Part 1

MYKKÄ PAHOLAINEN

Kertomuksia

Kirj.

JALMARI KARA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Viuluniekka Ouru. Okura. Valonheittäjä. Jäälauta. Suru. Viettelijä. Paholainen.

Viuluniekka Ouru.

Ovenvartia katsoi ällistyneenä vuoroin minuun, vuoroin oveen, joka vastikään oli paukahtanut kiinni toverini jälkeen. Minä olin yhtä hämmästynyt. Olimmehan juuri tulleet tähän kodikkaaseen ravintolaan, ja musiikki pauhasi kutsuvasti vastaamme. Ovenvartia oli riisunut ystäväni päällysvaatteet ja oli paraikaa ripustamassa minun takkiani naulaan, kun toverini äkkiä sieppasi palttoon harteilleen, painoi hatun päähänsä ja sanaa sanomatta lähti pois...

Hän odotti minua ulkopuolella, tarttui käsivarteeni ja niin menimme toiseen ravintolaan. En kysellyt. Muistin, että seurassani oli säveltäjä X., mies, jonka ystävyydestä minulla oli kunnia ylpeillä ja jonka epävakaisuuteen varmaankin on syynä hänen sielullinen sairautensa. Tietenkin odotin selitystä.

Äänettömyyttä kesti kauan. Tupakansauhun seasta kuului sotkuista puhelua ja tuulettajan ilkeä surina.

-- Sillähän oli vakoja kasvoissa... viulunsoittajalla? kysyi ystäväni vihdoin.

-- Kellä?

-- Sillä siellä... ravintolassa, mistä tulimme. Pääkin oli kalju, näin ovelta.

-- Niin oli, muistaakseni.

-- Muistaakseni!... Hän se soitti, tiedä se.

-- Totta kai... Mutta eihän tuo näkynyt sinulle kelpaavan.

-- Älä!

Heikko punerrus kohosi säveltäjän kasvoille.

-- Hän on viulutaiteilija Ouru. Huomaa: taiteilija, kiihkoili ystäväni hetken kuluttua.

Jälleen ei pitkään aikaan kuulunut kuin puheensorinaa ja kilahduksia.

* * * * *

Niin, niin, niin, niin -- alkoi säveltäjä -- siinä jutussa ei ole päätä eikä perää, tuskinpa edes järkeä. Ja toisekseen, ei niin suuria tapahtunutkaan, enkä edes tiedä mitä oikein tapahtui. Kaikki on kuin unennäköä. Oltiin nuoria, hapuiltiin, tehtiin työtä, iskettiin toisin voimin kuin nykyään, tuhlattiin aikaa, mutta silloin sitä riitti tuhlata, sillä jos herkuteltiinkin, niin ei sitä unella herkuteltu. -- Olin Berlinissä opinnoilla, korviani myöten rakastuneena nuoreen laulajattaren alkuun, jota sanottiin Kiuruksi, hän kun osasi lasketella kurkustaan mitä kummallisimpia juoksutuksia. -- Ouru ja Kiuru, Kiuru ja Ouru, eikös olekin vain nimet? Kun ouruvesi lirisee, niin kiuru livertää!...

