Part 8

-- Kuulehan, kuinka mahtavasti koski pauhaa. Tämä on todellakin ihanaa! Mikä valtava, sopusointuinen ja salaperäinen kauneus onkaan sentään luonnossa. Minä kiitän sinua tästä yöstä, Kaarlo.

Yhtä liikkumattomana seisoi hän pitkän aikaa, ikäänkuin ei olisi kuullut puhettani. Sitten hän sanoi suoraan, sortuneella äänellä:

-- Morsiameni on raskaana.

Säpsähdin aikalailla, vaikkei hän ilmottanut minulle mitään uutta ja vaikka joka hetki olin jotakin tällaista odottanut. Kaiketi ilme kasvoillani petti; siitä raivostuin mielettömästi.

-- Älä! No voi veikkonen! Mutta mitäs olet hätäillyt... No, pikaisilla häillähän siitä pääset.

Katsoin häntä julkeasti silmiin.

Hän rupesi vapisemaan. Otsasuonet paisuivat, kiihkeästi kaivoi hän taskustaan jotakin, arvattavasti revolveria, ja sitä tehdessään kähisi hampaitaan kiristellen:

-- Konna, konna! Johan sen sinulle kerran sanoin.

Aloin sydämettömästi ja kimakasti nauraa. Vakuutan, etten vähintäkään pelännyt.

Kuvastuiko kasvoillani jotakin, koska hän jäi tuijottamaan niihin ottamatta asettaan esiin? Hän näytti voimattomalta ja masentuneelta; hänen katseensa ilmaisi kauhua.

Tuli hiljaista, koski vain lauloi. Linnunrata kulki vaaleana päämme päällä, ja seulovainen vilkutteli ystävällisesti. Kaarlo kääntyi minusta poispäin ja katseli hopeista utua, joka keinui pehmeänä kuohujen yllä. Uneksiko hän, vai teeskentelikö hän, siristäen silmiään? Kuutamossa näyttivät hänen kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Kädet pusertelivat hermostuneesti sauvoja... Yhtäkkiä hän survasi suksensa liikkeelle. Tuskin huomasinkaan, ennenkuin hän jo kiisi huimaa vauhtia jyrkännettä alas suoraa päätä koskeen. Huikea tunne karmasi selkäpiitäni, hyppäsin suksiltani ja vaistomaisesti otin pari kolme juoksuaskelta hänen peräänsä...

Sattui hullunkurisesi: keskellä mäkeä hän horjahti, kaatui selälleen, sauvat vain pyörähtivät ilmassa. Lumi ryöppysi hänen ympärillään, ja sukset lensivät jumalan nimeen. Katselin vähän aikaa pitkää, sinivarjoista vakoa, jonka hänen ruumiinsa oli uurtanut hankeen. Sitten purskahdin nauramaan, sydämeni pohjasta, ja hiihdin kotiin hänestä sen enempää välittämättä.

Tahallaanko hän heittäytyi nurin? Tekisi mieleni niin uskoa, mutta eiköhän se ole väärin. Ei sovi vihamiestäänkään alentaa yli rajojen. En ole nähnyt häntä sen koommin, ja olen hyvilläni siitä, että viimeinen mielikuva, mikä hänestä minulle jäi, on auttamattomasti naurettava -- salonkimies hangessa selällään. Itsekseni olen pitänyt monta lystiä hänen kustannuksellaan, mutta en ole kenellekään kertonut hänen seikkailuaan -- arvattavasti se luetaan minulle ansioksi.

Pelastiko hänet koskesta sattuma vai arkuus, se on minulle yhdentekevää, mutta samaa ei voi sanoa tapahtuman seurauksista. Tietysti hän purki kihlauksensa, seikka, jonka hänen morsiamensa olisi tehnyt jo aikoja sitten ilman minun kieltoani. Nyt ovat hyljätyn tytön kyyneleet minulle jokapäiväisenä leipänä. Mutta en tahdo niitä nähdä. Ehkei hän teeskentele. Kenties hän todellakin luulee olevansa syvästi onneton ja pitää minua onnettomuuteensa syypäänä. Tunnustan, että se koskee minuun.

