Part 5

THRASYBULOS: Sinä voisit jatkaa vaikka kokonaisen päivän hänen huonojen ominaisuuksiensa luettelemista etkä sittenkään saisi tätä ainehistoa tyhjennetyksi. Mutta se on vain mitalin toinen puoli.

THEANO: Ja toinen?

THRASYBULOS: On se, joka on oikea, suuri Alkibiades. — Epäilemättä hän on merkillisin mies, minkä Hellas koskaan on synnyttänyt.

THEANO: Hävityksen henki hän on, joka on syntynyt tuomaan turmiota Ateenalle.

THRASYBULOS: Kaikissa tapauksissa me tällä hetkellä tarvitsemme häntä. Hän on ainoa suuri nimi, minkä voimme asettaa alkavan vapaustaistelumme etupäähän.

THEANO: Sinä olet vakuuttanut minulle niin.

THRASYBULOS: Nuoret eivät tahdo kuulla puhuttavan muista kuin hänestä. Hänen pelkkä nimensä on sanalla sanoen sotajoukko.

THEANO: Oletko varma, ettet kenties arvaa liian korkealle hänen merkitystään?

THRASYBULOS: Kyllä. Ellei hän ole meidän mukanamme, kysytään heti: "mitä mahtaa Alkibiades arvella asiasta?" Jos teemme jotakin, sanotaan: "mitähän olisi Alkibiades tehnyt tässä tapauksessa?" Jos onnistumme, kuuluu: "Alkibiades olisi onnistunut vieläkin paremmin." Ellemme onnistu: "tuo olisi ollut Alkibiadeelle leikkityö!" — Näin joka paikassa. Ilman häntä on meidän turha yrittääkään.

THEANO: St! Kuulen jonkun lähestyvän.

THRASYBULOS: Se on hänen lemmittynsä. Tahdotko, että minä puhuttelen häntä?

THEANO: Tee se, ystäväni! — Voit samalla pyytää häntä osoittamaan minut huoneeseen, jossa voin hiukan järjestää vaatteeni laskoksia. Näytän tässä asussa todellakin miekkatanssijan tyttäreltä.

(_Timandra_ on edellisen aikana tullut oikealta aikoen poikki näyttämön Alkibiadeen huoneeseen. _Thrasybulos_ lähestyy häntä. _Theano_ vetäytyy taustaan Timandran huomaamatta.)

THRASYBULOS: Timandra!

TIMANDRA (säpsähtäen): Kuka puhuu? — Ah, sinäkö se olet! Luulin, ettei täällä ollut ketään.

THRASYBULOS: Anteeksi, että säikähdytin sinua. Näen, että etsit Alkibiadesta.

TIMANDRA: Niin. Tahdon tavata hänet. Minun _täytyy_ nyt heti tavata hänet. (Aikoo vasemmalle.)

THRASYBULOS: Ennen kuin menet, haluaisin vaihtaa kanssasi pari sanaa.

TIMANDRA (katsoo häneen): Oikeastaan samoin minäkin sinun kanssasi. — (Kuin itsekseen.) Oh, minun poveni on tuskasta pakahtumaisillaan!

THRASYBULOS: Sinä arvaat asiani: tahdon puhua sinulle Alkibiadeesta.

TIMANDRA: Niin. Tiedätkö, mitä hän nyt tekee?

THRASYBULOS: Minä luulen, että hän suree.

TIMANDRA: Ja sinä luulet, että on paras olla häntä häiritsemättä?

THRASYBULOS: Niin. Tällä hetkellä lienee yksinäisyys paras lääke hänelle.

TIMANDRA (äkillisellä luottamuksella): Olet Alkibiadeen ystävä, tunnet paremmin hänet, ymmärrät hänen luonteensa, hänen entisyytensä... Sano minulle: mikä häntä vaivaa? Mitä me kaksi voimme tehdä hänen hyväkseen?

THRASYBULOS (varovasti): Sinä et voi sitä sanoa?

TIMANDRA: En. Tuskin tunnen enää häntä eilisestä. Jotakin outoa on tullut meidän välillemme, jotakin kovaa, kylmää, kammottavaa...

THRASYBULOS: Siitä saakka kuin minä tulin tähän taloon?

