Part 3

Lauran sairaus oli merkillistä, hän nukkui, yhä vain nukkui. Toisinaan tuska kuvastui hänen kasvoillaan, huulet liikahtelivat kuin jotakin sanoakseen, ja hän hengitti kiihkeästi. Toisinaan hän heräsi, kohosi kyynärpäittensä varaan, katseli ihmeissään ympärilleen ja kyseli hätäisesti sekavia asioita. Noista kyselyistä tohtori päätti, ettei hän ollut mielenhäiriössä.

Kului vuorokausi, meni yö, tuli päivä jälleen.

Uudinten raosta tulvivat auringonsäteet kultasivat Lauran hiuksia. Hän nukkui rauhallisesti, vieno puna poskilla. Tohtori katseli häntä toivo sydämessä; heikko ilokin oli hänet vallannut.

Ovelle koputettiin. Tuotiin posti: sanomalehdet ja pari kirjettä. Tohtori luki kirjeet ja alkoi välinpitämättömänä silmäillä sanomalehtiä. Äkkiä tavaton mielenkuohu ja jännitys yllättivät hänet: muuan uutinen oli sattunut hänen silmiinsä.

Uutisessa kerrottiin, että aamulla oli kirkosta, alttarin luota, löydetty kuollut japanilainen mies. Mies makasi lattialla selällään, kasvot omituisesti vääristyneinä. Hänen vieressään oli tikari, mutta lääkärin lausunnon mukaan oli hän opiumilla surmannut itsensä.

Tohtori oli tuskin päässyt loppuun, kun Laura nopeasti kimmahti istumaan ja tuijotti puolisoonsa terävin, synkin silmin.

-- Mitä sinä luet? kysyi hän soinnuttomasti.

Tohtori kalpeni hämmästyksestä.

-- Sanomalehteä vain, rakkaani. Tyhjänpäiväisiä asioita, sammalsi hän hätääntyneenä.

Mutta Laura oli jo temmannut lehden hänen kädestään. Suoraa päätä hänen silmänsä sattuivat uutiseen. Hän ahmi sen huohottaen. Lehti putosi, ja hän vapisi kauttaaltaan. Hän laskeusi takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Valjuille poskille kohosivat punaiset, särmikkäät läikät...

... Vihkiäisväki poistui kirkosta ja ovet suljettiin. Silloin pieni, yksinäinen mies astui hiljaa esiin urkujen takaa ja pysähtyi parvekkeen kaiteen ääreen. Oli haudanhiljaista. Auringonsäteet taittuivat tuhatvärisinä suuren kruunun kristalleista. Vinoneliönmuotoinen, valoisa ristikkoikkunan kuva siirtyi hitaasti alhaalla, kirkon keskikäytävällä, ja tomuhiukkaset väreilivät valojuovassa. Alttaritaulun madonna tuijotti syvin, sielukkain silmin parvekkeen hämyyn, mistä urkujen pillit kiilsivät. Holvikaaret rasahtivat toisinaan...

Pitkät hetket kuluivat. Yhä seisoi pieni mies liikkumattomana, kuihtuneet kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä; vain palavassa katseessa oli eloa. Tuli hämärä. Vihdoin kuu kohosi taivaalle... Ylhäällä holvikaton pimennossa humisi kummia ääniä. Kas, eikö saarnastuolissa seissyt joku? Kuului kuin kuisketta... Ehtoollisastiat kimmelsivät kuutamossa...

Pieni mies astui hitaasti kirkon keskikäytävää. Hän pysähtyi alttarin luo, seisoi alallaan pitkän aikaa tuijottaen eteensä. Silmien tuskainen ilme raukeni uneksuvaksi. Hän veti tikarin povestaan. Hänen kasvonsa olivat kuin aaveen kasvot... Kuun säteet heijastuivat tikarin terästä...

Äkkiä vaipui hän polvilleen; tuskainen kuulto palasi hänen katseeseensa.

-- Nippon, Nippon! kuiskasivat hänen verettömät huulensa.