Jos kunnon mies olisin, niin naisin hänet, tarvitseehan lapsikin isää. Mutta siinä juuri pulma onkin: ei tällaista isää. Minun pitäisi "muuttua", "tehdä parannus" oikein vanhaan hyvään malliin. Olen sen katsonut mahdottomaksi. En usko rakkauden hyväätekevään voimaan, ja tuskin häntä syvemmin rakastankaan. Miksi minä rupeaisin kiinnittämään itseeni toista ihmistä, turmelemaan elämää, joka vielä saattaa selkeentyä onnelliseksikin? Tunnustan, että olen rikkonut, siinä kaikki mitä voin. Ei minulta riitä uskoa sovitteluihin.

Testamenttini määrää omaisuuteni hänelle. Olen tehnyt henkivakuutusyhtiölle kolttosen, jota voisi pitää nerokkaana. Tietysti se on halpamaista: korvaan vääryyden petoksella. Mutta niinpä välttyy muistoni ihmisten myötätunnolta, jota en voi sietää. Se nainen, jolla on suurin oikeus minua syyttää, voi turvattuna odottaa tulevia aikoja. Siinä on minulle kyllin.

Sydän kylmänä ja vapisematta astun pois tästä elämästä, jossa en saanut muuta tehdyksi kuin pahaa. Ja kun selvästi tajuan, että ilojen inha malja alkaisi jo valutella pohjasakkansa katkeruutta huulilleni, niin voinpa ilman ikävää nukkua unhotuksen uneen äänettömän Nirvanan helmaan.

Vanhat roomalaiset olivat miehiä!

Mykkä paholainen.

1.

Kerran, kun Beelzebubilla oli paljon hommia, hän taivaassa käydessään sattui unohtamaan sinne pergamentin, joka sisälsi tärkeitä suunnitelmia ja muistiinpanoja. Kesken kiirettään hän olisi sitä tarvinnut, muisti, minne oli sen jättänyt, ja lähetti pienen, hiljaisen ja varsin hyvänsävyisen paholaisen, joka enimmäkseen hääräili yksinään helvetin rauhallisimmissa sopukoissa, sitä noutamaan.

Oli helteinen päivä. Läähättäen ja kovasti hikoillen pieni paholainen riensi sitä jyrkkää ja mutkittelevaa polkua, joka johti ylös taivaaseen. Portille saavuttuaan hän hengähti, kuivasi otsaansa ja soitti kelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän soitti toisen kerran, kiivaammin, ja jäi sitten odotellessaan katselemaan portin rakennetta, joka aikoinaan oli ollut komea. Tammilaudoissa oli korkokuvia enkeleistä, otsakoristeet olivat harvinaisia taideteoksia, mutta kultaus oli kulunut ja laho puu oli toisin paikoin halkeillut. Kun ei vieläkään tultu avaamaan, soitti paholainen kolmannen kerran ja kumartui tirkistämään pienestä rakosesta taivaan esikartanolle. Hän näki suuren läjän seetrilautoja, joita varmaankin oli tuotu portin korjaamista varten, niin lähellä, että pihkan virkistävä tuoksu tunkeusi sieraimiin. Niiden päällä, auringon paahteessa, nukkui Pietari, suuri avainkimppu sylissään, pää rennosti nojaten käsivartta vasten. Arvattavasti hän oli siirtynyt paikaltaan plataanin varjosta ottaakseen aurinkokylpyä, mutta uni oli hänet pettänyt. Hiki helmeili hänen otsallaan, vasemmassa poskessa näytti olevan mälli ja huulet olivat mustat tupakasta; pitkä, harmaa parta verhosi avointa rintaa. -- Heikko tuuli suhahti plataanin lehvissä. Se keinutti hiljaa smaragdinvärisen nurmikentän kukkia, joiden kuvuissa mehiläiset surisivat. Paratiisilintujen varjoja liiteli ruohikossa. Käytävien timanttihiekka säihkyi. Kauempaa kuului kuin aavistuksena enkelien laulu.