TIMANDRA (katsoo häneen): Suoraan sanoen: niin.

THRASYBULOS: Ja sinä luulit ensin, että tuo kova ja kylmä olin minä?

TIMANDRA: Niin, ollakseni oikein suora. Mutta tämän yön kuluessa olen minä ollut huomaavinani, että, se on jotakin muuta. — Mitä se on? Onko jotakin tapahtunut?

THRASYBULOS: Ehkä.

TIMANDRA: Näethän, minä en tiedä mitään. Minä vain aavistan jotakin hirveää...

THRASYBULOS: Niin, siinä on jotakin muuta. Minä en, vaan eräs toinen on tänä yönä tullut teidän välillenne.

TIMANDRA: Kuka siis? Sinä tiedät? Miksi et sano minulle sitä? — Ah! Tuo kirje?

THRASYBULOS: Niin. Minä luulen hänen todellakin saaneen huonoja sanomia.

TIMANDRA (nopeasti): Hän on vaarassa?

THRASYBULOS: On.

TIMANDRA: Suuressa?

THRASYBULOS: Hyvin suuressa.

TIMANDRA: Onko ... se ... kuolema?

THRASYBULOS (päätään nyykähyttäen): Hänen henkensä riippuu Pharnabazoksen mielioikusta.

TIMANDRA: Ah! — (painaa sydäntään.) Jumalat! jumalat! Miksi hän ei ole sanonut minulle mitään?

THRASYBULOS: Epäilemättä siksi, että hän sinua rakastaa. — Nyt tiedät siis: ainoastaan pikainen pako voi pelastaa hänet.

TIMANDRA: Olet oikeassa. Ei ole yhtään hetkeä kadotettavaa. Paetkaamme! Tahdon hetipaikalla puhutella häntä. (Aikoo vasemmalle.)

THRASYBULOS (häntä pidättäen): Vielä sananen, neito. — Myöskin _minä_ tahdon pelastaa hänet. Myöskin _minä_ tarkoitan hänen parastaan. Mutta...

TIMANDRA: Sano minulle: _mitä_ tulee minun tehdä?

THRASYBULOS (hitaasti): Sinun?

TIMANDRA: Niin. Millä voin auttaa häntä? Alkibiadeen ystävänä täytyy sinulla olla joku keino, jolla voimme hänet pelastaa...

THRASYBULOS: Kenties minulla on keino.

TIMANDRA: Mutta pian! Murhaajat saattavat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Oh, minä _tunnen_, että he ovat tulossa jo!

THRASYBULOS: Sinä rakastat häntä siis _niin_ suuresti?

TIMANDRA: Minä voisin kuolla hänen edestään. — Mutta sinä et sano, mitä minun on tekeminen? Mihin vaaroihin tulee minun antautua, mitä matkanvaivoja on minun kestettävä? — (Vaitiolo.) Sinä vaikenet? Epäiletkö uljuuttani? (Kyynelistä kimaltavin silmin.) Minä olen valmis kaikkeen, nälkään, janoon, puutteeseen, niin, vieläpä rikostöihin, jos se on tarpeellista!

(_Thrasybulos_ kääntää kasvonsa pois liikutettuna. _Theano_ syrjästä lähestyy häntä Timandran huomaamatta.)

THEANO: Hän ei suostu? — (Ylenkatseellisesti.) Sen arvasinkin.

THRASYBULOS: Varro vielä hetki, neitsyt! Toimeni on vaikeampi kuin luulinkaan. Minä en voi sanoa sitä hänelle.

THEANO: Sinä et voi?

THRASYBULOS: Ja kuitenkin _täytyy_ minun sanoa se hänelle! — (Timandran puoleen kääntyen.) Surusi säälittää minua. Ole vakuutettu, että tekisin kaikki, jos vaan näkisin jotakin mahdollisuutta lievittää kohtaloasi.

TIMANDRA: Kuka puhuu minusta? — Mutta sinä et sano, mitä minun on tekeminen! Miksi et? Etkö luota minuun? Oh, sinä et vielä tunne minua. Sinä et tiedä, mihin kaikkeen _minä_ olen kykenevä!

THRASYBULOS (tuskissaan): Minä en _voi_!

