Part 2

Ouru oli itse tästä tietoinen, ja minä käsitän mitä hän kärsi. Syvällä sydämessään hänellä oli rikkaus, joka kuohui, pyrki esille, tahtoi päästä oikeuksiinsa. Kuluttava tuli poltti hänen sielussaan, eikä hän voinut siitä vapautua. Hän tiesi olevansa taiteilija, eikä kuitenkaan saattanut sitä olla. Hänellä oli taiteilijan kiihkeä himo etsiä ilmaisumuotoa sisimmälleen, antaa, tuhlata, mutta tuota himoa ei hän koskaan voinut tyydyttää, ja hän ymmärsi sen. Kuinka vähäpätöiseltä ja arvottomalta kaikki muu hänestä tuntuikaan. Konserttinsa jälkeen, konsertin, joka oli hänen viimeisensä, tahtoi hän epätoivossaan heittää kaiken, rakkautensa, onnensa, koko elämänsä, ja olla yksin pyhän tuskansa kanssa. --

Myöhemmin sain kuulla hänen liittyneen erääseen orkesteriin, mutta saaneen ennen pitkää eron epävakaisen elämänsä takia. -- Ja nythän hänet näit.

Okura.

Tohtori laski pois kirjan, jota oli hajamielisenä selaillut.

Pienellä bambupöydällä hänen vieressään oli hujan hajan japanilaisia runoteoksia ja koriste-esineitä. Hän pani paperossinsa saviseen, taidokkaasti tehtyyn tuhkakuppiin, otti käteensä hienon, lakeeratun kultarasian, jonka pohjaan kuuluisan Shibata Zeshin nimi oli kaiverrettu, potkaisi keinutuolinsa liikkeeseen ja kysyi raukealla, pehmeällä äänellään:

-- Mitä arvelet, Laura? Tuossa kirjassaan Octave Feuillet väittää aviomiehen aina tuntevan suurta mielenkiintoa sitä henkilöä kohtaan, jota hänen vaimonsa rakastaa. Minusta... No niin, mutta mitä arvelet?

Tohtori loi harmaat, lempeät silmänsä tyttöön, joka istui sohvalla koruompelus sylissään. Hänen sanansa tuntuivat ikäänkuin hukkuvan suuren salin hämärään hiljaisuuteen. Laura ei liikahtanut, eikä ilmekään hänen kasvoillaan muuttunut. Hän oli lopettanut ompelun ja tuijotti uneksien suoraan eteensä.

-- En tiedä, ystäväni... Kuinka minä tietäisin, vastasi hän.

Tohtorista tuntui, kuin olisi tuon hiljaisen äänen värinässä piillyt kipeä, hetkellinen, alkusyystään tiedoton kaipaus. Eikä ihmekään. Olivathan he niin kauan vaieten istuneet salissa, joka hitaasti hämärtyi. Avoimesta ikkunasta leyhyi kesäillan leppeä, tuoksujen kyllästämä henkäys, joka uuvutti ja tuuditti unelmiin.

-- Todellakin, olin unohtaa. Mehän olemme vasta kihloissa, naurahti tohtori väsyneesti.

Vieno hymy väikkyi Lauran huulilla, mutta uneksumus ei väistynyt hänen katseestaan. Onni tulvi tohtorin sydämeen, tuo hymy oli aina häntä miellyttänyt. Ensi kerran Lauran tavatessaan oli hän tuon hymyn johdosta luullut, että tytöllä oli huonot hampaat, joita hän koetti peittää, mutta nauraessa oli ihana hammasrivi paljastunut ja vaikuttanut kuin ilmestys. -- Tohtorin katse hyväili Lauraa. Hän rakasti morsiantaan kuin unelmaa tai enkeliä, viileästi ja puhtaasti. Hänessä heräsi halu suudella tuota kirkasta otsaa, vaaleita, silkkisiä kutreja, kättä, joka oli ihana kuin madonnan. Mutta Laura oli niin haaveissaan, eikä tohtori hennonut häiritä häntä. Kas, tytön kasvoillahan värit vaihtelivat vain mielikuvien vaikutuksesta, sielukkaiden silmien loiste syveni ja himmeni vuoroin, hengitys tiheni ja tyyntyi.

