Part 7

Tuuli tohisi haikeasti ja pitkäveteisesti. Katolta kuului sadeveden lorina ja peltisen tuuliviirin vihlova vingahtelu. Oli pilkkopimeä. Yhtäkkiä rupesi hänen korvissaan soimaan sama venäläinen ballaadi, jonka hän oli kahvilassa kuullut. Hirveä tuska puristi häntä. Hänen sydäntään poltti kuin tulinen rauta, hän väänsi valoa ja tuijotti kauhuissaan vuoteelle. Sitten hän syöksyi mielipuolisessa vimmassa kuolleen luo, vaipui polvilleen hänen viereensä, syleili häntä käsillään, jotka nytkähtelivät kuin kouristuksessa, suuteli kuoleman tuskassa hänen huuliaan, silmiään, hiuksiaan.

-- Rakastettuni, rakastettuni! Ota minutkin mukaasi. En voi elää ilman sinua. Vasta kadottaessani sinut minä tunnen, mitä sinussa omistin... Rakastettuni, rakastettuni.

Hän itki, vääntelehti, valitti ääneen, haparoiden käsillään ilmaa kuin sokea. Hän kasteli runsailla kyynelillään kuolleen kasvot, suuteli häntä lukemattomia kertoja, odottaen ihmettä, mielettömyydessään toivoen sulkeutuneiden silmien vielä aukenevan, kylmien huulten vielä hymyilevän...

Vähitellen tyyntyi myrsky hänen rinnassaan. Pohjaton väsymys valtasi hänet. Vihdoin hän nukahti raskaaseen uneen, pää samalla tyynyllä, millä hänen vaimonsa elottomat kasvot lepäsivät harmahtavina ja kylminä.

Viettelijä.

Ei minua vaivaa mikään tilinteon halu. Mutta tunnen eräänlaista synkkää riemua ja tyytyväisyyttä sen johdosta, että näin kevein mielin astun elämästä pois. Tosinhan voisi ajatella minussa kaiken olevan jo niin tylsynyttä, ettei minkäänlainen hennompi tunto ole minulle edes mahdollinen. Kenties todellakin olen konna, syvintä olemustani myöten, vähät se minua liikuttaa. Minulle riittää, kun tiedän järkeni olevan entisellään. Kunnon mies tai konna, kuka siitä välittää! Kunhan vain otsallani on ylpeä uhma, kunhan vain nöyrä katumus ja hempeä anteeksisaannin kaipuu pysyvät poissa. Tekoni tarkotus ei ole sovittaa mitä olen rikkonut. Tahdon vain hankkia huolettoman toimeentulon sille ihmiselle, joka on tauttani joutunut kärsimään. Teen kaiken vapaasta tahdosta; ulkonainen hätä ei minua ahdista, eikä elämänväsymykseni ole niin perinpohjainen, että se minua pakottaisi.

En voi sietää sitä ajatusta, että herra Kaarlo Örn, liikemies ja keikari, olisi ollut aseena kohtaloni kädessä, vaikka elämäni luisuminen alamäkeen oikeastaan alkoi hänen kauttaan. Oman luonteeni alhaisuus ja ylpeä heikkous, ne ne ovat päätekijöinä kaikessa. Vaikka kiihkeä viha Örniä kohtaan kiehuu sydämessäni, on se kumminkin vakavaa aihetta vailla. Johan hänen henkilökohtainen vähäpätöisyytensäkin velvottaisi anteeksiantoon tai ainakin ylenkatseeseen.

