Part 9
-- Kuinka sinä saatoitkin olla niin mieletön, Valdemar? Auttajaa sinä tarvitset. Sellaista, joka pitää huolta terveydestäsi ja keittää ruokaa kerjäläisillesi. No, sellaistahan minä en osaa... Mutta olehan nyt iloinen, Valdemar. Tein ensimäisen hyvän työn elämässäni, kun en suostunut tulemaan sinulle onnettomuudeksi. Mitä sinä tuijotat, kiitä minua.
Valdemar ojensi kätensä ja sanoi hiljaa:
-- Unohtakaamme siis ja olkaamme ystäviä.
Ireneltä katosi kaikki toivo, hän tuli aivan kalpeaksi. Hän kokosi voimansa, katsoi Valdemaria niin, että tämä perääntyi, ja kähisi:
-- Minä vihaan, minä vihaan sinua. Niin!
Hän pyörähti ja meni. Valdemarista näytti, kuin hän olisi itkenyt.
* * * * *
Seurasi tuskaisa aika Valdemarin elämässä. Vasta nyt hän tajusi, kuinka paljon hän Ireneä rakasti. Hän harhaili metsissä ajatuksiinsa vajonneena, tunsi väsymystä ja haluttomuutta, ja alakuloisuus painosti häntä. Mutta samalla kuin hän itse kärsi, heräsi hänessä yhä voimakkaampi halu auttaa toisia kärsiviä. Yhä täydellisemmin hänelle selkeni, kuinka oikean elämäntehtävän hän oli valinnut, ja hän päätti antautua sille yhä hartaammin.
Parin viikon kuluttua tulivat rouva Salonen ja neiti Sinilehto vieraisille.
-- Te elätte liika yksinänne, herra Borg, sanoi rouva Salonen päivällispöydässä. -- Se vähentää teidän tarmoanne. Nyt teidän on pakko kiinnittää huomiotanne kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, taloushuoliin. Se on miehelle aina kiusallista. Ja teille, jolla on niin jaloja ja voimiavaativia harrastuksia, se on suorastaan anteeksiantamatonta. Oh, herra Borg! Uskokaa minua. Te teette vääryyttä itsellenne. Teillä pitäisi olla ystävä, toveri, joka alituisesti valvoisi etujanne, joka vapauttaisi teidät pikkuhuolista ja jonka kanssa voisitte keskustella, kun olette epätietoinen.
-- Olette aivan oikeassa, hyvä rouva. Mutta mitä tehdä? vastasi Valdemar väsyneesti hymyillen.
-- Menkää naimisiin, sanoi rouva Salonen. Ja neiti Sinilehto säesti:
-- Niin, menkää naimisiin.
Valdemarin otsa synkkeni. Hän katsoi lautaseensa, ja tuskallisia muistoja liikkui hänen mielessään.
-- Niinhän te sanotte, arvoisat naiset, niinhän te sanotte. Mutta ajatelkaahan, minkälaiseksi nuoren tytön elämä muuttuisi minun rinnallani. Hänen täytyisi alinomaa olla kosketuksessa köyhien kanssa. Hän saisi tyytyä siihen, että omistaisin suurimman osan ajastani pyrkimyksilleni. Hän tulisi olemaan enemmän auttajani kuin vaimoni. Se vaatisi innostusta, ja sitä ei nuorilla naisilla ole. He tahtovat iloita ja nauttia elämästään.
-- Te erehdytte. On toisenlaisiakin tyttöjä, huomautti rouva.
-- Niin, olkaa vakuutettu siitä, että teette suurta vääryyttä meille tyttö poloisille, avusti neiti Sinilehto.
-- Mahdollisesti. Mutta avioliittoon vaaditaan myös rakkautta. Luullakseni minun on sangen vaikeata voittaa kenenkään sydäntä.
Valdemarin äänessä oli uneksiva sävy ja heikko katkeruus.
