Part 4

-- Ei teistä ole mihinkään. Mihinkään ette kykene. -- Ja äkkiä Salme käänsi minulle selkänsä.

Nopeasti syöksyi ajatus aivoihini, ja päätökseni oli heti valmis. Lähdin juoksemaan huimaa vauhtia ulommaiselle niemenkärjelle. Juoksin ehkä kilometrin. Sitten heittäysin veteen vaatteineni kaikkineni. Tuuli toi venettä ohi niemen. Uimalla sivuvastaan noin kaksi-, ehkäpä kolmesataa metriä olin sen saavuttava. Ettenkö kyennyt mihinkään? Sepä merkillistä!... Ja minä ponnistelin minkä jaksoin...

Ei vaan ollut onnea minulla. Kun olin jo aivan lähellä, kahdenkymmenen metrin päässä, vei tuuli veneen ohitseni. Olin laskenut väärin ja uinut liiaksi vastaan. Ponnistelusta uupuneena en saattanut ajatellakaan takaa-ajoa. Käännyin ympäri, mutta voimani olivatkin jo lopussa; aallot painoivat minut ohi niemen kärjen. Jouduin suurelle lahdelle enkä jaksanut enää muuta kuin pysytteleidä pinnalla... Muuten oli hyvä ollakseni. Herran haltuun, ajattelin, jopa hymyilinkin, ja kummallisia mielikuvia syntyi ja katosi... Tajusin vielä sen, että pääsin rantaan laineen heittämänä. Tartuin risuihin, ruohoon...

Kun tulin tuntoihini, olin vuoteellani ja Salme istui vieressäni. Luultavasti ei hän huomannut, että olin valveilla, niin ajatuksissaan hän näytti olevan. Minusta tuntui merkilliseltä, että hän siinä istui, hän, Salme, jota rakastin, joka oli niin saavuttamattomissa minulta kuin tähti taivaalla. Sydäntäni kaihersi, enkä uskaltanut avata silmiänikään täydelleen...

Sitten on kaikki pimeätä ja olen luultavasti jälleen mennyt tainnoksiin. Näin unia, hourailin. Joku hyväili otsaani. Huuliani suudeltiin kevyesti, ja poskellani luulin tuntevani yhä tihenevän hengityksen... Ehkä kaikki oli pelkkää harhanäkyä... Kun heräsin, oli palvelijatar vuoteeni ääressä; hän kysyi halusinko syödä.

Kun toivuttuani ensi kerran tapasin Salmen, olin aivan masennuksissa, häpesin ja kiitin hyvin nöyrästi. Hän punastui, oli hämillään, neuvotonna. Minusta tuntui, kuin hän ei olisi saanut sanaa suustaan.

-- Niin, palvelustyttö oli hyvin ystävällinen, alkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. -- Hän istui aina luonanne, vaikka vakuutin, ettette tarvitse mitään. Totta kai olette häntä kiittänyt?

Kaikki pimeni jälleen silmissäni. Hän oli kuin aurinko, niin paljon minua ylempänä, ja hän tiesi sen. Tuottiko tuo tietoisuus hänelle nautintoa, vai asuiko tuska hänenkin sydämessään? Mistä vaikutteista hän toimi? Tarvitsiko hän minua, koska ei karkoittanut minua luotaan?... Ah, kuollut olisin hänen tähtensä! Koko epätoivoni ja mitättömyyteni oli äänessäni, kun sanoin:

-- Olette oikeassa, mahdoton olen.

Hän katsoi minua pitkään; heikko toivo läikähti rinnassani. Samassa hetkessä jo käsitin, että se oli turha, ja minä kuiskasin kuin raivossa:

-- Mutta minä voisin... niin, uskokaa minua... voisin tappaa paronin... vaikkapa hääiltananne... Ymmärrättehän mitä se teille merkitsisi!...

Ja yhtäkkiä tunsin hurjan voiman ja ilon paisuvan rinnassani. Oikaisin ruumiini ja tunsin ikäänkuin kasvavani. Olin kai kalpea, mutta aivan tyyni.

