Part 6

Yhä usvaa, samaa, loputonta usvaa. Paikoittain se oheni, niin että saattoi nähdä muutaman metrin eteensä, paikoittain se oli niin tiheää, että tuskin erotti kämmentään.

Tuntikausia olivat miehet murjottaneet äänettöminä eteensä. Heidän oli nälkä, mutta se ei ollut pahinta: sumu oli tehnyt vaatteet kosteiksi, ja heitä paleli kauheasti.

Suuria jäävuoria liukui silloin tällöin ohitse, ja kun irtojäitä putoili mereen, kuului ryskettä ja veden loisketta. Muuten olikin ihmeen hiljaista ja aivan tyyntä.

-- Jospa pääsisimme pois virrasta. Usvapiirin ulkopuolella on nyt varmaankin kirkasta, ja laiva saattaisi näkyä, sanoi päällikkö.

-- Jospa, jospa!... Jospa meillä olisi kotitanner jalkaimme alla, kesä ja kärpäset, vastasi Musta-John.

Yö kului kuitenkin, miesten hyppiessä äänettöminä lautalla, nääntymäisillään kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Lautta kulki yhä tasaisesti virran mukana, mutta se oli tavattomasti pienentynyt. Ja herra ties miten kauas se oli joutunut lähtöpaikasta.

Sitten alkoi tuulla heikosti ja sumu hälveni hiukan.

Silloin, yhtäkkiä, mykkä mies päästi eläimellisen mörähdyksen, syöksyi lautan reunalle ja suoraa päätä veteen. Toiset kääntyivät katsomaan ja huomasivat harmahtavan kappaleen, jota, kumma kyllä, virta kuljetti nopeammin kuin lauttaa. Päällikkö ymmärsi heti, ja toivonsäde valahti hänen pimeään mieleensä.

-- Vene! huudahti hän hiljaa.

Musta-Johnkin näytti kuin virkistyvän ja astui lähemmäs. Vene se siinä tosiaankin hiljaa liukui ohitse.

Kylmästä kankea uimari läheni sitä kuitenkin sangen hitaasti, ja ennen pitkää peittyivät sekä alus että mies usvaan. Toiset kuuntelivat jännittyneinä, mutta kesti kauan, ennenkuin mykkä mies jälleen jotenkuten äännähti.

-- Halloo, tännepäin! huusi päällikkö. Sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Sitten kuului jälleen outo, riutuva äännähdys, kuin vaikerrus, josta lautalla olevat ymmärsivät, että mykkä mies oli hädässä.

-- Tännepäin, tännepäin! kehotti päällikkö uudestaan.

Jälleen pitkä äänettömyys. Sitten kuului hetken aikaa kolinaa, joka varmaankin johtui siitä, että mela pyörähteli edestakaisin, kun uimari yritti veneeseen.

-- Hän ei pääse sisään, huomautti Musta-John.

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa, ja molempien aivoissa kulki sama ajatus: mennä apuun. Mutta molemmat käsittivät sen mahdottomaksi. Vielä kerran kuului heikko kolahdus. Vielä kerran läikähti toivo miesten sydämissä. Sitten tuli hiljaista, ahdistavan hiljaista...

* * * * *

Nyt näkyi jo selvästi kirkas taivas. Kuin ihmeen kautta oli lautta kulkemassa pois usvapiiristä, koska sen toisella puolen sumu oheni ja meren pintaa alkoi näkyä yhä pitemmältä. Ulappa selkeni yhä, ja miehet tuijottivat uteliaina etäisyyteen, näkyisikö mahdollisesti maata, tai laivaa, laivaa...

Kun he kokonaan pääsivät pois usvavyöhykkeestä, kiristyi pakkanen huomattavasti. Varmaankin oli kylmää yli kahdenkymmenen asteen. Kelmeä, pikemmin kuuta muistuttava, mutta suunnattoman suuri ja reunoiltaan epäselvä aurinko näytti ikäänkuin pyörivän taivaanrannalla. Vesi vivahti paikoittain punertavalle, vaikka se muuten kiilsi tyynenä ja harmaana kuin grafiitti.