Tikari putosi hänen kädestään synnyttäen kaikuvan kolahduksen. Hän värisi...

Sitten hän kaivoi kuin kuumeen vallassa pienen rasian taskustaan. Hän kaatoi jotakin kädelleen, söi... Hetken perästä häntä puistatti kuin suonenveto ja lasimainen kiilto ilmaantui hänen silmiinsä. Maa tuntui väistyvän hänen altaan; hän horjahti lattialle...

Kuun säteet taittuivat verettömiltä, kosteilta huulilta kuin veden kalvosta. Hän alkoi vääntelehtiä, ja kasvonsa vääristyivät... Jälleen hän kuiskaili Lauran nimeä. Kuiske poltti, huumasi, hirvitti... Ylhäällä holvikatossa humisi kuin hiljainen naurun hohotus... -- -- --

Mutta ei! Olihan ympäristö aivan toinen. Pieni mies makasi vanumatolla, ja hänen vieressään paloi japanilainen lamppu. Hänen ruumiinsa kiemurteli hekumassa; hänen kasvoillaan oli ääretön hurmio ja saasta. Ja yhä hän kuiskasi, kuiskasi...

Ei, ei niinkään! Laurahan tunsi kannettavan pois itseään... Kellankalpeat kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen; mustat silmät polttivat häntä tulellaan. Kuuma huohotus, jonka tuoksu oli kitkerä, miltei vastenmielinen, leyhyi hänen kaulallaan. Hänen ruumistaan kouristi tuskallinen onni. Hän tunsi palavansa tuhaksi... -- -- --

Laura havahtui. Häntä hirvitti, ja hän sulki jälleen silmänsä... Inhottava mies makasi kylmänä ja liikkumattomana autiossa kirkossa, alttarin juurella... -- -- --

Tohtori valvoi vuoteen ääressä tarkaten sairasta tuska sydämessä. Toisinaan Lauran ruumis vääntelehti, hän hengitti tiheästi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Toisinaan hän lepäsi kuin kuollut, kasvot valjuina, ohentuneet huulet verettöminä.

Eräänä iltana, kun uni oli pettänyt tohtorin, huomasi hän herättyään, että nuori vaimonsa oli kuollut.

Valonheittäjä.

Mekanikko Vaarnan papereista.

Tuskinpa liiottelen väittäessäni, että parissa tunnissa ehtisin kirjottaa ne sanat, jotka neljän vuoden kuluessa olen vaihtanut kanssaihmisteni kera. Toisinaan on mennyt kuukausia, etten ole edes nähnyt ketään, puhumattakaan keskustelusta. Enkä sano tätä valittaakseni. Eläessäni yksinäisessä mökissäni on minulle yhä täydellisemmin selvinnyt, kuinka vähän oikeastaan tarvitsen -- mitään ja ketään -- ja kuinka itsekseni oleminen lopultakin on minulle kaikista parhain. Kalastuksella saan varsin hyvin hankituksi pääasiallisen ravintoni, enkä ole niinkään valmis myöntämään pukuani huonoksi, vaikka se onkin yksinkertainen ja omaa tekoani. Enpä ole edes ahkerakaan. Unettomien öiden jälkeen olen kummallisen veltto päivin; sitäpaitsi saatan tuntikausia tuijotella maisemaa, näkemättä oikeastaan mitään -- joku rannalta kurkottava koivu, jonka alla kaislat taipuvat, se minut niin täydellisesti lumoaa.