Vääryyttä hän minulle kyllä on tehnyt, sitä ei käy kieltäminen. Hänhän tunsi minut tarkoin ylioppilasvuosinamme. Ja jos hänellä olikin jonkinlainen oikeus nimittää minua "raffineeratuksi satanistiksi", niin eihän hän itsekään ollut moitteeton, eipä pysynyt edes poissa seurastani, vaan päinvastoin etsi sitä. Hurjasteluhimossaan tarvitsi hän minua ja jälestäpäin tietysti syytti minua siitä, että autoin häntä. Sitäpaitsi ei hän ollenkaan tiennyt syitä mielettömyyksiini. Kaikki se ylenkatse, joka köyhyyteni tautta oli tullut osakseni, kaikki se verinen vääryys, joka jo silloin oli rinnassani herättänyt pohjattoman katkeruuden, oli hänelle tuntematonta. -- Jos runsaslahjainen, arkatuntoinen ja herkkäsydäminen ihminen, joka kokonaan on jäänyt kotikasvatusta vaille, yhtäkkiä joutuu ylhäisten henkilöitten kanssa tekemisiin; jos hänen köyhyytensä lasketaan hänelle viaksi; jos jokainen katkera pisto, jokainen loukkaus synnyttää vain sisällepäin vuotavia haavoja, niin mikä muu voikaan tulla kysymykseen kuin joko täydellinen masentuminen tai kylmäverinen, mistään piittaamaton uhma. Kun huomaa itseään halveksittavan, niin todella heittäytyy halveksittavaksi; kun keskustelutaidosta puuttuu hienous, niin höystää sen myrkyllä. Mitä kummaa köyhä tekeekään tunteilla, nehän ovat luodut vain poljettaviksi, sitä täydellisemmin, kuta lahjakkaampi hän on. -- Itse olin juuri sellainen. Arkailematta voin sanoa olleeni lahjakas, sillä tiedän sen. Omanarvontuntoni oli herkkä kuin ruhtinaan. Ja kun pistävinkään loukkaus ei voinut saada minua kuohuksiin, synnyttää äkillistä vihaa, joka purkautumisen kautta olisi haihtunut, patoutui sydämeeni valtava katkeruus, joka johti minut mielettömyyksiin ja juoppouteen. Muuten en usko, että tuo kaikki oli niin vaarallista. Se oli ohimenevää kiihkoilua, sillä oikeastaan rakastin työtä enkä täydellisesti lyönyt laimin tehtäviäni pitkällisintenkään hurjastelujen aikana. Olen kutakuinkin varma, että minusta olisi tullut säännöllinen, kunhan vain olisin päässyt omille jaloilleni. Muistanhan minä kuinka hyvää minulle teki se huomio, että merkillisellä tavalla saatoin vaikuttaa naisiin -- seikka, joka osottaa, että kunnianhimoinen luonteeni olisi kaivannut ymmärtämystä, ihailua ja arvonantoa voidakseen suorittaa jotakin kunnollista.

Miten tahansa, tässä ei ole paikka siihen syventyä! Mutta, kuten sanottu, Kaarlo Örn tunsi minut täydelleen, miksi hän siis jätti niin suuren vallan käsiini ja niin luottavana uskoi sisarensa seuraani!

Isänsä kuoltua hän nimittäin kirjotti minulle kirjeen, joka sivumennen sanoen sisälsi imarteluja ja harvinaista uskoa kykyyni ja jossa hän kutsui minua kotikaupunkiinsa auttamaan itseään liikkeen järjestämisessä. Tyhjää lorua, sen huomasin ennen pitkää. Ukko oli pitänyt asiat mitä parhaimmassa kunnossa, ei niissä ollut mitään järjestelemistä. Eikä minusta suinkaan tullut mikään apulainen, vaan liikkeen pää, sillä Kaarlo Örn, salonkimies ja keikari, oli aivan kykenemätön johtoon, jopa suorastaan haitaksi minulle. Käsitin saaneeni pysyvän paikan, ja vaikka palkkani oli verrattain alhainen, ahersin tyytyväisenä kuin myyrä, sillä rakastuin melkein heti neiti Anna Örniin.