Hämärä taajeni. Tohtori pani kätensä ristiin niskan taakse ja heittäysi rennosti selkäkenoon... Pronssimaljakoissa nuokkui tulpaaneja ja astereita, ja tummanpunaiset ruusunnuput riippuivat putoamaisillaan yli reunojen. Ulkoa tulevat tuulahdukset viilenivät vähitellen; lintujen liverrys vaimeni.

Suuri Marujama Okion taulu, joka niin ihmeellisellä tavalla oli saattanut vangita kankaalle elävän elämän ja liikkeen vaikutuksen, kävi yhä epäselvemmäksi, ja Kiosain kaksi aaveenkuvaa näyttivät muuttuvan todellisiksi, pelottaviksi ja pyrkivän pois kehyksistään. Suuresta, kultapuitteisesta peilistä kuvastihe avonainen ikkuna ja mäenrinne, jolla kasvoi tähtimäinen tuijaryhmä; alempana kiersi lehtikuja; puiden latvojen yli näkyi järveä, jonka pinnalla tuskin huomattavat virit kimmelsivät kuin hopeasade, ja sivummalla oleva metsä, jonka yllä iltaruskon punainen juova hitaasti vaaleni, heijastui ensin avonaisen ikkunan ruudusta peiliin ja siitä hämäränä tohtorin silmään.

Miten rauhottavaa kaikki oli, miten tuudittavaa, unen kaltaista. Hämärä yhä tiheni, ja tohtorin mieliala muuttui yhä pehmeämmäksi. Mielikuvitus alkoi punoa kirjavaa rihmaansa. Laura tuntui siirtyvän etäämmälle ja haipuvan utukuvaksi salaperäisen pimeyden syliin...

Hiljainen sävel helähti... Kuului muutamia sointuja. Sitten alkoi yksitoikkoinen soitto väristä ilmassa. Se oli alakuloista, valittavaa, omituista. Tohtori hämmästyi. Mitään tällaista ei hän koskaan ollut kuullut.

-- Mitä se on? Kuka soittaa? kysyi hän.

-- Okura, setäni japanilainen palvelija, soittaa "kotoa".

Syntyi äänettömyys. Vain koto yksitoikkoisesti helisi... Kaikki tuntui olevan lumouksen vallassa. Hetket hiipivät ohi huomaamatta.

Vihdoin sanoi tohtori:

-- Laura, en tiedä, ehkä se tuntuu sinusta epämiehekkäältä, mutta haluaisin sanoa kuten Jeanne "Sylvestre Bonnardin rikoksessa": Olen niin onnellinen, mutta tahtoisin itkeä.

Tohtorin heikko, värähtelevä ääni ilmasi hänen liikutuksensa.

Lauran syvät silmät kiintyivät häneen ja samenivat kosteiksi. Hän ei vastannut. Kuului vain koton helinä.

Yhtäkkiä Laura nousi ja riensi sulhasensa luo. Hän kietoi kätensä tohtorin kaulaan ja puheli hellästi.

-- Olen ollut sinulle epäkohtelias, mutta hämärän hetki on niin kummallinen. Tuskin muistinkaan, että ensi kertaa olet setäni maatilalla. Minun olisi kai pitänyt näyttää sinulle ympäristöä ja kertoa jotakin, mutta istuinkin vain mykkänä ja antausin tyhmille haaveilleni. Ethän sinä pahoillasi ole?

-- Rakas ystävä. Olen itsekin ollut kuin unessa. Täällä on kaikki niin kaunista, niin omituista, niin japanilaista. Tahtoisin mielelläni tutustua setääsi lähemmin. Sinä et koskaan edes kerro hänestä.