On oikeastaan vähän hassunkurista, että näiden tapausten yhteydessä aina muistan erästä mitätöntä seikkaa, vaikka voihan sitä pitää kaiken alkuna: Olin kahden toverini kera Kiurun luona, jolle minut samassa tilaisuudessa esiteltiin. Istuimme Kiurun "salongissa", pienessä, valkeassa, erittäin aistikkaasti kalustetussa huoneessa. Toiset siinä pakinoivat hyvinkin vilkkaasti, mutta minä vieraampana tarkastelin seinillä riippuvia tauluja. Huomioni kiintyi yksinkertaisissa olkikehyksissä olevaan, suurehkoon valokuvaan. Jotakuinkin miellyttävän ja omaperäisen näköinen mies, jolla oli niin runsas tukka, että syystä saattoi epäillä hänen intelligenssiään tai ainakin kokemuksiaan, piteli viulua käsissään. Hänen ilmeensä vaikutti ensi hetkessä kylmältä, ja katse, joka kyllä oli aivan teeskentelemätön, verhotulta. Lienenkö nyt siinä, perin läheltä kuvaa katsellessani, hengittänyt kovemmin, vai liikahtiko huoneessa muuten tuulahdus, joka tapauksessa solahti kuva äkkiä hieman alemmaksi väljissä kehyksissään. Aivan suotta säpsähdin, ja sydämeni tykytys kiihtyi. Ja siinä silmänräpäyksessä näytti minusta miehen ilme muuttuneen merkillisellä tavalla. Kaiketi pelkästä säikähdyksestä kiisi kylmiä väreitä läpi ruumiini, ja silmiini kohosi vettä, joka himmensi näköä. -- Tarkemmin katsoessani oli kuva tietysti aivan ennallaan.

Aikoja oli kulunut -- jatkoi säveltäjä ryypättyään -- kun ystäväni, muuan suomalainen maalari, tuli hakemaan minua pieneen illanviettoon. -- Olin jo ehtinyt tunnustaa Kiurulle rakkauteni, toivottoman rakkauteni, joka oli niin mielettömän kiihkeä, että olisin todenteolla nainut tytön. Sain rukkaset. Olin perin onneton ja niin epämiehekäs, että tartuin käteen, jonka hän minulle ystävättärenä ojensi; hän merkitsi minulle niin paljon, että kaikin mokomin tahdoin säilyttää hänet edes toverina läheisyydessäni.

Tuohon illanviettoon saapui meitä kaiken kaikkiaan neljä. Paitsi ystävääni maalaria tunsin jo ennestään toisenkin osanottajan, tummaihoisen, harvasanaisen pianistin, joka aina oli alakuloinen. Kolmas esiteltiin minulle: hän oli viuluniekka Ouru.

Heti ensi silmäyksellä näyttivät hänen kasvonsa minusta tutuilta, mutta kesti sentään tuokion, ennenkuin muistin, missä olin hänet ennen nähnyt. Kiurun seinällä, olkikehyksissä, siellähän oli tuon miehen kuva, kuva, joka kerran oli säikäyttänyt minut niin omituisesti.

Yksityishuoneemme oli todellakin hauska. Sinipunerva amppeli heitti himmeätä valoaan harmaille seinäverhoille, jotka olivat hopealla kirjaellut. Pehmeihin, mataliin tuoleihin vajosi kuin lumeen. Kuusikulmaisella pöydällä tuoksui ruusuja hassunkurisessa terrakotta-maljakossa, ja jaspiksesta tehdyssä tupakkakupissa oli jotakin tahmaa, joka kuuman tuhkan vaikutuksesta huumaavasti lemusi.

Söimme illallisen. Likööri tuotiin pöytään. Keskustelumme ei ollut kovin vilkasta, mutta hyvä oli ainakin minun olla ja luullakseni toistenkin. Pianisti tiirotteli hajamielisenä sikarinsauhuunsa, maalari kaivoi hampaitaan, ja Ouru koetti kiikkua tuolillaan; hänenkin kanssaan olin muuten jo ehtinyt tulla sinuksi.

Jonkun ajan kuluttua pujahti maalari ulos. Minä pyysin pianistia soittamaan. Hän esittikin meille Griegin ja muistaakseni Schumannin pienempiä sävellyksiä. Ouru käveli pari kertaa ympäri huoneen kiskoen sankkoja savuja sikaristaan ja asettui sitten seinää vasten nojalleen.

Pianisti alkoi soittaa muuatta Chopinin valssia. Juuri silloin tuli maalari sisään kahden herrasmiehen seuraamana. Heidät esiteltiin. Toinen oli estetiikan tohtori, suomalainen, toinen joku saksalainen filologi. Pyytelivät anteeksi, eivät tahtoneet häiritä. Pianisti pakotettiin jatkamaan äsken alottamaansa kappaletta.

