elämäni seuranneet. — (Vasaranäänet lakkaavat.) Kuinka? Kuulin, että hän olisi kaiken kevättä kovin sairastellut?

TYYNE: Sairas hän on vieläkin, mutta ei hän silti malta tauota mielityöstään. — (Nousee.) Menemmekö häntä tervehtimään?

ANTTI (painaa hänet takaisin istumaan): Ei, emme vielä. Emme tohdi häiritä häntä. — (Kuin itsekseen.) Hänen on kiire, hän tahtoo saada työnsä valmiiksi...

TYYNE: Kun kävin keväällä täällä, hän sanoi, että se olisi valmis niinkuin täksi juhannukseksi.

ANTTI (kuten edellä): Kuoleman juhannukseksi, elämän suureksi sunnuntaiksi. — (Hellästi.) Isä parka! Hän elää jo puoleksi iankaikkisuudessa.

TYYNE: Hän minua melkein pelottaa. — (Vakuuttavasti.) Usko minua, Antti: se mies tietää, mitä me muut emme tiedä.

ANTTI: Tietäjä oli hänen isänsä, tietäjä myös hänen isänsä isä. Ei olisi ihme, jos hän näkisikin yhtä ja toista, mitä me muut emme näe.

TYYNE (leikillisesti): Siispä olet sinäkin tietäjän sukua, Antti!

ANTTI: Tiedän, mitä taidan, siinä kaikki. — (Synkistyen.) Käytännön miehenä on minulle kuitenkin kiusallista ajatella, että niin paljon henkistä tarmoa ja ruumiillista työkykyä on hänessä mennyt hukkaan...

TYYNE: Hukkaan? Oletko aivan varma siitä?

ANTTI: Tietysti hukkaan! Eihän voi keksiä ikiliikkujaa.

TYYNE (itsepintaisesti): Mutta entäpä sen voisi keksiä?

ANTTI: Hullutusta, kuten sen itsekin hyvin tiedät. Onhan nykyaikainen tiede sen mahdottomuuden jo aikoja sitten sitovasti todistanut.

TYYNE: Sinä uskot siis niin sokeasti nykyaikaiseen tieteeseen?

ANTTI: En voi muuta, koska olen järkiolento. — (Tarttuu hänen käsiinsä. Hilpeästi.) Siksi en elämässäni tulekaan keksimään muuta ikiliikkujaa kuin sen, joka aikoinaan juoksi kesäiset yöt pappilan ja tämän torpan väliä. — Mutta en tiedä, missä määrin isäsi mahtoi pitää tuosta uudesta keksinnöstä.

TYYNE (nauraa): Ehkä hän ei pitänyt silloin. Nyt hän harrastaa kaikkea edistystä.

ANTTI: Hänkö? — Eikö hän ole hirveän vanhoillinen?

TYYNE: Mikä erehdys! Ei meillä täällä Suomessa ole ketään vanhoillista.

ANTTI: Eikö? Eikö todellakaan? Ja minä kun luulin, ettei täällä muita olisikaan! — Mihin he sitten ovat hävinneet?

TYYNE: Ketkä? Vanhoillisetko? — (Ylemmyydellä.) Suurlakko lakaisi heidät kaikki pois.

ANTTI (koomillisella hämmästyksellä): Mihin? Mereen? Maan rakoon?

TYYNE: Heistä on kaikista tullut edistysmielisiä.

ANTTI: Ai, se minun olisi pitänyt arvatakin! — Ja sinun isäsi? Hän on nyt myös edistysmielinen?

TYYNE: Epäilemättä. Oikeastaan hän on aina ollut sitä syvimmässä sydämessään.

ANTTI (katsoo häneen): Niinkö? Siitä voi nyt olla eri mielipiteitä. — (Kuin itsekseen.) Mutta hänhän on voinut muuttua, on ehkä muuttunutkin...