Kun paholainen huomasi, ettei Pietari herännyt, niin hän kovasti hätääntyi ja koetti kolkuttaa. Mutta kun ei sekään auttanut, ryhtyi hän kiipeämään portin yli, sillä hänen asiansa oli tärkeä ja hän pelkäsi päämiehensä nuhteita. Hän olikin jo harjalla, kun laho ristikkopuu, johon hän oli tarttunut, äkkiä petti, ja hän putosi päistikkaa, kauheasti parkaisten, taivaan puolelle...

Herättyään tainnoksista hän näki ympärillään joukon valkopukuisia enkeleitä ja Pietarin, joka kumartuneena hänen ylitseen tiputti opaalinvärisestä taskumatista jotakin hyvää ja karvasta hänen huulilleen. Muuan enkeli tarjosi hänelle hajusuolaansa. Hän nousi ylös, huomasi päässeensä pälkähästä ilman erikoisempaa ruumiillista vammaa, mutta kun hän yritti puhua, ei ääntäkään syntynyt. Hän kauhistui, ponnisti kaikin voimin, mutta turhaan; silmät vain pyörivät hurjasti koloissaan. Sillä tavoin tuli pienestä, hyväntahtoisesta paholaisesta mykkä.

Viittomalla sai hän kuitenkin selvitetyksi asiansa, pergamentti annettiin hänelle, ja hän palasi takaisin.

Beelzebub oli paraikaa tutkimassa vastasyntyneitten ihmislasten luetteloa. Hän valitsi paholaislaumasta ne, jotka aikoi lähettää uusien tulokkaiden sydämiin, vastapainoksi enkeleille, jotka edustivat taivaan valtakuntaa. Kun mykkä paholainen huomasi, että hänkin oli joutunut valittujen joukkoon, hätääntyi hän ensin. "Herra, en taida minä sinua palvella, sillä minä olen mykkä", tahtoi hän huutaa, mutta oli siihen kykenemätön. Ja kun hän oli arkaileva luonteeltaan, ei hän osannut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, vaan päätti nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Sillä tavoin joutui Valdemar Borgin, rikkaan kartanonomistajan pojan sydämeen mykkä piru.

* * * * *

Epäilemättä oli pikku Valdemar sangen merkillinen lapsi. Hän makasi tyytyväisenä kehdossaan, ja kun hänen oli nälkä tai paha olla, ojensi hän kätensä ja haroi ilmaa lihavilla sormillaan. Hän ei milloinkaan parkunut kiukusta eikä tuskitellut suotta. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei ketään ollut läsnä häntä auttamassa, hän turvausi itkuun. Hän oli todellinen ilo sekä äidille että hoitajattarelle.

Kun hän kasvoi suuremmaksi, opetettiin häntä lukemaan; joutoajat hän leikki ulkona toisten lasten kanssa. Hänen tovereihinsa kuuluivat pehtorin kaksi pienokaista sekä metsänvartian poika Eino, joka oli suuri ja väkevä, iältäänkin toisia vanhempi. Torpparinkin lapsia oli usein joukossa. Valdemar jakoi heille kaikki makeisensa tasan, jonka vuoksi hänestä pidettiin, mutta Einoa täytyi kaikkien totella ja pelätä, sillä hän oli häijy ja saattoi lyödä. Hän osasi uida ja kiivetä sileään puuhun, mutta Valdemar ei tohtinut edes laskea litteällä kivellä alas saunakalliolta eikä juosta Virma-oriin vatsan alitse, sillä äiti oli kieltänyt.