Toisinaan, myrskyisinä öinä, kun sieluni on oikein kauhua ja tuskaa tulvillaan, tuntuu aika pitkältä ja minä odotan kiihkeästi aamua, mutta häpeän kuitenkin sytyttää valoa. Vaikka olenkin rikollinen, ei yksinäisyyteni minua kammota, ja vaikka hetkittäin, eläytyessäni koko mielikuvitukseni voimalla menneisiin, tunnen melkeinpä suurempaa kauhua ja hurmiota kuin aikoinaan todellisuudessa, en millään muotoa tahtoisi minkään häiritsevän tuota tuskaa, jota ilman en enää voisi ollakaan. Olen kahdesti sairastunut niin pahoin, että kuolema on jo ikäänkuin syleillyt minua, mutta en vielä koskaan ole kaivannut kenenkään apua tai lohdutusta. Ja tätä sanoessani tiedän, kuinka heikkoluonteinen ja rikkinäinen kuitenkin olen. Johan se omituinen rangaistuksen ja tuskan janokin, joka minussa kytee, on omiaan näyttämään mitenkä laitani oikeastaan on. En tahdo lukea, en saa hankituksi edes kirjojakaan, omatuntoni kun jollain tavoin sotii sitä vastaan. Elän vain menneiden vaiheitteni tuskallisessa omituisuudessa, kärsien ja hekumoiden.

Minulla on muuten valokuvakin, yksi ainoa, rakastetustani, Salme Ståhlista, mutta merkillistä on, että juuri häntä en tarkalleen muista. Hänen veljensä, jota ajoittain niin vihasin -- vaikka tietysti aina olen valmis tunnustamaan hänen mielipuolisuutta lähentelevän neronsa -- hänen veljensä on ikäänkuin maalattu sieluuni, kaikkine yksityiskohtineen, mahdollisine ilmeineen ja liikkeineen. Salmea en voi saada elävänä kuvitteluihini. Muistan jonkun erikoisen asenteen, puvun värin, liikkeen, silmien halveksivan katseen tai huulien ivan, mutta on vain harvoja kohtauksia, joista minulle on jäänyt hänen kokonaiskuvansa. Hän oli kuin aurinko, joka valollaan sokaisi silmäni. Ja kunpa se olisikin hänelle riittänyt. Mutta hän tartutti minuun oman sairautensa, ja samalla kuin hän kulutti itsensä loppuun ja sisäisesti murtui omaan vaihemielisyyteensä, imi hän veren minunkin sydämestäni. Rakkauteni häneen oli pelkkää tuskaa, ja tuota tuskaa nyt rakastan. Enkäpä vain osaa sanoa, pidänkö onnena vai onnettomuutena sitä, etten tiedä mitään hänen myöhemmästä kohtalostaan.

Kaikkein selvimmin muistan Salmen siinä kohtauksessa, joka hänellä oli veljensä kanssa aivan alussa, kun tuskin olin sanaakaan hänelle sanonut, vaikka olinkin aterioinut samassa pöydässä. En ollut silloin vielä selvillä hänen kauneudestaankaan; ja onhan se luonnollista. Minä, orpo ja pennitön ylioppilaspahanen, jonka oli täytynyt lopettaa lukunsa varojen puutteessa ja jonka seikkailuhalua katkeruus omituisesti kannusti, esiinnyin ensi kertaa ylhäissukuisten henkilöiden parissa. Onneni oli saattanut minut Einar Ståhlin apulaiseksi pienine tietoineni ja taitoineni, Einar Ståhlin, jota kunnioitin keksijänerona ja jonka yksinäisyys vaikutti minuun salaperäisesti, Einar Ståhlin, joka oli myynyt isältään perimänsä tilukset jollekin rikkaalle paronille, jättäen itselleen vain syrjäisen huvilarakennuksen, missä yksinäisenä etsiskeli ratkaisuja tieteen probleemeille, uhraten nuoruutensa ja omaisuutensa, ainoana seuranaan sisar. Uskalsin tuskin nostaa silmiäni lattiasta, ja pikemmin tunsin kuin tiesin, että neiti Salme oli kaunis, seikka, joka minulle täydellisesti selvisi mainitsemassani kohtauksessa, tuossa kohtauksessa, joka yhtäkkiä repäisi kaihin silmiltäni ja paljasti ne pyörteet, joiden kuohuihin minäkin pian olin joutuva. -- Niin, saatan mielikuvituksessani nytkin nähdä Salmen sellaisena kuin hän silloin oli, ja kenpä tietää, eikö kuvan selkeys johdu siitä, että olin salakatselija. Eikä minun tarvitse syyttää uteliaisuuttani. Istuin piirustuslautani ääressä pienessä kammiossani, ja ovi laboratoriin oli raollaan, kuten tavallisesti. Sitäpaitsi Einar Ståhl tiesi kyllä läsnäoloni ja olisi hyvin voinut jo alkuunsa tukahuttaa sisäänsyöksyvän sisarensa sanatulvan. Mutta hän ei tehnyt sitä, vaan antoi tuon nuoren tytön purkautua, ladella katkonaisia sanojaan, joiden merkitys oli minulle aluksi hämärä, mutta jotka muistan yhtä tarkalleen kuin puhujan asennonkin, liikkeet, kasvot, joihin tuijotin lumottuna:

