Part 10
IIVARI: Niin. Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta tulipalo on aina vaikuttanut niin kovin mahtavasti minuun. Se ihan vetää, se ihan kiskoo sinne...
PETÄJÄ (hymyillen): Pane jalat allesi sitten! (Iivari pois eteisen ovesta. Petäjä tulee mietteissään etualalle. Iivari palajaa takaisin ja viittoo vilkkaasti eteisen kynnykseltä.)
IIVARI (kuiskien): Herra, herra!
PETÄJÄ: Mikä on?
IIVARI: Minä en uskalla mennä. Siellä on joku.
PETÄJÄ: Kuka? Missä?
IIVARI (kalisevin hampain): Siellä portilla. Naamioitu mies. Hän näyttää niin kamalalta tulenkajastuksessa.
PETÄJÄ: Mitä hulluja!
IIVARI: Hän näkyy kyllä tännekin. Herra katsoo vain. — (Vetää hänet eteiseen.) Ei, hän on hävinnyt.
PETÄJÄ: Arvasinhan sen. Sinä olet nähnyt näkyjä.
IIVARI (päätään pudistaen): Kuitenkin näin minä niin selvästi hänet. Hänellä oli musta naamio silmillään...
PETÄJÄ: Olethan niin peloissasi, että pysyt pystyssä tuskin. Hyi, etkö häpeä? Iso mies!
IIVARI: En minä arka ole. Luonnollisissa asioissa minä en pelkää piruakaan.
PETÄJÄ: Ylenluonnollisistako luulet tässä sitten olevan kysymyksen?
IIVARI: Minä en tiedä. — Mutta jos herra seisoo tässä siksi kuin olen päässyt portista...
PETÄJÄ: Minä seison. — Ja voithan huutaa, jos jotakin ylenluonnollista sinulle tapahtuu. (Iivari pois. — Salme herää säpsähtäen.)
SALME: Olenko kauan nukkunut?
PETÄJÄ: Vain hetkisen, armaani. Kuinka voit?
SALME (kohoten istumaan): Tunnen nukkuneeni iankaikkisuuden. — Kenen kanssa sinä puhuit täällä?
PETÄJÄ: Tarjoilijan, jonka lähetin apteekkien. — Nousetko ylös?
SALME: Miksi en nousisi? Eihän minua mikään vaivaa. (Tulee keskinäyttämölle. Petäjä rientää hänen vastaansa.)
PETÄJÄ: Sepä erinomaista! — (Arastuen hänen omituista katsettaan.) Kuitenkin sinä näytät niin kummalliselta.
SALME: Minulla olisi vain niin paljon puhumista sinulle. Mutta en tiedä, ehtinenkö.
PETÄJÄ (tarttuen hänen käteensä): Miksi et ehtisi? Myöskin minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin. — (Salme vetää kätensä pois.) Niin, tietysti, voimmehan me jättää sen myös toistaiseksi.
SALME: Mitä tahdoit sinä sanoa minulle?
PETÄJÄ: Kenties kuitenkin vielä levähtäisit? Sallitko, että saatan sinut huoneesemme?
SALME (väsyneesti): Niin paljon esipuheita! — Ajattelet liiaksi minua. Eihän se sinulle sovi.
PETÄJÄ: Armaani! Ketä minä sitten ajattelisin, ellen sinua.
SALME: Itseäsi. Ja omaa työtäsi. Minä menen sinne minne minun on pakko mennä...
PETÄJÄ: Minne? — Minne sinun olisi pakko mennä, jonne minä ja minun työni eivät voisi seurata sinua?
SALME (välttäen hänen katsettaan): Eihän tiedä koskaan... Ihmisessä voi olla kuiluja, joita ei arvaa kukaan...
PETÄJÄ: Eivät heidän läheisimpänsäkään?
SALME: Eivät aina... Voivat elää vuosikausia vierekkäin eivätkä sentään tunne toisiaan.
PETÄJÄ (värähtävällä äänellä): Olemmeko me ehkä mielestäsi kaksi sellaista ihmistä, Salme?
SALME: Älä suutu, enhän meistä puhu! Puhun ihmisistä ylimalkaan.
PETÄJÄ (katsoo kiinteästi häneen): Ihmisistä, jotka toisiaan rakastavat?
SALME: He ovat niin kummallisia. Koettavat pakottaa toistensa kaltaisiksi toisiaan ja ovat kuitenkin kuin eri tähtiä, eri maailmoita.
PETÄJÄ: Rakkaus on niin kummallinen, tarkoitat sinä?
SALME (surumielisesti): Minä en tiedä?
PETÄJÄ: Et tiedä? Et enää rakasta minua?
SALME: Tunnen niin vähän itseäni. — (Liikkuu huoneessa.) Mutta eihän meidän pitänyt tästä puhua. Mitä aioit sanoa minulle äsken?
PETÄJÄ: Meistä kahdesta tahdoin minä puhua. Niin, ja sitten tuosta kolmannesta.
SALME: Kenestä? _Hänestä_? (Säpsähtää, katsoo arasti häneen. Petäjä vetää lempeällä väkivallalla hänet istumaan.)
