Part 1
language: Finnish
NAAMIOITA III-IV
Kirj.
Eino Leino
Helsingissä, Vihtori Kosonen Oy, 1908—09.
SISÄLLYS:
RITARI KLAUS. Kuvaelma ALKIBIADES. 5-näytöksinen murhenäytelmä CARINUS. 5-näytöksinen runonäytelmä
RITARI KLAUS
Kuvaelma
HENKILÖT:
Ritari Klaus. Inkeri.
Näyttämö: Mökki erämaassa. Ovi Perältä. Vasemmalla ikkuna-aukko, joka luukulla suljetaan. Etualalla vasemmalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Himmeä lamppu sen HENKILÖT: edessä.
_Ritari Klaus_ seisoo neuvottomana keskilattialla. _Inkeri_ on juuri tullut sisälle ja pudistelee lunta turkiksistaan.
RITARI KLAUS: Niin, tämä on minun kotini ja tällainen minun elämäni. Sinä näet, että ikkunalautani on lahonnut ja oven kamanat viistoon painuneet. Lumi sataa tänne sisälle pyryllä ja vesi jäätyy juoma-ammeessa pakkasella. En ikinä olisi uskaltanut kutsua tänne, ellet olisi tullut itsestäsi.
INKERI: Minä rakastan sinua.
RITARI KLAUS: Sinä et voi rakastaa minua. Minulla ei ole muuta omaa taivaan alla kuin tämä tölli ja nämä vaatteet päälläni, jotka eivät nekään enää ole uuden uutukaiset. Henkeni pitimiksi viritän joskus vivun korpeen, mutta erämiehet särkevät sen tavallisesti, sillä he sanovat minun turmelevan heiltä metsä-onnen. Paras, että käännyt takaisin tykö valtavanhempaisi.
INKERI: Minä rakastan sinua.
RITARI KLAUS: Se ei käy laatuun, ystäväni. Enhän minä ole mies, jota sinun sopii rakastaa. Minun ruumiini on yhtä ruma kuin minun sielunikin eikä ole sitä pahetta maan päällä, jota minä en olisi sakkaan saakka tyhjentänyt. Minä olen naurattanut naisia useampia kuin minun päässäni on hiuksia ja murhannut miehiä niin monta, että voisi tehdä kellotapulin heidän pääkalloistaan. Muistinko mainita, että olen ryöstänyt leskien ja orpojen osan sekä hukannut taloni ja tavarani myrkyllisissä, päätä-pyörryttävissä nautinnoissa? Minä olen raunio, jossa vain sisiliskot luikertavat. Mitä iloa saattaa sinulla olla minun seurastani?
INKERI: Minä rakastan sinua.
RITARI KLAUS: En tiedä, pitääkö minun itkeä vai nauraa sinulle. Sinä olet todellakin hyvin merkillinen. Sinä tulet minun luokseni silloin, kun minulla ei enää ole mitään ja kun itse olen inho ja häpeä itselleni. Miksi sinä et tullut silloin, kun minä olin rikas ja nuori, kun minulla oli knaappeja ja palvelijoita ja kun valtakunnan mahtavimmat ritarit katsoivat kunniakseen istua minun pöydässäni? Silloin olisin minä ehkä voinut valmistaa sinulle arvosi mukaisen vastaanoton. Nyt tulet sinä myöhään yöllä, etsit kaukaisen erämaan töllin ja sanot, että tahdot jäädä siihen yhdessä rikollisen miehen kanssa, jota kukaan kunniallinen ihminen ei enää tervehdi edes tiellä tahi kirkkomäellä. Herra on varmaan nähnyt hyväksi ottaa pois sinulta sinun ymmärryksesi.
INKERI: Etkö kuule, että rakastan sinua?