-- Ei, minä en kestä tätä kauemmin. En voi, enkä tahdo... Hyvä Jumala, onko tämä nyt elämää? Minullahan on tuskin vaatteitakaan enää... Sinä luulet, etten tiedä mitään, etten ymmärrä mitään, etten osaa pitää kiinni oikeuksistani... niin, oikeuksistani... Jos et kunnioittanut isää, jos möit hänen tiluksensa tuhlataksesi rahat hullutteluusi, niin luuletko olevasi oikeutettu kuolettamaan minut tähän yksinäisyyteen. Se ei riitä sinulle, että itse olet perikadon partaalla. Sinä viet minut mukanasi! Koko nuoruuteni sinä turmelet... Onhan minullakin toki oikeus elää, mutta sinä... sinä... Ja mitä on kaikesta hyötyä... Et ole enää järjissäsikään.

Ensin ei insinööri Ståhl tahtonut malttaa kääntää silmiään koeputkestaan. Mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen avuton ilme, ja hän nosti päänsä. Hän oli aivan kuin lapsi, sen huomasin usein myöhemminkin; keksiminen oli hänen intohimonsa, siihen kohdistui hänen neronsa, mutta jokapäiväisissä elämän kysymyksissä hän oli saamaton. Hän hätääntyi, tapaili sanoja, mutta koetti kuitenkin lohduttaa sisartaan.

-- Älähän nyt, Salme, älähän nyt taas kiivaile... Häiritset minua suotta. Koettaisit hiukan odottaa. Olenhan sanonut, että minulla on hyviä toiveita.

-- Toiveita, toiveita! On nekin toiveita... sotilaan pojalla... Ja mitä olet saanut aikaan kymmenenä vuotena! Perikatoon meidät molemmat... Jos sinulla olisi kunniantuntoa, niin häpeäisit, häpeäisit isää, jonka perinnön annoit vieraalle, ja minua... niin, minua.

-- Mutta, hyvä Jumala, millä minä saatoin maksaa isäni velat? Olehan järkevä. Tila oli myötävä, ymmärrät sen kyllä... Aina sinä kiivastut. Koetanhan minä parastani, sen kyllä tiedät...

-- Koetat! Hahahaa! Keittojasi sinä keittelet ja tarkastelet putkiasi rinta kumarassa. Siinä sitä urhoollisuutta kysytään, soturin poika... Ja sisar käy rääsyissä...

Einarin kasvoilla sävähti pahaa-ennustava puna. Hän hengitti raskaasti.

-- Vaiti!... Pidänkö minä sinua vankinani... Mene... Eihän sinulta puutu minne mennä. Entäs paroni, omistaa puoli miljoonaa... Ei kelpaa... et rakasta... Noo, urhoollinen, etkö hallitse tunteitasi... Hän ei kiellä sinulta helyjä, joita himoitset...

Muistan, kuinka Salme kalpeni, peräytyi askeleen, ja kasvonsa ilmasivat ihmettelyä ja kauhua. -- Väristys kulki läpi ruumiini. Siitä saakka olen ollut hänen orjansa.

