Part 10

Vihan vimmassa Valdemar tarttui työhön. Mikä pölkkypää hän olikaan ollut uskoessaan hyvää ihmisistä ja luottaessaan heihin. Armotta hääti hän kaikki torpparinsa, otti heidän maansa omikseen, mutta antoi niiden, jotka halusivat, jäädä asumaan paikoilleen sillä ehdolla, että tekisivät yksinomaan hänen työtään. Hän erotti kelvottoman pehtorinsa ja palkkasi uuden. Hän hankki koneita, nuorta työväkeä, kunnollisia vouteja. Lyhyessä ajassa hän teki erinomaisen viljelyssuunnitelman, neuvotellen asiantuntijain kanssa. Vastustamattomalla tarmolla hän alkoi panna sitä täytäntöön. Hän maksoi kohtuullisesti, jopa runsaastikin, mutta oli samalla vaativainen ja erotti armotta pienimmästäkin huolimattomuudesta. Häntä pelättiin ja vihattiin, mutta myöskin kunnioitettiin.

Kului pari vuotta. Yksinäisyys painosti Valdemaria toisinaan. Mutta hän näki työnsä menestyvän, ja se lisäsi hänen voimiaan ja tarmoaan.

* * * * *

Levisi tieto: Irene oli tullut kotiin, seurassaan nuori, pitkä herrasmies. Huhuttiin herran olevan Irenen sulhasen; kerrottiin myöskin, että Irenen veli oli hurjastellut talon suuriin velkoihin.

-- Sulhanen on kai rikas, ajatteli Valdemar. Hän osti automobiilin.

Irene ei kutsunut häntä luonaan käymään. Valdemar vajosi muistelmiinsa ja tuli hajamieliseksi. Hän ajeli levottomana autollaan, hurjasti kuin hullu, mutta kertaakaan ei hän tavannut tyttöä.

-- Irene rakasti minua ennen, mutta minä en ymmärtänyt häntä, ajatteli Valdemar, ja asia tuntui hänestä päivänselvältä. -- Irene on vain sen miehen, joka kykenee hänet ottamaan, mutta minä olen saamaton nahjus. Hän on minulle suutuksissaan. Ei hän sääli heikkoa, mutta hän kärsii huomatessaan olevansa voimakkaampi.

Valdemar kummeksui omia ajatuksiaan. Miten toisenlaisia ne olivatkaan kuin ennen! Ihan itsekseen niitä pulpahteli hänen aivoistaan. -- Huima suunnitelma alkoi kyteä hänen mielessään, mutta hän epäröi.

Elokuussa julkaistiin kihlaus. Valdemar joutui epätoivoon ja lähetti onnittelun. Hän sai kutsut pitoihin. Silloin hän päätti uskaltaa mitä tahansa.

Hän tuli kihlajaisiin huimaa vauhtia autollaan, nousi suorana ja kalliisti vaatetettuna. Irenelle hän antoi ruusun, onnitellen sydämensä pohjasta, kasvot vaaleina. Hän huomasi, kuinka tytön suupielet heikosti värähtelivät ja katse hämärtyi; se rohkaisi häntä. Hänet esiteltiin sulhaselle, ja hän osasi olla kohtelias.

Päivällisen jälkeen, kun oltiin verannalla, tarjosi Valdemar käsivartensa morsiamelle.

-- Jos suvaitset, Irene. Minulla olisi jotakin puhuttavaa.

Hän vei tytön etemmäksi puistoon, vaieten.

-- No, mitä aiot? kysyi Irene vihdoin.

-- Odotahan, sai Valdemar vastatuksi. Hänen kasvonsa olivat aivan valkeat. Irenen valtasi outo pelko.

He tulivat maantielle. Automobiili puhisi lähtövalmiina. Ja yhtäkkiä Valdemar nosti tytön kuin lapsen syliinsä ja syöksyi autoon. Irene kirkaisi. Se oli myöhäistä. He kiisivät vinhaa vauhtia.

-- Valdemar! Mitä tämä merkitsee? kysyi Irene tuskaisin äänin.