TYYNE: Luonnollisesti hän on muuttunut, kuten kaikki täällä. Muuttunut parempaan, tarkoitan.

ANTTI: Muuttanut pukuaan, tarkoitat. Onko hän vielä pappi?

TYYNE: Sekin kysymys! — Tietysti hän on.

ANTTI: Siispä hän ei ole muuttunut ollenkaan. (Pilkallisesti.) Sillä onhan hän aina ollut edistysmielinen syvimmässä sydämessään. — Etkö sanonut niin?

TYYNE: Kyllä. Mutta hän on nyt enempi oma itsensä. On itseään kohtaan rehellisempi, tarkoitan.

ANTTI: Tarkoitatko, että hän ennen ei ollut sitä? Että hän vilpisteli itsensä edessä, toisin sanoen?

TYYNE (hermostuneena): Äh, onpa sinusta siellä ulkomailla tullut oikein sietämätön rikkiviisas! — Isä on _hyvä_. Joka suhteessa hyvä. Ettäs sen tiedät nyt! (Kääntyy selin häneen.)

ANTTI: Hän on hyvä, senvuoksi että hän on sinun isäsi? Niinhän tarkoitat?

TYYNE: Olkoon nyt sitten vaikka niin! — (Nousee nyreänä.) Minä en jaksa riidellä sinun kanssasi. — (Menee yli näyttämön.) Enkä varsinkaan isästä. (Pysähtyy pihlajan luo selin katsomoon. Vaitiolo. Antti nousee ja seuraa häntä.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE (käännähtäen): Sillä _onhan_ isä hyvä? Ethän sinä voi kieltää sitä?

ANTTI: Epäilemättä hän on...

TYYNE: Siinäpä se! Nyt olit oikein kiltti.

ANTTI: ... hyvä tavallaan, tarkoitan. Kuten kaikki ihmiset. — Mutta ei hyvä minulle.

TYYNE (hermostuneena): Joko sinä alat taas! — "Hyvä tavallaan!" — "Ei hyvä minulle." — Mitä se on?

ANTTI: Hän on ollut aina musta pilvi minun taivaallani. — (Katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinä ymmärrät sen kyllä, jos tahdot ymmärtää.

TYYNE: Minä ymmärrän. (Hiljaisesti.) Sinä ajattelet vielä noita entisiä.

ANTTI (päätään nyykäyttäen): Niin. (Istuu. Vaitiolo.)

TYYNE: Se on turhaa. Ei sinun ole tarvis enää niistä huolehtia.

ANTTI (hajamielisesti): Eikö?

TYYNE: Ei, ei, minä vakuutan sinulle. Hän on muuttunut.

ANTTI: Myöskin minä ... olen voinut hiukan muuttua ... tällä välin.

TYYNE (säpsähtäen): Mitä tarkoitat? — (Terävästi.) Kenties en enää minäkään ole kyllin hyvä sinulle?

ANTTI: Tyyne! — (Vakavasti.) _Kumpaa_ sinä rakastat enemmän meistä? Minua vai isääsi?

TYYNE: Kuinka sinä olet hassunkurinen! — (Nauraa.) Oletko mustasukkainen? Isälle?!

ANTTI (vakavasti): Saamme nähdä. Kenties minulla voi olla syytä siihen.

TYYNE: Aina hassumpaa! Onko minun ehkä teidän kahden välillä valittava?

ANTTI: Minä pelkään, että sinun on valittava.

TYYNE (hilpeästi): Milloin? Nyt heti?

ANTTI: Arvattavasti tänä iltana jo. — (Synkästi, kuin itsekseen.) Minä puolestani en odota mitään hyvää tästä tapaamisesta.

TYYNE: Ja minä sanon, että minun sydämessäni on kyllä tilaa teille molemmille.

ANTTI: Mutta _jos_ nyt olosuhteet kuitenkin pakottaisivat sinut valitsemaan?