-- Noo, jos olen liikaa, niin... -- puhui hän vavahtelevin äänin. -- Mutta ylpeyteni, tiedä se, ylpeyteni... Ennemmin vaikka mitä, mutta sitä sinä et ymmärrä. -- Sitten oli hän kauan aikaa hiljaa, povi riehuvana, taistellen kyyneleitään vastaan. Vihdoin hän jatkoi:

-- Kuinka sinä saatat... sanoakaan... oma veljeni. -- Ja äkkiä, polkien jalkaa, silmät salamoivina: -- Uskalsit!

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä tämä kaikki hyödyttää... Anna anteeksi, Salme, tiedäthän, että rakastan sinua... Minkä minä voin, minkä minä voin... Rauhotuhan, Salme, odota hiukan vielä. Voi, jospa sinä luottaisit minuun, jospa voisin selittää. Minulla on niin suuret toiveet... juuri nyt. Mutta et sinä ymmärrä... teet työnikin mahdottomaksi.

Ja minä näin veljen, joka oli toistakymmentä vuotta sisartaan vanhempi, purskahtavan itkuun. Salme nauroi hermostuneesti, hyväili veljensä hiuksia, ravisti päätänsä huuliaan purren, kyynelten pyrkiessä esille. Sitten hän poistui.

Kuten sanoin, siitä asti olen ollut hänen orjansa, jokaisen hetkeni elänyt vain hänen kauttaan. Mutta hän ei ollut minua näkevinäänkään, ja läsnäolonikin tuntui olevan hänelle jollain tavoin alentavaa ja kiusaavaa. Ei hän sentään loukannut minua; ehkäpä se ei kannattanut hänen mielestään. Tein kaikkeni kiinnittääkseni hänen huomionsa itseeni, olin kärsivällinen ja annoin ajan kulua. Tottelin hänen veljeänsä kuin jumalaa vain hänen tähtensä. Mutta mitä se auttoi!

Vihdoin saattoi huono menestykseni minut raivoon. Ujouteni katosi täydelleen, tulin pahaksi, ja itsetietoisesti tein ilkeyksiä. Kerran pysähdyin vartavasten portaitten eteen, kun Salme tuli ulos, ja katsoin häntä julkeasti suoraan kasvoihin, käännyinpä vielä hänen jälkeensäkin. Näin hänen punastuvan hiusmartoon asti, ja hänen käyntinsä tuli ikäänkuin ylpeämmäksi.

Toiste asetuin siten, että hän avatessaan löi ovella otsaani. Kasvot tummina meni hän ohitseni, sanaakaan virkkamatta tai edes katsahtamatta. Mutta veljelleen hän huusi tarpeettoman äänekkäästi ja pilkallisesti:

-- Tiedäpäs! Seppäsi, vai mikä hän lienee, tölmäsi ovessa vastaani eikä pyytänyt edes anteeksi.

Niin, seppä olin hänelle, nokinaama saakeli... no hyvä, no hyvä! Minulla ei ollut enää mitään toivoa.

Paroni kävi toisinaan, ja minua harmitti nähdä, kuinka Salme hänelle kiemaili. Hitto vieköön, olihan paroni komea mies, tuskin neljääkymmentä, laihakas tosin ja kalju, mutta vähät siitä. Miksei tyttö siis ottanut häntä? Tai ajanut ulos ovesta?

Tuli suvi, onneksi. Ja niin täytyi käydä, siihen johti raivoni: tunnustin Salmelle rakkauteni äkkiarvaamatta, jo edeltäpäin toivottomana. Hän hämmästyi, mutta en saata muistaa hänestä muuta kuin silmien viiltävän ilmeen; niin hän minut sokaisi.

-- Te loukkaatte minua, huohotti hän.

Jotain tällaista olin odottanutkin, mutta sentään masennuin tyyten.

-- Se oli tarkotukseni, jos haluatte tietää, sanoin vaivoin, kääntyen ympäri ja poistuen. Ponnistin voimani ihan äärimmilleen. Ja kuitenkin, muutaman minuutin kuluttua, kun hän oli kävellyt etemmäs metsään, riensin hänen jälkeensä ja heittäysin kasvoilleni hänen jalkoihinsa.