Eikä toisin voinut käydäkään. Kaarlo oli miltei aina poissa. Hän oli pienen kaupunkinsa seuraelämän keskeisin henkilö, ja tietäessään voivansa täysin luottaa minuun heittäytyi hän vapauteensa. Ja niin jouduin minä yhä useammin olemaan hänen sisarensa parissa, joka enemmän rakasti rauhaa. Me teimme kävelyjä, me kävimme konserteissa; ja tämän Kaarlo tiesi varsin hyvin, mutta en ollenkaan ymmärtänyt, että hän katseli minua nurjin silmin. Sen hyödyn tautta, joka minusta hänelle oli, ei hän sanonut mitään; nyt vasta sen selvästi käsitän.

Mitä minä sanoisin neiti Annasta? Että hän lumosi minut kuin minkäkin maitoparran. Että hän tuskin oli mikään kaunotar, mutta kumminkin ainoa nainen, jota olen rakastanut, mikäli rakkaudella ymmärretään kohottavaa ja puhdistavaa, mutta samalla voimakkaasti intohimoista tunnetta. Hänen ylpeä, hillitysti tulinen luonteensa ja kauniiden silmien loiste muuttivat koko sisäisen maailmani.

Jos tosiaan on elämässäni ollut aika, jolloin elin säännöllisesti, jolloin jonkinlainen pyrkimys hyvään ja jaloon asui sydämessäni, niin käsittää se ne kuusi kuukautta, jotka väsymättömästi ponnistellen uhrasin Örnin liikkeen hoitoon. Lempeni teki minut pehmeäksi ja sokeaksi, se pimitti järkeni siinä määrin, että uskoin naiseen, uskoin pelkkää hyvää rakastetustani, uskoin hänen tunteeseensa, josta hän osasi niin kauniisti puhua. En ihmettelisi sitä, eikä niin suuri katkeruus täyttäisi nyt mieltäni, jos silloin olisin ollut kokematon. Mutta kaiken sen perästä, mitä olin nähnyt! Olinhan jo aikoja sitten oppinut tuntemaan sen julkean kavaluuden, jonka naisen enkelikauneus ja silmien kylmäverinen viattomuus kätkevät. Ja kuitenkin menin ansaan! Itseeni takaisin kilpistyy jokainen syytös, jonka katkeruuteni synnyttää.

Ehkä olen liian ankara. Kenties ensimäisessä uskossani rakastettuuni sittenkin on jotain, oikeata. Mahdollisesti myöhemmät tapahtumat ovat valaneet sieluuni niin paljon myrkkyä, etten enää osaa erottaa sairautta pahuudesta. -- Minun asemassani se on tarkemmin ajatellen yhdentekevää.

Ratkaisu tapahtui yhtäkkiä ja niin typerällä tavalla, että se nytkin minua liettää.

Eräänä aamuna istuin konttorihuoneessa, tapani mukaan ahkerassa hommassa. Kaarlo herra astui sisään, hienoilla kasvoillaan jonkinlainen ikävystynyt ilme. Hän toivotti hyvää huomenta, pureskeli paperossiaan tietämättä mitä sanoa minulle, otti silkkinenäliinansa ja huolellisesti poisti tuhkahiukkasen housuiltaan, jotka näyttivät juuri päässeen silitysraudan alta. Minulla ei hänelle ollut mitään asiaa, jatkoin työtäni kuin ei häntä olisi ollutkaan lähettyvillä.

Yhtäkkiä hän sanoi naismaisella äänellään:

-- Kaunis sormus sormessasi. Naisvoittoja varmaankin. Minä jo muuten luulinkin, että sinusta on täällä tullut täydellinen pyhimys.

-- Sisaresi sormus, vastasin nostamatta katsettani papereista.

Hän kumartui lähemmäksi, arvattavasti hämmästyneenä.

-- Niinpä tosiaan! Tunnenkin. Mutta mitenkä se on mahdollista?

Mitä hän tarkotti teeskentelyllään? En sitä ymmärtänyt. Mitä merkillistä siinä oli, että minulla sattui olemaan Annan sormus, koskapa niin usein olin hänen seurassaan.

-- Mahdollistako? Miksei? Kysyisit ennemmin kuinka se mahtuu pikkusormeeni.

Hän muuttui totiseksi.