Lautta pysyi nyt aivan paikallaan. Virran kohdalla liehui sumu kuin suunnaton, harmahtava huntu, rajottaen näköalaa. Mataloita, hohtavia jäävuoria oli siellä täällä, mutta muuta ei mitään, vain toivoton, ääretön ulappa.

Päällikkö oli jo kauan istunut erään lohkareen päällä. Sitkeä Musta-John hyppi yhä kuin mieletön, hammasta purren, horjahdellen väsymyksestä. Hän tajusi, että liikunto oli ainoa tie pelastukseen, ainoa keino välttää pakkasen hyökkäyksiä.

Päällikkökin kyllä käsitti, että toverinsa oli oikeassa, mutta ei jaksanut enää, vaan tuijotteli alakuloisena eteensä. Hyvä oli kuitenkin, että jalkoja oli lakannut kirveltämästä. Niillä ei tuntunut enää olevan mitään hätää. Hajamielisenä koetti hän niitä käsillään, mutta säpsähti ja kauhistui. Kummassakaan ei ollut tuntoa.

Ponnistaen kaikkensa alkoi hän hieroa niitä, mutta hänen voimansa pettivät. Yhä uudestaan ja uudestaan hän yritti, mutta vapisevat kädet eivät enää totelleet. Silloin hän jätti kaiken, kyynel kiertyi hänen silmäänsä, mutta hän ei valittanut eikä virkkanut sanaakaan toverilleen.

Niin kului pitkiä hetkiä. Nälkä alkoi yhä tuntuvammin kiusata miehiä.

Silloin laskeusi suuri parvi kömpelöitä lintuja lautalle. Otaksuttavasti ne eivät olleet huomanneet miehiä, koska ne tuskin ennättivät hupaistakaan jäätä, ennenkuin päästivät kirkuvan hätähuudon ja kiitivät pois samaa tietä. -- Musta-John oli kuitenkin saanut yhden tapetuksi hyljekeihäällään.

Hän avasi veitsellään linnun ja ahmi raakaa lihaa, päällikön seuratessa häntä himokkain silmin. Saatuaan kyllikseen hän leikkasi pari viipaletta, pisti ne puukkonsa kärkeen ja toi toverilleen.

-- Tuoss' on, sai hän vaivoin sanotuksi puolijäätyneillä huulillaan, joille tummaa linnunverta oli hyytynyt.

Kun päällikkö koetti nostaa kättään, huomasi hän kauhukseen, ettei voinut sitä liikuttaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän tuijotti kuin mieletön toveriaan kasvoihin, voimatta sanoa mitään.

Musta-John ymmärsi hänet väärin, luuli hänen ylpeilevän.

-- Eikö kelpaa, piru vieköön. Syö! Luuletko sinä luurankona tyttöä miellyttäväsi?

Päällikkö, jota Mustan-Johnin katkeruus ei enää loukannut, koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä oli jäätynyttä, sanan oikeassa merkityksessä. Hän nyökkäsi päällään käsiänsä kohti, ja rinta alkoi kiihkeämmin kohota ja laskea, kuin tuskan vaikutuksesta.

Silloin Musta-John käsitti, ja kaikki ilkeys katosi tuossa tuokiossa hänen sydämestään. Nopeasti hän alkoi voimainsa takaa hieroa toverinsa käsivarsia, mutta tämä antoi päänsä retkahtaa rinnalle ja mutisi tuskin kuuluvasti:

-- Hyödytöntä.

Jonkinlainen liikutus kuvastui Mustan-Johnin tummilla kasvoilla. Hän lakkasi, tuijotti sanattomana toveriaan, joka näytti vaipuvan välinpitämättömään, tylsään tilaan, kuin horrokseen...