RITARI KLAUS: Pelätä ja kammota sinun tulee minua, jos tahdot pysyä uskollisena omalle itsellesi. Oletko ollenkaan ajatellut sen teon seurauksia, jonka olet noin kevytmielisesti ja uhkarohkeasti suunnitellut? Ellet sinä vielä ennen yötä palaja nopeasti takaisin isäsi kartanoon, olet sinä huomenna yhtä koditon ja kurja kuin minäkin eikä kukaan entisistä ihailijoistasi ole enää sinulle kättä ojentava. Sukusi on sinut kiroava, kansa on kauhistuva naista, joka minunmoiseeni metsänpetoon on liittänyt kohtalonsa. Kaikki vallasväen ovet sulkeutuvat sinulta paukahtaen, sinun on mahdoton enää koskaan matkustaa Turkuun tahi Tukholmaan, puhumattakaan meidän omasta pitäjästämme, jossa sinä yksinkertaisesti olet tuomittu ihmisten ilmoilta häviämään. Nainen voi kestää paljon, minä tiedän sen, mutta ei sitä surun ja häpeän kuormaa, joka painaisi sinua minun vierelläni. Siksi ole nyt järkevä ja...
INKERI suutelee häntä.
RITARI KLAUS: Sinä todellakin hämmästytät minua. Sinä suutelet minua niinkuin minä olisin nuori hovipoika tahi tulisilmäinen luutunlyöjä enkä vanha, harmaahapsinen mies, jonka hartiat jo ovat elämän taistelussa ennen aikojaan kumartuneet. Näen, että tahdot syöstä itsesi suoraan perikatoon. Minä ymmärrän, että nainen voi tehdä senkin rakastajansa takia, mutta enhän minä ole sinun rakastajasi. Minä olen vain yksi sinun hyljätyistä kosijoistasi, jota sinä nyt lähestyt säälistä hänen suuressa onnettomuudessaan. Se tuottaa kunniaa sinun hyvälle sydämellesi ja minun oma sydämeni on siitä syvästi liikutettu, mutta minä olen todellakin arvoton sinun armolahjaasi vastaan ottamaan.
INKERI suutelee häntä.
RITARI KLAUS: Sinun suudelmasi koskee kipeästi minuun. Oli aika, jolloin se olisi sulanut kuin sokeri minun huulillani. Nyt pistää se minua kuin peitsenkärki takaraivooni saakka. Sinä teet todellakin hyvin väärin myöskin minua kohtaan, kun et tahdo totella sanojani. Mikä julma ilo saattaa sinulle olla siitä, että herätät haamuja haudoistaan ja lietsot minuun vain tuskaa ja kärsimystä? Mitä tahdot minusta? Miksi tulet minun luokseni? Miksi et sinä sano mitään, vaan tuijotat minuun tuolla katseella, joka rikkoo yksinäisen korpi-yön rauhan povessani?
INKERI: Miksi puhut aina koko ajan vain itsestäsi? Miksi et sinä puhu minusta ollenkaan?
RITARI KLAUS: Minä puhun sinusta, silloin kun minä puhun itsestäni. Taikka oikeammin, minä puhun siitä hyvästä työstä, jonka aiot tehdä minulle, mutta joka juuri tulisi olemaan pahatyö sinulle itsellesi. Huomaan, että aiot jälleen suudella minua. Minä kiellän sinua sitä tekemästä, sillä minä en tahdo tuntea itseäni entistä kurjemmaksi. Minä olen onneton, minä olen rikollinen, minä olen raadollinen ja köyhä, se on totta, mutta niin köyhä minä en vielä ole, että tahtoisin elää niistä muruista, jotka rikasten pöydältä putoavat. Myöskin minulla on vielä jälellä pisara ylpeyttä. Myöskään minä en salli vielä itseäni herjattavan oman orteni alla. Ja sinun rakkautesi on herja minulle, se on leivänpala, jonka heität minulle, mutta jota minä en ole pyytänyt sinulta ja jota minä en aio vastaan ottaa sinulta, niin totta kuin minä koskaan olen viatonta verta vuodattanut. Mene! Mene! Minä en tahdo enää milloinkaan nähdä sinua.