-- Viittaus teiltä vain... Nyt sen siis tiedätte.

Hänen tuskallinen ilmeensä, kauhunsa ja hämmästyksensä tuottivat minulle sanomatonta mielihyvää. Olin aivan kuin humalassa, mutta järkeni oli selvä. Ja minua halutti nauraa, kun jätin hänet siihen, vastaukseen kykenemättömänä. Tuntui kuin olisi paholainen vallannut minut. Luulen tosiaan, että olisin voinut surmata kenen tahansa, silmää räpäyttämättä, melkeinpä nautinnokseni... Pystyin päin astelin huoneeseeni.

Jälestäpäin tunsin kuitenkin jonkinlaista katumusta ja häpeää, ikäänkuin olisin joutunut valeesta kiinni. En saanut avoimesti katsotuksi Salmeen, vaan väistin häntä mieluummin. Tulin hajamieliseksi ja synkäksi. Hän se siis lopultakin oli oikeassa, pelkkiä sanoja, pöyhkeilyä, ei muuta. Toden totta, en kai mihinkään kyennytkään! Samoinhan jo kouluaikana hurjat haaveet, mitä rohkeimmat kuvittelut olivat temmeltäneet mielessäni. Mutta mitä olinkaan saanut aikaan? Lopettanut lukuni rahanpuutteessa muka! Ei, harrastusten! hajanaisuus, kunnianhimoni hullu kiihkeys ja suhdattomuus lahjoihini verraten, ne minusta olivat tehneet keskeneräisen tyhjäntoimittajan, mutta ei köyhyys. Vain haaveissani ilmaantui halujeni suuruus, mutta toimeenpanevaa voimaa, tahtoa puuttui. Intohimo kiehui verissäni löytämättä mihin kohdistua, ja hajanaisuuteni, niin, suoraan sanoen heikkouteni, oli katkeruuteni alkusyynä. Ehkä olin jo syntyessäni sairas ja luotu kulkemaan elämän todellisuuden ulkopuolella. Mutta, kaikesta huolimatta olin sittenkin teknikko, kylmän järjen ja tarmon mies...

Työn puutteessa aloin jälleen puuhailla sähköturbiinin kanssa... Kului aikaa. Eikä Salmekaan nyt tullut luokseni, ei edes ärsyttääkseen. Hän näytti hyvin hajamieliseltä, ja toisinaan huomasin, kuinka omituisesti hän tuijotti minuun. Elämäni tuntui ilkeältä unelta, ja alinomainen tyytymättömyys piti minua vallassaan. Rasitin aivojani ylenmäärin päästäkseni vain irti hetken tuskallisuudesta...

Ja sitten, yhtäkkiä, keksin, huomasin... sain selville, missä sähköturbiinin vika oli. Tunsin outoa huumetta, melkeinpä onnea. Seurasi kuumeista työtä, tuskaakin, mutta aika riensi kuin siivillä. Kaikki muu unohtui, en tiennyt mitään ympäristöstäni, löin laimin velvollisuuteni... Ja kolmen viikon kuluttua näytin valmista piirustusta Einarille. Hän oli hermostunut, jaksoi tuskin kuunnella loppuun selitystäni, ennenkuin jo tuskitteli:

-- Hyvä Jumala, sehän on aivan pieni asia, aivan mitätön. Korkeintaan jonkun tuhannen arvoinen lähimpinä vuosina... Te olette mieletön. Vaivaatte itseänne suotta ettekä täytä määräyksiäni. Ehdimmehän tuon myöhemmin, mutta nyt, nyt, kun juuri olen pääsemässä perille. Oh, ette osaa aavistaakaan keksintöni suuruutta... Mutta teidän pitää totella minua.