-- Oikeastaan, niin mitä varten sinä kannat sisareni sormusta?

-- No yksinkertaisesti siitä syystä, että hän korkeimman omakätisesti on suvainnut pistää sen sormeeni... Sinä aavistelet, huomaan. No niin. Mutta mitä sinulla oikeastaan on vastaansanomista, jos menen naimisiin siskosi kanssa?

-- Älä laske leikkiä. Eihän sinulla ole varojakaan, vastasi hän vaaleten.

-- Ei. Mutta Annalla on. Itseni minä taas kyllä elätän, kun korotat palkkani puolella. Vai enkö ansaitse?

-- Julkeutta sinulla kyllä näkyy olevan siinä määrin, että sekin jo miehensä elättää, sanoi hän väkinäisesti nauraen.

-- Ei, pois leikki, Kaarlo. Rakastan häntä ihan todella.

-- Sinä!

-- Myöskin hän.

Suunniltaan raivosta hän syöksyi kimppuuni. Pelkästä hämmästyksestä ja halveksumisesta en yrittänytkään häntä vastustaa. Annoin hänen heittää itseni permannolle ja vetää sormuksen sormestani, hänen, jonka olisin voinut kiertää köydeksi.

-- Konna, konna! kähisi hän hampaittensa välistä. -- Kaiken sen jälkeen, mitä sinusta tiedän... Tokko terveytesikään on enää kunnollinen?

Ilkeästi nauraen kuuntelin hänen änkytystään. Johan minua huvitti sekin, että salonkirnies noin unohtui kiihkoilemaan ja väkivaltaa käyttämään; nyt oli hänen pukunsa epäjärjestyksessä. Vihan vimmassa hän heitti sormuksen nurkkaan ja lähti pois.

Pidin häntä siksi vähäpätöisenä, etten suuriakaan välittänyt koko tapauksesta. Toivottomaksi en suinkaan tullut, sillä hän oli minusta enkä minä hänestä riippuvainen. Ilmeisesti hän oli kohdellut minua väärin, mutta hänen tekonsa oli niin liioteltu, etten osannut siitä syvemmin loukkaantua. Toimeni hänen liikkeessään katsoin kuitenkin päättyneeksi.

Aivan toisenlaisen iskun sain Annalta. En tavannut häntä sinä päivänä. Vasta seuraavana iltana menin hakemaan häntä kävelylle. Hän tuskin vastasi tervehdykseeni eikä ojentanut minulle kättään. Jo silloin aavistin pahaa, mutta pyysin kuitenkin häntä ulos.

-- Mitä te tarkotatte? kysyi hän vaivoin hilliten ääntään, kasvot kylminä ja vieraina.

Sain aivan kuin piston. "Te", oli hän sanonut. Hetkeen en osannut vastata.

-- Huomaan, että veljesi on kertonut...

-- Miksi sitten enää tulette?

-- Luulin, että te luottaisitte minuun. Ajattelin, ettei mikään parjaus voisi minua niin täydellisesti alentaa, ainakaan teidän silmissänne. Vakuutittehan te niin minua rakastavanne.

-- Uskotteko te naisen vakuutuksiin, te, jolla on meistä sellaiset käsitykset, joka olette sanonut... -- Hän hillitsi liikutuksensa, rypistäen kulmiaan. -- Ei, en ole koskaan teitä rakastanut. On sangen merkillistä, että olette antanut pettää itsenne. -- Hän nauroi kimakasti, ja hänen kasvonsa olivat melkein iloiset.

-- Te minun käsitykseni naisista varmennatte, neiti, sanoin katkerana, hiljaisella äänellä, joka pyrki vavahtelemaan. -- Sallikaa minun onnitella. Olette täydellisesti onnistunut pettäessänne minua. Ei epäilyksen varjoakaan ole liikkunut aivoissani.

Kova hymy ilmaantui hänen kasvoilleen. Näin kyllä, että hän teki tahdottomia eleitä, mutta hänen ilmeensä oli pilkallinen. Tulin kokonaan toivottomaksi enkä enää tietänyt mitä sanoin.