INKERI: Sinä olet sittenkin Ritari Klaus! Juuri tuollaisena tahdoin minä nähdä sinut.
RITARI KLAUS: Miksi et mene? Mitä salailet sinä vaippasi laskoksissa? Onko se joku uusi armolahja minulle, jonka aiot ojentaa minulle suudelmasi asemasta? Hah hah! Ei ole rajoja naisen hyvyydellä. Miksi et vedä esille sitä? Kenties on se kukkaro? Kenties kirjaeltu vyö minulle?
INKERI: Se on miekka. (Vetää miekan esille vaatteensa alta.)
RITARI KLAUS (säpsähtäen): Miekka? Minulle?
INKERI: Minä tahdoin, että olisit jälleen Ritari Klaus.
RITARI KLAUS: Miekka! Minun miekkani todellakin!
INKERI: Minä olen säilyttänyt sen sinulle kartanosi häviöstä.
RITARI KLAUS: Taas ulos maailmaan? Taas uusiin rikostöihin?
INKERI: Tekoihin, jotka vastaavat sinun sielusi sisintä olemusta.
RITARI KLAUS: Siellä ei asu miekka enää.
INKERI: Mikä asuu siellä siis?
RITARI KLAUS: Risti.
INKERI: Onneton! Oletko hukannut ainoan aartehesi?
RITARI KLAUS (hiljaa): Minä en ole enää Ritari Klaus.
INKERI: Miksi kummittelet sitten? Mitä teet sinä enää elävitten parissa?
RITARI KLAUS: Minä kadun. (Tapailee ristiinnaulitun kuvaa rinnallaan ja suutelee sitä. Pitkä vaitiolo.)
INKERI (harvakseen): Hyvää yötä.
RITARI KLAUS: Hyvää yötä.
INKERI: Ainiaaksi.
RITARI KLAUS: Ainiaaksi.
INKERI: Mutta sinun miekkasi tahdon minä kuitenkin jättää tänne ja iskeä ovesi kamanaan merkiksi, kuka olit. Joka kerta kuin kuljet siitä, olet täten kulkeva tuomion miekan alitse.
RITARI KLAUS: Menetkö nyt?
INKERI: Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä.
RITARI KLAUS (rukoilevasti): Inkeri!
INKERI (päätään pudistaen): En tunne sinua. Olet aivan outo mies minulle.
RITARI KLAUS: Etkö rakasta minua?
INKERI: Rikollista miestä saatoin rakastaa. En miestä, joka katuu.
RITARI KLAUS: Minä rakastan sinua.
INKERI: En tiedä, kuka olet. (Menee. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä äänettömästi.)
RITARI KLAUS: Jumalan äiti, ole minulle armollinen! (Polvistuu Neitseen kuvan eteen.)
Esirippu.
ALKIBIADES
5-näytöksinen murhenäytelmä
HENKILÖT:
ALKIBIADES. TIMANDRA, hänen lemmittynsä. THRASYBULOS, hänen ystävänsä. THEANO, Pallas Athenen papitar. PHARNABAZOS, Phrygian satraapi. TOMYRIS, hänen puolisonsa. SMERDIS, hänen poikansa. MAGAIOS, hänen veljensä. SUSAMITHRES, hänen enonsa. MARSYAS, sadanpäämies. SOTILAITA.
Paikka: Alkibiadeen maatalo Phrygiassa. Aika 404 e.Kr.
Näyttämö esittää huonetta Alkibiadeen maatalossa. Taustan vasemman puolen muodostaa pilariaukko, joka myös voidaan sulkea uutimella. Koko huone, samoin kuin sen sisustus, muinaishelleenisen ja barbaarisen tyylin sekoitusta.