PETÄJÄ: Ilotulittajasta. — Sillä ethän tahdo kieltää, Salme, että teidän välillänne on jotakin, on tapahtunut jotakin.
SALME: Tapahtunut?
PETÄJÄ: Tapahtunut nyt ja tapahtunut myös ennen. — Mitä se on? Etkö tahdo sitä sanoa minulle?
SALME (katsoo suoraan hänen silmiinsä): Voin sanoa sen: Meidän välillämme on todella jotakin.
PETÄJÄ: Mitä siis?
SALME: Rikos. (Levottomasti.) Älä kysele enempää! En kuitenkaan voisi enkä ehtisi sitä sinulle lähemmin selittää.
PETÄJÄ: Olet rakastanut tuota miestä?
SALME: En... Eikä se ole siinä... Siinä on jotakin muuta.
PETÄJÄ (kiinteästi): Jotakin, jota sinä et voi ilmaista minulle?
SALME (aina levottomampana): En. Se on niin hirveätä. Se on niin salaista. Sillä on niin pitkät juuret.
PETÄJÄ: Juuret, jotka kiinnittävät sinut häneen?
SALME: Kuin pakko, kuin välttämättömyys. Se johtuu hamasta minun lapsuudestani. — Ei, minä en voi sanoa sitä sinulle.
PETÄJÄ: Et usko, että ymmärtäisin sitä?
SALME: Et, et, sinä pelkäisit, sinä pakenisit maailman ääriin minua... (Tahtoo nousta.)
PETÄJÄ (häntä pidättäen): Hän ei pelkää? _Hän_ ei pakene siis?
SALME: Ei. Ja juuri sehän meitä kahta toisiimme yhdistääkin.
PETÄJÄ: Te olette rikostovereita?
SALME (tuskallisesti): Se on niin hirveätä! Se on niin pahaa! Ei, sinä et _voi_, sinä et _saa_ sitä ymmärtää!
PETÄJÄ: Ehkä en. (Päästää hänen kätensä. Nousee ylös ja tulee vitkalleen oikealle keskinäyttämölle. Punainen loimo ulkona on vaalennut vitkalleen. — Salme lähestyy surumielisenä häntä.)
SALME: Minun täytyy nyt mennä.
PETÄJÄ: Tuota miestä tapaamaan?
SALME: Niin.
PETÄJÄ (tuskallisesti): Sinä rakastat vieläkin häntä?
SALME: En. Minä en ole koskaan häntä rakastanut.
PETÄJÄ: Kuitenkin menet häntä tapaamaan?
SALME: En _voi_ muuta. Olen hänen vallassaan.
PETÄJÄ: Sinä! — (Voi tuskin hillitä liikutustaan enää.) Hän kiinnittää siis ... niin väkevästi sinua?
SALME: Kyllä. Hän vetää kuin syvyyden koura minut mukanaan.
PETÄJÄ: Minne?
SALME (tyynesti): Minä en tiedä.
PETÄJÄ: Kohti suurta tuntematonta siis? — Mutta sehän on hulluutta, sehän on mielenvikaisuutta...
SALME: Minä en tiedä. Tunnen vain, että minun on häntä seurattava. — (Vaitiolo.) Hyvästi! (Ojentaa avuttomana kätensä hänelle. Petäjä kääntyy pois itkien äänensä ja menee vitkalleen verannan ovesta ulos. Salme jää hänen jälkeensä murhemielisenä tuijottamaan. Käännähtää äkkiä: _Lucifer_, musta naamio silmillään, seisoo liikkumattomana eteisen kynnyksellä.)
LUCIFER: Aamu hämärtää.
SALME: Minne viet minua?
LUCIFER: Sinne, minne mielesi on.
SALME (astahtaen askeleen häntä kohden): Mitä tarjoat minulle?
LUCIFER: Tarjoan _hävityksen hekkuman_ sinulle. Suuremman kuin on koskaan saanut kuolevainen.
SALME: Ja mikä on loppu oleva? (Astahtaa jälleen askeleen häntä kohden.)
LUCIFER: Saada vihdoin itse hävitä olemattomiin.
SALME: Sinun kerallasi?
LUCIFER: Seuraan kuin liekki sinua.
SALME: Poltat? Kulutat minut?
LUCIFER: Ja suuret maailmat sinun avullasi. — Tule!
SALME (nyykäyttää päätään hänelle): Minä tulen. (Ojentaa kätensä hänelle. Menevät. Näyttämö on hetken aikaa tyhjä. — Petäjä ryntää sisälle oikealta.)
PETÄJÄ: Salme! Salme! — (Katsoo ympärilleen, tarttuu tuskissaan päähänsä.) Miksi en pitänyt kiinni hänestä? Miksi päästin hänet teille tietymättömille? (Aikoo syöksyä eteisen kautta ulos. Pysähtyy, miettii, hillitsee itsensä. Nojaa päänsä taapäin uunia vasten suurimman tuskan vallassa. _Iivari_ tulee eteisen ovesta hitaasti ja alakuloisena.)