TYYNE (säteilevästi): Silloin valitsisin minä... (Aikoo kietoa hänet riemuiten käsivarsillaan, pysähtyy, miettii silmänräpäyksen ja virkahtaa;) Ei, minä _en_ valitse, minä en _tahdo_ valita.

ANTTI: Siinäpä se. Sinä et tahdo.

TYYNE: Eikä minun ole tarviskaan. Sillä ettehän te ole vihollisia. Ettehän te tahdo tappaa toisianne.

ANTTI: Kuka tietää. On ihmisiä, jotka pelkällä olemassa-olollaan uhkaavat toisen olemassaoloa ... jotka eivät tule toimeen saman maan kamaralla, tarkoitan.

TYYNE (hiljaa): Mitä silloin tapahtuu?

ANTTI: Silloin on toisen tai toisen heistä väistyttävä.

TYYNE: Sen, joka on liikaa?

ANTTI: Sen, joka on heikompi. Ja minä en _voi_ olla heikompi. Minä en _voi_ tunnustaa itseäni heikommaksi milloinkaan.

TYYNE (katsoo syrjäkarein häneen): Aiot ottaa siis omasi voiman oikeudella?

ANTTI: Tietysti, sikäli kuin minä olen voimakkaampi sinun sydämessäsi. Mutta juuri sitä saatoit sinä minut äsken epäilemään.

TYYNE: Huomaan, että minun asiani on tehdä teidät kaksi ystäviksi. — (Iloisesti.) Minä valitsen teidät molemmat. Ensin yhden, sitten toisen... (Levittää käsivartensa.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE: Taikka molemmat yht'aikaa, miten vain katsot paremmaksi.

ANTTI: Tyyne: nyt meidän täytyy todellakin puhua kerran vakavasti keskenämme. — (Tarttuu hänen käteensä ja johdattaa pihlajan varjoon hänet.) Äiti!

(_Johanna_ ilmestyy tuvan portaille, päässään vanhanaikaiset sangattomat silmälasit, avattu postilla käsissään. Tähystää maantielle, istuu sitten portaille lukemaan.)

TYYNE (lämpimästi): _Sinun_ äitisi, Antti!

ANTTI: Luuletko, että hän jo on huomannut meidät?

TYYNE: Tuskin. Hänen silmänsä hämärtävät jo vanhuuttaan.

ANTTI: Kuitenkin hän lukee jotakin?

TYYNE: On lukevinaan. Lasien avulla näet.

ANTTI: Jotakin hengellistä?

TYYNE: Jotakin, jonka hän mahtaa osata jo aikoja sitten ulkoa.

ANTTI (ankarassa sisällisessä liikutuksessa): Tuo kirja on kyllä tuttu minulle. — Hän on harras uskovainen?

TYYNE: On. Hänen ainoa surunsa on, että hän ei jaksa enää kyllin usein kirkkoon eikä Herran ehtoolliselle.

ANTTI (kuin itsekseen): Maammo parka! Kuinka hän on käynyt käppyrään! — (Kääntyy pois salaten kyyneleitään). Minä en tiennyt...

TYYNE: Mitä et sinä tiennyt, Antti?

ANTTI: ... että hän oli niin vanhentunut. — (Hilliten liikutuksensa.) Ei, ei kyyneleitä. — (Kuin itsekseen.) Suomen ilma tarttuu, se tarttuu... (Hymyillen.) Anteeksi, Tyyne...

TYYNE: Antti! Etkö tiedä, että juuri tuollaisena enimmän rakastan sinua?

ANTTI (miltei raivokkaasti): Mutta minä en tahdo itkeä, minä en tahdo! — (Jälleen heltyneesti.) Ja kuitenkin, kun näen tuon harmaan pään, joka niin usein on kehtoni yli kallistunut...

TYYNE: Niin: silloin, kun sinä olit pieni, Antti. — (Puristaa hiljaa hänen kättään. Vaitiolo.) Huudanko hänelle?