-- Mitä minä osaisin kertoa, hänhän on sellainen salaperäinen. Kulkenut paljon, etenkin Japanissa ja Kiinassa, mutta senhän jo tiedät... Oh, mutta odotapas! Annan Okuran tuoda meille sakeeta, koska japanilaisuus sinua niin miellyttää.

Ja Laura soitti innostuneena kelloa.

-- Sakeeta! Mitä se on, en ole kuullutkaan?

-- Riissistä valmistettua juomaa... Saat sitten nähdä. Pidät siitä varmasti, se sisältää alkoholiakin.

Ovi aukeni miltei kuulumattomasti, ja pieni mies pujahti sisään kuin varjo. Hänen yllään oli sinisestä silkistä tehty laajahihainen viitta, kimono, joka oli kiinnitetty silkkivyöllä miehustan kohdalta, mutta siroissa jaloissa oli kiiltävät, pehmeät puolikengät. Hänen kasvonsa olivat soikeat, keltaisen kalpeat, tukkansa tumma ja mustat silmänsä hieman vinot. Suurehko ja intohimoinen, mutta silti kaunis suu ei ollut sinertävä, kuten japanilaisilla yleensä, vaan päinvastoin silmäänpistävän punainen, sillä Okuran isä oli europalainen.

Hän pysähtyi ovensuuhun, seisoi hetken aivan hiljaa, ja sekunnin ajan mustat silmät tuijottivat tohtoriin. Sitten, äkkiä, hän koukisti käsivartensa kohottaen suoristetut kämmenensä olkapäiden tasalle, teki nopeasti syvän kumarruksen, viipyi hetkisen kumartuneessa asennossaan ja suoristausi sitten, jääden odottamaan.

Tohtori hätkähti. Vaikka pienen miehen kasvot olivat kuin kiveen veistetyt, niin mustissa silmissä oli hän nähnyt salaman välähtävän. Uteliaana, kummallisen tunteen vallassa hän tarkasteli palvelijaa.

-- Okura, tuokaa meille sakeeta, määräsi Laura.

Jälleen sama syvä, äkkinäinen kumarrus. Ja pieni mies poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

-- Kuinka omituinen mies, sanoi tohtori hämmästyneenä. -- Enpä tiedä ovatko hänen kasvonsa kauniit, mutta voimakkaat ne ovat ja mielenkiintoiset. Millaiset silmät! Hänen suunsahan on kuin veressä.

-- Minusta hän on hirveä. Olen häntä hieman pelännyt. Hänen kasvonsa eivät koskaan ilmaise mitään, ainoastaan silmissä on eloa. En käsitä minkätähden setä on häneen niin kiintynyt. Hän onkin enemmän setäni toveri kuin palvelija. Ellei toinen palvelija olisi sedän mukana matkalla, niin tuskin olisit saanut häntä nähdäkään.

Ovi aukeni jälleen. Pieni mies laski pöydälle tarjottimen, jolla höyrysi kaksi japanilaista kuppia. Hän otti pienen, tulenkestävästä savesta tehdyn, hehkuvia hiiliä sisältävän laatikon ja asetti sen tohtorin viereen. Laatikon reunaa vasten hän pani pystyyn piipun, jonka sormenvahvuinen pesä oli täytetty tupakalla. Hän toimi kuin aave. Ei kuulunut pienintäkään kolahdusta, ei edes askelten ääntä. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken suorana. Sitten hän taas teki tuon nopean, syvän kumarruksensa ja poistui. -- Jälleen oli tohtori nähnyt salaman mustissa silmissä.

-- Minä kyselen jotain hänen kotimaastaan, sanoi tohtori sytyttäessään hiilellä piippua.

Laura vavahti aiheettomasti ja loi hätääntyneen katseen rakastettuunsa.

-- Älä... Ei hän pidä siitä... Sitäpaitsi ei hän tänne enää tulekaan.