Taustassa (oikealla) ovi. Samoin ovi etualalla oikealla ja kaksi ovea vasemmalle. Vasemmalla pöytä ynnä istuimia. Pilari-aukon takana puutarha, sen takana vuoria ja laaksoja ynnä vihdoin kaupunki eräällä vuorenrinteellä.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Näyttämö aluksi tyhjä. Pöydällä viiniä ja hedelmiä. Uudin on vedetty syrjään pilari-aukon edestä. Taustassa lämmin iltapäivä-valaistus.
Ulkona kova-äänisiä koputuksia. _Timandra_ tulee oikealta.
MARSYAS (ulkona): Hohoi, Alkibiades! Oletko kotona?
TIMANDRA: Ken kolkuttaa? (Menee pilari-aukolle.)
MARSYAS: Ohoi, se olen minä, Marsyas, sadanpäämies! Tahdon tavata Alkibiadeen.
TIMANDRA: Alkibiades ei ole kotona.
MARSYAS: Kuinka? Ei kotona? Eikä kai lintuseni. Missä hän on? — Tärkeitä asioita kaupungissa?
TIMANDRA: Alkibiades on jo varhain aamulla mennyt metsästämään erään ystävänsä kera, joka eilen-illalla saapui Ateenasta.
(_Marsyaan_ pää ja yläruumis näkyy pilari-aukon permannon yli. Hän on jotenkin juovuksissa ja puhuu törkeällä, tuttavallisella äänellä, jota aina joku nikotus keskeyttää.)
MARSYAS: Ja milloin luulet hänen sieltä palajavan?
TIMANDRA: Arvattavasti ennen yön tuloa. — Mitä asioita, jos saan luvan kysyä?
MARSYAS: Valtio-asioita, armahani. — (Kuiskaten.) Sht! Ymmärrätkö: pää poikki!
TIMANDRA: Jumalat!
MARSYAS: Nonoh, en tahdo väittää, että pääsi menisi poikki juuri nyt tahi että ollenkaan olisi kysymys juuri sinun poloisen näköpäästäsi. Mutta valtioasioiden kanssa ei ole leikkimistä, tiedä se!
TIMANDRA: Voithan palata huomenna siis.
MARSYAS: Aivan mahdotonta! Tänään ei ole mitään huomenta, kultaseni. Tänään on Astarten juhlapäivä. Yksi suukko!
TIMANDRA: Mene vaan matkoihisi! Tunnen jo tänne saakka, että hengityksesi hajahtaa humalalle.
MARSYAS (laulaa):
Hei, humala on jumala ja rikkaus on rakkaus, kultaa, kultaa, kultaa...!
(Heittää sisälle kourallisen kiliseviä kultarahoja.)
TIMANDRA: Laulusi sopii loilotettavaksi paremmin jonkun lempihuoneen edustalla. (Kokoilee rahat ja heittää ne takaisin hänelle.) Pidä kultasi!
MARSYAS: Kulta on multaa, sydänkäpyseni. Mutta pääsenkö sisälle?
TIMANDRA: Et.
MARSYAS: Häh? Mieti tarkoin, mieti tarkoin, tiltalttiseni. Alkibiades on minun ystäväni, kestiystäväni...
TIMANDRA: Vakavasti on Alkibiades varoittanut minua laskemasta ketään sisälle hänen poissa-ollessaan.
MARSYAS (viekkaasti): Myös tärkeiden sanomien saattajata? Älä nyt ole lapsellinen, laulurastahani. — (Salaperäisenä.) Näetkö kädessäni tämän kirjeen? Se on suurkuninkaalta.
TIMANDRA: Anna se minulle!
MARSYAS: Vasta kun olet valmistanut suurkuninkaan airuelle hänen arvonsa mukaisen vastaan-oton. — Mitä, ajatteletkaan? Minä saattaisin perille kaikkein-korkeimman tahdon ilmoituksen killuen näin kuin hirsipuun koristus maan ja taivaan välillä...?
TIMANDRA: Lupaatko sitten heti mennä matkoihisi, kun olet antanut kirjeen minulle?