TIMANDRA: Kas niin, sano se! — (Synkästi.) Minä näen, että se on rikostyö. Muuten eivät jalot kasvosi olisi noin vääntyneet. — (Äkkiä.) Pitääkö minun surmata joku? Ehkä Pharnabazos? Taikka prinssi Smerdis? — Hänen viattomuutensa säälittää minua, mutta minä olen tekevä senkin, jos niin vaaditaan, _sillä minä rakastan Alkibiadesta_.

(Vaitiolo.)

THRASYBULOS (päättävästi): Olet siis valmis tekemään _kaikki_ hänen hyväkseen?

TIMANDRA: Kaikki.

THRASYBULOS: Ja tahdot pelastaa Alkibiadeen?

TIMANDRA: Minä tahdon.

THRASYBULOS Hyvä. On ainoastaan yksi keino, millä voit sen tehdä.

TIMANDRA: Sano se!

THRASYBULOS (horjuen jälleen): Tiedä, että kohtalosi säälittää minua...

TIMANDRA: Niin, niin...

THRASYBULOS: Enkä minä tahdo sanoa, että hänen pelastuksensa sittenkään olisi aivan varma, mutta se on sentään ainoa...

TIMANDRA: Hyvä, hyvä...

THRASYBULOS: Sinä näet: myöskin minä olen tällä hetkellä säälittävä.

TIMANDRA (jännitettynä): Se keino?

THRASYBULOS: No niin: _sinun tulee nyt heti luopua Alkibiadeesta_.

TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei...

(Katsoo häneen kauhistuneena, tekee torjuvan liikkeen kädellään, horjuu, on kaatua. _Thrasybulos_ saattaa hänet istumaan.)

THRASYBULOS: Kyllä, Timandra. — Salli minun nyt puhua sinulle.

TIMANDRA: _Miksi_ minun tulee erota hänestä?

THRASYBULOS: Hänen tiensä vie leiriin ja sotatanterelle.

TIMANDRA: Ja miksi minä en voi sinne seurata häntä?

THRASYBULOS: Siksi että hän ei ikinä lähde sinne, niin kauan kuin hän kantaa sinun kuvaasi sydämessään. — Oh, minä tunnen Alkibiadeen! Unelma on hänelle aina ollut teon vihollinen.

TIMANDRA (välkähtävin silmin): _Se_ olisi minun hävitettävä häneltä siis?

THRASYBULOS: Niin. Sota, joka häntä odottaa, vaatii miehensä kokonaan. Mikään ei saa sitoa hänen päätään eikä sydäntään.

TIMANDRA: Mistä sodasta puhut minulle?

THRASYBULOS: Sodasta eestä isänmaan ja kotilieden. — Myöskin sinun isäsi oli helleeni, Timandra. Nyt kysytään, oletko hänen oikea tyttärensä.

TIMANDRA (katsoo häneen jäykistyneenä): Miksi puhut minulle noin?

THRASYBULOS: Siksi että kunnioitan sinua Alkibiadeen lemmittynä.

TIMANDRA: Entä minä en kuitenkaan eroa hänestä?

THRASYBULOS: Silloin ei meillä kahdella todellakaan ole enää mitään sanomista toisillemme.

(Vaitiolo.)

TIMANDRA (horjuen): Minä rakastan häntä.

THRASYBULOS: Juuri sen vuoksi. Uhri, jota pyydän sinulta on suuri, mutta ei liian suuri sinun rajattomalle rakkaudellesi.

(Vaitiolo.)

TIMANDRA (äkkiä vavahtaen): Miksi en minä sitä heti oivaltanut?

THRASYBULOS: Mitä?

TIMANDRA: Kuitenkin tunsin minä, heti kun olin nähnyt sinut, että olit saapunut meitä erottamaan. Hyinen tuuli puhalsi sinun tullessasi talomme kautta.

THRASYBULOS: Tiedätkö, mikä tuuli se oli, Timandra?

TIMANDRA (päätään nyykähyttäen): Nyt tiedän minä sen. Kuolema se oli.

THRASYBULOS: Ei, Timandra: se oli _velvollisuuden käsky_. Se puhuu nyt minun suuni kautta.