Loukkaannuin äärettömästi. Tein myrkyllisiä huomautuksia ja osotin mihin tilaan hänen suuret keksintönsä olivat saattaneet hänen sisarensa. Riitelimme kauan. Ja kun sittenkin olin joutua alakynteen, lupasin lähteä. Minussa syttyi häntä kohtaan voimakas ja aivan erikoista laatua oleva viha. Vaadin röyhkeästi palkkaani, saattaen hänet siten pulaan. Lopulta hän oli vähällä itkeä ja rukoili minua jäämään. Se inhotti minua siinä määrin, että annoin heti perään, halveksien häntä sydämeni pohjasta. Nauroin peittelemättä ja pöyhkeilin; hän ei välittänyt siitä rahtuakaan... Samalla olin omituisesti hyvilläni kahakan lopputuloksesta.

Ja sitten tuli minusta onnen poika. Setäni, rikas setäni, jolta en suurimmassa kurjuudessanikaan ollut pyytänyt yhtä penniä, kuoli ja oli määrännyt minulle testamentissaan kymmenentuhatta markkaa.... Lähdin kaupunkiin, nostin rahat, pukeuduin uusiin kiireestä kantapäähän ja ajoin takaisin komeasti automobiililla. Huomasin, kuinka Salme oli ihmeissään.

Einar oli kai niin ajatustensa vallassa, ettei nähnyt mitään. Mutta jälestäpäin panin merkille, kuinka miettiväisenä hän katseli minua ja huokasi. Ehkä Salme oli jotain kertonut hänelle. Mahdollisesti kulki huhujakin.

Nyt minulla oli rahaa! Mikä esti minua lähtemästä? "Einar poikaseni", ajattelin ylpeänä, "jospa et olisi riidellyt kanssani, kenties kertoisin, kenties lainaisinkin. Tulepas nyt loukkauksinesi!... Ajan turbiinisuunnitelmani perille ilman apuasi, poikani, jos niikseen tulee."

Moneen päivään en tehnyt mitään. Kävelin edestakaisin kädet housuntaskuissa. Istuskelin sikari hampaissa ja olin hienoa miestä. Odotin joka hetki Einarin hyökkäystä; Salmea en yrittänytkään lähestyä. Olin kerrassaan tyytyväinen, ja perin hyvä oli ollakseni.

Mutta syyskuun alussa selveni minulle tuskallisella tavalla koko se pingotus, jonka vallassa tämän talon asukkaat olivat. Palasin ulkoa. Einarin huoneen ovi oli auki. Salme seisoi kynnyksellä, kasvoilla sellainen epätoivo ja tuska, etten osaa sanoakaan. Hämmentyneen näköisenä piteli Einar pientä lipasta, jossa luulin huomaavani joitakin koristuksia, mahdollisesti jalokiviä.

-- Kas siinä!... Ota ensin kaikki, mitä minulla on, jopa äitini kallein perintökin... Myö kaikki, myö vaatteet päältäni. Mutta minuun, minuun sinulla ei ole oikeutta. Ja sinä et ota, kuuletko, sinä et ota velkaa paronilta...

-- Salme, rakas sisko, kuinka sinä kärsitkään. Sinä et enää ollenkaan luota minuun. Minä olenkin saanut kokea pettymyksiä, mutta nyt, nyt juuri... Sinä ymmärrät minua väärin, näet kaikessa pahaa. Enhän minä sinua pakota, päinvastoin... --

Einarin ääni oli surkea. Hänen intohimonsa, kenties jo varma tietoisuutensakin taistelivat sisarrakkauden kanssa.

-- Sinä et pakota, sinä myöt minut!

Salme kääntyi pois, paeten kiireesti huoneeseensa, kädet kasvoilla.

En olisi uskonut Einarin piirteiden taipuvan sellaiseen ilmeeseen. Hän oli surkea katsella ja hän vapisi. Nähtävästi liikkui ankara taistelu hänen sisällään. Sitten hän tarttui nopeasti lippaaseen, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän tuijotti kauan eteensä. Vihdoin hän tyyntyi ja syöksyi kuumeen punaamin poskin huoneesta. Kuinka häntä vihasinkaan sinä hetkenä. Mutta minulle oli jo aikaa sitten selvinnyt, että juuri hänen intohimoaan sain kiittää kaikesta, mitä olin kokenut, kaikesta tuskastani, jota en olisi vaihtanut mihinkään maailmassa.

Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että olin kuin mikäkin vakooja. Syyttä suotta urkin heidän asioitaan. Mutta rakastinhan Salmea, kuunnellessani en ollut edes huomannut tekeväni väärin. Jouduin epätoivoon. Niin, mihinkään en kyennyt. Mitään en voinut tehdä rakastettuni hyväksi. Sanoja vain ja tyhjää pöyhkeilyä... Mitä auttoi kaikki vihani? Olinhan saamaton päältäkatselija ja kidutin häntä, jota rakastin...

Riensin huoneeseeni niin heikkona, että miltei toivoin kyyneleitä. Mutta silloin taas nopea mielijohde minut valtasi, Entä rahani, kymmenentuhattani, joita säilytin suotta? Kuin kuumeessa sieppasin avaimen, etsin setelitukun laatikkoni kätköstä ja syöksyin Salmen luo.

Luulin tapaavani hänet itkemässä, mutta hän istuikin synkkänä ja valjuna sohvalla. En muista vähääkään, miltä hän näytti, kun heitin rahat pöydälle.

-- Neiti, minä kuulin kaikki... Jos te vain tahdotte, niin nämä tässä ovat teidän... Minä rukoilen teitä...

-- Teillä on rahoja... Mistä te olette...?

-- Miksi kyselette? Tahdotte taas minua nöyryyttää... Moititte minua siitä, etten mitään voi, mutta muutahan ette tahdokaan... Miksi epäröitte?

Hän katsoi minuun kummissaan, luullakseni hellästikin. Hänen sieraimensa värisivät, povi nousi ja laski kiihkeästi, sitten näin kyyneleen vierivän hänen poskeaan alas. Arvattavasti hän koetti hillitä itseään kaikin voimin, sillä hän pureskeli huuliaan ja hänen kätensä liikahtelivat tahdottomasti.

-- Katsokaas, vaikkei rakkauteni merkitse teille mitään, niin kenties halveksitte minua liikaa... Ehken olekaan niin saamaton... Ehkä kuitenkin voin jotain tehdä puolestanne...

Olin niin lähellä heittäytyä hänen eteensä, suudellakseni hänen helmojaan, peittääkseni kasvoni hänen kauneutensa tenholta, että taistellessani sitä vastaan ääneni terävöityi, oli kenties jollain lailla uhmaileva. Heti näin ilmeen muuttuvan hänen kasvoillaan. Pelästyin, aavistin tuhon tulevan.

-- Itsehän nyt taas olette mahdoton, aivan mahdoton, sanoin.

Heittäysin polvilleni ja hapuilin hänen kättään. Hän peräytyi. Hänen silmänsä säihkyivät.

-- Luuletteko voivanne ostaa käteni suudeltavaksenne... Te loukkaatte, te loukkaatte minua rahoinenne! Kaikkein viimeiseksi tahdon olla teistä riippuvainen. Se tietäkää!

-- Teette minulle vääryyttä, sanoin luonnottoman tyynesti. -- Varsin hyvin tiedätte liiottelevanne, mutta tahdotte sitä... En pyydä katsettakaan, mutta rahat ovat teidän.

Hän näytti epätoivoiselta, hapuili sanoja, ravisti päätään kasvot liikutettuina. Näytti siltä, kuin hän olisi todellakin tajunnut minun olevan oikeassa, mutta annettuaan epäilyksen viedä itsensä harhaan ei hän enää tahtonut peräytyä. Yhtäkkiä hän sävähti punaiseksi ja polki jalkaansa.

-- Uskallattekin! Mistä lienette saanutkaan penninne!

Olihan selvää, että kaikki oli menetetty. Ääneni kävi heikoksi, en nähnytkään enää mitään.