-- Ooh! Kuinka te voitte!... huudahti neiti Sinilehto. Hän punastui hiusmartoon saakka, loi katseensa alas ja jatkoi hämillään syömistään.
Syntyi pitkä äänettömyys. Rouva Salonen iski silmää. Valdemar tarkasteli mielenkiinnolla neidin vaaleita hiuksia, kauniita kasvoja ja hieman liian suurta ja velttoa, mutta herkkää suuta. Sitten keskustelun aihetta vaihdettiin.
Paria päivää myöhemmin Valdemar sai vienosti tuoksuvan kirjeen:
Antakaa minulle anteeksi, oi, minä rukoilen Teitä, antakaa anteeksi, sillä en tiedä mitä teen. Mutta minun täytyy saada kirjottaa Teille, sillä en saa missään rauhaa. En jaksa kauemmin kestää tätä hirveätä levottomuutta, joka teillä-käynnistäni saakka on kiduttanut minua, riistäen unenikin.
Kuinka Te voitte, kuinka Te voitte sanoa, ettette omista kenenkään sydäntä! Oo, jospa minä osaisin kuvailla mitä tunnen. Jospa tietäisitte, kuinka jokainen ajatukseni on Teitä täynnä, kuinka... Ah, minä tiedän kyllä olevani vain mitätön tyttönen, joka en merkitse Teille mitään, enkä koskaan voi tulla merkitsemäänkään. Mutta Te olette suuri ja jalo. Te ymmärrätte minua. Te annatte anteeksi tyttö paralle, joka tuskansa poltteessa uskaltaa olla näin rohkea. Minun on nyt helpompi, kun olen saanut keventää sydäntäni. Ettehän te ole minulle pahoillanne, eikö totta?
Lilli S.
Kirje vaikutti Valdemariin syvästi. Pitkän aikaa hän oli neuvoton, tietämättä mihin ryhtyä. Irenen kiehtova kuva väikkyi yhä hänen mielikuvituksessaan. Mutta toiselta puolen vaati sisäinen ääni häntä tekemään jotakin, lohduttamaan nuorta tyttöä, jonka suoruus oli niin liikuttava. Ja niin kirjotti Valdemar vihdoin hyvin sydämellisen kirjeen, kuvasi hämmästystään ja lausui paljon lempeitä sanoja. Ja muutaman päivän kuluttua hän sai vastauksen, missä neiti Sinilehto onnellisena kiitti häntä, katui edellistä kirjettään ja esitti kainon pelkonsa enää tavata Valdemaria.
Valdemarille seurasi sisäisen taistelun aika. Hän mietiskeli paljon, oli yksinään, ja hänen oli vaikea olla. Irenen luokse ei hän saanut lähdetyksi, eikä tyttökään antanut mitään kuulla itsestään. Rakastiko hän Ireneä? Irenen mielipiteet olivat niin kerrassaan toiset, hänen luonteensa oli oikullinen ja villi, ja hänen sielussaan asui pahoja voimia. Koskaan eivät he olisi voineet elää sopusoinnussa, auttaa ja tukea toisiaan. Heidän sielujensa välillä ei ollut sukulaisuutta, kuinka saattoi hän siis tyttöä rakastaa? Eikö se lumous, jonka valtaan hän Irenen läheisyydessä joutui, ollut vain aistillista huumausta, jonka ruumiillinen kauneus synnytti, vain turmiollista himoa? Mikä yhdistäisi heitä ja lujittaisi heidän liittoaan, kun hekuman ensimäinen hurma olisi ohitse? -- Sitäpaitsi, aivan turhiahan hän pohti, Irenehän oli kerta kaikkiaan kieltäytynyt hänelle tulemasta.