Kerran Valdemar leikki muonakellon juurella pehtorin lasten kanssa. Eino huusi heitä rantaan saunan luo. Valdemaria oli kielletty sinne menemästä, ja hän katseli haikeissaan, kuinka komeita voileipiä Eino heitteli järvelle. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut olla tottelematon... Siellä Eino hyppeli rantakivillä, pisti kädet housuntaskuihin ja keinui toisella jalallaan, aivan täpärällä.

-- Olkaa te minun kanssani, sanoi Valdemar pehtorin lapsille. -- Huudetaan Einokin tänne... Eino hoi!

Mutta Eino ei tullut. Valdemar huomasi, että toiset aikoivat lähteä. Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.

-- Minä annan suklaata, sanoi hän kaivaen taskuaan.

Pehtorin lapset jäivät seisomaan neuvottoman näköisinä, ottivat suklaapalansa ja pureskelivat ne ahnaasti loppuun. He epäröivät.

-- Nyt me mennään, sanoi nuorempi.

-- Miksi ette ole minun kanssani? kysyi Valdemar pahoillaan.

-- Eino saattaa lyödä, vastasi vanhempi. -- Sitäpaitsi... siellä on hauskempaa.

-- Eino on hurja poika, virkkoi nuorempi innoissaan.

-- Mikä on? kysyi Valdemar.

-- Hurja poika!... Niin. Minä kuulin itse Talli-Kallen sanovan häntä hurjaksi, kun poika kirosi... Hän uskaltaa kirota aikusten kuullen... Hän on tappanut käärmeenkin.

-- Niin, ja rattaan pyörässä hän tohtii olla ympäri, sanoi vanhempi silmät säihkyvinä.

Valdemar vaikeni. Hänen suupielensä värähtivät.

-- Tule mukaan nyt, sanoivat toiset lähtiessään.

-- Äiti on kieltänyt, vastasi Valdemar itku kurkussa.

* * * * *

Toisella kertaa, leikkiessä, oli naapurikartanon pikku Irene vieraana. Hän antoi Valdemarille herkullisen leivoksen, joka oli huolellisesti paperiin kääritty.

-- Tämän toin sinulle, sanoi Irene tuulen heilutellessa hänen ruskeita kiharoitaan. -- Minä pyysin sen äidiltä.

Valdemar kiitti ja söi halukkaasti. Pehtorin lapset seurasivat pyytävin katsein hänen kättensä liikkeitä ja suutaan. Valdemar huomasi sen ja jakoi leivoksensa tasan kaikille.

-- Sinulle minä sen annoin, kirkaisi Irene, ja hänen silmänsä välähtivät. Veri kohosi hänen poskilleen. Hän yritti raapia Valdemaria, oli vähällä purskahtaa itkuun ja meni Einon luo.

-- Lyö sinä häntä, sanoi hän. -- Saat nämä, jos lyöt häntä! Irene otti kourallisen karamelleja taskustaan.

Eino katseli varovasti ympärilleen, astui kiireesti pari askelta ja muksautti Valdemaria nyrkillään. Hän tiesi, ettei Valdemar kantele.

Valdemar katsoi maahan, punastui ja oli nolon näköinen.

-- Anna anteeksi, Irene. En minä tiennyt, ettei se ollut sinulle mieleen... Eino, älä enää ole suutuksissasi.

Valdemar sammalsi. Hän hakkasi maata kengänkorollaan ja oli hämillään.

Irene nauroi pilkallisesti, vastaamatta mitään. Hän lähti Einon kanssa tammen alle etsimään terhoja. Pehtorin lapset seisoivat hetken kahden vaiheilla. Sitten he menivät Einon ja Irenen perään. Valdemar jäi yksikseen.

* * * * *

Valdemar pantiin kouluun.

Hän asui Irenen tädin luona, joka tavattomasti piti hänestä, kun hän oli niin hyvä. Koulussa hän menestyi, luki ahkerasti, eikä ottanut osaa toisten kepposiin. Häntä sanottiin tyttöpojaksi ja häntä kiusattiin. Mutta hän ei koskaan suuttunut eikä kadehtinut niitä, jotka lunttaamalla osasivat läksynsä häntä paremmin.