Ja herroillakos oli juteltavaa ihmeellisten sävelten tulviessa soittokoneesta! Puhuttiin kodikkuudesta, leppeästä tunnelmasta, hurmaavasta tuoksusta, värien lauhasta sopusoinnusta; ja oikein hyper-estetisoivin lauseparsin ja tietenkin saksaksi. Maalari pahanen se jaksoi niille vastata. Pianisti ei kuullut tietysti mitään, hän kun eli sävelissään. Ouru nojasi yhä seinään. Äkkiä heitti hän ikäänkuin suutuksissaan sikarinpätkänsä pöydän yli uunin eteen; hän oli vielä siksi vieras minulle, etten saanut katsotuksi häneen. Tupruttelin valtavia savuja ja tarkkasin maalaria; paholainen näytti menneen hänen nahkoihinsa.

-- Perrrkele! karjasi Ouru yhtäkkiä matalalla, karkealla äänellä. Hän seisoi kädet housuntaskuissa, nojaten seinään niin viistosti, että joka hetki luulin hänen jalkojensa luiskahtavan alta pois. Hetken oli hänen kasvoillaan outo ilme ja kaikki veri oli paennut poskilta. Sitten hänen otsansa punertui, ohimosuonet ja kaulalaskimo paisuivat. Hän nauroi kankeasti, melkein raa'asti, heittäytyi humalaiseksi ja sai kummallisen velton piirteen puoliavointen riippuvien huultensa ympärille. Musta hiussuortuva valui hänen otsalleen.

Tuli hiljaista. Vieraat lakkasivat puhumasta, ja pianisti lopetti soittonsa. Maalari katsoi Ourua ällistyneenä, kulmakarvat koholla.

Minun tuli niin hyvä ollakseni, että olisin tahtonut syleillä uutta tuttavaani. Outo ilo täytti sydämeni, ja vaivoin sain pysytyksi paikoillani. -- Ouru kompuroi pöydän luo, joi juomasta päästyä, ja pelkästä myötätunnosta minä täytin ja tyhjensin lasini yhtaikaa hänen kanssaan, kerta kerran perään. Vieraille tuli kiire pois. Maalari nauroi kuin paholainen, ja pianisti kyseli ihmeissään, saamatta keltään vastausta. Ourun suupielissä oli jäykkä hymy. Hän näytti häpeävän tekoaan; selvästi oli hänen tukala olla.

En tiedä minkä takia me kaikki neljä rupesimme mielettömästi juomaan. Laseja särkyi ja uusia tuotiin tilalle. Huoneessamme oli aivan helvetillinen mähäkkä, joka mies huusi, rallatteli ja hihkui minkä kerkisi. Huidoimme käsiämme kuin haamut paksun tupakansauhun seassa, jonka amppeli värjäsi violetiksi. Järkevää sanaa ei sanottu.

Kun lähdimme pois, niin heti kadulle päästyämme Ouru kävi minua käsipuoleen, ja aivan tahallamme hoippuen me aloimme vaeltaa katuja. Maalari ja pianisti eksyivät meistä jonnekin. Vastaantulijat kääntyivät meitä katsomaan, taisipa poliisikin meitä tarkata. Minä töytäsin nurin erään saksalaisen jätkän, joka oli niin humalassa, ettei enää päässyt jaloilleen omin avuin, mutta joka siitä huolimatta huusi: Trunkenbold, Schwein!

Me vain kävelimme vaihtamatta sanaakaan, mutta sensijaan koko ajan rallattaen. Kaiken maailman renkutukset, varieteelaulut ja kuluneet, iänikuiset tanssikappaleet käytiin läpi. Ja jos toinen alkoi hyräillä jotakin valssin tapaista, niin toinen heti säestämään: bm pah pah, bm pah pah, hnt tarara, tsia rallai, bm bararara, hm barara bararararararei... Vähitellen me selvisimme, ja Ouru saattoi minut kotiin.