Väkisinkin suuntausivat hänen ajatuksensa Lilliin. Lempeät, viattomat silmät säteilivät hänelle avoimesti, ja kauniit kasvot hymyilivät. Eikö hän voinut Lilliä rakastaa? Ja miksei voinut? Olihan tyttö lauha kuin kesätuuli. Koko hänen olennostaan huokui alistuva nöyryys ja enkelin hyvyys. Eikö Valdemarin velvollisuus ollut onnellistuttaa häntä, vaikkapa uhrautumallakin? Olihan heidän harrastustensa yhtäpitoisuus se pohja, jolle saattoi perustaa tulevaisuuden, se sopusointu, joka todelliselle, pyyteettömälle rakkaudelle on olennaista. Varmaankin kykenisi nuoren tytön voimakas ja puhdas lempi herättämään vastakaikua Valdemarissa ja innostamaan häntä työhön ja ponnistuksiin. Kohtalo tarjosi hänelle lahjaa, eikö hänen siis tullut ottaa sitä vastaan? Turhaa oli tavotella saavuttamatonta. Tyytyväisyys ja alistuminen, niissähän oli onnen salaisuus.
Elokuussa Irene matkusti pois hyvästiä sanomatta. Valdemariin koski epämääräisesti. Kuun lopussa hän muutti kaupunkiin.
Muutamia viikkoja myöhemmin hän julkaisi kihlauksensa neiti Sinilehdon kanssa.
2.
Tällä aikaa oli mykkä paholainen Valdemarin sydämessä paljon kärsinyt. Turhaan oli se odottanut puhelahjansa palaamista, raivonnut äänettömänä seuratessaan hoidokkinsa tekoja ja sadatellut enkeliä, joka liukkain, väsymättömin kielin oli kuiskinut ainaista hyvyyttään.
Vihdoin se oli kyllästynyt ja jättänyt tyyssijansa. Se asusti nykyään näkymättömänä Valdemarin huoneessa, istuskellen pienellä nurkkapöydällä. Se kulutti aikaansa puhaltamalla huilua, latomalla palvelijain puolelta varastettuja kortteja pasianssiin ja piirtelemällä hassunkurisia koukeroita pöydän tomuun. Se lämmitteli auringonpaisteessa, vuoleskeli Valdemarin kynäveitsellä toisen jalkansa kaviota ja viihtyi verraten hyvin yksinäisyydessään. Toisinaan, unettomina öinä, se punoi kokoon ihmeellisiä juonia, voidakseen jollakin tavoin saada mielipiteensä Valdemarin tietoon, mutta mikään niistä ei onnistunut.
Eräänä sateisena syysiltana Valdemar palasi sangen myöhään maatilaltaan. Hän oli läpimärkä, lopen väsynyt ja huonolla tuulella. Hänen raha-asiansa näyttivät olevan sekaisin. Maanviljelys ei läheskään kannattanut, pehtori oli tarvinnut suuren rahasumman, ja talonpojille oli täytynyt antaa varoja apulannan ostoa varten. Pellot olivat huonossa kunnossa, eikä karja tuottanut enää läheskään sitä kuin ennen.
Saatuaan kuivat vaatteet päälleen Valdemar istahti työpöytänsä ääreen, sillä hänellä oli tärkeätä kirjotettavaa. Häntä väsytti ja hän tunsi haluttomuutta. Hän nousi, otti ratsupiiskan pöydältä ja huitaisi sillä voimainsa takaa pari kertaa ympärilleen, norjentaakseen jäseniään.
Kuului kauhea parahdus. Valdemar säikähti, jäi kuuntelemaan. Mutta kaikki oli hiljaista eikä mitään näkynyt.
Isku oli sattunut mykkää paholaista selkään. Se hypähti sohvalle painaen kädellään kipeätä kohtaa. Se ihmetteli omaa ääntään, koetteli sitä uudelleen, varovaisesti, oudon ilon tulviessa mieleen...
Mykkä paholainen oli saanut puhekykynsä takaisin.