Musta-John alkoi jälleen kävellä ja hyppiä, ponnistaen viimeiset voimansa. Outo kammo esti häntä edes vilkaisemasta päällikköön, joka yhä istui vaieten, kuin torkuksissa. Hän tuijotteli ulapalle, joka avartui yhtä rannattomana, yhtä tyhjänä ja kalseana kuin tähänkin asti, herättämättä pienintäkään toivoa...

Illemmällä kuuli Musta-John oudon kahahduksen takanaan, siltä kohdalta, missä päällikkö istui. Kun hän kääntyi katsomaan, näki hän päällikön makaavan kaatuneena, ruumis käppyrässä, kasvot kellertävän valjuina ja silmät ummessa.

Musta-John kumartui koettamaan sydäntä, mutta ruumis oli jo kankea.

Järkensä viimeisillä voimilla tajusi Musta-John mitä nyt oli tehtävä. Kohmettuneilla käsillään hän riisui vaivalloisesti ja hitaasti kuolleen aivan alasti, kietoen ympärilleen vainajan vaatteet niin hyvin kuin taisi. Miten ihmeellistä, häntä alkoi nukuttaa, jalat eivät tahtoneet mitenkään kantaa. Hän lysähti istumaan aivan ruumiin viereen, vieläpä suorastaan nojasi kuolleeseen, ja nuokkuessaan siinä, pää hervottomasti retkallaan, muistutti hän enemmän ryysykasaa kuin ihmistä.

* * * * *

Alkoi tuulla hieman, ja lautta kulki hiljalleen sumua kohden.

Musta-John ei tiennyt enää mitään ajan kulusta, mutta vaistomaisesti hän ymmärsi taistella unta vastaan. Kun hän oli saapunut jo aivan sumuvyöhykkeen rajalle, missä mereen painuvan auringon valjut säteet taittuivat värikkäinä, näki hän merkillisen näyn, joka hetkeksi herätti hänet horrostilasta.

Aivan hänen edessään, ehkä kymmenen metrin päässä, kaareutui suuri kehä, joka sisäreunaltaan oli vihertävä, sitten kauniin oranssinvärinen, sitten karmosiinipunainen, heiketen vähitellen epämääräiseksi. Se oli sateenkaaren tapainen, muistuttaen Ulloan ympyrää tai sitä ihmeellistä ilmiötä, jonka Tissandier oli nähnyt Pic du Mindellä. Tuon suuren kehän keskellä, aivan kuin peilistä, tunsi Musta-John itsensä. Siellä oli toinen lautta, jonka päällä makasi ryysyihin hautaantunut ihminen, nojaten sinertävään, käpristyneeseen, alastomaan ruumiiseen...

Vielä silloin, kun aurinko alkoi hieman kohota merenpinnalta, jonka päällä se oli seisonut kuin levähtäen, oli Musta-John tajuissaan. Hän katseli raukein silmin ulapalle, joka aaltoili hiljaa. Selvästi hän erotti laineiden loiskeen lauttaa vasten. Sumuun hän ei ollutkaan joutunut, vaan oli kulkeutunut kauas siitä.

Hänessä heräsi outoja mielikuvia ja unelmia. Hän muisteli entisiä iloisia päiviä, viiniä ja naisia... Sitten pieni, ruskeasilmäinen kalastajatyttö hymyili hänelle. Kotiinjäänyt mies se nyt silitteli tytön kiharoita...

Äkkiä pieni, valkea kohta ulapalla sai hänen raukeat silmänsä terävöitymään. Sydän sykähti, mutta hänellä ei ollut voimaa kohottaa edes päätään.

-- Purjeita, mutisi hän.

Ruskeasilmäinen tyttö hymyili jälleen hänelle. Hänen katseessaan kuvastui syvä tuska, kun se jäykkänä seurasi valkean esineen liikettä ulapalla.

-- Purjeita, purjeita, yritti hän taaskin kuiskata, mutta ääntä ei enää syntynyt, silmät vain painuivat vähitellen umpeen.