-- Älkää kiivastuko. Loukkaannutte suotta, vaikka tarkotin hyvää... Tein ajattelemattomasi, sillä voinhan antaa rahat veljellenne.

-- Ette! huudahti hän poissa suunniltaan. -- Hänen palvelijansa te olette, muistakaa se. Hänen palvelijansa, ette mitään muuta, ymmärrättekö?... Ikinä ei hän huoli lanteistanne.

Raivostuin ja olisin ollut valmis mihin tahansa. Mikään ei hänelle kelvannut, hän ei tahtonut suoda minulle pienintäkään armoa... No niin, ajattelin, saadaanpas nähdä, kieltäytyykö Einar ottamasta palvelijansa rahoja. Palvelijansa! Piru vieköön, apulainenhan olin, vaan en palvelija. Ja olin jo syöksyä ulos seteleineni, kun akkunasta näin hänen ajavan pois. Käsitin heti: hän oli tehnyt päätöksensä ja matkusti nyt koristeita panttaamaan, ehkä myömään, Salmen koristeita, Salmen, joka ei sallinut minun suudella jälkiäänkään... Seisoin siinä pitkän aikaa masentuneena, neuvottomana tuijottaen Einarin perään. Sitten, en tiedä mistä se johtui, tuskin olin järjissäni, mutta tunsin suunnattoman voiman täyttävän itseni, hymyilin heilutellessani seteleitä.

-- Nämä eivät merkitse minulle mitään, muuten en olisi tarjonnut... tietenkään.

Ja äkkiä rypistin rahat ja heitin ne uuniin, missä jo ennestään oli papereita. Vedin pellin auki, sytytin tulen ja pistin tupakaksi. Sitten katselin hävitystyötäni levollisena, kuin olisin ollut yksin, kääntämättä kertaakaan kasvojani Salmeen, joka liikkumattomana seisoi paikallaan. Oli aivan hiljaista, paperit vain kahahtelivat palaessaan. Minä poika puhaltelin pitkiä savuja. Kun kaikki oli tuhkana, lähdin pois, keventynein mielin ja tyytyväisenä.

Kun Einar palasi kotiin, oli hänellä mukanaan jotakin, ja varsin tärkeätä varmaankin, koska hän heti ryhtyi työhön. Pari vuorokautta hän ponnisteli yötä päivää. Laboratorissa oli kauhea katku. Hänen kätensä olivat haavottuneet, silmänsä verestivät, eikä häntä saatu syömään. Olin aikoja sitten tehnyt haltuuni jätetyt työt ja vetelehdin häpeissäni, synkkänä ja huonolla tuulella. Huomasin, että Salme olisi puhutellut minua. Tulipa hän kerran vartavasten luoksenikin, mutta minä riensin pois, sairaana häpeästä ja tuskasta. Kävelin yrmeänä metsässä. Lehdet olivat jo punertuneet ja kellastuneet. Istuskelin jollakin mättäällä, pureskelin jotakuta kortta, vieritin suuria kiviä kallioilta järveen ja huijasin kädet levällä...

Ja sitten, kolmantena päivänä, Einar tuli pakeilleni aivan toisena ihmisenä. Hän oli iloinen, vaikka koetti hillitä itseään, sanoi nukkuneensa neljätoista tuntia kertaakaan heräämättä ja syöneensä aamiaisen kolmen edestä. Hän kohteli minua niin ystävällisesti, suoraan sanoen toverillisesti, että se kiusasi minua, herättäen hetkeksi minussa oudon vihan. Mutta hyvinpä sentään maltoin sen peittää.