Lauran ääni petti hiukan. Tohtori tuli aivan kalpeaksi, ymmärtämättä ollenkaan minkä vuoksi.

Laura huomasi sen, mutta ei kysynyt mitään.

* * * * *

Laura saattoi tohtoria pitkin lehtikujaa, jonka alapäässä automobiili odotti. He astelivat hitaasti, äänettöminä, käsi kädessä. Alakuloinen tuntu oli jälleen heidät vallannut.

-- Sinä menet ja jätät minut tänne ikävään, sanoi Laura vihdoin.

-- Minun täytyy, rakkaani... Ja täällähän on niin kaunista. Elät kuin satuprinsessa. Tokko minua muistatkaan.

Tohtori kiersi käsivartensa Lauran vyötäisille ja suuteli hänen otsaansa viilein huulin.

-- Vielä jokunen viikko, Laura. Sitten ei meidän tarvitse enää erota...

Automobiili puhkui jo heidän edessään. Tohtori ojensi kätensä. Laura, hengitti raskaasti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi:

-- Älä lähde... Minua niin ahdistaa...

Tohtori naurahti, mutta hänen huulensa nytkähtelivät eikä hän voinut vastata. Hätäisesti puristi hän rakastettunsa kättä, heilautti hattuaan, hyppäsi autoon ja oli tuossa tuokiossa kadonnut. Laura seisoi liikkumattomana, silmät puoliummessa, ja kuunteli siksi kunnes koneen humu tyyten vaimeni. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään kaipaus mielessä.

Miten ihmeellinen yö; lehtikään ei liikahtanut. Keveä auer leijaili yli järven, jonka tyynellä pinnalla kalat parveilivat. Etäältä yksinäinen karjankellon kalahdus kiiri arastellen korvaan. Leukoijain, narsissien ja hyasinttien tuoksu huumasi ja virkisti.

Laura poikkesi puutarhan käytävälle. Satainen joukko tulpaaneja uneksi hänen ympärillään. Hän pysähtyi suuren poppelin juurelle, haaveisiin vajonneena, katse kiintyneenä metsänreunaan. Pohjoisella taivaalla viipyi vielä heikko, punertava kajastus.

Kuului kahinaa lumimarjapensastosta... Käytävän hiekka rasahti. Ja yhtäkkiä seisoi Okura Lauran edessä, silmät palavina kuin hiilet, kasvoilla outo kalpeus. Hän kumartui nopeasti, kohottaen kämmenensä olkapäiden tasalle, ja jäi siihen asentoon kuin armonosotusta anoen. Laura säikähti. Hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä ja jalat tuntuivat juurtuvan maahan. Turhaan hän hapuili sanoja. Epämääräinen pelko puistatti häntä.

Okura heittäytyi polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kuin mielipuoli. Hänen huulensa polttivat kuin tulinen rauta.

-- Valtiatar, valtiatar, kuiskasi hän intohimosta vavahtelevin äänin. Ja uudelleen sateli suudelmia Lauran kädelle.

Lauraa huumasi. Outo ahdistus piti häntä kahleissaan. Inho, suunnaton kauhu lamauttivat kaikki hänen voimansa. Vihdoin tointui hän sen verran, että sai temmatuksi pois kätensä. Silmät leimuavina, ääni vihasta heikkona ja vavahtelevana, sanoi hän vaivoin:

-- Pois!... Pois!

Okura kimmahti jaloilleen, peräytyi pari askelta, väristen kuin jousi, joka on viimeisilleen pingotettu. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, mutta liikkumattomat kuin veistokuvan. Vain silmät hehkuivat, uhmaten ja anoen. Nopeasti hän kumarsi maahan saakka ja katosi äänettömästi kuin varjo.