* * * * *
Haluttomana istuutui Valdemar työnsä ääreen. Pöydällä oli kaksi suurta, keltakuorista kirjettä. Toinen sisälsi orpokodin johtajan anomuksen, jossa tämä pyysi 20,000 mk uudistuksiin ja korjauksiin. Valdemar hämmästyi; levottomana ryhtyi hän lukemaan perustelua. Kaikki selittelyt tuntuivat hänestä löyhiltä, kummallinen epäluulo heräsi hänessä, ja sen huomatessaan hän säpsähti. Mistä johtui tämä epäilys? Koskaan ennen ei hän ollut sellaista huomannut itsessään. Eikö hänellä ollutkaan tarpeeksi uhrautuvaisuutta?...
Palvelijatar astui huoneeseen.
-- Eräs mies pyytää päästä sisään. Hän tahtoo apua.
-- Antakaa hänelle rahaa ja käskekää hänen mennä, sanoi Valdemar kärsimättömänä.
-- Talouskassa on tyhjä, herra.
Valdemar otti lompakostaan rahaa ja antoi palvelijan viedä sen tarvitsevalle.
Toisessa kirjeessä puhuttiin turvalaitoksen perustamisesta langenneille naisille. Se oli naisyhdistyksen alote; viisihenkinen toimikunta oli valittu järjestämään asiaa. Toiveet kohdistuivat Valdemariin; toimikunta pyysi huomenna päästä hänen puheilleen.
Valdemar tuskaantui. Hän vajosi mietteisiinsä, ja katkeruus alkoi orastaa hänen rinnassaan. Yhtä kurjaahan oli kaikki, huolimatta ponnistuksista. Langenneiden naisten luku lisääntyi, äpärälapsia syntyi yhä enemmän, ja kun prostitueerattuja oli ruvettu ahdistamaan, oli sairaustapausten määrä kasvanut. Mitä siis kaikki puuha hyödytti? Hän oli uhrannut omaisuudestaan enemmän kuin oikeastaan olisi saattanut, mutta mikä oli tuloksena?
-- Jokainen pyrkii auttamaan toista ja on itse vuorostaan avun tarpeessa, kuiskaili Valdemar itsekseen. -- Mitä sillä voitetaan? Parempi, kun kukin ajattelisi vain omaa etuaan. Jos heikot sortuvat, niin entä sitten! Ei ole vaivaisista puutetta.
Valdemar säikähti omaa ajatustaan. Mistä tuli tuollaisia sanoja hänen huulilleen? Omatunto alkoi kolkuttaa: Tässä hän kulutti aikaa alhaisissa mietteissä, vaikka työ odotti. Ja väsymyksestään ja haluttomuudestaan huolimatta Valdemar tarttui kynään.
Jälleen ilmestyi palvelija ovelle.
-- Kaksi henkilöä haluaa puhutella herraa.
-- Mutta nythän on jo myöhä, tuskitteli Valdemar.
-- He kävivät jo aikaisemmin, mutta minä sanoin, että herra tulee kotiin vasta illalla.
-- Hyvä isä! En saa koskaan rauhaa! Mutta eivätkö he sitten käsitä, etten jouda, etten jaksa... Sanokaa, että tulevat huomenna.
Palvelija kumarsi ja poistui, hämmästellen isäntänsä huonoa tuulta.
Valdemar nousi, käveli ympäri lattiaa. Hänestä tuntui kaikki vastenmieliseltä ja tyhjältä, eikä hän ollenkaan halunnut kirjottaa.
-- Häiritsevät työtäni, sekottavat ajatukseni. Enhän minäkään ole mikään kone, hitto vieköön! jupisi hän.
Mutta pian hänen mielentilansa kävi ristiriitaiseksi. Hän oli kuulevinaan sisäisiä kehotuksia, moitteita velvollisuuksiensa laiminlyönnin johdosta. Hän hermostui.
-- Olkoon! En minä jaksa. Ja onhan se päivä huomennakin.