-- Katsokaahan -- alotti hän -- kerran, ja siitä on jo kahdeksan vuotta, syntyi eräässä seurassa vilkas keskustelu siitä, voiko spesialisti, erikoistieteilijä, oikeastaan olla nero? Ette arvaa kuinka paljon tuosta kysymyksestä riitti puhetta, aivan joutavaa väittelyä, jonka tuloksilla ei ollut mitään merkitystä. Useimmat halveksivat spesialistia, erikoistuminen kun osotti lahjojen rajotusta, jonkinlaista köyhyyttä. "Ei", sanottiin, "oikea nero on kuin kynttiläkruunu, se välkkyy, säkenöi, kirkastaa jokaisen sopen". -- "Mutta spesialisti", huusi silloin muuan intoilija, "spesialisti, sen sanon teille, on kuin valonheittäjä. Hän valaisee vain määrätylle suunnalle, mutta kauas. Ja miten kuvaavaa tosiaan, kylläpä löysittekin vertauksen; kynttiläkruunu valaisee ennen kaikkea itsensä, säihkyy itse, ja sehän on teidän neroillenne ominaista, mutta valonheittäjä kirkastaa esineen, jota tahdotte tutkia, pysyen itse salassa, ja sellainen on spesialisti. Tahtoisinpa nähdä, mitä merellä tekisitte kynttilöinenne!" Kuten sanottu, minusta oli väittely joutava, jopa luiskahtanut syrjäänkin alkuperäiseltä ladultaan. En ottanut siihen osaa. -- Mutta omituisesti syntyi minussa selkeä mielikuva valonheittäjästä kartiomaisine sädekimppuineen. Olihan se aika osuva vertaus; todellakin, sen valo heikkeni etempänä, samalla kuin se levisi; ja niinhän tiedemiehenkin tiedot muuttuvat sitä pintapuolisemmiksi, mitä laajempaa alaa ne koskettelevat. -- Johduinpa siinä -- valonheittäjän kuva mielessäni -- ajattelemaan, kuinka säteitten matkallaan täytyi valaista niin monta esinettä, niin suuren osan avaruutta, ennenkuin ne sattuivat tarkotettuun kappaleeseen. Samoin spesialistikin sai paljon nähdä vaivaa, tehdä hukkatyötä, päästäkseen päämaaliinsa. Mutta salassa pysyminen, se ei ollut totta. Valonheittäjähän loistaa kuin aurinko, siinä suhteessa ei vertaus pitänyt paikkaansa. No, siitä kohdasta en välittänyt, mutta peräännyinpä vähäsen. Tarvitsiko nyt spesialistin kulkea niin vaivalloista polkua, lähteä alusta alkaen? Eikö hän voinut alottaa siitä, mihin toinen oli lopettanut, käyttää perinnäistietoina toisten tutkijain tuloksia ja syventyä siihen seikkaan mihin halusi... Oo, ja huomaatteko, siten syntyi ajatukseni, huikaiseva ajatukseni, ilman varsinaista todenperäistä pohjaa: Spesialisti voi valaista mitä seikkaa tahtoo, lähtemättä johdonmukaisesti alusta alkaen. Palasin takaperin, vertaukseen, valonheittäjään. Miksei valonheittäjäkin voisi valaista vain määrättyä esinettä, jättäen matkan varrella olevat pimeyteen ja, huomatkaahan, pysyä salassa, täydellisesti salassa. Kas siinä kahdeksan vuotta sitten syntynyt ajatukseni! Ja sen olen nyt ratkaissut. Sellaisen valonheittäjän olen nyt keksinyt, kahdeksassa vuodessa... Mutta tehän ette kuuntelekaan.

Päinvastoin. Kuuntelin erinomaisen tarkkaavasti. Mutta hänen esityksessään oli jotain niin merkillistä, miltei lapsellista, että sen synnyttämä hämmästys teki minut raukeaksi. Saattoi kylläkin olla mahdollista, että näytin välinpitämättömältä.

-- Ja ajatelkaa -- jatkoi insinööri -- jo aikaa ennemmin kuin oikeastaan tiesin mitään radiumista, emanatsionista, Becquerelin säteistä, mesothoriumista, jo aikaa ennen oli ratkaisu aivoissani. Tarkotan, että tiesin suunnilleen tavan, prinsiipin, minkä mukaan valonheittäjäni oli toimiva. Mutta epäilyksessäni minä turvausin sähköaaltoihin ja hukkasin kolme vuotta. Seurasi radiumin vuoro. Ja vasta nyt, kahdeksan vuoden kuluttua, kun käteni ovat syöpyneet, löysin paremman aineen. Ja kuinka yksinkertaista se kuitenkin oli.