Huohottaen, käsin sykkivää sydäntään pusertaen, Laura nojautui puunrunkoa vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Synkkä pelko patoutui hänen mieleensä. Ponnistaen kaikkensa hän riensi sisään kuin pakeneva ja väänsi ovensa lukkoon.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Lauran tuskallista olla. Häntä pelotti poistua huoneestaan, eikä hän uskaltanut soittaa palvelijaa, kun jotakin tarvitsi. Toisinaan oli hän vähällä lähteä kaupunkiin.

Mutta Okura ei edes näyttäytynyt; tuntui siltä, kuin hän olisi kadonnut talosta. Vasta hämärissä kuului koton helinä hänen huoneestaan. Kuitenkin illalla, kun Laura istui salissa kirja helmassa, Okura astui sisään. Hän kumarsi ja jäi seisomaan liikkumattomana, katse maassa. Laura kävi kalpeaksi ja värisi.

-- En tahdo mitään tänään, sai hän tuskin sanotuksi.

Okura kumarsi, kääntyi ja meni.

Eikä mitään tapahtunut seuraavinakaan päivinä. Laura rauhottui. Hän odotti joka hetki setäänsä palaavaksi. Itsekseen oli hän jo päättänyt olla ilmaisematta hänelle salaisuutta.

Mutta eräänä iltana, kun Laura nousi yläkertaan, makuukamariinsa, kuuli hän outoa kuisketta. Vastapäätä hänen kammiotaan, leveän käytävän toisella puolen, oli n.s. japanilainen huone, jonka hänen setänsä oli Okuran avulla järjestänyt täysin japanilaiseen tapaan. Siellä ei ollut mitään huonekaluja. Lattia oli tiiviiden kaislamattojen peittämä, pöytiä ja tuoleja ei ollut laisinkaan, ja vuoteen tehtävää toimitti paksu, vanulla sisustettu matto, jonka vieressä oli hiiliastia ja kaunis japanilainen lamppu. Seinillä, jotka olivat tehdyt paperisista shoji-levyistä, riippui pari taulua ja kuuluisan Sada Jakkon muotokuva. Ulkokäytävästä erotti huoneen amado, siirrettävä puu-ovi.

Laura näki amadon olevan hiukan syrjässä ja heikon valon loistavan rakosesta. Hän pysähtyi ovensa eteen, jäi kuuntelemaan sykkivin sydämin... Jälleen, aivan selvästi, kuuli hän kuiskattavan nimeään, monta kertaa. Hän vavahti, jäi seisomaan kuin maahan naulittuna. Ja uudestaan, yhä uudestaan merkillinen, intohimoinen ääni kutsui häntä. Sitten tuli hiljaista, aivan hiljaista. Hetkiä kului. Laura kuuli oman sydämensä tiheän sykkeen, mutta oli kuin lumottuna, seisoen voimattomana ja vavisten paikallaan. Kylmiä väreitä kiiri läpi hänen ruumiinsa, mutta häntä pelotti niin, ettei hän uskaltanut avata oveaan ja mennä huoneeseensa... Sitten taas, hiljemmin, kuiskattiin hänen nimeään. Lauraa huumasi; outo voima otti hänet valtaansa, vangikseen. Hän tuskin oli tietoinen teostaan hiipiessään yli käytävän. Hän kurkisti sisään raosta... Lattialla, vanumatolla, makasi Okura, nähtävästi nukuksissa. Hänen vieressään paloi japanilainen lamppu, jonka kirjava varjostin loi kummallisia kuvioita hänen kasvoilleen. Lampun lähellä oli pieni, taidokkaasti tehty rasia, kansi avattuna. Jotain vihreätä oli rasiassa. Laura tiesi sen olevan hashista, jota hänen setänsä käytti.