TIMANDRA: Ja kuka olet sinä, joka niin viisaana ja varmana leikkelet ihmis-sydämiä? — (Ylös ponnahtaen.) Miksi astut meidän välillemme? Miksi tahdot erottaa minut hänestä juuri nyt, kun vaara uhkaa häntä ja kun hän enemmän kuin milloinkaan on rakasta kättä tarvitseva?

THRASYBULOS (hiljaisesti): Olen Alkibiadeen ystävä.

TIMANDRA: Et minun, sen kuulen kyllä puheestasi.

THRASYBULOS: Myöskin sinun ... mutta ainoastaan, mikäli sinä olet hänen ystävänsä.

TIMANDRA: Ahaa, nyt paljastat sinä oikean olentosi! — (Hurjasti.) Mietit minulle turmaa ja onnettomuutta? Tahdot syöstä minut takaisin tuohon suureen kaupunkiin, sen nimettömään häpeään ja kurjuuteen?...

THRASYBULOS: Timandra!

TIMANDRA: Mutta saatpa nähdä, sinä et ole onnistuva siinä. Minä taistelen, minä tarraudun kiinni häneen, minä huudan avuksi Alkibiadeen!

(Aikoo syöstä vasemmalle.)

THRASYBULOS (nopeasti): Luulin, että rakastit häntä enemmän kuin itseäsi.

TIMANDRA: Niin teen! — (Satutettuna.) Mutta sinä, sinä... _Sinä et ole ikinä rakastanut_!

THRASYBULOS (vakavasti): Ehkä kuitenkin, neito.

TIMANDRA: Ketä? Naista, joka oli kivikuva niinkuin sinäkin?

THRASYBULOS: Minä en tiedä, millainen hän oli. Sillä minä en ikinä ilmoittanut hänelle rakkauttani.

TIMANDRA (ilkkuen): Ja _sitä_ sanot _sinä_ rakkaudeksi!

THRASYBULOS: Kenties se kuitenkin oli sitä. Mutta minulla ei ollut lupa sanoa sitä hänelle.

TIMANDRA: Ja hän?

THRASYBULOS (hiljaa): Hän oli pyhin unelma minun parhaan ystäväni.

(Vaitiolo. _Thrasybulos_ totisena ja hiljaisena katsoo suoraan eteensä. _Timandra_ lähestyy häntä liikutettuna.)

TIMANDRA: Voitko antaa anteeksi minulle?

THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Timandra!

TIMANDRA: Minä suostun.

THRASYBULOS: Juuri sitä odotin sinun sielusi jaloudelta.

TIMANDRA: Yksi kysymys: tietääkö Alkibiades mitään siitä, mitä nyt olet sanonut minulle?

THRASYBULOS: Ei. Eikä hän sitä saakaan tietää, sillä epäilemättä tekisi hän silloin kaikkensa sinua pidättääkseen.

TIMANDRA (hajamielisesti): Niin, niin.

THRASYBULOS: Sinä ymmärrät: minä en voi pyytää sinulta mitään, mikä ei olisi hänen parhaakseen.

TIMANDRA: Minä ymmärrän. — (Raukeasti.) Pitääkö minun nyt heti lähteä?

THRASYBULOS: Ei. Luonnollisesti jäät sinä tänne päiväksi, kahdeksi tai niin kauaksi kuin sinua haluttaa. Pääasia on, että autat minua taivuttamaan Alkibiadesta suosiolliseksi sille suunnitelmalle, minkä vielä tänä yönä aion hänelle esittää.

TIMANDRA (kuten edellä): Hyvä, minä autan siis.

THRASYBULOS: Mitä tähän maataloon tulee, on se tietysti oleva sinun samoin kuin kaikki siihen mahdollisesti sisältyvä omaisuus.

TIMANDRA: Hyvä, hyvä. Minä en siis lähde minnekään.

THRASYBULOS (miettien): Taikka ... kenties olisi parasta myös, että lähtisit heti. Me emme siinä tapauksessa puhuisi Alkibiadeelle mitään...

TIMANDRA: Niin.

THRASYBULOS: Jos hän kaipaa sinua, koettaisin minä keksiä jonkun tekosyyn. Mutta minkä?

TIMANDRA: Sinä olet kyllä keksivä sen. Nyt heti siis?