-- Olkoon sitten, että veljenne on oikeassa, en osaa enkä tahdo itseäni puhdistaa...

-- Niin!... Viettelijä! keskeytti hän huohottaen, silmät leimuavina.

Loukkaannuin syvästi, en enää halunnutkaan vaieta, vielä vähemmän anoa armoa. Iloinen julmuus valtasi minut.

-- Kuten suvaitsette. Ansiokseni lasken kumminkin sen, etten ole teitä vietellyt. Itse paraiten tiedätte, olisiko se ollut mahdollista.

Kaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan.

-- Sekin olisi ollut rehellisempää! huudahti hän povensa riehuessa.

Minun tuli äkkiä hyvä ja keveä ollakseni. Kaikki oli menetetty, sen käsitin.

-- Varjelkoon minua koettamasta mielipidettänne muuttaa. Jääkää hyvästi, neiti!

Sanoin, kumarsin ja lähdin.

En ole niitä, jotka jäävät suremaan kadotettua lempeään ja hekumoimaan haikeassa tuskassa. Väistyin tekemättä turhia yrityksiä. Vaikka yhteen menoon joinkin kaikki, mitä palkastani olin säästänyt, en sitä tehnyt surusta, vaan uhmasta. Tätä uhmaa olen aina pitänyt riemun synnyttämänä. Alkuperäinen, voimakas ilon tarve, joka varhaisessa nuoruudessani oli usein johtanut mielettömyyksiin, kivettyi katkeruuden vaikutuksesta uhmaksi, aiheuttaen alhaisia tekoja...

Ennenkuin ehdin muuttaa kaupungista, sain ansiota, parempaakin kuin Örnillä. Ja niinpä jäin tänne edelleenkin, maineeni käydessä päivä päivältä yhä huonommaksi. En luule tuottavan kunniaa itselleni, kun mainitsen, että tunsin kummallista riemua huomatessani Annan alkuaikoina kuihtuvan ja käyvän valjummaksi, -- mikä tietenkään ei estänyt häntä menemästä kihloihin joitakuita kuukausia eromme jälkeen.

Mutta millaista olikaan oma elämäni! Vääntelehtiessäni onnettomana vuoteella -- mikä usein tapahtui humalapäissänikin -- ja sähein silmin tuijotellessani kattoon sanoin yhä uudelleen ja uudelleen itselleni, ettei yhdenkään tytön takia maailmassa kannata panna edes kortta ristiin, vielä vähemmin tuskailla hänestä. Mutta mitä voi järki tunteille. -- Hain muualta korvausta ja vasta silloin huomasin, kuinka suuri vaikutusvoima minulla todellakin oli naisiin. Sangen useita kaupungin kaunottarista tein rakastajattarikseni, ja minä valitsin parhaita. Mikä minussa heidät lumosi? En sitä käsitä. Ehkä itsekuluttajan rasittunut ilme teki kasvoni mielenkiintoisiksi. Hahahaa! Huomasinhan selvästi, että mitä säälimättömämmin poltin itseäni, mitä irstaammin elin ja mitä paremmin se tuli tunnetuksi, sitä suuremmaksi voimani kasvoi, sitä sankemmissa parvissa pyöri naisia ympärilläni, kuin kärpäsiä tulen ympärillä -- ja mielellään he polttivat siipensä, kunhan vain lupasin olla vaiti. Jo senkin takia halveksin naista. Uteliaisuudesta hän voi pettää sulhasensa, mustasukkaisuudesta surmata sisarensa. Ja sentään vakuuttaa hän aina olevansa viaton. Mutta koetapa olla uskovinasi häntä; jos hän on nuori, niin ei hän sitä kestä. Sano, että hänen puhtautensa loistaa kauas hänen kasvoistaan, mutta kohtele häntä samalla kuin lasta. Heti hän raivostuu, ei hän ole niin lapsellinen kuin oletat, kyllä hän ymmärtää, on hänelläkin kokemuksia, sellaisia ja sellaisia; ja ennen pitkää on hän pauloissasi, paljastaa itsensä. -- Tai kohtelepa katunaista säädyllisesti, ikäänkuin et tuntisi hänen entisyyttään. Heti hän heittää pois rivot sanansa, saa ihanteita ja jaloja ajatuksia, punastuu, jos puhut hänelle suutelosta -- ja hoipertelee aamuyöstä jonkun viisaamman kammiosta humalaisena kotia. -- Oh, olinpa kuin mikäkin Don Juan, joka "kostin naiselle pettävälle, naiselle valhetta kangastavalle, ja riemuitsin mustassa onnessa yhä uusia ja uusia naisia suudellessa".