Valtiatar... Valtiatar, kuului taaskin käheä kuiskaus. Kuin näkymättömän käden vetämänä Laura astui sisään pysähtyen vuoteen viereen. Okura vääntelihe matolla kuin käärme. Hänen kimononsa oli solahtanut alas, ja paidan raosta näkyi osa ruskeata rintaa. Hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kellertävät, verettömät huulet värisivät kuin lehdet, musta tukka riippui hajanaisena hikiselle otsalle, silmät olivat puoliummessa ja niissä kiilsi ääretön hekuma, tuska ja autuus. Hän huohotti, kiristeli hampaitaan, kädet puristuivat nyrkkiin ja vapisivat kuin kouristuksessa. Vääristynyt, hirveä hymy levisi yli hänen kasvojensa. Koko maailman saasta, hekuma, ja intohimo ja intohimon voima liikahti hänen ilmeessään...

Laura oli kalmankalpea. Hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan luuli joka hetki vaipuvansa maahan. Mutta vielä oli hänellä tahtoa. Hän kokosi voimansa, riistäysi kuin väkivoimalla kauhean lumouksen vallasta ja syöksyi huoneeseensa.

Miltei koko yön hän valvoi, sairaana, kummallisen tuskan vaivaamana. Väliin hän itki kuin lapsi, toisinaan kauhu vei veren hänen kasvoiltaan, ja kun hän hetkittäin vaipui horrokseen, oli äskeinen näky jälleen hänen edessään. Vasta aamun sarastaessa hän nukahti, kyynelten noruessa suljettujen luomien välistä.

* * * * *

-- Sinun setäsi on älykäs ja sangen omituinen mies, sanoi tohtori kävellessään Lauran kanssa puistossa. -- Ensimältä tuntui hän minusta hieman töykeältä, mutta ei nyt enää. Ymmärrän hyvin, että saatat häntä niin rakastaa. Mutta tiedätkö, sinä voisit koettaa saada häntä luopumaa opiumista. Hänen kasvoillaankin on jo turmeluksen leima.

-- Minä? vastasi Laura hiljaa, kohottaen kulmakarvojaan ja pudistaen päätään. -- Ei häneen voi vaikuttaa. Minä kaikkein vähimmin.

-- Ehkä olet oikeassa, sanoi tohtori miettiväisenä. -- Mutta sivumennen sanoen, näitkö Okuran? Luulenpa tosiaan, että hän on hieman kammottava. Hänen silmänsä pistävät kuin tikarit.

Laura koetti hymyillä eikä vastannut. Syntyi äänettömyys.

He kävelivät edestakaisin tulpaanien reunustamaa käytävää. Tuli hämärä. Joku kalpea tähti syttyi vielä valoisalle taivaalle. Tuuli oli tyyntynyt. Kaste sirotteli helmiään kukkien lehdille.

Tohtori puhui paljon, mutta sai katkonaisia lauseita, usein vain päännyökkäyksen vastaukseksi. Laura näytti uneksivan. Hänen kasvoillaan oli hempeä, sielukas ilme.

-- Sinä olet muuttunut viime aikoina, Laura. Olet tullut niin hiljaiseksi. Aina sinä uneksit.

Laura hymyili kaunista hymyään, ja hetkeksi hänen raukeat silmänsä kiintyivät tohtoriin.

-- Vaikka osaanhan minä olla onnellinen siitä, ettet pakottaudu puheluun, silloin kun ei se sinua haluta, etkä teeskentele iloisuutta. Oletko lukenut Maeterlinckin ihmeellistä kirjotelmaa hiljaisuudesta? Niin, hän on oikeassa. Vasta silloin kaksi ihmistä kuuluu täydellisesti toisilleen, kun he uskaltavat olla vaiti, uskaltavat antaa sielunsa puhua. Ja me uskallamme, Laura...

He kääntyivät lehtokujalle ja menivät alas rantaan. Veden tyynestä kalvosta heijastuivat tuskin huomattavina tähtien kuvat. Laura nojausi puuta vasten ja tuijotti ulapalle. Tohtori sytytti savukkeen...

Sivummalla pensastossa rasahti. Tumma varjo syöksyi esiin. Tikarin terä välähti ilmassa... Tohtori vaipui ääntä päästämättä maahan...