THRASYBULOS: Niin, — jos muuten jotakin tarvitset...

TIMANDRA: Ole huoleti! Minä en tarvitse mitään. Olen valmis lähtemään.

THRASYBULOS: Salli minun nyt kuitenkin esittää sinut tälle jalolle naiselle, joka samoin kuin minä isänmaataan rakastaen on tehnyt tuon pitkän matkan meren ylitse muistuttaakseen Alkibiadeelle hänen velvollisuudestaan. — Theano, Menonin tytär: sinä näet Alkibiadeen lemmityn.

TIMANDRA (säpsähtäen): _Niinkö_? — (Hitaasti, kuin itsekseen.) Hän siis oli pyhin unelma sinun parhaan ystäväsi? (Huomaa nyt vasta Theanon ja mittailee pitkin katsein häntä.)

THEANO (Thrasybulokselle): Kuinka on? Suostuuko hän?

THRASYBULOS: Hän suostuu.

THEANO: Oletko samalla esittänyt oman pienen pyyntöni hänelle?

THRASYBULOS: Timandra, toivon, että vielä viimeisen kerran harjoitat täällä vierasvaraisuuttasi ottamalla vastaan hänet kesti-ystävänä, joka kaipaa kattoa päänsä päälle.

TIMANDRA: Niinkö?

THRASYBULOS: Ja nyt on minun kiiruhdettava pitämään huolta siitä, että palkkaamani miehet ja hevoset ovat paikallaan metsän rajassa. — (Theanolle.) Meidän täytyy matkaan vielä tänä yönä! Sillä aikaa on sinun puhuteltava Alkibiadesta.

(Menee perälle. _Timandra_ ja _Theano_ tuijottavat toisiinsa äänettöminä.)

THEANO (astuen askeleen eteenpäin): Sinun nimesi on Timandra?

(_Timandra_ katsoo häneen värähtämättä. Vaitiolo. _Thrasybulos_ palajaa.)

THRASYBULOS: Anteeksi, minä unohdin aivan... On kenties parasta, että poistut jäähyväisiä sanomatta.

TIMANDRA: Hyvä. Minä poistun jäähyväisiä sanomatta.

THRASYBULOS: Kiitän sinua, neito. — (Katsoo häneen, arastuu.) Arvaan, että asia on koskenut kovasti sinuun. Eihän eron tarvitse olla ikuinen...

TIMANDRA (kylmästi): Oliko vielä jotakin muuta?

THRASYBULOS: Oikeastaan: oli. Mieleeni juolahti jotakin ... mutta en tiedä, uskallanko esittää sitä sinulle.

TIMANDRA: Olen valmis tekemään kaikki, mitä vain vaadit minulta.

THRASYBULOS: Pelkään, että jos Alkibiades kuulee sinun noin ilman muuta poistuneen...

TIMANDRA: Niin mitä?

THRASYBULOS (epävarmana): Olisi kenties hyvä saada hänet epäilemään rakkauttasi... Niin, se olisi ehkä paras ratkaisu asialle. — Ehkä on sinulla joku ihailija?

TIMANDRA: On.

THRASYBULOS: Voitko mainita hänen nimensä?

TIMANDRA: Smerdis, Phrygian prinssi.

THRASYBULOS: Ja sinä tahdot teeskennellä rakkautta häneen?

TIMANDRA (jääkylmästi): Tahdon vielä ennen auringon nousua levätä hänen sylissään.

THRASYBULOS: Timandra! — (Arastuen.) Niin, sinä tiedät, että kaikki tapahtuu yksinomaan ja ainoastaan _hänen_ tähtensä.

TIMANDRA: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Hyvä. Siispä pyydän minä vain vielä kerran kiittää sinua. Ateenan kohtalo on tänä yönä ollut käsissäsi.

TIMANDRA (katsoo häneen): Luulin kysymyksen olleen Alkibiadeen kohtalosta.

THRASYBULOS: Tietysti, hänen kohtalostaan myös. — (Yhä enemmän hämillään.) Ellemme siis toisiamme tapaisi enää... (Yrittää lähestyä kuin jäähyväisiä sanoakseen, kohtaa Timandran läpitunkevan katseen, pysähtyy ja perääntyy syvästi kunnioittavana.) Etäiset sukupolvet tulevat sinun muistoasi siunaamaan.