ANTTI: Ei, älä vielä! Varro vähän! (Ottaa lakin päästään ja ristii kätensä kuin rukoukseen. Tyyne katsoo kummastuneena häneen.)

TYYNE: Mitä nyt teet?

ANTTI: Luen hänelle äänettömän iltarukoukseni. — (Painaa lakin jälleen päähänsä.) Nyt voit mennä ja puhutella häntä.

TYYNE (vienosti): Sinä muistat sen vielä?

ANTTI: Minkä?

TYYNE: Äitisi opettaman iltarukouksen?

ANTTI (hitaasti päätään pudistaen): En.

TYYNE: Kuinka? Kuitenkin sanoit sitä lukevasi.

ANTTI: Toisen, suuremman, korkeamman luin minä hänelle äsken.

TYYNE: Mikä voi olla äidin iltarukousta ihanampi?

ANTTI: Se, jonka elämä, ankara elämä itse on minulle opettanut. — Puhu hänelle!

TYYNE (hymyillen): Pelkäätkö?

ANTTI: Eipä ilman. On kuin seisoisin temppelin esikartanossa.

TYYNE: Todella? Olethan aivan kalpea kasvoiltasi?

ANTTI: Poveni pakahtuu. Tämä hetki saa sydämeni oudosta hartaudesta seisahtumaan. — Mene! (Lykkää hänet hiljaa äitiä kohden. Jää itse pihlajan varjoon. Tyyne lähestyy Johannaa.)

TYYNE: Hyvää iltaa, Johanna. Terveisiä pappilasta.

JOHANNA: Ka, siinähän se ryökkynä... (Sulkee postillan, nousee horjuvin polvin, niijailee.) Tervetulemaan. — Ja entäs pappa? (Kättelevät.)

TYYNE: Pappa jäi vielä vähän postia odottamaan. Mutta kyllä hän on aivan kohta täällä.

JOHANNA: Niin aivan. — (Antti tulee esille pihlajan takaa.) Kukas se onkaan tämä nuori herra?

TYYNE: Johanna ei tunne häntä todellakaan?

JOHANNA (tähystelee oudoksuen): E-en. Mitäpä minä. Lie pappilan kesävieraita. — (Ilahtuen.) Vai jos lie hyvinkin se rovastin uusi apulainen, jota minä en ole vielä nähnytkään?

TYYNE: Ei ole. — Johanna koettaa nyt muistella kuitenkin...

JOHANNA: En muista. Pitää antaa vanhalle anteeksi ... jos lienen hyvinkin nähnyt jossakin. — Ei erota.

ANTTI (puoli-ääneen): Äiti!

JOHANNA: Jesus Kristus! — (Pudottaa postillansa hätääntyneenä, kyyristyy ylös ottamaan, pyyhkii sitä koneellisesti kädellään, ja hätääntyy vielä enemmän. Ojentaa vihdoin kätensä vavisten ja turvattomalla liikkeellä tulijalle.) Onko se Antti?

ANTTI: Äiti! Äiti. (Sulkee hänet syliinsä. Tyyne kääntyy pois liikutettuna. Vaitiolo.)

JOHANNA: Herra Jumala! Herra Jumala! Että minun vielä piti elää tämä päivä!

(Peittää kasvonsa esiliinallaan ja puhkeaa itkuun. Kääntyy takaisin tupaan menemään, Tyyne saattaa hänet sinne. Antti seuraa ovelle asti heitä.)

Esirippu

TOINEN NÄYTÖS.

_Antti_ taustassa nojaa portin pieleen katsoen iltaruskoista maisemaa, joka näytöksen kestäessä himmenee vitkalleen. Tyyne tulee tuvasta ja hiipii hänen vierelleen.

ANTTI: Kuinka äiti voi?

TYYNE: Hän istuu vain lautsan päässä ja itkee. Etkö tahtoisi mennä häntä viihdyttämään?