-- Olette sairas, sanoi hän, luullakseni hellemmällä äänellä. Sitten, pitkän ajan kuluttua, hän jatkoi:

-- Annan anteeksi tällä kertaa, sillä olette sairas. No, lähtekäähän. -- Ja hän kääntyi pois.

Näin sattui useammin. Hän ei suuttunut minuun, vaikka sanoin häntä rakastavani. Hän ei erikoisemmin pilkannutkaan minua, vaan jätti minut säännöllisesti yksikseni. Mutta kerran, kun puhuin paljon, kiihkeitä, sekavia sanoja, hän nauroi vasten kasvojani ja lähti raivosta kalpeana. Siinä oli minulle kylliksi. Jouduin epätoivoon ja masennuin niin täydellisesti, että osasin olla häntä vaivaamatta.

Muuten oli elämäni surkeata. Einar oli aivan hulluna, ponnisteli yöt ja päivät. Hänellä oli joitakin kemiallisia vehkeitä, ja kun en niitä ymmärtänyt enkä osannut auttaa häntä, sain olla aivan jouten. Tupakoin ja viheltelin ikävissäni ja harhailin metsissä. Aika tuntui pitkältä. -- Salme näytti säälivän ja pelkäävän veljeään. Huomasin, että häntä halutti kysyä minulta jotakin, mutta ei saanut sitä tehdyksi. Päätin olla ylpeätä poikaa, en ollut tietävinäni.

Mutta eräänä päivänä hän tuli suoraan luokseni, otsa rypyssä, häpeissään ja hermostuneena.

-- Suuria sanoja teillä kyllä on, mutta saamaton olette. Tekisitte jotain... Niin, älkää teeskennelkö. Tiedätte kyllä, ettei veljeni sitä kauan kestä.

-- Nöyrin palvelijanne, armollinen neiti.

-- Ette edes tahdokaan, ette välitä. Mutta hänhän tulee... Te hymyilette. Asia ei teitä liikuta... No niin. Mitä te sitten täällä teette päivät päästään? Saattehan te palkkanne.

-- Joko saan, kiitän nöyrimmästi.

-- Mitä?... Hän tajusi nopeasti, punastui, tuli hämilleen. Sitten hän nakkasi päänsä pystyyn, loi minuun salamoivat silmänsä ja lähti. Riensin hänen jälkeensä.

-- Antakaa minulle anteeksi. En tiedä enää mitä teen, niin teitä rakastan... Sanokaa siis mitä tahdotte. Mistä te syytätte minua? En ymmärrä mitään; joko hän luo jotain ihmeellistä... tai sitten...

Salme jätti minut vastaamatta.

Mitä saatoinkaan tehdä? Olin tuskan vallassa ja aivan neuvoton. Ja Einar tuli yhä mahdottomammaksi. Hän nukkui tuskin ollenkaan, laihtui, silmät hehkuivat syvällä päässä, hän ei juuri syönytkään. Ja alituisesti hän soimasi minua, vaikkei minulla ollut mitään työtä. Aivan suotta hän purki kiukkuaan, mutta minä ymmärsin häntä ja kestin helposti. Hänen kätensä olivat syöpyneet kuin radium-kokeilijan, niin että luu paistoi sormista.

Aika kävi minulle pitkäksi. Omin lupini aloin puuhailla erään hänen keksintönsä kanssa, jota hän nimitti sähköturbiiniksi, mielestäni kuitenkin aivan väärin. Pidin konetta hänen nerokkaimpana luomanaan, vaikkei sillä ollutkaan sanottavaa käytännöllistä merkitystä huonon tehonsa takia. Olin varma, että hän liian nopeasti oli suunnitellut konstruktiivisen puolen -- sehän oli hänen tapojaan, itse perusajatus kun oli hänelle kaikki kaikessa -- ja ryhdyin miettimään korjauksia. Innostuin ja rintani paisui. Olinko siis todellakin niin saamaton kuin Salme oletti, annas katsoa? Ja pitkiksi ajoiksi pakotin ajatukseni yksinomaan koneen piiriin. Väistin Salmea enkä luonut häneen silmäystäkään. Se kai nöyryytti ja loukkasi häntä. Hän olisi kai tahtonut, että alituisesti olisin ryöminyt hänen jaloissaan. Sillä miksipä hän muuten olisi tullut luokseni niin epäröiden.