(Menee tupertuneena. Pitkä vaitiolo. _Theano_ ja _Timandra_ mittailevat jälleen pitkin katsein toisiaan. _Theano_ painaa päänsä alas.)

TIMANDRA: Sinä rakastat häntä?

THEANO (säpsähtäen): Ketä?

TIMANDRA: Alkibiadesta. Sinä rakastat häntä?

THEANO (ylpeästi): Ken sitä sanoo?

TIMANDRA: Minä. — (Ylenkatseellisesti.) Sinä kuulet, että minulla on jo toinen rakastaja. Voit siis huoleti vastata kysymykseen. — Sinä _rakastat_ Alkibiadesta?

THEANO: En! — (Horjuu Timandran tutkivan katseen edessä.) Taikka... (Tempaisee itsensä irti kuin lumouksesta.) En koskaan! — (Kohtaa jälleen Timandran katseen, Painaa päänsä alas ja lausuu tuskin kuuluvasti:) Minä ... en ... tiedä.

TIMANDRA: Minä tiedän. — (Hiukan lempeämmin.) Sano minulle, olisitko _sinä_ valmis tekemään isänmaasi tähden sen, mitä nyt minulta vaadit hänen tähtensä?

THEANO (hiljaa): Kahdesti olen minä kieltäytynyt ottamasta vastaan lempeä, jonka hän on tarjonnut minulle.

TIMANDRA: Ja kolmannella kerralla? Jos hän _nyt_ tarjoaa sen sinulle? — (_Theano_ ei vastaa. _Timandra_ katsoo häneen hetkisen, sitten kylmästi ja ylenkatseellisesti:) Tuossa on minun huoneeni. Sinä olet löytävä sieltä kaikki, mitä tarvitset esiintyäksesi hänen edessään.

(_Theano_ menee kiittäen äänettömästi oikealle. _Timandra_ katsoo vielä hetken hänen jälkeensä ja ryhtyy levollisesti tulia sammuttelemaan. Keskeyttää työnsä, huokaa. Sammuttelee jälleen, pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan, Pysähtyy ja katsoo ympärilleen kuin peljästyneenä. Syöksähtää suurimman tuskan vallassa Alkibiadeen ovelle, vaipuu maahan äänettömässä itkun-nyyhkytyksessä ja kuiskaa: "Alkibiades!" Nousee, painaa sydäntään, pyyhkii kyyneleensä, katsoo ympärilleen, koskettelee kädellään huonekaluja hiljaa vaikeroiden ja ikäänkuin jättäen jäähyväisensä niille kullekin erikseen. Pysähtyy vielä hetkeksi pilari-aukolle, katsoo autiota tähtitaivasta ja sen alla loimottavaa etäistä tulenkajastusta kaupungista. Menee hitaasti perälle.)

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

Näyttämö on nyt miltei pimeä. Ainoastaan vieno valojuova oikealta valaisee etualan.

ALKIBIADES (vasemmalta): Timandra! — Kummallista. Kuulin nimeäni mainittavan. (Yrittää oikealle. _Theano_ ilmestyy kynnykselle. _Alkibiades_ aikoo syöksyä hänen eteensä polvilleen.) Theano! — (Pysähtyy, pidättää itsensä ja voittaa mielenliikutuksensa. Pitkä vaitiolo. Sitten aivan tyynesti ja täsmällisesti.) Theano, Menonin tytär! Ollos sydämellisesti tervetullut Aasiaan.

THEANO: Alkibiades, Kleiniaan poika! Sinä tunnet minut?

ALKIBIADES: Kyllä. Tiedän, kuka olet, en tiedä, mikä tuottaa minulle tämän aavistamattoman ilon. Mutta arvaan sinun seuranneen ystävääni.

THEANO (lujasti): Sen olen tehnyt. Minä olen miekkatanssijan tyttäreksi pukeutunut voidakseni läheltä nähdä, miten elää mies ilman isänmaata.

ALKIBIADES: Ja nyt, kun olet nähnyt sen? Mitä nyt aiot?