Hän esitti minulle viivapiirroksen koneestaan, jättäen minun huolekseni käytännöllisen sovittelun. Kaikki näytti monimutkaiselta, kömpelöltä. En ihastunut ollenkaan. Päinvastoin, tunsin velttoutta ja haluttomuutta. Mikä minua olisikaan kiinnittänyt, sillä eihän hän ilmaissut salaisuutta?... Kaksi putkea, joiden välistä kulmaa voitiin säätää, oli samassa vaakasuorassa tasossa. Ja niistä sitten muka syöksyivät nuo ainehiukkaset, atomit, jotka kohdatessaan toisensa etäällä, koneen ulkopuolella, synnyttäisivät valon! Tokkohan? Ei ainakaan hänen suunnittelemallaan pumppulaitteella ikinä saataisi niin suurta painetta kuin hän oli laskenut tarvittavan! Vastahakoisena tarkastelin suunnitelmaa puolelta ja toiselta, kohauttelin olkapäitäni, jopa pilkkasinkin häntä. Hän kesti sen hymyillen. Kunnes minussa yhtäkkiä heräsi kuin intohimo: Niin, pumput olivat tarpeettomat, mahdottomat. Mutta se, mitä ajattelin... niin, se saattaisi käydä. Aivoni kiihtyivät niin vilkkaaseen toimintaan, etten tiennyt mitään ympäristöstäni. En huomannut milloin Einar jätti minut; olin kuin lumouksen vallassa.

Nyt vasta suunnitelman koko suuruus, häikäisevä nerous selveni minulle. Ja minä, minä olin pääsevä siitä osalliseksi, minun nimeni mainittaisiin hänen rinnallaan... En saanut unta öisin, muistin tuskin syödä. Pelaaja, joka näkee edessään suurten summien kasaantuvan ja häviävän, ymmärtänee paraiten mielentilani. Kului viikko. Sillä aikaa olin pumppulaitosten sijalle sovittanut kaasulla täytetyt, kuumennettavat teräspallot. Näytin piirustusta Einarille, hän ihastui kuin lapsi.

Kului vielä pari viikkoa. Olin piirtänyt itseni näännyksiin. Hermoni olivat äärimmilleen kiusaantuneet, enkä enää ollut tervekään. Mutta työni oli myöskin valmis. Kuulat ja koneen tärkeimmät osat voitiin tilata piirustusteni mukaan. -- Missä olikaan nyt kaikki rakkauteni ja haikea lemmentuskani? Toisinaan näin Salmen tuijottavan minuun, mutta en kiinnittänyt siihen huomiotani. Hän taisi tehdä matkankin kerran. Väistin häntä. Hän oli jäänyt syrjempään, hän ei enää ollut minulle kaikki kaikessa, mielikuvitukseni askarteli uusissa asioissa. Ja parashan niin olikin, enhän kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Tunsin ohimennen kostonriemua. Olkoon paronin seurassa, ajattelin, minua hän pitää nyt yhtä hulluna kuin veljeäänkin...

Einar teki tilaukset, ja itse ryhdyimme valmistamaan koneen yksinkertaisimpia osia. Laboratori muutettiin viilaajan työhuoneeksi. Hääräsimme kuin kuumeessa, puhumatta juuri mitään toisillemme. Mutta Einar oli aivan muuttunut. Hän oli iloinen, vilkas, ja kerran, sanomattomaksi ihmeekseni, kuulin hänen viilatessaan laulavan täyttä kurkkua.