Sekavasti Laura tajusi, että voimakkaat käsivarret tukivat häntä, kiertyivät hänen uumilleen, kantoivat hänet pois... Sitten kulki huulipari kuin hehkuva rauta yli hänen kasvojensa. Hänen suutaan poltti. Tulinen läähätys kuumensi hänen kaulaansa, voimakas rinta vavahteli hänen poveaan vasten...

Helvetin tuska ja outo, hirveä onnen tuntu riehuivat hänen rinnassaan. Häntä inhotti, kauhistutti, mutta hänellä ei ollut voimaa huutaa, liikahtaa tai edes avata silmiään. Hän luuli menehtyvänsä ahdistukseen, hekuman hornamaiseen autuuteen, josta hän oli puolittain tietoinen ja jonka valtaan hänen vasten tahtoaan täytyi antautua.

Kun hän tointui sen verran, että sai avatuksi silmäluomensa, niin Okuran kalmankeltaiset kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen. Japanilaisen verestävät silmät hehkuivat kuin kekäleet, julma piirre oli hänen punaisten huultensa ympärillä, sieraimet laajenivat ja supistuivat kuin pedon, ja rinta valtavasti kohosi ja laski...

Kimakka, vihlova huuto pääsi Lauralta. Okura hätkähti, vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja riensi pois. Ympäristö pimeni Lauran silmissä. Hän pyörtyi.

* * * * *

Laura kumartui tohtorin vuoteen yli ja kuunteli. Sairaan hengitys oli tasaista ja rauhallista. Kaikki vaara oli jo ohitse, niin oli lääkäri vakuuttanut.

Laura istahti tuolille. Hän oli itsekin sairas ja valvomisesta väsynyt. Järkyttävien tapahtumain jälkeen olisi hänkin kaivannut lepoa, mutta hän ei ollut ummistanutkaan silmiään. Hämärä, salaperäinen tuska jäyti hänen sydäntään. Hän ei tarkoin tiennyt mitä oli tapahtunut. Kaikki todellisuuden tuntu oli paennut hänen elämästään, ja hetket kuluivat kuin loputtomassa, kaameassa unessa. Hän ei jaksanut eikä uskaltanutkaan pinnistää muistiaan, päinvastoin hän toivoi täydellistä unhoa. Ainoa, mikä tuotti hänelle heikkoa lohdutusta, oli tieto siitä, että japanilainen paholainen oli karannut.

Vielä kerran loi hän katseensa sairaaseen.

-- Jumalan kiitos, huokasi hän hiljaa, rauhottuneena.

Näiden päivien sekava jännitys laukesi. Häntä raukaisi. Vähitellen kaikki hämärtyi hänen silmissään. Ympäristö muuttui oudoksi... Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka voimakkaat, vavahtelevat käsivarret tarttuivat häneen, kantoivat hänet pois, jonnekin kauas, yön ja myrskyn läpi. Aallot kohisivat, puut ryskyivät tuulen paineesta; häntä värisytti ja pelotti, mutta hän ei voinut edes huutaa. Ja jälleen kulki hänen kasvojensa yli kuin hehkuva laavavirta... Mustat silmät polttivat häntä katseellaan... Määrätön ahdistus ja hekuman huuma olivat näännyttää hänet... Kellankalpea, punahuulinen mies oli kumartuneena hänen ylitseen, itki ja hymyili, suuteli, läähätti ja raastoi häntä kuin mielipuoli...

Laura kiljahti ääneen ja heräsi. Tuskallinen katse harhaili ympäri huonetta. Hiki peitti hänen valjun otsansa. Hän oli lopen väsynyt, hengitti raskaasti. Hätäisesti hän vilkaisi sairasvuoteelle. Ei hän jaksanut ajatella, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jäätävä kauhu asui hänen sisimmässään.

* * * * *

Laura ajoi setänsä kanssa kirkolle.