-- Te olette suuttunut, sanoi hän. -- Haudotte jotain mielessänne... Olen ehkä loukannut teitä?

-- Neiti suvaitsee olettaa.

-- Älkää ylpeilkö. Ette täällä ole minun tahdostani... No niin. Minulle on kaikki yhdentekevää -- aivan yhdentekevää. Tottakai ymmärrätte?

-- Ymmärrän... Onhan paroni komea mies ja niin rikas.

Hän peräytyi. Hänen vihansa kauneus häikäisi minut, mutta muistan kuitenkin hänen huulensa, jotka vavahtelivat niin, että sanat pääsivät vaivoin esille.

-- Te... te tiedätte... Ja te kehtaatte, uskallatte!

Miksei hän nyt tapansa mukaan poistunut? Miksi hän jäi eteeni niin pingotetun ja viimeisiään taistelevan näköisenä, että joka hetki luulin hänen voimainsa pettävän. Jospa minulla olisikin ollut sydäntä siinä musertaa hänet pelkällä sanalla, inhottavalla loukkauksella! Mutta enhän silloin olisikaan ollut hänen orjansa.

-- Itsehän ette hyväksy mitään, hyvä neiti. Herra armahtakoon, en edes kelpaa kiusattavaksenne... mitä sitten tahdotte? Rakastan teitä niin, että viittauksestanne otan itseni hengiltä, mutta se ei merkitse teille mitään...

Ja minä puhuin kauan, huohottaen, yhä enemmän ja enemmän kiihtyen, hulluna tuskasta. En muista hänen ilmettään, mutta sensijaan valon, joka levisi hänen kasvoilleen.

-- No niin. Taaskin niitä sanojanne... Mutta tarkotattehan te hyvää ja minä voin luottaa teihin... Katsokaas, huomenna tulee paroni. Saatte laittaa veneen kuntoon souturetkeä varten... Älkää nyt taas loukkaantuko. Jos raivostutte, en voi ottaa teitä mukaan. Silloin saatte syyttää itseänne... Ymmärrättehän?

-- No hyvä. En raivostu. Miksi suotta? Olkaa vakuutettu, että täytän tahtonne.

En ollut hänelle niin mitään. Soutajaksi tuskin kelpasin... Voitonriemussaanko hän siinä tarkkasi ilmettäni? Miksei hän lähtenyt?

-- Levitän takkini veneenpohjalle, jos alennutte sille astumaan, huusin poissa suunniltani.

Hänen kasvonsa kovenivat, mutta hän meni menojaan.

Souturetki epäonnistui. Tuuli huimasti. Inhosin paronia. Hän puhui kimakalla äänellä ja oli selvästi peloissaan, vaikka koetti sitä peitellä. Luultavasti kiusalla oli Salme lähtenytkin. Minua käskettiin soutamaan vastarannalle, eräälle kalliolle.

Salme mielisteli paronia kuin uhalla, ja kun paroni oli pelkonsa takia hieman kömpelö, näytti se häntä huvittavan. Vaahtoa roiskui yli laitojen. Minua ei huomattukaan, soutupoikaa. Salme tosin teki minulle ohimennen kysymyksen, mutta puhui jo paronin kanssa, ennenkuin ehdin vastata. Tulin huonolle tuulelle. Ja yhtäkkiä, aivan suotta, ollakseni vain jotakin, rupesin laulamaan täyttä kurkkua.