Osat valmistuivat ja lähetettiin meille. Panimme koneen kokoon. Mutta Einar oli hajamielinen, näytti pohtivan jotakin ja epäröitsi. Kaikki oli kunnossa, kului päivä, mutta turhaan odottelin koetta. Einar käveli ympäri otsa rypyssä, huonolla tuulella.

Seuraava päivä alkoi samoilla enteillä. Tulin levottomaksi, polttelin, kävelin. Ilma oli muuten erinomaisen kaunis. Joimme kahvia verannalla. Silloin loppui kärsivällisyyteni. Kätkin kiihkoni haukotukseen, puraisin pään sikaristani ja kysyin veltosti:

-- Miksi emme koeta sitä?

Einar säpsähti, katsoi minuun pitkään, mutta vaikeni. Ja äkkiä minulle selveni kaikki: hänellä ei ollut aineita. Olihan hän kerran maininnut minulle kuinka kalliita ne olivat. Ja rahat...

Näin kyllä, että Salme hyväili koiraansa aivan lähellämme, portaitten edessä, mutta en ollut siitä juuri millänikään, vaan sanoin häikäilemättä:

-- Pyh, onhan paroni!

Einar hätkähti, mistä huomasin osanneeni arimpaan kohtaan. Mutta yhä hän näytti epäröivän. Miten halveksinkaan häntä! Tähän asti ei hän ollut valinnut keinoja, ja nyt, nyt kun oltiin perillä...

-- Oikeassa olette, vastasi hän vihdoin tukahtunein äänin, hymyillen väkinäisesti. Kuin yhteisestä sopimuksesta varoimme kumpikin kääntämästä katsettamme Salmeen, ja meille tuli verrattain kiire laboratoriin.

Iltapäivällä Einar lähti.

Kuljeskelin rauhattomana ympäri, sillä tiesin Einarin palaavan vasta seuraavana päivänä. Salmea melkein pelkäsin, hän tuijotti minuun niin omituisesti. Näin, että häntä halutti sanoa minulle jotakin, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi. Kiusallisempia hetkiä en milloinkaan ole elänyt.

Mutta kun illalla olin menossa huoneeseeni, seisoi Salme portailla. Hän oli aivan murtunut, eikä hänen ylpeydestään ollut rahtuakaan jälellä.

-- Te, te, sammalsi hän tuskin kuuluvasti, hyvin liikutettuna. -- Te kehotitte häntä.

Sydäntäni kouristi niin, etten voinut vastata. En tiennyt mihin katsoa.

-- Te, joka sanotte rakastavanne...

-- Jos sitä olette tullut kertomaan, hyvä neiti, niin luulen sen itse tietäväni kyllin hyvin, keskeytin katkerana. Sitten käännyin pois.

Kuulin hänen purskahtavan itkuun takanani, niin voimaton hän oli. Enkä minäkään jaksanut. Riensin hänen luokseen ja sanoin... niin, sanoin kaiken minkä voin.

-- Hyvä Jumala, mitä te tahdotte minusta? Oma syynnehän se on, etten mitään mahda... Aivan suotta te minua kiusaatte.

Hän tarttui käsivarteeni, tuskinpa hän muuten olisi pysynyt pystyssäkään. Ja hän se edellä meni minun huoneeseeni.

-- Teidän täytyy, teidän täytyy auttaa minua, puhui hän intohimoisesti, kyynelten riippuessa hänen ripsissään. -- Miksi te olette vihoissanne? Ette tahdokaan mitään ymmärtää, vaikka tiedätte kuinka kärsin.

-- En todellakaan ymmärrä teitä.

-- Kostaa te tahdotte, olen sen huomannut. Olen loukannut teitä, ja olette vihoissanne. Kiihotatte veljeäni, vaikka voisitte häntä hillitä. Te se häntä kehotatte... Ette enää katsahdakaan minuun, ja siitä tiedän mitä haudotte mielessänne... Olette välinpitämätön, puheeni väsyttää teitä... Voisin vihata teitä, mutta voimani ovat lopussa. -- Ja hänen ennen niin ylpeä äänensä oli todellakin taas särkyä.