Laiva siellä todellakin viiletti täysin purjein kotiin päin. Meri avautui sen ympärillä toivottomana ja harmaana epämääräisessä kalseassa valossa. Ja kaukana, kaukana siitä keinui aalloilla pieni jäälautta, jonka päällä näkyi jotakin tummaa, kuin nukkuva hylje.

Suru.

Lääkäri kumarsi lähtiessään myötätuntoisena ja vakavana. Sydänhalvaus oli sattunut. Kuolema oli ottanut omansa, hän ei voinut muuta kuin todeta, että henki oli lähtenyt.

Maisteri Törmä jäi seisomaan keskelle huonetta seuraten lääkärin menoa aivan erikoisella, mutta itsetiedottomalla mielenkiinnolla. Näytti kuin hän olisi tahtonut huutaa, pidättää poistuvaa, ties mistä syystä, ehkäpä järjettömässä toivossa, jonka alkava epätoivo synnytti, uskossa, että apu vielä voisi olla mahdollinen. Mutta ovi painui hiljaa kiinni ja hän jäi yksin rakastettunsa kanssa, joka lepäsi vuoteella kauniina kuin eläissäänkin, mutta kylmänä ja kankeana, silmät ummessa, kasvoilla kuoleman valju jäykkyys.

Kuinka saattoikaan olla mahdollista, että hänen vaimonsa, joka vastikään oli liikkunut kodin sulona, säteillyt lämpöä ja iloa, nyt makasi tuossa elottomana? Heidän avioliittonsa oli kestänyt vasta pari kuukautta, miten voi kylmä, puistattava sini peittää huulet, jotka äsken punersivat elämänhalua, rakkautta, onnea? Maisteri Törmä ei sitä todeksi käsittänyt, ei voinut käsittää. Loistihan peili yhtä kirkkaana kuin ennenkin, kuvastaessaan rakastetun piirteitä, tuoksuivathan kukat sen edessä kuihtumattomina, hänen kätensä järjestäminä, kuinka saattoi siis...

Törmä ei osannut selvästi ajatella. Hän näki kuin ahdistavaa unta. Ei hänen ollut kovin tuskallista, mutta sydämeen patoutui jotakin tylyä ja raskasta. Kummallinen tyyneys valtasi hänet, ja hän ymmärsi vaistomaisesti pelätä sitä.

Ilta pimeni. Tuuli vinkui ulkona, kiidätti suuria sadepisaroita rajulla voimalla ruutuja vasten, hiljeni vähäksi aikaa valittavasti humisemaan ja sitten jälleen yltyi. Raskaita pilvenmöykkyjä vaelsi juhlallisesti yli synkkenevän taivaan; kadulla riensi kiireesti muuan yksinäinen kulkija, sateenvarjonsa suojaan kumartuneena.

Törmä seisoi kauan aikaa liikkumattomana, sitten hän astui jykevin askelin eteiseen ja veti palttoon ylleen. Hätääntyneen näköinen palvelustyttö pisti päänsä ovenraosta tuijottaen tuskaisin silmin isäntäänsä. Törmä ei saanut katsotuksi häneen, vaan kiiruhti ulos.

Mitä katuja hän kulki? Kulkiko kauankin? Sitä hän ei tiennyt. Märät asfalttikäytävät heijastivat hänen kuvansa, kuin hän olisi kävellyt jäällä. Ihmisiä riensi hänen ohitseen, taisipa joku tuttava nyökätäkin, mutta ei se kiinnittänyt hänen huomiotaan. "Tokkohan se olen todellakin minä, joka tässä astuskelen?" ajatteli hän itsekseen. Oli niin keveätä. Aivanhan ilma kantoi häntä. Tuskaa ei hän tuntenut ollenkaan, kurkkua vain kirvelsi ja kuivasi. -- Hän tarkasteli näyteikkunoita, joissa hänen mielestään oli kovin hauskoja esineitä. Hän kastui likomäräksi, mutta ei tiennyt siitä mitään.

Eräästä kahvilasta kuului soittoa. Hän pysähtyi oven eteen, epäröi, astui kuitenkin sisään ja tilasi teetä. Uteliaana hän silmäili ympärilleen, kaikki näytti hänestä niin vieraalta. "Minäköhän tässä nyt istun, minä poika?" ajatteli hän taas, koettaen teeskennellä tuon itselleen tekemänsä kysymyksen iloiseksi ja huolettomaksi. Turhia, eihän hän unissaan ollut, sen hän kyllä tiesi... Ennen pitkää tylsä mielentila valtasi hänet; hän sytytti sikarin, vaikkei itse sitä huomannut.

Orkesteri alkoi soittaa surullista venäläistä ballaadia. Tavallisella tuulella ollessaan olisi Törmä pitänyt tuota kappaletta aivan liian haikeana ja hempeämielisenä, ensi viulun soittajakin tarpeettomasti nau'utti soitintaan, mutta nyt, nyt se tuotti hänelle ihan ruumiillista tuskaa. Hänen sydäntään viilsi, kummallisia väreitä kiiti kuin veren mukana ympäri ruumista. Yhtämittaa täytyi hänen niellä jotakin, joka pyrki kurkkuun; hän painoi päänsä alas ja tuijotti pöytään sumentunein silmin... Äkkiä hän tunsi sormissaan kipua. Huomaamattaan oli hän polttanut sikarinsa loppuun, ja sormiin oli palanut rakkoja. Heti hänen mielentilansa muuttui. Hän tarkasteli kättään erinomaisella mielenkiinnolla. "Jopahan nyt jotakin, sormeni poltin, voi kuitenkin", mutisi hän kyynelet silmissä, vaikka oli sisimmässään lohdutettu tapahtumasta, sillä kirvely teki hyvää. Sangen pian kaikki tämä kuitenkin unohtui ja hän vaipui jälleen tylsään tilaansa ajattelematta mitään...

Yhtäkkiä hän uudestaan halusi kuulla äskeistä ballaadia. Sen synnyttämä tuska, joka taannoin oli kohota yli hänen voimiensa, tuntui nyt suloiselta hänen mielestään, ja hän himoitsi sitä jälleen. Kun hän nousi lausuakseen toivomuksensa orkesterin johtajalle, ei kahvilassa ollut enää ketään, muuan tarjoilijatar vain seisoi hänen vieressään kasvoilla kärsimätön ihmettely. Valoja jo sammuteltiin. Törmä huomasi jaloissaan suuren lätäkön, joka oli valunut hänen märistä vaatteistaan. Häntä hävetti ja hän joutui hämilleen; teekin oli vielä lasissa. Hetkisen hän epäröi, joi sitten yhdellä siemauksella kylmän teen ja poistui kiireesti.

Satoi yhä, kadut olivat autioina; hän harhaili päämäärää vailla. Eräässä kulmauksessa kiintyi hänen huomionsa suureen, kellertävään ilmotukseen. Tanssiaiset, suuret juhlat, luki hän. Hän nauroi äänettömästi, suu veltosti puoliavoimia, ja lähti nopeasti astumaan. Oven lähettyvillä hän säpsähti ja pysähtyi. "Tokkohan pelkään jotakin?" mutisi hän, hämärästi tajuten pyrkivänsä piiloon itseltään, tuntiessaan sydämessään myrskyn enteitä. Hänen raskaitten aivojensa läpi kulki heikko aavistus siitä, kuinka ulkopuolella omaa itseään hän oli. Mutta ei hän kuitenkaan väkinäisesti astunut sisään.

Kun hän näki ihmisiä, kahlehti unissakulkijan tylsyys hänet uudelleen. Aivan tiedottomasti hän meni ravintolan puolelle ja kutsui edeskäypää, eikä tuo tiedottomuus ollut petosta. Vasta kun edeskäypä kumartaen kysyi mitä hän tarvitsi, hän ikäänkuin heräsi, huomasi olevansa sopimattomassa puvussa, tunsi vilua ja tilasi neuvottomana viskyä. "Olenhan aivan sekaisin. Mitäs minä täältä, mieletön?" ajatteli hän.

Viereisessä pöydässä istui lukuisia herrasmiehiä. Muuan seisoi selin Törmään, puhuen parrattomalle, kalpealle nuorukaiselle:

-- Vai teatteriin. Puhallat poskesi pullolleen, panet tyynyjä vatsasi päälle ja ihmettelet Falstaffina kunnian hyödyttömyyttä. Tai otat mustan viitan harteillesi, murheen miinin kasvoillesi ja pohdit Hamletina ollako vai ei olla...

Törmä tuijotti kauan puhujan hartioihin; ne näyttivät hänestä tutuilta... Jälleen kuuli hän seisovan miehen sanovan:

-- Onnetonko? Tyhjiä. Minä olen rakastunut naiseen, joka on yhden miehen leski, toisen vaimo ja kolmannen rakastajatar. Mitä te siitä sanotte? Olen aivan toivoton, sillä mitä voisikaan hän enää olla minulle. Mutta on minulla onnellinenkin lempi. Tulinen madame Remy-Martin Frapin Sayer Meukow suo minulle suuteloita, vaikka tosin lasista. Näkemiin, hyvät herrat, lähden hänen luokseen.

"Sehän on Raunio", sanoi Törmä itsekseen. Juuri sillä hetkellä Raunio, lakimies ja Törmän entinen kilpakosija, kääntyi, huomasi Törmän ja tuli hänen luokseen. Hän oli korkeaotsainen, teräväsilmäinen, ruma mies, jonka suun ympärillä oli veltto ilme ja jonka vartalo oli käyrä.

-- Tekö täällä! Terve tuloa. Entäs rouvanne? huudahti hän ojentaen kätensä.

Törmä säikähti hirveästi. Hän hapuili sanoja, mutta väriseviltä huulilta ei kuulunut kuiskettakaan. Hän ei voinut katsoa Raunioon, jonka silmät tuijottivat häneen kuin tikarit koko pitkän äänettömyyden ajan.

Visky tuotiin. Törmää inhotti, ja hän sysäsi lasinsa syrjään. Ei hän olisi mitenkään voinut juoda. Raunion läsnäolo ahdisti häntä.

-- Täynnäkö olette? kysyi lakimies ilkeästi.

Törmään koski kipeästi. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen.

-- En ole humalassa, hyvä herra, vastasi hän hillitysti.

-- Olettepa! intti Raunio painostaen. Hän kumartui hiukan, tuijotti Törmään hetken, silmät hehkuvina kuin hiilet. Sitten hän miltei kuiskasi: -- Vastako te nyt tiedätte, että ihminen humaltuu muustakin kuin viinasta... tuskasta esimerkiksi, kuten te.

Ja lakimies kääntyi lähteäkseen. Törmä tunsi outoa liikutusta, vaikka Raunion katse kiusasi häntä. Merkillisellä tavalla hän hätääntyi.

-- Älkäähän... Miksi te lähdette? Istukaa toki, sai hän sanotuksi.

-- No, juokaa! kehotti Raunio ystävällisesti, muuttunein äänin.

Törmä pudisti päätään; häntä inhotti alkoholin hajukin.

Lakimies silmäili häntä hetken vaieten.

-- Tulkaa sitten tänne, sanoi hän miltei käskevästi, tarttuen Törmää käsipuolesta ja puoliväkisin taluttaen hänet tanssisaliin.

Musiikki pauhasi huumaavasti. Seinillä kierteli vihreitä köynnöksiä, ja erivärisillä paperikoristeilla sälytettyjä nauhoja kulki yli salin. Lattialla pyöri pareja; ne näyttivät Törmän silmissä häipyvän kuin sumuun.

-- Maisteri Törmä, rouva X, kuuli hän kuin unessa Raunion esittävän, ja ennenkuin hän oikein sai selville mitä tapahtui, huomasi hän tanssivansa valssia. Kaikki humisi hänen ympärillään. Hänestä tuntui, kuin hänen jalkansa eivät olisi ollenkaan koskettaneet permantoa, olleet hänen omansakaan. Ihmisiä vilisi kuin varjokuvia hänen ympärillään. Häntä horjutti, eikä hän voinut puhua.

Rouva tuijotti häneen oudoksuen, vetääntyen hänestä mahdollisimman loitolle.

-- Lopettakaamme, olen uuvuksissa, sanoi hän.

Juuri silloin Törmän katse osui Raunion kasvoihin, joilla näytti karehtivan ilkeä hymy. Rouvan sanat loukkasivat häntä.

-- Arvoisa neiti, Yksi ympärys vielä, tehkää mielikseni. En tunne ketään muita, ja tanssi huvittaa minua.

Rouva rypisti kulmiaan.

-- Mutta esittihän tuomari Raunio minut ja näettehän sormukseni. Olette humalassa! tiuskaisi hän suuttuneena.

-- No rouva sitten, suokaa anteeksi.

Melkein väkisin riistäytyi rouva irti ja lehahti pois. Törmä hoippui Raunion ohi ravintolan puolelle ja istui pöytänsä ääreen. Hänestä oli kaikki yhdentekevää.

Lakimies tuli takaapäin ja laski kätensä hänen olalleen.

-- Lähtekäähän, tulen teitä saattamaan, sanoi hän tummalla äänellään. Hän oli kovin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakava, myötätuntoinen ilme.

Törmä nousi tahdottomasti, aivan kuin lapsi; hänen päähänsä ei pälkähtänyt vastustamisen mahdollisuuskaan. Viime tingassa hän muisti maksaa.

He kulkivat pitkän aikaa aivan ääneti sateen piestessä heidän kasvojaan. Erään lyhdyn luona Raunio äkkiä pysäytti toverinsa, katsoi häntä terävästi ja sanoi:

-- Margit on teitä pettänyt.

Törmä oli luhistua maahan. Hän tuijotti vavisten lakimiestä silmiin; kauhu kuvastui hänen verettömillä kasvoillaan.

-- Hän kuoli, vastasi hän soinnuttomalla äänellä.

Raunio kumartui äkkiä nostaen käden suulleen, kuin olisi häntä yskittänyt. Sitten hän kääntyi ympäri kuin tuulenkela ja lähti sanaa sanomatta.

Hetken Törmä seisoi alallaan painaen kädellään sydäntään. Hänen rintansa kohoili kuin maininki. Hän oli menehtyä tuskaan, joka yhtäkkiä oli päässyt valloilleen. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, eikä hän nähnyt eteensä. Horjuvin askelin hän lähti kulkemaan.

-- Margit Margit Margit Margit, valitti hän ääneen, nyyhkyttäen ja tavantakaa niellen esiinpyrkivää itkua. Muuan vastaantulija kuuli hänen valituksensa ja pysähtyi. Hän huomasi sen, häpesi, sai vähän hillityksi itseään ja kiihdytti käyntiään. Ponnistaen kaiken tahtonsa koetti hän kiinnittää huomionsa ulkonaisiin seikkoihin. Hän tarkasteli talojen numeroita, lyhtyjä, kadunnimiä. Pitkän aikaa hän laski askeleitaan, mutta sekaantui aina. Vähitellen hän tyyntyi; häntä alkoi vilustaa...

Tuossa asui hänen vaimonsa ystävätär; sisällä valvottiin vielä, ikkunasta näkyi valoa. Hän soitti kelloa, tietämättä, että puoliyö oli jo ohitse; voimakas halu oli hänet vallannut. Neiti tuli itse avaamaan, peloissaan ja hämmästyneenä. Törmä ei toivottanut edes hyvää iltaa, hän tuijotti neitoa kasvoihin hämärästi tajuten tulleensa suotta ja häveten. Vettä tippui lattialle hänen likomärän palttoonsa liepeistä.

-- Hyvä Jumala! Mitä sinä ajattelet, äiti nukkuu jo... Mutta mikä sinun on? Sinähän olet humalassa!

Tytön silmissä oli tuskainen ja hätääntynyt ilme.

-- Minäkö? En.

-- Mistä sinä tulet? Kasvosihan ovat ihan muuttuneet ja kätesi sinertävät.

-- En tiedä... Niin no, tanssiaisista, jos haluat... Mutta en minä humalassa ole. Milloin sinä olet nähnyt minut humalassa?

-- Entä Margit? Missä Margit on?

Törmän kasvot vääristyivät, hän oli tyrskähtämäisillään itkuun. Sitten hän alkoi puhua kummallisen kiihkeästi, sysäyksittäin, särkyneellä äänellä:

-- Mitä varten sinä minua kuulustelet? Älä ole sydämetön. Anna minun istua luonasi vähän aikaa, minun on niin vaikea olla. Tuolla lailla katsotkin... Minkätähden olet vihoissasi?

Tyttö auttoi palttoon hänen päältään ja vei hänet sisään, ymmärtämättä syytä hänen käytökseensä, mutta sekavasti aavistaen, että jotakin oli hullusti.

-- Tahdotko mitään, teetä? Sinunhan on vilu.

-- Anna olla, vastasi Törmä hiljaa, tehden kädellään ykskaikkisen liikkeen. Pitkän aikaa hän istui tylsästi tuijottaen eteensä, sanomatta sanaakaan. Sitten hän kaivoi paperossin taskustaan, pisti sen suuhunsa, mutta unohti sytyttämisen. Hetken kuluttua hän otti sen jälleen käteensä ja pudotti sormiensa välistä lattialle itse sitä ollenkaan huomaamatta.

Tyttö katseli häntä neuvottomana, tietämättä mitä sanoa. Selvästi oli hänen vieraansa sairas. Hän oli jo aikeessa herättää äitinsä, kun Törmä kavahti tuolilta kuin heräten.

-- Minähän häiritsen sinua. Olet väsyksissä ja menisit nukkumaan... Hyvästi nyt, älä pahastu, sanoi hän, katse arkana.

-- Ei, istu vaan... Sinä olet niin kummallinen tänään, et puhukaan mitään. Tokkohan olet oikein terve?

-- Kyllä minä nyt lähden.

Syntyi hetken vaitiolo.

-- Menethän sinä kotia, suoraa päätä, eikö totta?

-- Tietysti... Turhia sinä epäilet.

-- No hyvästi sitten. Sano Margitille terveisiä. Tulen huomenna häntä tapaamaan.

Törmä loi tyttöön sameat silmänsä. Yhtäkkiä hän puristi pitelemäänsä kättä niin lujasti, että toinen oli huudahtaa.

-- Margit kuoli tänään, sanoi hän kylmästi ja selkeästi. Ja ennenkuin tyttö ehti toipua hämmästyksestään, oli hän jo ovesta ulkona. --

Törmä riensi kotia kiireesti, kuin jotakin paeten. Kadulla oli ihmeen hiljaista ja autiota. Häntä värisytti. Päästyään asuntonsa luo hän katsahti miltei peloissaan ylös ikkunoihin. Kaikki oli pimeää, palvelustyttö nukkui tai oli kenties mennyt pois kuollutta peläten.

Törmä avasi varovasti oven ja nousi portaat vaivalloisesti kuin vanhus. Eteiseen päästyään hän väänsi nopeasti valoa ja riisui vaatteensa. Ahdistus ja pelko valtasi hänet kokonaan. Hän epäröi, seisoi alallaan pitkän aikaa, hänestä tuntui mahdottomalta mennä vaimonsa luo. Hän aikoi jo työhuoneeseensa, mutta peräytyi kuitenkin ja sammutti valon eteisestä. Hän hapuili pimeässä kuolleen kammion ovelle, avasi sen vapisevin käsin, sydämensä sykkiessä kiihkeästi. Hänen haparoivat sormensa löysivät sähkönappulan, mutta hän ei sitä kiertänyt, vaan jäi kuuntelemaan. Hikihelmiä kihoili hänen otsallaan. Häntä kammotti.