-- Sinä olet niin kalpea, Laura. Olet viime aikoina huomattavasti heikontunut. Varsinkin tänään olet ihan sairaan näköinen.

-- Mutta onhan hetkikin juhlallinen, setä. Ajattelehan, sinun pienestä tytöstäsi tehdään tänään aviovaimo.

-- Niinpä kyllä, niinpä kyllä, mutisi setä mietteissään. Mutta selitys ei näyttänyt häntä tyydyttävän.

Ihmisiä parveili kirkon edustalla. Laura nojasi setänsä käsivarteen ja katse maassa nousi kirkon portaita. Valkoisessa puvussaan hän oli ihana kuin ilmestys; väkijoukossa syntyi hämmästyksen hiljaisuus. Eteisessä hän vilkaisi vaistomaisesti sivulleen, vavahti, olipa vähällä pysähtyä ja huudahtaa. Hämärässä nurkassa, pylvään varjossa, seisoi Okura. Hän oli hirveän laiha. Silmät olivat painuneet syvälle päähän, ja niissä paloi tuskan kiihkeä tuli. Posket olivat kuopallaan, ja huulista oli väri kadonnut.

Lauran silmissä alkoivat ihmiset liikkua kuin varjot. Epämääräisesti hän tajusi joutuneensa sulhonsa rinnalle, kulkevansa kohti alttaria. Hänen ei ollut hyvä eikä paha, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi liihotellut ilmassa, niin keveätä oli kävellä. Hän ikäänkuin etääntyi kaikista, sulhasestaankin, yhä kauemmas ja kauemmas. Sumuvyöhyke kietoi hänet syliinsä. Ja usvamerestä sukeltausivat esiin kelmeät, laihtuneet kasvot, ja silmät, jotka hehkuivat intohimoa ja suurta tuskaa...

Pappi taisi puhua jotakin, kysyä jotakin? Ehkä hän hänelle vastasi. Tohtori kenties suuteli hänen huuliaan. Mutta miten etäällä, miten etäällä hän olikaan heistä. Kuin hyvin kaukaa kuului äänten sorinaa. Jollakin lailla hän kai joutui vaunuihin, jotka lähtivät liikkeelle...

Kun Laura oikein valveutui, huomasi hän lepäävänsä vuoteellaan, omassa huoneessaan. Oli jo ilta. Lamppu paloi pöydällä, ja tuolilla, sängyn vieressä, istui tohtori huolestunut ilme kasvoillaan.

-- Mikä minun on? kysyi Laura äkkiä, kovalla äänellä. Hän tunsi olevansa hyvissä voimissa.

-- Olet sairas, rakkaani, vastasi tohtori.

-- Olenko ollut tainnoksissa? En muista juuri mitään.

-- Vain lyhyen aikaa, ystäväni. Mutta sinä olet ollut kuin unissakävijä. Äänesikin on muuttunut. Olet ollut kalpea kuin ruumis, ja silmissäsi on ollut niin outo loiste.

-- Älä ole huolissasi, nyt voin aivan hyvin. Mikä päivä nyt on?

-- Hääpäivämme, rakkahin, vastasi tohtori surullisesti hymyillen.

-- Niin, kyllä muistan. Suo anteeksi, rakas. Olen niin pahoillani, että pilaan ilosi.

-- Olenhan minä iloinen, kun jälleen olet noin voimissasi. Mutta ei nyt puhuta siitä. Koeta nukkua vähän, sinä tarvitset lepoa.

Tohtori silitti hiljaa vaimonsa kaunista tukkaa.

Laura hymyili väsyneesti ja ummisti silmänsä... Kului hetki. Hän tunsi putoavansa, yhä vain putoavansa. Kylmät väreet karmivat häntä.

Kuihtuneet, vahankeltaiset kasvot tuskaapalavine silmineen kulkivat kuin sauhupilvessä hänen editseen...

* * * * *