Paria vuotta myöhemmin tuli Irene kouluun; hän sai ensimäisellä luokalla ehdot laskennossa. Kun Valdemar palasi päättäjäisistä, seisoi Irene nurkalla ja itki. Hän oli ehtinyt ennemmin kotiin ja saanut nuhteita. Valdemar tunsi sääliä.

-- Kyllä sinä pääset syksyllä. Minä opetan sinua.

-- Sinä! kivahti Irene, ja hänen silmänsä salamoivat läpi kyynelten. -- Sinä et osaa muuta kuin lukea. Minä olen yhtä etevä kuin sinäkin, mutta sinä olet kirjatoukka. Niin!

Valdemar ei vastannut.

-- Meidän priimus ei lue koskaan. Hän kirjottaa läksyt kynsiinsä.

-- Lunttaaminen on kiellettyä, sanoi Valdemar.

-- Kiellettyä! Kun et uskalla, tyttöpoika!

Valdemar oli vaiti pitkän aikaa. Irene alkoi jälleen nyyhkyttää.

-- Älä itke enää, sanoi Valdemar vihdoin liikutettuna.

-- Anna minun olla, tiuskaisi Irene katsomatta häneen.

-- Tule sisään minun kanssani. Johan kotiinkin pian lähdetään, maalle.

-- Anna minun olla, kuulethan!

Valdemar nolostui ja pisti molemmat kätensä takintaskuihin. Irene katseli häntä sormien raoista.

-- Älä töllistele! Mene matkoihisi! -- Ja yhtäkkiä Irene kumartui, kaappasi kourallisen hietaa ja paiskasi sen voimainsa takaa Valdemarin kasvoihin.

Valdemar punastui hiusmartoa myöten. Hän tuli niin pahoilleen, että kyyneleet pyrkivät silmiin. Hän kääntyi ja meni sisään.

* * * * *

Kului vuosia. Irenen iäkkäät vanhemmat kuolivat. Hän muutti asumaan setänsä luo Ruotsiin. Hänen toistakymmentä vuotta vanhempi veljensä otti kotikartanon haltuunsa.

Valdemar oli sillä välin tullut ylioppilaaksi.

Hän meni Helsinkiin, mutta mikään ala ei häntä erikoisemmin viehättänyt. Vuoden ajan hän lueskeli milloin mitäkin, etupäässä kansantaloutta. Kun hän ei ottanut osaa muuta kuin kaikkein puhtainta laatua oleviin huvituksiin, ei hänen elämänsä Helsingissä tuntunut niinkään miellyttävältä, vaan pikemmin päinvastoin. Turmelus ja pahuus rehottivat hänen ympärillään, kurjuuden näkeminen teki hänet alakuloiseksi, ja yhä vakavampia ajatuksia alkoi kyteä hänessä. Pitkiksi hetkiksi hän unohti itsensä, eli mielikuvituksessaan toisten elämää säälien köyhiä ja kärsien onnettomien kanssa. Ja miettiessään keinoja, millä voisi huojentaa heidän taakkaansa, selvisi hänelle oma kutsumuksensa.

Hän matkusti kotiin. Hänen äitinsä oli jo haudassa, ja vanha isä antoi hänelle mielellään talon ohjat. Innostunein mielin hän alkoi tehdä uudistuksia. Hän lyhensi työpäivän ja korotti palkan kaikille niille, jotka työskentelivät hänen tiluksillaan. Läheiseen pikkukaupunkiin hän perusti orpokodin ja avusti tehokkaasti erästä naisyhdistystä, joka hankki apua ja tointa langenneille naisille.

Mutta vaikka hän pani parhaansa, näytti kurjuus vain kasvavan hänen ympärillään. Alituisesti oli ryysyläisiä hänen silmissään, sillä jokainen tarvitseva etsi häntä. Ja vaikkei hän suonut itselleen hetkenkään lepoa, pakotti sisäinen ääni häntä yhä suurempiin ponnistuksiin ja uhrauksiin.