Hän heittäytyi sohvalle pitkäkseen, nukkui heti ja näki unta:
Hän käveli huoneessaan. Yhtäkkiä hän huudahti ja peräytyi pari askelta kauhistuneena. Nurkkapöydällä istui pieni, karvainen olento, jolla oli punaiset kasvot, kaksi kiiltävän mustaa sarvea päässä ja kavio toisessa jalassa. "Taivaan Jumala!" sammalsi Valdemar. Olento hävisi kuin varjo. "Mutta minähän näin pirun, kuten Luther aikoinaan", puheli Valdemar kummissaan. Kello löi kaksitoista. Näky ilmaantui uudelleen. Jälleen Valdemar hätkähti, mutta rauhottui pian, ja hänessä heräsi halu tutkia outoa ilmiötä. Eihän olento ollut kovinkaan pelottava. Kirkkaissa mustissa silmissä oli hyväntahtoinen ilme, paksut veripunaiset huulet hymyilivät ystävällisesti, paljastaen valkean hammasrivin, ja nerokkaannäköisen, kaarevan nenän sieraimet värähtelivät. Elleivät tuuheat, ylöspäin kaareutuvat kulmakarvat, valtavat viisauden kohokkeet otsalla, nenän juuressa, ja jykevä leuka olisi antaneet kasvoille voimakasta sävyä, olisi niitä voinut pitää miltei hentomielisinä. Valdemaria nauratti. Hän astui lähemmäs ja silitti hiljaa olennon karvaista selkää. Paholainen pyörähti nuolennopeasti ja potkaisi Valdemaria käteen kaviollaan. Sitten se nauroi täyttä kurkkua, suu ammollaan, mutta äänettömästi. Valdemar kiljahti ja piteli kättään. Paholainen kirjotti punaliidulla seinään: "Se, jolle hyvää teet, pistää ensimäiseksi." Valdemar kävi miettiväiseksi ja heittäytyi sohvalle. Olento nosti huilun huulilleen. Alkoi kuulua ihania, tuudittavia säveliä. Tähdet tuikkivat uudinten raosta...
Kun Valdemar heräsi, oli aurinko jo korkealla. Pitkään aikaan ei hän ollut nukkunut näin hyvin.
Hän oli hajamielinen, epäröivä, eikä kyennyt ryhtymään työhön, vaikka tietoisuus velvollisuudestaan kiusasi häntä. Hänen omatuntonsa jakeli kyllä nuhteitaan, mutta hän tuntui saaneen ihmeellisen voiman sotia niitä vastaan.
-- Täytyyhän minun itseänikin ajatella, mutisi hän lähtien kävelylle.
Eräältä sivukadulta kuului meteliä. Muuan katupoika tappeli kahden herraspojan kanssa.
-- Varropas! Minä sanon tädille, niin joudut orpokotiin. Eihän sinulla ole isääkään, kähisi toinen herraspojista.
-- Väv väv väv väv! irvisti katupoika.
-- Hamppari! Varas sinusta tulee.
-- Älä kolita luista nokkaas!
-- Retku-Ville! Vääräsääri! Menepäs saunaan, niin vaatteet putoavat päältäsi. Niin paljon sinusta likaa lähtee.
Katupoika sieppasi kiven ja heitti erinomaisella taidolla sen vihamiehensä selkään. Samassa Valdemar tarttui häntä kauluksesta. Ville alkoi ulista.
-- Kaikki on hänen syytään, selitti herraspoika itsetietoisena. -- Toimittakaa hänet orpokotiin. Hänellä ei ole isää, eikä hänen äitinsä voi panna häntä kouluun. Hänestä ei tule mitään.
-- Eikä hän tee mitään, säesti toinen.
-- Myynhän minä sa-anomalehtiä... ja kerään vanhoja kalosseja. Älkää viekö minua.
-- Mutta etkö sinä tahtoisi hoitolaan? kysyi Valdemar kummissaan. -- Siellä on vain kilttiä lapsia. Siellä sinun vasta hyvä olisi.