Ulkonaisesti tietenkin rappeuduin. Hermostoni, joka alunpitäenkään ei ollut kovin luja, turmeltui. Mutta kun sydämeni iltaisin tykytti haljetakseen, niin tyytyväisenä kuuntelin sen jyskettä, melkeinpä tuli keveämpi ollakseni. Sen parempi minkä pikemmin, ajattelin itsekseni, kirjottaahan runoilijakin:

Ei täällä mitään tehdä ihmisikään, ykskaikki, joko kuoli taikka eli.

* * * * *

Tapahtuipa sitten, että Kaarlo Örn meni kihloihin -- hänen kanssaan ei muuten oltu satuttu yksiin, niin pikkukaupungissa kuin oltiinkin. Ja aika kauniin ja hienon neitokaisen hän sai pauloihinsa; vahinko vain, että tyttö oli köyhä.

Muistan hyvin, minkälainen pahansuopa ja ilkeä tunne täytti sydämeni, kun luin kihlausilmotuksen. Kenties sielunvihollinen jo silloin kukkuroitti sisimpäni häijyydellä. Ja merkillistä on, että häpeän tuota häijyyttäni, jos suoraan sanon; häpeän sitä, kuten jokaista myöhempää tekoani. Mutta varjelkoon minua laskemasta tätä häpeäntunnetta ansiokseni. En sitä tahdo, sillä en kaipaa kenenkään myötätuntoa.

Mutta mitään suunnitelmia tai aikeita ei minulla vielä ollut, sen vakuutan. Kaikki syntyi vasta myöhemmin, aivankuin kohtalon määräyksestä, ja lähimpänä syynä oli se, että tapasin Kaarlo Örnin.

Söin hotellissa aamiaista. Ruokasali oli miltei tyhjä. Ja eikös silloin tulekin Salonki-Örn sisälle, heilauta siroa päätään tervehdykseksi, kasvoilla maidonpehmeä ilme, huulet kuin hienoa savusuihkua puhaltamassa! Mitä hänen enää tarvitsikaan heittäytyä tuttavakseni? Kuitenkin hän istuutui pöytääni, kyseli kuulumisia, tekeytyi kovin ystävälliseksi, vieläpä tilasi aterian päälle konjakkia ja kahvia. Vainusin jo silloin jotakin kaiken tämän alta, mutta vasta myöhemmin on hänen tarkotuksensa minulle selvinnyt. Vastailin hänelle lyhyesti, minun oli tukala olla ja tyytymättömänä tuijotin ikkunasta kadulle. En voi käsittää, miksi en lähtenyt tieheni.

-- Tuossa menee morsiamesi... En ole muistanut onnitellakaan, vaikka kyllä näin sormuksesi, sanoin.

Kaarlo naputti ikkunaan, viittoi ja kumarteli. Vihdoin tyttö lähti kuin lähtikin sisään.

Minut esiteltiin, mihinkäpä siitä pääsi. Kiusaantuneena istuin vaieten pitkän aikaa. Kaarlo alkoi leikillisesti pilkkailla minua niiden huhujen johdosta, joita kaupungilla liikkui. Ja neitonen katseli minua viattomilla silmillään, sellainen lapsen ihmettely kasvoilla, että kyllä.