MARSYAS: Lupaan, jumaliste, lupaan. Menen kuin savu, katoan kuin kaste taivahille. (Laulaa:)
Ah, kultani, jo avaja, voi, lintuni, jo havaja, iltaa, iltaa, iltaa...!
TIMANDRA (hetken epäröityään): Tule siis! (Avaa oven hänelle.)
MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! — (Tervehtii Timandraa barbaarisella kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut.
TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat silmissäsi kaunistaa. — Kirje!
MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä kuin kalpea kuudan auringon auetessa. — (Lähennellen.) Tuo käsi...
TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään?
MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. — Mutta enhän vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä.
TIMANDRA: Siispä anna se minulle!
MARSYAS (lähennellen): Tämä olkapää...
TIMANDRA: Kirje!
MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on ohjesääntö: minä menen, _sitten_ kuin olen antanut sinulle kirjeen.
TIMANDRA: No niin?
MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en ollenkaan mene matkoihini. — Se on selvä.
TIMANDRA: Sinä vannoit...
MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia... Näet itse, että minun on sula velvollisuuteni jäädä.
TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! — (Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä _tahdon_!
MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä vain Alkibiadeelle. — Sinulle sitä vastoin... (Kaivaa povestaan esiin kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.)
TIMANDRA: En ole kyllin köyhä vastaanottaakseni lahjoja ... sinulta!
MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä. Ehei, hempukka! — (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee.
TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä pikemmin vaakkuvaksi varikseksi.
MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. — Tuon terveisiä sinulle palatsista ... eräältä ystävältä!
TIMANDRA (kylmästi): Minulla ei ole ketään ystävää palatsissa.
MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei _nyt_ puhetta. — (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän.
TIMANDRA: Minä en ota vastaan mitään lahjoja prinssi Smerdiiltä.
MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on pyytänyt minua...
TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta. Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan kuin asun Alkibiadeen katon alla.
MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! — Oikea prinssi, ajattelepas! — Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman?
TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa iloni on Alkibiades.
MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä, joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi? Mahdotonta.
TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot, antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta rakkaudestaan...
MARSYAS: ... että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa sinua sanomattomasti.
TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä kotiin...
MARSYAS: Katsopas!
TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, _vaikka_ minä itse pyysin häntä lähtemään.
MARSYAS: Siinä tapauksessa mahdat _sinä_ rakastaa sanomattomasti!
TIMANDRA: Niin teenkin! Entä sitten?
MARSYAS: Ei mitään. — Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää!
TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti sattuvat viettelykset?
MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset, jotka tulevat päivän-aikaan...
TIMANDRA: Mitä tarkoitat?
MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin kahdenpuolen...
TIMANDRA: Niiltä turvaa minut Alkibiades.
MARSYAS: Prinssi Smerdis tahtoo vielä tänä iltana tavata sinut.
TIMANDRA (kuin itsekseen): Prinssi Smerdis on vielä lapsi.
MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt kuumat vuoteellaan...
TIMANDRA: Hän?
MARSYAS: ... ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin.
(Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. _Timandra_ kuuntelee viehättyneenä.)
TIMANDRA: Prinssi Smerdis?
MARSYAS: Sinä pääset hoviin...
TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa rakkauden-tunnustustasi! — Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun ainoa iloni ja autuuteni.
MARSYAS: Tätä vastausta en voi viedä palatsiin. Prinssi Smerdis...
TIMANDRA: Prinssi Smerdis on lähettänyt hävyttömän puolesta-puhujan. Mene!
MARSYAS: Hänen lahjansa sallinet sinä kuitenkin jäädä tänne?
TIMANDRA: Hänen lahjansa olisi minulle kahle, vaikka kultainenkin. Ota se!
MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. — (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen vastaisia tarpeita varten.
TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan.