-- Mitä te nyt! Johan tuulikin häiritsee keskusteluamme, huusi Salme vihaisesti, silmät tuikeina. Paroni loi häneen hämmästyneen katseen. Syntyi pitkä äänettömyys. Sousin voimieni takaa, tuijottaen eteeni. Luulen kasvojeni ilmaisseen liikutukseni.

Salme näytti jo katuvan sanojaan, häntä kai harmitti oma hillittömyytensä, paronin vuoksi.

-- Jos niin haluatte, niin kertokaa ennemmin jotakin... Niin. Annan teille luvan... No, mitä odotatte? -- Salme oli avuttoman näköinen. Äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän näin tuli sanoneeksi.

Paroni joutui ymmälle, unohti itsensä ja paljasti pelkonsa tarttumalla molemmin käsin veneenlaitoihin. Katselin häntä nautinnolla. Sitten, yhtäkkiä, saadakseni hänen kirkaisemaan, heittäysin veneen reunalle juodakseni aallokosta. Takkini kastui. Veneeseen syöksähti vettä. -- Ilokseni huomasin Salmenkin pelästyneen.

Ja sitten alotin, kovalla äänellä ja nopeassa tahdissa:

-- Suokaa anteeksi. Täytyi ensin kostuttaa kieltä. Mikä vahinko, ettemme olleet merellä, suolainen vesi tekee niin pirteäksi. Arvoisa herrasväki ei ehkä usko. Täytynee sitten vakuuttaa, että olen juonut kyyneleitäkin. Nähkääs kaupungissa, eräänä iltana, muuan nuori tyttö itki portaissa, joita kuljin asuntooni. "Älkäähän itke, kaunis neiti", sanoin hänelle, mutta hän käänsi minulle selkänsä. "Herra armahtakoon, älkää ainakaan anna kyyneltenne vuotaa hukkaan", jatkoin minä. "En ole syönyt mitään kolmeen päivään, mutta nyt sain varastetuksi leivänpalan. Olkaa ystävällinen, kostuttakaa se kyyneleillänne, minä rukoilen." Hän lakkasi itkemästä, tuijotti minuun, pitäen minua luultavasti hulluna. Tempasin nenäliinan hänen kädestään ja suutelin sitä lukemattomat kerrat -- no, enkö silloin juonut hänen kyyneleitään, arvoisa herrasväki? Hän otti hopearahan ja tarjosi sitä minulle. "Paljon kiitoksia, en ole kerjäläinen, vaan ylioppilas, civis academicus, comprenez-vous, mademoiselle, haben Sie verstanden?..."

-- Puhutte mauttomuuksia, valehtelette... olette aivan mahdoton... Ettekä edes soudakaan, tällä tavoin emme pääse minnekään.

Salme oli synkkä ja hermostunut, paroni pelosta ja hämmästyksestä kalpea.

Enkö souda? ajattelin itsekseni. Koko ajan olin kiskonut voimieni takaa, mutta vastalaitaan ei vene tietenkään voinut lentää. Purin hammasta ja ponnistin viimeiseni.

Maihin päästyämme en lähtenyt heidän kanssaan. Olin loukkaantunut, minua kohdeltiin huonommin kuin tavallista soutajaa. Siispä jäinkin veneen luo, heittäytyen hengästyneenä ruohikkoon, tuulen kuivatessa otsaani. Teinkö heille mieleen vai harmittiko heitä, sitä en osaa sanoa. Salme ei edes katsahtanut minuun, mutta näin punan kohoavan hänen niskaansa, kun paroni tarjosi hänelle käsivartensa. Olin itsetietoinen kuin paholainen, viheltelin, polttelin, oudon levottomuuden vaivatessa sydäntäni. Aika poika!

Sitä suurempi vaan oli nöyryytykseni, kun he palasivat. Salme karkasi luokseni silmät vihasta säkenöivinä.

-- Te olette mahdoton, mahdoton! Miksi päästitte veneen?... Saamme nyt kävellä puoli penikulmaa.

Olin ihmeissäni. Tuuli oli huomaamattani kiskonut veneen irti rannasta. Se meni jo kaukana, Jumalan nimessä.