Talonpojat hänen omilla tiluksillaan eivät vieläkään olleet onnellisia, vaikka hän maksoi heille niin hyvin, ettei maanviljelys tuottanut hänelle minkäänlaista voittoa. Heti isänsä kuoleman jälkeen, kun suuri perintö joutui hänen haltuunsa, hän ryhtyikin tehokkaampiin toimenpiteisiin. Hän jakoi omistamansa maan ja metsän torppareilleen, jättäen ainoastaan läheisimmät pellot itselleen. Kuitenkaan hän ei antanut näitä palstoja talonpoikien yksityisomaisuudeksi, vaan pidätti itselleen määräämisvallan ja otti mitättömän rahaveron. Itselleen hän osti kaupungista talon, missä talvisin asui aherrellen hyväntekeväisyyshommissa. Ainoastaan kesäisin hän oleskeli maatilallaan. Hänestä tuli kuuluisa. Puutetta kärsiviä vaelsi aamusta iltaan hänen talossaan, ja hän oli antanut palvelijalleen määräyksen, ettei ketään saanut jättää auttamatta. Mutta onnellinen hän ei ollut, sillä alituinen kurjuuden näkeminen tuotti hänelle tuskaa.

Näihin aikoihin alkoi rouva Salonen, langenneiden hyväksi toimivan naisyhdistyksen jäsen, joka oli päässyt erikoisemmin Valdemarin suosioon, valmistaa häntä naimapuuhiin. Ikänsä perusteella katsoi rouva voivansa antaa äidillisiä neuvoja. Kiertäen ja erinomaisella taidolla hän pakotti Valdemarin ymmärtämään, että neiti Sinilehto, samaisen naisyhdistyksen sihteeri, kantoi sydämessään hellempiä tunteita Valdemaria kohtaan. Rouva ei väsynyt kuvaillessaan nuoren tytön ansioita. Valdemar uskoi kaiken; hänen luonteelleenhan juuri oli ominaista, ettei hän koskaan epäillyt. Hän oli itse hyvä ja uskoi muista samaa. Kernaasti hän myönsi tytön ahkeruuden ja viattoman kasvojenilmeen herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen muistossaan telmi kaunis, vallaton tyttönen, joka lapsena oli tuottanut hänelle monta mielipahaa tuittupäisyydellään, jopa ilkeydellään suorastaan loukannut häntä. Senvuoksi hän epäröi ja oli neuvoton.

Tuli kevät. Irene saapui kotiin oltuaan poissa kuusi vuotta. Valdemaria kutsuttiin naapurikartanoon tuliaiskemuihin.

Hän meni. Suurten vaahterain alle oli nostettu pöytä, jonka ympärillä oli viisi henkilöä. Hän tunsi heistä Irenen veljen ja arvasi Irenen. Kalpea, vaaleatukkainen nainen istui Irenen vieressä leikkien hermostuneesti käsillään. Kaksi ulkomaalaisen näköistä viiksetöntä herrasmiestä poltteli piippua jutellen keskenään. Valdemar tervehti. Irene hypähti pystyyn ja tuijotti Valdemariin hetken vaieten. Valdemar oli ääneti. Irenen kauneus lumosi hänet. Hän punnitsi itsekseen, uskaltaisiko enää sinutella tyttöä.

-- Hyvä jumala! Sinullahan on parta! Tummat viikset oikein, huudahti Irene ojentaen kätensä. Valdemar tarttui siihen punastuen, naurahtaen, vastaamatta.

-- Mutta sinähän et edes suutele minun kättäni! Näin pitkän eron jälkeen! Minä luulin, että sulkisit minut kokonaan syliisi. Sinähän ennen pidit minusta, tyttöpoika.

Valdemar suuteli hänen kättään, nauroi väkinäisesti, vilkaisi salavihkaa läsnäoleviin eikä osannut sanoa mitään.