Villen kyyneleet kuivuivat hämmästyksestä. Hän katseli suurin silmin Valdemaria.
-- No kysykää vaikka Rantasen Topilta taikka Pulju-Eetulta. Eivät uimaankaan päässeet yhtä kertaa. Selkäänsä saavat, kun eivät jaksa tehdä... Hän alkoi jälleen nyyhkyttää: -- Ä-älkää viekö minua.
Valdemar säpsähti; hänen kulmansa vetäysivät kokoon. Sellainen käsityskö lapsilla olikin orpokodista?... Kavalasti riuhtaisi Ville itsensä eroon ja juoksi pakoon. Valdemar ei välittänyt siitä, ristiriitaisia ajatuksia tulvi hänen mieleensä.
Tosiaankin, millainenhan mahtoi järjestys orpokodissa oikeastaan olla? Hänellä ei ollut ollut aikaa sitä lähemmin tarkastaa. Oliko johtaja silmäinpalvelija? Oliko hän tehnyt väärin luottaessaan tähän mieheen, jonka koko ulkomuoto ilmaisi rehellisyyttä ja hyvyyttä?
Valdemar kulki kotiin kiivain askelin. Hän oli huonolla tuulella, ei voinut ryhtyä mihinkään, vaan murjotti eteensä levottomana ja synkkänä.
Iltapäivällä tuli komitea. Valdemar kuunteli haluttomana esityksiä, vastaili vältellen, siirsi ratkaisun tuonnemmaksi, haluten miettimisaikaa.
Komitea läksi.
Tuli pimeä. Hän ei sytyttänyt lamppua, vaan astuskeli rauhattomana huoneessaan. Vihdoin hän meni jälleen ulos.
"Valkea kyyhky", luki hän erään ravintolan osotekilvestä. Outo mielihalu valtasi hänet, hän aikoi sisään. Kuitenkin hän epäröi. Eihän hän milloinkaan ollut käynyt sellaisessa paikassa. Hän oli jo menossa pois, mutta kääntyi nopeasti takaisin.
-- Tilaan sitruunamehua. Pöydällä on säästöpankki köyhiä varten. Tungen sinne pari markkaa, siinähän on käyntiini kyllin syytä, pälkähti äkkiä hänen päähänsä. Hän naurahti itsekin perusteluaan eikä voinut ymmärtää, mistä se johtui hänen mieleensä.
Hän istahti piiloiseen sopukkaan verhon suojaan ja tilasi illallista. Sikarin sauhu ja pihvin käry kiusasivat häntä. Hajamielisenä kuunteli hän sekavaa puheensorinaa, naurun hihitystä ja lasien kilinää.
Yhtäkkiä tuttu ääni verhon toisella puolen kiinnitti hänen huomiotaan.
-- Sano mitä tahdot, Lilli on nätti tyttö. Mutta rahaa pitää olla. Minä kun pistäysin Imatralla hänen kanssaan, niin kyllä pussini oheni.
-- Sen minä arvaan... No entä vaimosi? Ei epäile mitään?
-- Hänhän hoitaa orpoja, hehehe. No, kipataanpas!
Syntyi vaitiolo. Valdemar oli tuntenut orpokotinsa johtajan äänen.
-- Mitenkähän me siitä pelijutusta oikein selviämme? Eilen...
-- Ole huoletta, kuiskasi johtaja. -- Minä luotan Lilliin. Häät tulevat tuotapikaa. Ja sitäpaitsi, on minulla muutakin.
-- Älä helkkarissa! No mitä?
-- Lähetin Borgille 20,000 markan anomuksen, parannuksia varten. Siitä sitä pistetään kymmenisen tuhatta omaan taskuun.
-- Jos suostuu.
-- Varmasti suostuu. Minuunhan se luottaa kuin jumalaan...