-- Teille tehdään vääryyttä. Te olette niin kiltin näköinen, minä olen aina pitänyt teistä. Tytöt rakastuvat teihin ja sitten parjaavat teitä mustasukkaisuudesta, puheli hän supukkasuukolIaan. Jo silloin minussa kuohahti. "Älkäähän ärsyttäkö minua, neitiseni", ajattelin. Suuntasin häneen silmäni, joista olen niin varma. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että jäin epätietoiseksi katseeni tehosta.

-- Te erehdytte, neiti. Oma sulhasenne on sanonut, että olen konna, vastasin hymyillen.

Väri vaihtui Kaarlon kasvoilla, mutta hän jaksoi nauraa. Iskustani oli kuitenkin se hyöty, että lähdimme.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun muutamia päiviä myöhemmin Kaarlon morsian tuli luokseni. Kaarlo oli hänet lähettänyt. Oli kysymyksessä muuan pulmallinen liikejuttu, ja minun apuani tarvittiin. Saman asian takia Kaarlon oli täytynyt matkustaa pois, joten hän ei voinut itse tulla.

Nyt hotellikohtaus minulle selveni. Vai niin! Ensin minut ajettiin ovesta ulos ja sitten kysytään neuvoani. Mutta mitä Kaarlo tarkotti lähettäessään morsiamensa luokseni, yksityisasuntooni, minun yksityisasuntooni? Tahtoiko hän olla viekas? Luuliko hän naisen paremmin voivan hellyttää minut käytettäväkseen? -- Ja tällöin iski ajatus aivoihini, ajatus, josta kaikki seurasi: Hän uhmaili minua. Hän oli niin varma omastaan, että käytti häntä minua nöyryyttääkseen, oo! Mutta hän erehtyi. Huolimatta runsaasta palkkiosta hylkäsin jyrkästi hänen pyyntönsä -- mutta en suinkaan hänen morsiantaan.

Miksi kertoisin turhuuksia. Varmasti ja johdonmukaisesti kehittyi suhteemme. Taistelin kuin raivossa. Ja niin täytyi käydä: Kaarlon morsiamesta tuli minun rakastajattareni. Tiedän, että olen tehnyt vääryyttä tälle naiselle, ja soimaan siitä itseäni. Mutta ei Kaarlokaan häntä ansainnut, ei tytöllä olisi ollut onnea avioliitossaan. Se on totuus, mutta ei mikään puolustus minulle. -- Se hitunen kunnioitusta, mikä minussa vasten tahtoani on naista kohtaan, keräytyy kaikki tämän henkevän ja sydämellisen olennon ympärille; enkä kuitenkaan häntä rakastanut sanan syvimmässä merkityksessä.

Toisinaan menettelyni julmuus ja kostoni alhaisuus selvenevät minulle ja minä inhoan itseäni. Yhtä hartaasti kuin Baudelaire rukoilen rohkeutta "tarkastaa sydäntäni ja ruumistani ilman kauhua", ja katumus kiusaa minua kuin kuoleman tuska. Toisinaan itse-inhonikin minua epäilyttää. Ja mitä se hyödyttääkään? Tokkohan enää olen sellainen lapsi, jota katumus voi puhdistaa? Eikö vuosien saasta ole muuttanut omaatuntoani epärehelliseksi? -- Miksi ollenkaan antautua turhien mietteiden valtaan?

* * * * *

Muistelmani lähenevät loppuaan. Minulla on tuskin muuta lisättävää kuin erään illan seikkailut. Vastoin tavallisuutta olin jäänyt kotiin ja kävelin rauhattomana edestakaisin uudessa asunnossani, jonne hiljattain olin muuttanut. Kello kai läheni yhtätoista, mutta en ajatellutkaan käydä nukkumaan, vaikkei minulla ollut mitään tehtävää. Ulkona oli ihana kuutamo, ja kadulta kuului kulkusten ääniä, mutta ei minua haluttanut lähteä kävelemään.