-- Oh, älä välitä heistä. Veljeni sinä tunnet, ja nämä tässä ovat taiteilijoita. Sanon sinulle heidän nimensä niin monta kertaa, että opit ne muistamaan. He eivät osaa tehdä mitään.

-- Paitsi velkaa, murahti toinen herroista piippunsa savuun.

-- Herrat sanovat itseään maalareiksi. Neiti on unilääkärimme: mystillisten kertomusten improvisoija.

-- Mikä on? kysyi Valdemar huvitettuna.

-- Improvisoija. Sellainen, jonka pää on niin täynnä pötyä, että se lakkaamatta tulvii ulos, ellei sitä erityisesti estetä.

-- Älkää kuunnelko häntä, sanoi vieras neiti kimeällä, lempeällä äänellä. -- Hän kerskailee hävyttömyydellään, varsinkin tänään. Ei hän tarkota sillä mitään. Hänen ilkeytensä on vain raivoa.

-- Joka johtuu siitä, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta osaa olla sydämestään paha, jatkoi maalari.

Tuotiin virvokkeita. Sitten Irene vei Valdemarin kanssaan kävelylle. Hän kertoi matkoistaan ja seikkailuistaan. Valdemar kuunteli pahoilla mielin; Irene oli turmeltunut sielultaan. Hänkin puheli hommistaan, hyväntekeväisyysyrityksistään. Ja kun tyttö pilkkasi häntä, selitti hän vakuuttavasti, kuinka koko hänen toimintansa perustana oli sisäinen varmuus, ääni, joka alituisesti muistutti häntä velvollisuuksista ja osotti, mitä hänen tuli tehdä. Valdemar innostui kuvaillessaan talonpoikainsa tyytyväisyyttä ja orpolasten onnea. Ja hänen innostuksensa sai Irenen vaikenemaan. Hän tarkasteli salavihkaa Valdemaria eikä kiusannut häntä. Mutta kun he palasivat toisten luo, alkoi hän heti.

-- Tiedättekö! Tämä herra on täydellisin ihmisystävä, mistä koskaan olen kuullut. Hän on jakanut maansa torppareilleen, tehdäkseen heistä herrasväkeä, ja hän kaunistaa kotinsa kerjäläisillä.

-- Sinä liiottelet, Irene, sanoi Valdemar tyynesti. -- Tekisit paremmin, jos ryhtyisit itse ja pyytäisit ystäviäsi avustamaan minua.

-- Mitä! Minäkö? Pesemään orpolapsia ja parsimaan kerjäläisten sukkia! Ei, ystäväni. Älä puhukaan sellaista. Tietysti sopii joskus lahjottaa rahaa hyväntekeväisiin tarkotuksiin. Siitä saa niin hyvän nimen. Ja kulkijalle voi antaa lantin, päästäkseen hänestä eroon. Mutta ei muuta. Sitäpaitsi, eihän köyhyys ole niin vaarallista. Köyhät ovat onnellisia. Mutta rumaa se on.

-- Niin, mutta kurjuus?

-- Oh, mitä siihen tulee, niin se on olevaista ja pysyväistä. Sitä on enemmän rikkaissa kuin köyhissä, sanoi maalari tosissaan.

Valdemar käsitti, että hänen oli tässä tilaisuudessa turha puolustaa asiaansa. Hän vaikeni.

Mentiin aterialle. Valdemar ei juonut viiniä. Irene katsoi häneen säihkyvin silmin.

-- Sinä et ole vähintäkään muuttunut, sähisi hän melkein vihassa. -- Sinä hukut hyvyyteesi.

Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Valdemarin paha olla. Mielikuvituksessaan hän näki Irenen terveen ja hurmaavan olennon. Hän vaipui unelmiin, oli hajamielinen ja alakuloinen. Työ tuntui hänestä raskaalta, ja tavantakaa yllätti hän itsensä turhista haaveiluista.