THEANO: Yön ikuisten tähtien nimessä, jotka tuikkivat tällä hetkellä yli synnyinkaupunkisi, lausu minulle, Alkibiades, oletko toteuttanut ne suuret ihanteet, jotka elosi aamunkoitto kerran lupasi Ateenalle?

ALKIBIADES (säpsähtäen): Miksi _sitä_ minulta kysyt?

THEANO: Kysyn sitä siksi sinulta, että voisin vastata opettajallesi Sokrateelle, kun hän kotiin palattuani tiedustelee, mitä on tullut hänen etevimmästä oppilaastaan.

(_Alkibiades_ on Sokrateen nimen kuullessaan peittänyt kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo, voittaa jälleen mielenliikutuksensa, katsoo Theanoon; ivallinen hymy leviää hänen huulilleen.)

ALKIBIADES: Tuon lemmen jumalatarta juhlivan kaupungin nimessä, jonka tulet tuikkivat yön autioiden tähtien alla: minun nuoruuteni ihanteista olet sinä, Theano, aina ollut minulle pyhin ja arvokkain.

(_Theano_ horjahtaa kuin salaman satuttamana. Vaitiolo. _Alkibiades_ on ristinyt käsivartensa ylpeästi rinnalleen.)

THEANO (kooten jälleen voimansa): Kauniisti kasvoit sinä, Alkibiades: sinun nuoruutesi oli Ateenan päivän-nousu. Missä ovat ne maat ja valtakunnat, jotka sinä kerran lupasit lahjoittaa hurmautuneelle Ateenalle?

ALKIBIADES: Kuin kukka ylpeä ylenit sinä, Theano Menonin tytär, ja sinun ihanuutesi aurinko säteili yli minun nuoren miehuuteni. Miksi et sinä huolinut minusta?

(Lyhyt vaitiolo.)

THEANO (kuten edellä): Soitellen läksit sinä sotaan, uhmaten rikoit sinä Nikiaan rauhan ja rakensit riidan Lakedaimonin kanssa, joka on syössyt meidät niin syvään turmioon. Miksi teit sen, Alkibiades?

ALKIBIADES: Veikaten notkui sinun vartesi Ateenan nuorten parissa, armottomana rikkoi jokainen askeleesi rauhan rinnassani, Miksi teit sen minulle, Theano, Menonin tytär?

(Vaitiolo. _Theano_ painaa kädellä sydäntään, jota jokainen Alkibiadeen sana haavoittaa. _Alkibiades_, kuten edellä, tyynenä, ivallisena ja itsetietoisena.)

THEANO: Sokrateen opin tahdoit sinä toteuttaa: ei kivessä eikä kullassa, vaan luussa ja lihassa piti Hellaan hengen ihanuuden meille ilmestymän. Missä on nyt tuon tuntemattoman jumalan kuva, jonka tahdoit näyttää hämmästyvälle Ateenalle?

ALKIBIADES: Luuta ja lihaa ovat minun jumalattareni olleet, eivät valjuja, verettömiä utukuvia. _Sinä_ olet se olennoitu kauneus, jonka tahdoin esittää Hellaan huikaistuvien kasvojen eteen.

THEANO: Järjen tahdoit sinä tehdä yksin-jumalaksi, elämän-viisauden ja elämän-kauneuden uskon tahdoit sinä tehdä maan päällä tiettäväksi. Näetkö niiden nyt ympärilläsi kukoistavan?

ALKIBIADES: Sinut tein minä sieluni yksinvaltiaaksi, sinun siveän kauneutesi olen minä kautta kaikkien maan-äärien kuuluttanut. Mutta minun sydämeni kukat ovat kuihtuneet alla kantapääsi.

THEANO (enää häntä kuulematta): Uusi aika koitti sinun kilvestäsi. Oli haihtuva kaikki hämärä, salaperäinen ja valon-pelko. Ei ollut oleva maan päällä tyranneja eikä orjia enää, ainoastaan iloitsevia ihmisiä.

ALKIBIADES: Uudet tähtisikermät paistoivat sinun silmistäsi. Lasten taruina raukesivat Olympo ja Ida-vuori. Yksilön vapaus kävi läpi maailman kuin salama.