Valdemaria kauhistutti, hän uskoi tuskin omia korviaan. Hän riensi ulos tuntien pahoinvointia. Oven edessä oli muuan auto ajaa hänet kumoon. Valdemar kääntyi katsomaan. Neiti Sinilehto hyppäsi ulos, maksoi ja katosi "Valkeaan kyyhkyyn". Nyt tiesi Valdemar varmasti, ketä Lilliä johtaja oli tarkottanut.
Valdemar kulki kotiin tuntien tuskaa ja inhoa. Perille päästyään hän huomasi unohtaneensa avaimen. Hän kiersi pihanpuolelle koputtaakseen palvelijain ikkunaan. Sisältä kuului outoa hälinää, ja hän jäi hetkeksi katselemaan uudinten raosta. Pöydällä näkyi pulloja ja laseja; terävä naurun kikatus tunkeusi korviin. Valdemar ei suuttunut eikä katkeroitunut. Hän oli välinpitämätön ja rauhallinen, melkeinpä hymyili. Vihdoin hän koputti. Hätääntyneen näköinen palvelija kurkisti verhon raosta siristäen silmiään. Valdemar viittasi ja lähti ovelle. Avattuaan pyyteli humalainen palvelija anteeksi sanoen luulleensa herran nukkuvan. Äänettömänä Valdemar astui hänen ohitseen.
Ensimäiseksi työkseen hän repi anomuksen, joka vielä oli pöydällä. Sitten hän otti sormuksen sormestaan. Hetken hänen mielialansa oli sekava, jopa tuskallinenkin, mutta vähitellen tuli hänen yhä parempi ja rauhallisempi olla. Ilmakin, jota hän hengitti, tuntui ikäänkuin raikkaammalta. Hän tunsi vapautusta ja suurta iloa päästessään eroon ihmisistä, joiden elämä ja teot eivät enää vähääkään häntä liikuttaneet.
Hän oli saanut epäilyn lahjan.
* * * * *
Valdemar ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Orpokotinsa hän jätti kaupungin huostaan, lahjottaen sille talon tavaroineen. Hän ilmotti eroavansa vaivaistalon johtokunnasta, johon oli kuulunut. Langenneiden naisten turvalaitoksesta ei hän tahtonut tietää mitään, vaan kirjoitti toimikunnalle, ettei asia häntä vähintäkään liikuttanut. Hän oli perin hyvällä tuulella, hyräili ja rallatteli. Mielessään hän hautoi muuttoa maalle.
Kerran, kun hän oli kävelyllä, yritti muuan vaimo käsirattailla tuoda suurta vaatekuormaa pyykkirannasta. Vastamäessä ei kuorma kulkenutkaan. Valdemarin tuli sääli; hän riensi apuun.
-- Älkää, hyvä herra, mitäs ihmiset sanovat, hätäili nainen punastuen. -- Panin liian paljon. Täytyy vähän pienentää kuormaa.
-- En välitä ihmisistä, sanoi Valdemar. -- Tehän olette aivan uuvuksissa. Ei pidä ponnistaa liikaa.
-- Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Kyllä minä nyt, kun päästiin tämä ylämaa... On se ennen tullut keveästikin, yhtä suuri kuorma, vaan olen väsynyt. Mieheni on sairaana, ja lääkkeet vievät rahaa. Ei tahdo riittää ravintoon, kun olen yksin ansaitsemassa. Tuhansia kiitoksia, hyvä herra.
Valdemar tarkasteli vaimoa, jonka kalpeista, laihtuneista kasvoista kuvastui kärsimys ja luja tahto.
-- Te elätätte perhettänne, niinkö? Onko teillä lapsia? kysyi hän.
-- On, kaksi.
-- Ja miehenne on sairaana?
-- Niin, jo toista kuukautta.
-- Oletteko koettanut mistään pyytää apua?
-- Hyvä herra. Minä olen terve ihminen ja jaksan tehdä työtä. En ikinä tahtoisi kerjätä. Kun vaan mieheni tulisi ennalleen, niin kaikki olisi hyvin.