Viikkoa myöhemmin oli Ourun debyyttikonsertti.

Olin tavannut hänet pari kertaa, tunsin mielenkiintoa häntä kohtaan ja luulin voivani laskea hänet ystäviini, vieläpä kaikkein parhaimpiin. Olin keskustellutkin hänen kanssaan tulevasta konsertista, tai oikeammin kysynyt siitä jotakin, mutta hänen tuskastuneesta ja lyhyestä vastauksestaan olin huomannut, ettei hän kärsinyt siitä puhuttavan. Pianisti ei ennustanut hänelle mitään hyvää, mutta ei perustellut epäilyään, vaan näytti salaavan jotakin; hän oli tuntenut Ourun pienestä pitäen.

Hämmästyin aikalailla, kun vasten olettamustani en saanutkaan vapaalippua. Suoraan sanoen tulin pahoille mielin. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa kaksi lippua ja lähteä hakemaan Kiurua mukaani.

Tytön muuttaessa pukuaan toisessa huoneessa osuivat silmäni medaljongiin, joka häneltä, ties mistä syystä, oli unohtunut pöydälle. Vähääkään epäröimättä minä avasin sen. Mutta säpsähdinpä ja outo kipu viilsi sydäntäni, kun näin siinä Ourun kuvan. En tiennyt, enkä luullut heidän tuntevan toisiaan, ainakaan lähemmin. Kiuru ei koskaan ollut maininnut sanaakaan viuluniekasta. Olin luullut, että olkikehyksissä oleva valokuva oli ostettu, vaikkapa saatukin, mutta en aavistanut rakastettuni kantavan sitä pienennettynä sydämellään. Ei minulla ollut vähäisintäkään toivoa, tiesin sen kyllä, mutta siitä huolimatta heräsi minussa katkera mustasukkaisuus.

Kiuru astui sisään hurmaavana uudessa puvussaan. Tarkastelin medaljongia välinpitämättömyyttä teeskennellen.

-- Onko tämä sinun rakastajasi? kysyin, vaikka ääni tahtoi väkisinkin pettää.

-- Ei, hän on rakastettuni, vastasi tyttö ohimennen, peilaillessaan.

-- Mikä on tietysti aivan samaa.

Kiuru käännähti äkkiä ja loi minuun totiset silmänsä.

-- Vai niin... Sinun minä luulin tietävän, että erotus on olemassa.

Aivan erikoisen kipeästi hänen sanansa koskivat. En saattanut katsoa häntä silmiin, ja huuleni vapisivat, kun koetin hymyillä. Tosiaankin, minun se kyllä piti tietää. Napsautin medaljongin kiinni enkä saanut vastatuksi.

-- Muuten voisit hyvin lähteä. En tule kanssasi.

-- Mutta minkätähden?

-- En vaan. Minulla on jo lippukin... Ourun antama.

Syntyi hiljaisuus. Mieltäni kirvelsi.

-- Eipäs lähettänyt minulle lippua, tokaisin vihdoin.

-- Eihän hän sinua tunnekaan.

-- Ei tunne! Vaikka on ystäväni!

Kiuru hämmästyi.

-- Näepäs! huudahti hän katsoen minuun terävästi.

Kummankin huulilla oli sama kysymys: miksei hänestä koskaan oltu puhuttu? Mutta molemmat luimme sen toistemme kasvoista emmekä lausuneet sitä ilmi, naurahdimme vain ihan yhtaikaa. Olipa todellakin sangen merkillistä, etten minäkään ollut halaistua sanaa hiiskunut, kuvankaan johdosta, jota niin usein olin katsellut... Minä lähdin. Sydämeni oli ihan tulvillaan selittämätöntä tuskaa.

Konsertissa oli väkeä kohtalaisesti.