THEANO: Ei saanut olla mitään korkeampaa. Kuolevaisen kyvyt olivat mielestäsi niin mittaamattomat, ettei hän tarvinnut mitään ulkopuolelta itseään. Hänen oma sydämensä oli oleva hänen maailmansa.

ALKIBIADES (aina heikommalla ivalla): Ei ollut mitään sinua ylevämpää. Ainoastaan papit, kansan taika-usko ja huonot taiteilijat voivat rajoittaa ihmisten näköpiirin niin, että he eivät kaikki sitä heti oivaltaneet. Siksi oli ensin niitä vastaan sota julistettava.

THEANO: Tahdoit kumota kaikki temppelit ja jumalankuvat, repiä maahan kaikki lait ja yhteiskuntalaitokset, jotka yksilön vapautta rajoittivat. Vasta kun jokainen Ateenan kansalainen olisi oma jumalansa ja oma temppelinsä, oli kaikuva puhtaana ja häikäisevänä Sokrateen sana: "Tunne itsesi!"

ALKIBIADES: Ihmisen itsensä tahdoin minä etsiä heistä, elävinä ja lämpöisinä tuli hänen viivojensa läikähtää niinkuin meidän ympärillämme meri ja ilma. Sinussa näin minä sellaisen taideteoksen.

THEANO: Niinkuin juopunut jumala kuljit sinä. Kansan riemu kohisi kuin koski sinun jäljissäsi. Onneton, — erehtynyt kansa! Ei se tiennyt seuraavansa omaa hautasaattoaan.

ALKIBIADES: Kukitetuissa vaunuissa kuljin minä. Nuoret naiset vetivät minua. Kuitenkin puuttui puoli minun kunniaani, kun sinä puutuit minulta.

THEANO: Portto istui sinun vierelläsi. Irstailijat virittivät sinulle hymnejään. — Sinun lähtöjuhlasi se oli. Seuraavana aamuna huomattiin kaikki Hermeen kuvapatsaat kautta kaupungin rikotuiksi.

ALKIBIADES (synkistyen): Heti kun muut alkoivat sitä tehdä, lakkasin minä. Minusta tuntui, että ainoastaan minulla oli oikeus siihen, ei muilla. Sillä ainoastaan minä olin nähnyt sen, mikä oli kaikkia kuvapatsaita korkeampi.

THEANO: He tekivät vaan, mitä sinä opetit heille.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Miksi he eivät voineet tehdä jotakin, mitä minä _en_ ollut heille opettanut?

THEANO: Miksi siis ollenkaan vetosit heihin? Miksi et siis yksin ylennyt, miksi et tehnyt itsestäsi sitä ihmis-ihannetta, jonka kuulutit maailmalle?

ALKIBIADES: _Täytyihän_ minun puhua, _täytyihän_ minun antaa joku muoto myllertäville ajatuksilleni. Mutta heti kun he alkoivat matkia minua, suutuin ja häpesin minä.

THEANO: Silloin oli teko jo tehty. Ja sinä sait vastata siitä.

ALKIBIADES (kuin itsekseen): He turmelivat hyvän aatteen. Se on ollut minun suuri elämänsuruni.

(Vaitiolo. Ivallinen sävy _Alkibiadeen_ äänestä on kadonnut kokonaan. Samoin on _Theano_ hetkeksi unohtanut pateettisen puhetapansa. Molemmat seisovat hiljaisina ja katsovat maahan. Vaistomaisesti ovat he samalla toisiaan lähestyneet.)

THEANO (hiljaa): Ja niin tuli sinusta maanpakolainen.

ALKIBIADES: Ja sinusta Pallas Athenen papitar, Theano.

(Vaitiolo.)

THEANO: Niin menit sinä vihollistesi puolelle ja kannoit nurjaa kilpeä isänmaatasi vastaan. (Lempeästi nuhdellen.) Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Alkibiades?

ALKIBIADES (harvakseen): Minä en voinut enkä tahtonut tulla takaisin voitettuna. — (Pää pystympänä.) Valloitetuin laivoin, huilujen soidessa palasin minä maanpaostani, eikä ollut yhtään ihmistä Ateenassa, joka ei olisi silloin pitänyt minua puolijumalana. Sinä yksin hylkäsit minut. — Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Theano?