Naisen äänessä oli hillittyä omanarvontuntoa. Valdemar katsoi häntä silmiin.
-- Haluaisin nähdä miestänne. Asutteko kaukana?
-- Ei tästä pitkälti ole... Mutta... se on vain köyhän maja, niin että tokko herra...
Valdemar nyökäytti päätään vastaamatta.
Mökki oli kurja viistoon painuneine ovineen ja rikkinäisine ikkunoineen, mutta aika siisti. Lapset leikkivät tyydyttävän puhtaalla permannolla. Sängyssä makasi laihtunut ja parrottunut mies sairaana.
-- Kysykää ahkerasti lääkärin neuvoja, sanoi Valdemar kaivaessaan lompakkoaan. Hattuaan kohottaen hän laski satamarkkasen kiittelevän vaimon käteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut niin suurta antamisen iloa.
Kotona odotti häntä joukko huonosti puetuita nuoria miehiä, jotka pyysivät apua.
-. Miksette tee työtä? tiuskaisi Valdemar.
-- Ei saa työtä, herra, ajat ovat huonot.
-- Minä toimitan, odottakaa.
Valdemar poistui huoneeseensa. Hän palasi hetken kuluttua kirje kädessä.
-- Menkää maatilalleni ja antakaa tämä kirje pehtorilleni. Hän toimittaa teille työtä.
Miehet luikkivat tiehensä nolostuneina.
Valdemar erotti palvelijansa ja järjesti asiansa maallemuuttoa varten. Hän ei ottanut ketään vastaan. Suuresti hän nautti häiriintymättömästä rauhasta.
Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, rentoili pari jätkää portin luona.
-- Mistähän hiivatista sitä sais pullon kaljaa? kysyi toinen sylkäisten pitkään.
-- Sanos muuta. Siihen on piru mennyt Porin herraankin. Ei siltä enää liikene viittä penniä... Siitähän sitä ennen nostettiin rahaa kuin pankista.
Valdemar naurahti sisäänmennessään. Seuraavana päivänä hän muutti maalle.
Hän ryhtyi ottamaan selkoa talonpoikien tilasta ja teki pitkiä retkiä maa-alueensa äärimäisiin kolkkiin. Mutta kuinka hän hämmästyikään nähdessään, miten metsät olivat haaskatut. Oli jätetty kartanon ympärille koskematon kehä puita, jotta ei hävitys pistäisi silmään, mutta etempää oli kaikki hakattu.
Valdemar poikkesi erääseen torppaan. Mainio, tilava tupa oli hyvin epäsiisti. Pöydällä oli pulloja ja ruuan jätteitä. Nurkassa, suuren oluttynnyrin päällä, istui poika hajareisin, kiusaten pikkusiskoaan. Isäntä makasi sängyssä kädet levällään, sikahumalassa, ähkien kovasti; renki loikoi kiukaalla piian vieressä. Valdemar katseli äänettömänä; hänessä heräsi viha.
Näinhän se lauleli Lammin likka tuohia pihtiin pannessansa...
Isäntä se sillä tavoin laulaa juritti sängyssä. Valdemar lähti paiskaten kiivaasti oven kiinni.
Toisessa torpassa oli erinomainen asuinrakennus. Isäntäväki näytti elelevän herroiksi tekemättä mitään. Vierailla he väännättivät maansa, korjaten itse sadon.
Mitä perusteellisemmin Valdemar teki tarkastuksiaan, sitä selvemmin hän huomasi, että hänen torppareistaan oli muodostunut erikoinen luokka, jonka hyvinvointi oli johtanut laiskuuteen ja paheisiin. Myymällä metsää he olivat saaneet rahaa ja rahalla palkanneet vieraan väen tekemään töitä. Ja näitä palkollisiaan he ahdistelivat ja sortivat paljoa säälimättömämmin kuin heitä itseään oli koskaan sorrettu.