MARSYAS (hävyttömästi): _Se_ on parempi, _sen_ vastauksen voin minä viedä palatsiin.
TIMANDRA: Konna! Poistu täältä!
MARSYAS: Päivänkukka, muista, missä juuresi ovat!
TIMANDRA: Missä?
MARSYAS: Loassa. — (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi häviävä.
TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei!
MARSYAS: Tänä yönä, vielä tänä yönä ... (Laulaa:)
Sun rintasi puutarha on, sun hintasi on verraton, valtaa, valtaa, valtaa...!
(Menee loilottaen. _Timandra_ on äkkiä hervottomaksi horjahtanut. Seisoo vielä hetkisen kädet silmäinsä edessä, herää kuin pahasta lumouksesta ja pyyhkäisee äärettömällä inholla käsivarttaan, jota Marsyas on koskettanut. Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy, miettii, ottaa kuin ohimennen kultarenkaan pöydältä ja kääntelee sitä ihaillen kädessään. Pudistaa päätään, laskee korun jälleen pöydälle. Menee pilari-aukolle. Nojaa uneksien pylvääseen. Hämärä on langennut nopeasti. Näyttämö on jo miltei pimeä. Taivas on tähdittynyt, juhlatulet syttyneet kaupungissa. Etäinen kohina ilmoittaa ilon alkaneeksi.)
_Timandran laulu_.
Yön taivahalla jo tähdet käy. Ei kulta korkea kotiin näy. Jos mua sa lemmit, miks' viivyt poissa? Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?
On kallihimmat mun lempein yöt kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt, mut kallein lahjoista taivahalta on lemmen ylpeän vapaa valta.
Niin autioksi käy sydämein. Mit' armas, ah, sulle pahaa tein? Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin? Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?
(Sulkee äkisti uistimella pilari-aukon. Menee oikealle, palajaa ja sytyttää tulet. Pysähtyy kuin ohimennen jälleen korua ihailemaan. Koettelee käsivarteensa sitä, hymyilee, ihasteleikse, ottaa pöydältä hedelmän ja puraisee sitä valkeilla hampaillaan. — Ääniä taustasta. _Timandra_ pakenee nopeasti oikealle.)
(_Alkibiades_ ja _Thrasybulos_ tulevat keskustellen kiivaasti keskenään.)
ALKIBIADES: Ystäväni: sinä et menettele rehellisesti minua kohtaan...
THRASYBULOS: Kuinka?
ALKIBIADES: Sinä sanot osan, mutta et kaikkea. Mikä on sinun suunnitelmasi?
THRASYBULOS: Juuri sitähän olen päässyt sinulle selittämästä.
ALKIBIADES (ankarasti): Thrasybulos: en tahtoisi mielelläni epäillä sinua, sillä silloin en todellakaan tietäisi enää, kehen uskoa.
THRASYBULOS: Älä siis epäile minua! Olen ystäväsi!
ALKIBIADES: Monta ystävää on minulla ollut ja kaikki ovat he minut vaaran hetkellä pettäneet.
THRASYBULOS (nuhtelevaisesti): Kaikkiko?
ALKIBIADES: Sinua yksin olen tähän saakka pitänyt todellisena ystävänä.
THRASYBULOS: Nytkö et pidä enää? Millä olen ystävyytesi kadottanut?
ALKIBIADES: Et vielä millään. — (Epäluuloisesti.) Kuitenkin miellyttäisi minua tietää, mitä olisit _sinä_ vaaran hetkellä tekevä.
THRASYBULOS: Antaudu siis vaaroihin minun kanssani! Olen ystäväsi. —
ALKIBIADES: Hm. Tahtoisin tietää sen hiukan ennen.
THRASYBULOS: Ellet usko sanoihini, käy se todellakin sinulle vaikeaksi.
(Vaitiolo.)
ALKIBIADES (miettien): On olemassa tosin yksi seikka, joka kehoittaa minua luottamaan sinuun.
THRASYBULOS: Todellakin!