Valdemar ei vastannut. Hän tuijotti eteensä kylmänä ja väsyneenä.

-- Mitä sinä aiot, Valdemar?... Puhu! Tämähän on kauheata.

Valdemar istui liikkumattomana. Outo nautinto hurmasi häntä.

-- Herran tähden, Valdemar! Sinähän olet mieletön. Mikset sinä sano mitään? -- Irene alkoi nyyhkyttää.

Vastustamattomalla voimalla tempasi Valdemar tytön syliinsä ja suuteli häntä hurjasti.

-- Minä rakastan sinua, Irene, minä rakastan sinua ja vien sinut pois. Minun täytyy saada sinut itselleni. Sinun täytyy rakastaa minua. -- Hänen äänensä oli vavahtelevaa, intohimoista kuisketta.

Irene ponnisti turhaan irti. Sitten hän herpautui, jäi lepäämään Valdemarin käsivarsien varaan. Hän vapisi, näytti luhistuvan kokoon ja tuijotti Valdemariin kuin lapsi.

-- Sinä olet hirveä mies, Valdemar. Sinä olet kokonaan muuttunut. Päästä minut! Minä pelkään sinua.

-- En!

Äkkiä Irene puri Valdemaria käteen. Käsi ei värähtänytkään. Verta alkoi virrata. Irene painausi kiinni Valdemariin ja hengitti tiheästi.

-- Kätesi vuotaa, Valdemar. Sinä tahraat minut, sanoi hän hämillään.

-- Sinä rakastat minua, Irene! kuiskasi Valdemar koko voimallaan. Hänen hengityksensä poltti tytön poskea.

-- Kiellä ajamasta niin kovaa. Minä pelkään... Minne sinä viet minua? Hyvä Jumala!

Irene lepäsi aivan raukeana Valdemarin rintaa vasten. Hänen povensa aaltoili. Hän oli neuvoton ja taisteli ylpeytensä kanssa.

Jälleen suuteli Valdemar häntä huulille. Tyttö ei enää vastustanut. Ja yhtäkkiä hän kiersi kätensä Valdemarin kaulaan. Hän huohotti silmät ummessa. Sitten hän kätki kasvonsa Valdemarin rintaa vasten ja purskahti itkuun kuin koulutyttö.

Valdemar hyväili häntä hiljaa ja antoi hänen itkeä. Vähitellen kyyneleet kuivuivat. Irene katsoi Valdemariin outo valo silmissä, posket hehkuvina.

-- Vie minut vaikka maailman ääriin, kuiskasi hän kiihkeästi, ummistaen silmänsä.

* * * * *

Eräänä iltana, kun he jo olivat naimisissa, sanoi Irene:

-- Mikä sinut muutti niin kokonaan, Valdemar? Minä olen sitä monta kertaa miettinyt.

Valdemar naurahti.

-- En minä tiedä. Mutta luulenpa tosiaan, että olen tullut sangen pahaksi. Tiedätkö? Minä näen paholaisen toisinaan unissani.

-- Höpsis!

-- Ihan totta! Olen varma, että piru asustaa huoneessamme. Kun vaan ajattelen ilkeyksiä maata pannessani, niin heti hän unessa ilmaantuu.

-- Valdemar, sinä olet hassu.

-- Koetahan, Irene. Kenties sinäkin näet hänet. Ajattele oikein pahaa illalla.

Aamulla kysyi Valdemar:

-- No, mitä näit?

-- En mitään. En nähnyt unta ollenkaan.

-- Sinä et osaa ajatella pahaa, lapsukainen, sanoi Valdemar taputtaen vaimoaan poskelle.

Irene naurahti omituisesti. Valdemar katsoi häneen terävästi.

-- Mitä sinä ajattelit?

-- Tahdotko tietää?

-- Tahdon.

-- Ajattelin, kenen kanssa sinut ensiksi pettäisin, kuiskasi Irene silmät säihkyvinä, kietoen Valdemarin syleilynsä hurjaan onneen.