Mutta omantunnon ääni ei antanut hänelle rauhaa. Se muistutti velvollisuuksista ja nuhteli toimettomuudesta. Ja niin pakottausi Valdemar työhön. Hän avusti talonpoikia, jotka rakensivat uusia asuinhuoneita, ja antoi heille neuvoja.

Kului aikaa. Irenen vieraat matkustivat pois, ja tyttö jäi yksin. Hän seurusteli silloin tällöin Valdemarin kanssa, kiusotteli häntä, väitti alituisesti häntä vastaan, mutta muuttui päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hetkittäin hän tuijotti Valdemariin, näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta ei voinutkaan, huulet vain liikahtivat, jääden vähän raolleen. Ja useimmiten hän silloin yhtäkkiä teki jotakin, joka loukkasi Valdemaria, kidutti jonkun hyönteisen kuoliaaksi, katsoen Valdemariin, poven aaltoillessa rajusti. Valdemar ei häntä ymmärtänyt.

Kerran souturetkeltä palattaessa, kun Valdemar oli kertonut puuhistaan, Irene naureskeli:

-- Sinä olet mieletön. Mitä sinä luulet saavasi aikaan? Koetat auttaa vaivaisia, sensijaan että antaisit heidän kuolla. Sinä hankit keuhkotautisille varoja, jotta he voisivat mennä naimisiin ja synnyttää uusia kurjia. Mutta etkö sitten näe, että viimein maailma on täynnä vain sydänvikaisia, halvatuita ja mielipuolia. Ja ne jotkut terveet, jotka vielä syntyvät, saavat uhrata elämänsä sairaitten hoitoon. Sinähän vain lisäät maailman kurjuutta. Sinä ruokit petoa, joka lopulta ottaa sinulta hengen...

-- Sinä et tarkota mitä sanot, keskeytti Valdemar värähtelevin äänin.

Syntyi hiljaisuus.

-- Mitä varten sinä aina kiusaat minua, Irene? Ja kuitenkin... kuitenkin minä rakastan sinua.

Irene säpsähti ja punastui. Valdemar otti hänen kätensä ja katsoi häneen vakavasti.

-- Niin, Irene. Sinua minä rakastan. Tuletko vaimokseni?

Irenen ruumis vavahteli. Hän ravisti päätään, veren paetessa poskilta. Sitten hän kuiskasi kiihkeästi:

-- En!

Hänen silmänsä polttivat. Valdemar päästi hänen kätensä, tuijotti eteensä ja vaikeni. Irene näytti odottavan, tuli neuvottomaksi, tuskainen piirre ilmaantui hänen suunsa vaiheille. Sitten hän jatkoi kuin raivossa:

-- En, tuhat kertaa en! Sinä et tarvitse minua. Minä en merkitse sinulle mitään. Talonpoikasi ja orposi ovat sinulle enemmän kuin minä, enkä minä voi jakaa. Minun mieheni täytyisi olla minun, kokonaan minun, hänen ajatustensa täytyisi kuulua minulle, oo, ja hänen täytyisi olla voimakas... Sinä tappaisit minut hyvyydelläsi. Sinä kuolettaisit minun yksilöllisyyteni ja masentaisit minut loputtomalla kärsivällisyydelläsi. Hyvyys, hyvyys yksin on sinun voimasi, mutta minä en sitä kestä... Ei, ei! Älä puhukaan.

Valdemar vaikeni yhä.

-- Katsos, sinä Valdemar et vaimosi tähden voisi laiminlyödä ainoatakaan velvollisuuttasi. Ja minä tahtoisin miehen, joka olisi tähteni valmis mihin tahansa, niin, vaikkapa rikokseen.

Irenen silmät leimusivat, hän hengitti kiihkeästi. Hän näki Valdemarin seisovan tyynenä ja alistuvaisena. Epätoivo valtasi hänet. Hän väänteli käsiään lohduttomana. Sitten hän puri huultaan, naurahti, pakotti väkisin ilon kasvoilleen.