ALKIBIADES (kuin edellä): Niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet, olet sinä aina toivonut minua paremmaksi kuin olen.
THRASYBULOS: Ja tuotako eivät muut ystäviäsi ole toivoneet?
ALKIBIADES: Eivät, (hymyillen omituisesti) — sillä jos heidän toiveensa olisi toteutunut, en minä enää olisi voinut olla heidän ystävänsä.
THRASYBULOS: Sinulla on ollut huonoja ystäviä, Alkibiades.
ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. — (Merkitsevästi.) Kritiaasta tuli tyranni.
THRASYBULOS (laskien kätensä hänen olalleen): Ystäväni!
ALKIBIADES: Myöskin Kritias oli minun ystäväni ja kuitenkin hän on nyt Spartan palkollinen! — (Hurjasti.) Mitä maksetaan minusta Ateenassa, Thrasybulos?
THRASYBULOS: En ole hieronut kauppaa hengelläsi.
ALKIBIADES: Kuitenkin täytyy minun tehdä sinulle yksi kysymys.
THRASYBULOS: Mikä?
ALKIBIADES (painokkaasti): Tämä: _oletko_ Lakedaimonin lähettämä?
THRASYBULOS: Hyvästi! (Aikoo mennä.)
ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut tervetulleeksi kattoni alle.
THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle. Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades.
ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. — Pyydän sinua istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle.
THRASYBULOS: Sitä ennen tahdon kuitenkin sinulle asiani ilmoittaa.
ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut sinua Aasiaan?
THRASYBULOS: Ystävyyden takia ei matkusteta merten poikki.
ALKIBIADES: Kuitenkin ystävä minulle mereltä yleni!
THRASYBULOS (merkitsevästi): Matkusti velkamies jälestä velallisensa.
ALKIBIADES: Ei vihollinen jälestä vihollisensa?
THRASYBULOS: Tulin sotatoverina.
ALKIBIADES (vältellen): Toivon myös toverin kohdanneesi.
THRASYBULOS: Minä sanoin: _sota_ toverina.
ALKIBIADES: Rauha vallitsee maailmassa.
THRASYBULOS: Tyyni myrskyn edellä, toivon minä.
ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt maan herrat.
THRASYBULOS (lennokkaasti): Eivät, niin kauan kuin elää Alkibiades.
(Vaitiolo.)
ALKIBIADES: Mitä tahdot minulta?
THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi Ateenassa.
ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini jättämään!
THRASYBULOS: Kotilietesi ääreen sinua pyydänkin juuri.
ALKIBIADES: Kotiliesi on siellä, missä lempi leimuaa.
THRASYBULOS: Suurin kuitenkin on lempi synnyinmaahan.
ALKIBIADES: Naisen rakkaus on täällä majani rakentanut.
THRASYBULOS: Kansan rakkaus on siellä sinulle toisen, korkeamman, kohottava.
ALKIBIADES (hampaittensa välistä): Huono perustus on kansan rakkaus.
THRASYBULOS: Olkoon siis Ateenan vapaus arvokkaampi!
ALKIBIADES: Ateena on hävitetty, orjuutettu.
THRASYBULOS: Sitä suurempi kunnia voida se jälleen raunioista rakentaa.
ALKIBIADES (nopeasti): Ahaa, sekö oli sinun suunnitelmasi?
THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme matkaan kiiruhtaneet.
(_Timandra_ tulee oikealta hymyillen herttaisesti.)
TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. — Onko metsä ollut mieluinen teille?
ALKIBIADES: Kiitos kysymästä. Emme ole saaneet juuri mitään ammutuksi.
THRASYBULOS (hymyillen): Olemme parhaasta päästä vain väitelleet.
(_Alkibiadeen_ silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.)
ALKIBIADES: Pharnabazoksen sadanpäämies on käynyt täällä.
TIMANDRA (viattomasti): Kyllä. Mutta mistä sen tiedät?