Ikkunaani koputettiin. Tuo nyt ei ollut minulle niinkään outoa, mutta hämmästyin kovasti, kun kohotettuani verhoa ja painettuani kasvoni lasia vasten tunsin Kaarlo Örnin. Hän seisoi suksillaan sauvoihinsa nojaten. Minusta näyttivät hänen kasvonsa valjuilta kuutamossa, olin huomaavinani niiden hienoissa piirteissä jotakin vääntynyttä ja tuskallista -- seikka, joka pani sydämeni rajusti sykkimään ja täytti minut aavistuksilla. Hän viittoili minua ulos, osotellen suksiaan. Uteliaana tein myöntävän nyökkäyksen, vedin villapaidan päälleni, sieppasin lakin ja kintaat, otin sukseni eteisen nurkasta ja tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan. Melkoinen jännitys pingotti mieltäni.

-- Mikäs hirtehinen sinun päähäsi on iskenyt? kysyin leveästi nauraen. -- En luullut sinun tietävän asuntoanikaan.

-- Sinun luoksesi ei ole vaikea osata. Neuvojahan saa keltä naiselta tahansa, vastasi hän, koettaen tapailla leikillistä äänensävyä ja hymyillä. Katsoin häneen tarkasti. Näepäs vaan! Eikös asunutkin syvä tuska salonkimiehen siloisilla kasvoilla! Tuota en olisi luullut edes mahdolliseksi. -- Jos hän minua haki lohduttajakseen, niin siinä hän suuresti erehtyi. Olin jo edeltäkäsin kaikkeen valmistautunut ja hänen suhteensa saatoin ryhtyä mihin julmuuksiin tahansa.

-- Paitsi tietysti morsiameltasi, tokaisin ilkeästi.

Hänen kasvolihaksensa värähtivät. Nopeasti, mitään vastaamatta hän kääntyi pois ja lähti hiihtämään. Jännitys ja synkkä kostonriemu terästivät jäntereitäni; olisin seurannut häntä vaikka maailman ääriin.

Ilma oli mitä ihanin. Taivas, joka kuun lähettyvillä oli haalea, miltei vihertävä, tummeni näkörannalla mustansiniseksi. Tähtiä vilkkui keveiden hattaroiden lomitse. Hiihdimme äänettöminä yli aavan pellon. Kaupunki jäi kultaisine valoineen taaksemme. Sinertävällä lumella säihkyi tuhansittain kiteitä, ja suuret kivet nukkuivat saroilla kuin muinaisaikaiset eläinhirviöt. Tultiin metsään, alettiin kohota vaaran rinnettä. Varjoja lepäsi ristiin-rastiin toistensa päällä; joskus lumimöykky pudota töksähti joltakin oksalta. -- Alkoi jo kuulua kosken kohina.

Minusta rupesi tuntumaan kovin kummalliselta; rintaani ahdisti niin oudosti; mielestäni Kaarlo hiihti tarpeettoman kovaa. Saavuimme korkealle vuorelle, joka jyrkkänä laski suoraan koskeen. Kaarlo pysähtyi. Hänen tiheän hengityksensä huuru kumpusi ilmaan kuin sauhu. Hän jäi tuijottamaan kiinteästi kasvoihini, ja luullakseni oli hänen silmissään syvä ilme. Sanon luullakseni, sillä minun oli vaikeata häneen katsoa. Tarkastelin koskea, jonka yllä usva aaltoili ja kimalteli kuin hieno hopeahuntu. Koko ajan tunsin selvästi, että olisi tarvittu vain pieni kysymys minun puoleltani, niin Kaarlo olisi purkautunut. Mutta enpä ollut halukas tekemään tuota kysymystä. Olin levoton; kenties hyvinkin aavistin mitä tästä oli tuleva. Vihdoin alkoi äänettömyys kiusata, ja niinpä sanoin laulavalla, koskenkin takia kovalla äänellä, äärimmilleni ilkeyttä täynnä: