Part 5

Hän oli oikeassa, kummallisen välinpitämätön olin toisinaan. Hän jollain tavoin laski silmissäni, tuli ikäänkuin lähemmäksi minua. Rakkauteni korkea ihanne aleni, ja se teki minulle pahaa. En osannut sanoa hänelle mitään. Hän joutui silloin epätoivoon, sai jonkinlaisen kohtauksen, ravisti päätään, kyynelten tulviessa silmistä, ja repi tukkaansa. Aivan masentuneena veti hän kirjeen poveltaan ja antoi sen minulle.

-- En ymmärrä enää mitään itsekään, mutta en kestä kauemmin... Olette julma... Katsokaahan, tämäkin tuottaa teille iloa, koska niin haluatte nöyryyttää minua.

Olin aivan ymmällä. Tuskin maltoin tarkkaan lukea, eikä mieleeni ole jäänyt montakaan sanaa.

"Luulen, että olette oikeassa, minäkin olen huomannut, ettette minua rakasta. Kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, on merkillistä, ihanaa, katkeraakin, mutta onko siinä ollut rakkautta, sitä en tiedä. Ettehän loukkaannu, jos sanon, ettei rakkaus ole luonteellenne mahdollistakaan. Olette niin omituinen, kenties sairas. Mutta kiitollinen olen jokaisesta hetkestä, jokaisesta muistosta. Ja vaikka kirjotankin tätä -- viimeistä kirjettäni -- pienemmällä tuskalla kuin tahdoin itselleni myöntää, niin sittenkin... rakastan teitä, Salme."

Alla oli minulle tuntematon nimi.

Toisinaan minusta tuntuu, kuin tämä kirje ja sen kirjottajan olemassaolo osittain loisivat valoa Salmen luonteeseen. Toisinaan taas päinvastoin: ne ne juuri kaiken sekottavat ja muuttavat synkkää synkemmäksi. Kirje itse sanoo liian paljon ja liian vähän. Enkä muista sitä tarkalleen.

Mutta silloin tulin kumman katkeraksi. Miksi hän sitä minulle näytti, minulle, joka olin hänen orjansa? Täytyihän hänen ymmärtää, minkä tuskan se tuotti minulle. Luulen, että kasvoni vääntyivät. Ja äkkiä tunsin halua loukata häntä.

-- Paroninko nimi tämä on? kysyin vasten parempaa tietoani, eivätkä sanat tahtoneet tulla esille.

Hän vavahti. Jonkinlainen kauhu kuvastui hänen kasvoillaan. Sitten hän tempasi kirjeen kädestäni, rutisti sen ja heitti vasten kasvojani.

-- Sinun tähtesi sen tein! sähisi hän silmät palavina. Sitten hän syöksyi ovelle. Silmänräpäyksessä olin hänet saavuttanut, tarttunut häntä vyötäisiltä.

-- Ei, sinä et mene. Minä tapan sinut ennemmin kuin päästän sinut... Voit tehdä minut miksi tahansa, mielipuoleksikin, olenhan orjasi. Oo, mutta koko maailmaa voisin uhmata tähtesi... niin sinua rakastan.

Ja minä suutelin häntä, raivoisasti, kuoleman tuskassa, yhä uudestaan ja uudestaan. Hän löi minua, kynsi kasvojani, itki sylissäni, hetkittäin hän taas pusertui minuun kiinni ja suuteli kuin mielipuoli, itki, nauroi, vääntelehti ahdistuksessa ja onnessa...

En käsitä kuinka kestin sen yön. Hän kuiskasi korviini mielettömiä rakkauden sanoja, loukkasi minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen intohimonsa oli hirvittävä voimassaan. Hän oli taivaani ja helvettini samalla kertaa. Hän ikäänkuin poltti sieluni ja imi veren suonistani... Itkin itseni nukuksiin hänen syliinsä.

Kun heräsin, istui hän vieressäni. Hänen poskillaan oli kaino punerrus, mutta hänen silmissään kiilui uteliaisuus ja jonkunlainen viha.

-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän lapsellisesti.

-- Tehdäkö? Kuinka niin!

-- Sinun täytyy pelastaa minut, huudahti hän luottavana.

-- Ole huoletta, ei sinua mikään vaara enää uhkaa. Olemme veljesi kanssa vihdoinkin päässeet perille. Miljoonat odottavat meitä! Kunnia kutsuu! Valtakin, jos haluamme! Syrjäisestä asemastamme kohottaa maine meidät siivilleen...

Ja minä jouduin kokonaan sanojeni lumoihin. En muistanut enää muuta kuin tulevaisuuden, kunnianhimoiset suunnitelmani ja pyyteeni. Sanani kiihtyivät yhä, en tiennyt enää kellekä puhuin. Olin kai kalpeakin kiihkosta. Puhuin kauan, huulet vaahdossa.

Kun lopetin, seisoi hän edessäni vavisten kuin harppu. Silmät hehkuivat kuin hiilet valjuista kasvoista.

-- Minä vihaan teitä! Minä vihaan teitä! huohotti hän. -- En tarvinnut teitä, ja sitä ette sanonut... Annoitte minun nöyrtyä... Te, te, josta ui ole mihinkään...

Ennenkuin ehdin hämmästyksestäni toipua, oli hän ovesta ulkona.

Kuinka kauhea olikaan loppuyö! Olin lopen väsynyt ja ajatukseni kiersivät sekavina toivotonta kehää. -- Ja tosiaankin! Tänäkään hetkenä en häntä ymmärrä. Mitä hän tarkotti, mitä oli ollut hänen mielessään? Tahtoiko hän rakkaudellaan ostaa minut puolelleen? Ei, tuhat kertaa ei. Se on inhottavaa ajatellakaan! Niin en saa häntä alentaa. Ennemmin hän sitten oli mielenhäiriössä, sairaana, ja muutenhan ei voi selittää hänen aikaisempaa käytöstään... Olkoon miten tahansa. Mutta sinä yönä hän tartutti minuun sairautensa, paholainen astui sydämeeni, ja mitä sitten tapahtui, niin en tunnusta niitä teoiksenikaan.

Iltapuolella tuli Einar minua herättämään. Olin aamunkoitteessa nukkunut ja maannut raskaasti, unten häiritsemättä. En ollut lainkaan kuullut Einarin kotiintuloa. -- Muuten olin veltto, masennuksissa ja mistään piittaamaton. Muistin yölliset tapaukset sekavasti, eivätkä ne kiinnittäneet mieltäni. Auttelin Einaria hänen tehdessään viimeisiä valmistuksia. Ellei hän olisi ollut niin kiihkoissaan, olisi hän luultavasti huomannut muutokseni.

Tuli tyyni ja pimeä lokakuun yö. Lähdimme koematkalle. Valonamme karbidilyhty työnsimme edellämme pieniä käsirattaita, joilla kone lepäsi. Pysähdyimme rantakalliolle, jonkun sadan metrin päähän huvilasta, ja laitoimme koneen kuntoon. Minua väsytti ja polveni horjuivat. En odottanut mitään, en ollut vähääkään utelias, istahdin kivelle ja tuijottelin eteeni. Kaikki oli minulle yhdentekevää.

-- Olettehan varma teräskuulistanne? kysyi Einar, sytyttäessään niiden alla olevan öljyn. -- Varjelkoon, jos ne pettävät.

-- Olen toki, sain sanotuksi.

Alkoi kuulua sihisevää ääntä. Ruumistani karmi. En nähnyt muuta kuin Einarin hikiset kasvot tulen valossa, kumartuneina yli koneen. Sitten sihinä lakkasi, Einar oli vääntänyt muuatta hanaa. Tuli hiljaista. Yhtäkkiä minussa leimahti sellainen uteliaisuus, että hypähdin pystyyn. Väsymykseni oli tipotiessään, ja olin jo menossa Einarin ohitse, kurkistaakseni putkien suusta, kun voimakas käsi tempasi minut pois niin nopeasti, että menin nurin.

-- Mitä te aioittekaan? Tehän olette kuoleman oma, jos menette suun eteen. Hana on jo auki, sammalsi Einar kauhuissaan ja hengästyneenä.

Luulin häntä hulluksi.

-- Te epäilette? Ottakaahan joku puu, oksanpätkä, ja koettakaa sillä. Mutta varokaa käsiänne.

Löysin maasta lahonneeen puupalan ja pistin sen hymyillen putken aukon kohdalle. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, outo kauhukin puistatti minua: Puu hävisi kuin usva, sitä mukaa kuin joutui putken vaikutuspiiriin.

-- Näettehän nyt, sanoi Einar, silmät sellaisina että kammotti. -- Luuletteko, että käteni muuten olisivat tällaiset?

-- Nyt olkaa alallanne, nyt koetan, jatkoi hän hetken kuluttua jännityksestä vapisevin, heikoin äänin. Karbidilyhdyn valossa näyttivät hänen kasvonsa niin kurjilta, että inhosin häntä ja viha alkoi kyteä sydämessäni. Värähtelevin käsin hän muutti putkien keskinäistä asemaa... Ja silloin, yhtäkkiä, syntyi etäällä huikaiseva valo, kirkkaampi päivänpaistetta. Ei voinut ollenkaan määritellä, mistä se sai alkunsa. Putkista ei lähtenyt mitään valojuovaa. Näytti kuin olisi avaruudesta leikattu, loistava kappale heitetty yön pimeyteen. Valolla ei ollut mitään keskustaa, se ilmenee tasaisena, kirkastaen kuin päivä piirissään olevan veden pinnan. Se näytti syntyvän itsestään... Einar väänsi putkia. Valoisa avaruuden osa siirtyi lähemmäksi. Noin kolmensadan metrin päässä oleva saari sukeltausi esille. Näin rannan selvemmin kuin päivällä. Vesi väreili hiljaa kivien ympärillä, ja kaislat taipuivat tuskin huomattavasti; rantaäyräästä kasvoi käyrä koivu yli veden. Pari keltaista lehteä putosi, kieppuen ilmassa ja sitten laskeutuen järveen... Oli ihmeen hiljaista.

Kumpikaan emme saaneet sanaa suustamme. Olimme kuin lumotut. Ja eikö ollut syytäkin? Juhlallisen pimeän yön helmassa oli kaksi ihmistä, jotka mitättömällä koneella saattoivat repäistä mustan hunnun, riistää kappaleet yön sylistä, pysyen itse salassa, saavuttamattomina. En osaa mihinkään verrata tunnetta, joka piti minua vallassaan.

Ja yhtäkkiä Einar alkoi puhua, liikutettuna, vavisten kuin horkassa:

-- Katsokaahan, katsokaahan!... Tiesin sen. Siellä, missä putkista syöksyvät ainesäteet kohtaavat toisensa, siellä syntyy valo, siellä syntyy miljardeja pieniä auringoita, jotka valaisevat, säihkyvät, heijastavat toistensa säteitä... Tiesinhän sen, tiesinhän sen!... Eikö tämä ole ihmeellistä, kaunista, lumoavaa? Kone on pieni, emme pääse yli puolen kilometrin, mutta se on helposti autettu. Oh! en muista enää syöpyneitä käsiäni!... Miljoonat ovat hallussani! Ajatelkaahan vain sotalaivoja, jotka yön kätkössä pysyen voivat seurata vihollisen liikkeitä. Miljoonat, miljoonat ovat hallussani!

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, tuijottaen kuvaamattoman hurmion vallassa valaistuun saareen. Hän hengitti raskaasti eikä enää näyttänyt tietävänkään minun läsnäolostani.

Niin, epäilemättä hän on saapa miljoonia, ajattelin. Ja minut valtasi outo, haikea tuska. Miten merkillistä! Muistin Salmea kesken kaiken, ja ymmärsin, että vasta nyt en enää mitään voi olla hänelle. Ei hän enää minua tarvitse. Einarin miljoonat tekevät hänet riippumattomaksi, ja hän voi elää loistossa ja komeudessa. Mutta minulle maksetaan palkka käteen ja sitten... Jumalan nimeen. Ja hän on viimeinen minua pidättämään.

-- Oo, puheli Einar kuin itsekseen. -- Olen tulla hulluksi, kun ajattelen, että minä olen kaiken tehnyt, minä yksin. Minun on koko kunnia, minun nimeni on ikuisiksi ajoiksi piirretty keksintöjen historiaan, minun.

Minua hänen yksinpuhelunsa tuskastutti ja iletti. Merkillistä, itse jouduin niin helposti kuohuksiin, mutta Einarin suusta en kärsinyt kuulla moista kiihkoilua. Ehkä olin katkerakin, mutta varmasti oli sanoissani suurin osa leikkiä tai ivaa:

-- Entäs minä? Entäs teräskuulat? Hahahaa! Luulisin hyvällä syyllä voivani vaatia puolet kunniasta.

Enpä ollut uskoa silmiäni. Einar syöksyi eteeni valjuna vihasta, läähättäen kuin nääntymäisillään.

-- Vaiti!... Mitä te puhuttekaan? Te!

En ymmärrä mistä vaikuttimista kaikki sitten johtui. Ehkä todenperästä olisin tahtonutkin nimeni hänen nimensä rinnalle, olinhan tehnyt niin paljon. Vai sokaisiko tuo outo, hurmaava ilmiö minut? Joka tapauksessa tulin äkkiä merkillisen tyyneksi, mutta huomasin hyvin, kuinka minua vilusti. Petomainen julmuus ja kylmäverisyys ikäänkuin laskeusivat ylitseni. Nopea mielijohde syntyi. Punnitsin sitä, harkitsin liikkeetkin, tuntematta vähääkään epäröintiä, nautinnolla viivytellen. Ja yhtäkkiä karkasin Einarin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja työnsin hänen päänsä putken suun kohdalle. Ei kuulunut ääntäkään, mutta kallosta hävisi yläosa kuin tykin kuulan pyyhkäisemänä. Minua hirvitti. Puistatus kulki läpi ruumiini. Sysäsin kauhuissani kuolleen kalliolta alas. Samassa horjahdin, tartuin hädissäni koneeseen. Se kaatui, seurasi ruumista... Kuului veden loiskina, sitten kaksi kauheata pamausta perätysten: kuumentuneet teräskuulat olivat haljenneet.

Riensin kotiin kuin raivotarten ajamana, en tiedä miten osasinkaan pimeässä.

Salmen huoneessa oli vielä tulta. Vähääkään epäröimättä syöksyin sisälle. Olin kai oudon näköinen, ja johan tekonikin oli tavaton. Joka tapauksessa hän peräytyi pelästyneenä. En tiedä kuinka kauan seisoin hänen edessään hapuillen sanoja, mutta vihdoin lausuin:

-- Noo... nyt voit arvostella... Enkö saa mitään aikaan?... Olen vapauttanut sinut veljestäni.

Ja minä heittäysin polvilleni hänen eteensä, tartuin häntä käsivarsista ja hirveässä raivossa kähisin:

-- Tapoin hänet, tiedä se!... Nythän sinä minua rakastat, eikö totta? Hahahaa. Eikö totta, eikö totta? Minähän olen saanut jotain aikaankin... Ja minä suljin hänet syliini purskahtaen hillittömään itkuun. Tuskin huomasinkaan, että hän oli pyörtynyt käsivarsilleni.

Missä harhailin vielä samana yönä, seuraavina päivinä, viikkoina, siitä en paljoa tiedä. Kuinka en paleltunut, kuinka en joutunut kiinni tai kuollut nälkään? Tuskin olin koko talven kestäessä täysissä järjissäni. Mutta kesällä hankin tämän majani, jossa nyt elelen hirveissä muistoissani. Kuten sanottu, rakastan katsella koivua, joka rannalta kurottautuu yli veden ja jonka alla kaislat taipuvat. Sitä tehdessäni muistan näkyä, joka on ihanampi ja hirveämpi kuin kenenkään muun näkemä. Ja väristyksen kulkiessa pitkin ruumistani valtaa minut tietoisuus, että aalloissa saman kallion alla makaa merkillisin keksijä ja merkillisin kone, mistä koskaan olen kuullut. Mutta mitä tulee siihen naiseen, jota niin mielettömästi rakastin, niin en ollenkaan tunne hänen myöhempiä vaiheitaan. Ja kuten alussa sanoin, en tiedä, onko se onni vai onnettomuus.

Jäälautta.

Mykkä mies, joka tavallisesti oli hidasliikkeinen ja velton näköinen, ponnistihe tällä kertaa juoksuun. Kankeasti se kävi paksuissa tamineissa, hiki kihoili öljylakin alta, ja jalka luisti lumisohjussa, mutta hän oli kuitenkin tarkastanut railon päästä päähän.

-- Irti ollaan? huusi päällikkö kysyvästi.

Mykkä mies teki hengästyneenä myöntävän eleen.

-- Sehän oli selvää, turha käydä katsomassakaan, huomautti Musta-John katkeralla äänellä, seisoen aivan lautan reunalla, kädet nyrkkiin puserrettuina, käsivarret jännitettyinä ja hieman levällään, tuikeasti silmäillen päällikköä.

Viimemainittu tuijotti näennäisesti tyynenä venettä, joka kelletti heidän edessään mannerjäällä, tuskin kolmenkymmenen metrin päässä. Hän tuntui miettivän, uskaltaisiko heittäytyä uimaan, mutta aallot vyöryivät railossa ja vesi oli kylmää.

Musta-John arvasi hänen ajatuksensa.

-- Järjetöntä! huudahti hän miltei ivallisesti. -- Ja tuskinpa tällaisessa myrskyssä pääsisi silläkään tuonne asti. -- Hän osotti kädellään laivaa, joka näkyi etäämpää harmaana suikelona. -- Varmempi tämä on, lautta.

Lautta oli tosiaankin suuri ja paksu, suunnikkaan muotoinen, lähes parisataa metriä pitkä. Myrsky oli lohkaissut kolmisenkymmentä metriä leveän kannaksen, ja lautta ajelehti nyt vapaana harmailla synkillä aalloilla, jotka yhä kasvoivat, muuttuen vaahtopäiksi.

-- Näin äkkiä ei ehyt jää olisi murtunut. Railo oli jo ennestään... Sitäpaitsi minä näinkin sen tullessamme, mutta en viitsinyt sanoa mitään, ethän sinä kuitenkaan olisi totellut, puhui Musta-John päällikölle. Mykkä mies teki kiihkeitä eleitä hyväksymisensä merkiksi, mutta päällikkö tuijotti laivaan kylmänä ja miettiväisenä.

Kauan aikaa seisoivat miehet äänettöminä.

Taivas yhä synkkeni. Hirveällä nopeudella kiiti avaruudessa repaleisia pilviä; tuuli yltyi, aaltojen kuohu kasvoi, ja tuontuostakin kuului kumeaa ryskettä, kun ajojäät murtuivat toisiaan vasten. Lyijynkarvainen valo ei oikeastaan ollut hämärää, mutta kaikki näytti siinä epäselvältä; ainoastaan mannerjään röykkiökohdat, joille lunta oli kasaantunut, erottausivat selvempänä ympäristön raskaasta harmaudesta.

-- Tätähän olemme hakeneetkin, suoraan sanoen, jatkoi Musta-John katkeraan tapaansa. -- Ihan uhalla olemme viipyneet näissä vaarallisissa seuduissa. Laiva on täpötäynnä hylkeitä, mutta se ei tyydyttänyt sinun ahneuttasi. Nämä mursut piti vielä tapettaman, mukamas. Tahtoisit kai mursunhampaista tehdyn morsiusvuoteen, hm... No, tässä nyt ollaan.

Päällikön teräksenharmaissa silmissä välähti viha. Poskilihakset jännittyivät, huulet pusertuivat lujempaan, ja leuka työntyi hiukan eteenpäin. Selvästi hän puri hammasta.

-- Sinä syytät? Itsehän olet tähän asti tahtonut pohjoisempaan, kuin pirun riivaama! sähähti hän.

Musta-John vaikeni, osittain siksi, että päällikkö oli oikeassa, osittain siksi, että tässä oli hyödytöntä turhia väitellä. Hän kääntyi katsomaan laivaa. Varmaankin oli siellä huomattu heidän hätänsä, mutta ei uskallettu ajojäiden sekaan tällaisessa myrskyssä.

Sillä tuuli yltyi yhä. Luultavasti lohkeili suuria kappaleita. Ne etääntyivät ensin jonkun matkaa ja sitten ikäänkuin hyökkäsivät takaisin, ryskyen, murtuen reunoistaan, saaden jään vapisemaan miesten alla. Harmaa meri möyrysi muutenkin, viima puri kasvoja, ja ohimoiden kohdalla tuntui, kuin olisi jääpalasta painettu ihoa vasten.

Päällikkö hakkasi jäätä hyljekeihäänsä kärjellä.

-- Lautta kestää kyllä. Jos vain tyyntyy, niin hätää ei ole. Laiva varmasti etsii meidät myrskyn jälkeen, sanoi hän rauhallisuutta teeskennellen.

Kumpikaan toisista ei näyttänyt edes kuulevan häntä.

Sitten päällikkö käveli edemmäs, mursun luo, joka siinä kelletti miltei lämpimänä vielä. Se oli suuri uros, ainakin seitsemän metriä pitkä, ja sen hirvittävät torahampaat törröttivät taivasta kohden. "Tuon takia", mutisi päällikkö itsekseen. Sillä tappamiskiihkossaan he olivat uhmanneet selviä myrskyn enteitä ja etääntyneet liian kauas laivasta pienellä veneellä.

Musta-John asteli edestakaisin synkän näköisenä, mutisten kirouksia. Alusta alkaen oli koko retki ollut sulaa hulluutta, ja hän sadatteli nyt sitä, että oli mustasukkaisuutensa raivossa tullut lähteneeksi mukaan. Olihan hän tarpeekseen nähnyt kauniita naisia Hammerfestissa, ja kuitenkin oli pikkuinen kalastajatyttö saanut hänet päästään pyörälle. Mokomakin tytön tyllerö! Vaikka vielä hullumminhan päällikkö oli lumoutunut ja se kolmas, joka oli jäänyt kotiin. Miten naurettavaa: kolme yhden kimpussa... Mutta päällikkö oli voitettu, siinä retken alkusyy.

Oli näet tahtonut lähteä pyyntiin, viettääkseen palattuaan komeat häät. Polkuhinnasta, velaksi oli saanut laivapahaisen, jolla kyllä oli kokoa, mutta joka oli kömpelö ja läpimätä. Sellaiseen ruuheen ei tietenkään ollut helppo hankkia miehistöä. Ja silloin, aivan uhallaan, yksistään tytön takia, oli Musta-John lupautunut ensimäiseksi; perässätulijoita oli sitten kyllä ollut. Hän oli tahtonut palata yhtä rikkaana kuin kilpailijansakin, sillä tokkohan vaan oli oikukas tyttö sanonut viimeistä sanaansa... Kolmas, hän jäi kotiin, mutta hänestä ei ollut vaaraa.

Oli tultu suoraa päätä Huippuvuorille, tavattu suuri joukko hylkeitä ja seurattu niitä yhä pohjoisempaan. Päällikön oli vallannut raivoisa, tappamishimo, hän oli uhmaillut kuoleman vaaraa ja miehistöä, joka toisinaan kapinoitsi. Ja Musta-John se häntä yllytti kuin paholainen, yhä pohjoisempaan ja pohjoisempaan, kunnes laiva oli saatu saalista täyteen. Hän se oli antanut laivan omistajalle päällikön nimen, aivan kuin ivatakseen, eikä miehistökään tahtonut sanoa entistä pyyntitoveriaan kapteeniksi.

Paluumatkalla oli sitten tavattu mursuja. Ja huolimatta siitä, että Musta-John kielsi ja varoitteli, komensi päällikkö miehensä työhön. Ja siinä sitä nyt oltiin, pienellä lautalla myrskyn ja pakkasen syleilyssä, aavan meren ulapalla...

Yhtäkkiä alkoi päällikkö nylkeä mursua ja viittasi toisia avukseen. Mykkä mies riensi paikalle, mutta Musta-John ei viitsinyt; hän tuijotteli ulapalle, joka oli yhtä ainoata likaisenharmaata vaahtoa. Hämärässä erottausi toisinaan jokin jäävuoren tapainen, mutta laiva oli kadonnut.

Kun mursu oli nyletty, keräsi päällikkö lunta ja jääsohjua; sitten hän kietoutui nahkaan, asettui mursun taakse tuulensuojaan ja haparoi lunta päälleen. Vaikka mykkä mies vihasi päällikköä, sukelsi hän herransa taakse. Molemmat asettuivat niin mukavasti kuin mahdollista, ja päällikkö sai sytytetyksi sikarinsa.

Musta-John olisi ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt heidän suojaansa. Rauhattomana hän käveli edestakaisin lautalla, josta myrsky tuontuostakin mursi suuria paloja. Hän muisteli pyyntiretken vaiheita, aikaa, joka oli niin täynnä työtä, vihaa ja ikävää, hän muisteli pohjolan ikuista päivää, jota lepohetkinään oli ihaillut, auringon kiertäessä valjuna taivaanrannalla ja tuulen tuprutellessa Newton-huipun ruusunpunervaa lunta. Nyt olisivat he jo kotona, ellei päällikkö olisi ollut niin mieletön, ja hän samaten. Kirousko heitä niin kiinnitti yhteen ihmiseen!...

Hän käveli tuntikausia lautan yhä pienentyessä ja aaltojen huljuttaessa vettä sen yli. Jalkoja alkoi paleltaa, ja kädet olivat kontassa. Hän hieroi ja hakkasi niitä ja katseli tovereitaan, jotka äänettöminä makasivat mursunnahan suojassa.

Yhä enemmän katkeroituen ajatteli Musta-John, mikä oli saanut mykän miehenkin taipumaan päällikön oikkuihin. Olihan hän yhtä rohkea ja kylmäverinen kuin päällikkökin, mutta sopimuskirjan nojalla sai toinen toista komentaa ja vaatia kuoleman kauhuihin. Itseään ei Musta-John niin suuresti ihmetellyt, mustasukkaisuudessaan oli hän valmis vaikka mihin, mutta koko muu miehistö... Siellä se nytkin makasi, päällikkö tuprutellen sikariaan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kirottu mies...

Musta-John tunsi oudon vihan ja kiusanhalun paisuvan sydämessään. Hän asteli toisten luo, tuijotti ulapalle kuin uneksien ja puhui hiljaisella, lempeällä äänellä:

-- Minusta tuntuu, olenpa miltei varma, että ukon majassa nyt istuu joku, vaikkapa se kolmas mies, pitäen tyttöä polvellaan. Kaiketi polttavat tulta takassa, kun myrskyää... Hyväpä onkin, että lapsikullalla on lohduttaja, sittenpähän ei suotta ikävöi.

Päällikkö nakkasi hehkuvan sikarinpätkän kauas, mutta ei vastannut. Musta-John ei saanut tarkatuksi hänen ilmettään.

* * * * *

Yö oli hirveä; uskomattoman hitaasti tunnit kuluivat.