IIVARI: Tässä ovat rohdot.
PETÄJÄ (vaivaloisesti): Rohdot! — Pane ne tuonne pöydälle. (Iivari tekee työtä käskettyä. Vaitiolo.)
IIVARI: — Onko herra sairas?
PETÄJÄ: Voin olla. — (Vaitiolo.) Tuliko täältä sinua vastaan joku nainen?
IIVARI: Nainen?
PETÄJÄ: Niin. Oliko hänellä joku mies seurassaan?
IIVARI: Ei minua vastaan ole kukaan tullut. (Vaitiolo. Varovasti.) Oliko se herran rouva, joka meni?
PETÄJÄ: Oli.
IIVARI: Mutta hän tulee kaiketi takaisin?
PETÄJÄ: Ei. Hän ei palaja enää milloinkaan. (Iivari katsoo tyrmistyneenä häneen. Petäjä liikkumattomana entisellä paikallaan.)
IIVARI (holhoavasti): Eikö herra menisi levolle? — (Petäjä ei vastaa.) Eihän se siitä nyt kuitenkaan sen paremmaksi tule.
PETÄJÄ: Mikä?
IIVARI: Sepähän se. Rakkauden asia. — (Vaitiolo.) Kun on nukkunut, näyttää koko maailma taas aivan toisenlaiselta.
PETÄJÄ (soinnuttomasti): Niinkö?
IIVARI: Aivan varmaan. — On minullakin suruja ollut. Ja on minullekin juuri nyt jotakin vallan kauheata tapahtunut.
PETÄJÄ: Mitä?
IIVARI (heittää rahan taskustaan pöydälle): Herra kuuntelee tuota kilinää. Onkos tuo oikea markka?
PETÄJÄ: Jos lienee.
IIVARI: Eipäs, se on tinamarkka. Ja tuo! Ja tuo! Ja tuo! — (Heittää rahat pöydälle äkeissään.) Ne ovat kaikki vääriä.
PETÄJÄ: Taitaa olla paljon väärää rahaa liikkeessä nykyaikaan.
IIVARI (kokoaa rahat jälleen kouraansa): On sitä eräillä. — Se oli piru miehekseen se tirehtööri.
PETÄJÄ: Oliko?
IIVARI: Hän antoi ne minulle. Enkä minä osannut arvatakaan, ennen kuin apteekissa sanoivat...
(Etäisiä kiväärinlaukauksia.)
PETÄJÄ (kuin unessa): Mitä sanoivat?
IIVARI: Siellä ammutaan. — (Menee verannan ovelle.) — Sanoivat, että ne olivat vääriä. Mutta en minä silti itke. Enkä minä tätä muun vuoksi kerrokaan...
(Lähempää kiväärinlaukauksia. Vaitiolo.)
PETÄJÄ: Kuin minkä vuoksi?
IIVARI: Kuin sen vuoksi, että herra huomaisi jokaisella olevan omat surunsa tässä maailmassa. — Nyt ne ampuvat taas! Kuuliko herra kiväärin laukauksia?
PETÄJÄ: Kyllä.
IIVARI (huokaisten): Ne tappavat siellä toisiaan. Työväki ja sotaväki. — (Vaitiolo.) Eikö herra istuisi kuitenkin? Näyttää niin kamalalta...
PETÄJÄ: Mikä näyttää kamalalta?
IIVARI: ... kun herra seisoo siinä pellinnyöriä vasten pitkin pituuttaan. Riippuu kuin hirressä ikään.
PETÄJÄ (vavahtaen): Hirressä?
IIVARI: Herra ottaisi nyt niitä rohtoja. Minä panen vesilasin tähän pöydälle.
PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. (Iivari laittaa vesilasin pöydänkulmalle rohtojen viereen. Vetää ylös ikkunaverhon. Harmaa aamuhämärä tunkee huoneesen.)
IIVARI: Siellä on sumua. Taitaa tulla sadeilma täksi päiväksi.
PETÄJÄ: Taitaa tulla. (Vaitiolo.)
IIVARI: En minä tehtaalle asti äsken päässytkään. Koko seutu oli piiritetty.
PETÄJÄ: Vai oli. (Vaitiolo. Iivari katsoo häneen, menee päättävästi hänen luokseen.)
IIVARI: Eihän herra aio...?
PETÄJÄ: Mitä?
IIVARI: Itsemurhaa. — Paha sanoa, mutta niitä kun tapahtuu täällä niin usein...
PETÄJÄ: En, en. Ole aivan huoleti!
IIVARI (osaa-ottavasti): Ei muun vuoksi, vaan siitä kun tulee aina tutkimuksia ja rettelöitä hotellille.
PETÄJÄ: Mene nyt vain!
IIVARI: Minä menen. Herra kait soittaa, sitten kun tahtoo aamukahvin.
PETÄJÄ: Kyllä. Minä soitan. —
(Iivari pois vasemmalle. Petäjä tulee koneellisesti pöydän ääreen. Etäisiä yhteislaukauksia. Vaipuu sohvalle ja peittää pään käsiinsä.)
Voi hyvä jumala!
Esirippu.