Musta-John käveli ja hyppi, toiset yhä makasivat. Mykkä mies oli aivan hupussa, leukaa vain näkyi, mutta hänen hampaansa kalisivat.

Tuuli aikoi kuitenkin tyyntyä, mutta lännessä päin oli sankka sumukerros, joka pelotti ja ihmetytti. Kuinka ei tuuli vienyt sitä muassaan? Musta-John se ensinnä kiinnitti siihen toisten huomion.

Päällikkö kömpi ylös.

-- Jääusvaako? huudahti hän.

Mutta se oli mahdotonta. Ei mitenkään nyt saattanut olla ilmassa jääpölyä. noita hienoja neulasia, joita toisinaan on koko avaruus täynnä näillä pohjoisilla seuduilla ja jotka laskeutuvat kuin lasijauho esineiden pinnalle. Lähemmäksi tultua huomattiinkin, että sumu oli kosteaa ja lämmintä; siinä tuntui selvästi suolan maku.

-- Virta, virta, sanoi päällikkö kauhuissaan.

Tosiaankin. Lautta muutti kulkusuuntaa ja kiiti entistä nopeammin. Usva ympäröi sen kokonaan, ja kun päällikkö pisti sormensa veteen, tuntui se lämpimämmältä. Jäätävä kauhu valtasi jokaisen, sillä nyt oli laivasta mahdoton huomata heitä; virta kuljetti heitä varmaa kuolemaa kohden.

Vähitellen kävi sumu niin sankaksi, että he tuskin erottivat toisiaan. Se pisartui iholle, juoksi pitkin ruumista ja teki olon sanomattoman kurjaksi. Pakkasen vaikutusta se kuitenkin jonkun verran ehkäisi. Toisinaan, kun tuulenhenki puhalsi, hälveni se hiukan ja keinui edestakaisin kuin suunnaton, harmaa huntu.

* * * * *

Päällikkö katsoi kelloaan; se oli neljä. He olivat siis jo kaksikymmentä tuntia olleet lautalla, ja nälkä alkoi vaivata.

Jotain näytti juolahtavan päällikön mieleen. Hän meni mursun luo ja leikkasi pari viipaletta lihaa. Juuri silloin aalto lohkaisi suuren osan lautasta, erottaen hänet toisista. Nopeasti railo leveni, mutta päällikkö teki yhtä nopeasti päätöksensä, otti vauhtia ja hyppäsi. Toinen jalka hipaisi aaltoa, joka kohosi jäiden väliin pyöreänä ja tasapintaisena kuin ilmakupla puuropadassa, mutta hän pääsi yli kuitenkin ja jäi paikalleen valjuna ja vapisten, seuraten silmillään mursua, joka pian hävisi sumuun.

-- Onnestipas! Minä jo pelkäsinkin, että yksin saisin viedä perille sinun saaliisi. Tietenkin olisi minun täytynyt puhua tytölle monta kaunista lohdutuksen sanaa sinusta... Mutta paisti meni, puheli Musta-John hiljaisella, säälivällä äänellä, jonka sävyssä iva kuitenkin selvästi ilmeni.

Viha leimahti päällikön silmissä. Mikä ihme Mustaan-Johniin nyt oli mennyt? Ennen ei hän ollut sanaakaan sanonut tytöstä, ja nyt, tässä kuoleman hädässä, viittaili alinomaa...

-- Tässä nälissäni olen muuten jo kauan ajatellut, kuinka häissäsi mässätään. Jumal'auta! Sielläkös lihat ja liemet, herkut ja viinit.

Kalpeana sipaisi päällikkö sivuaan. Veitsi oli kuitenkin poissa, se oli mennyt mursun mukana.

-- Raukka, sähisi hän.

Musta-John nauroi niin, että ruumis hytki, ja heitti aivan päällikön jalkojen eteen hyljekeihäänsä joka vavahdellen iskeysi jäähän pystyyn.

Toinen käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.