Ouru astui sisään hyvin levollisesti. Hän näytti perin komealta. Sellainen tukkakin, oikein viuluniekkojen mieleinen.

Minua hänen tyyneytensä kovasti hämmästytti. Mielestäni olisi sellaisen nuorukaisen sentään sietänyt olla aika kuumeessa esiintyessään berliniläis-yleisölle. Ehkä olin mustasukkainen ja tiedottomasti vihasin häntä, en osaa sitä mennä päättämään; joka tapauksessa tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mitä kauemmin häntä katselin. Minusta eivät hänen kasvonsa olleetkaan rauhalliset sanan parhaimmassa merkityksessä, vaan niillä kuvastihe raaka kylmyys. Hänen liikkeensä eivät olleet tietoisesti hillityitä. Tosin jonkinlainen ahdistus ilmeni niiden takaa, mutta alhainen, mistään piittaamaton välinpitämättömyys oli niille luonteenomaisinta. Aivanhan hän liikkui kuin unissakävijä, kuin ei koko ympäristö olisi merkinnyt hänelle mitään. Hänen kirkkaitten silmiensäkin ilme oli sieluton -- syvä se kyllä oli.

Pari ensimäistä numeroa eivät kuuluneet minun harrastuspiiriini. Hän esitti ne ihmeteltävällä puhtaudella ja taituruudella -- taituruusnäytteitä ne etupäässä olivatkin. Yleisö taputti, mutta pysyi verrattain kylmänä. Seurasi väliaika. Senjälkeen hän esitti Mendelssohnin konserton.

Olin sen perinpohjin tutkinut, siihen syventynyt, eläytynyt, senvuoksi minua tuskastutti hänen soittonsa. Hän esitti sen puhtaasti, moitteettoman taitavasti, mutta hänen sisimpänsä ei antautunut. Vaikka hänen persoonallinen käsityksensä kyllä kuulsi läpi sävelten, niin sittenkin pintapuolisuus, hengetön välinpitämättömyys ja laimeus olivat ilmeisesti etualalla. Esityksestä puuttui sielukkuutta, en tiedä oikein mitä, mutta kovasti se minua kidutti.

Heti kappaleen loputtua nousin paikaltani ja riensin pois merkillisen tuskan vallassa. Luullakseni oli Kiurukin siihen yhtenä vaikuttimena. Minua ei olisi mikään voinut pidättää. Mahdollisesti herätin suorastaan huomiota, sillä kättentaputuskaan ei ollut vielä ehtinyt kuin alkuunsa, kun jo kiivain askelin kiiruhdin ovea kohti.

Otin vaatteeni ja lähdin suoraa päätä kotiin. Olin huonolla tuulella, rauhaton ja uuvuksissa. Ei minua nukuttanut, mutta askeleeni painoivat. Tavattoman helposti sain kuitenkin ajatukseni siirtymään koko konsertista. Kotiin päästyäni tupakoin paljon ja rupesin hyvällä halulla lukemaan.

Jouduin ihan ymmälle, kun Ouru samana iltana myöhemmin tuli luokseni. En käsittänyt miten hän oli päässyt sisäänkään, johan ulko-oven täytyi olla lukossa. Kenties oli joku samoissa portaissa asuva sattumalta tehnyt hänelle ystävällisen palveluksen. Vastoin tavallisuutta hän oli iloinen.

-- Vedä veikkonen takki yllesi! sanoi hän.

-- Hyvänen aika! Mistäs sinä sisään pääsit?

-- Siitä vaan, josta heti taas mennään, ovesta.

-- En tiedä oikein. Viitsisikö sitä lähteä?

Lyhyen hetken hänen katseensa kuvasti niin suurta tuskaa, että minua värisytti. En vähääkään ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli mielessä.

-- Tottahan toki! intti hän.

Ja niin sitä lähdettiin.

Oletin hänellä olevan melkoisen joukon tuttuja koolla, mutta eipäs. Ihan kahden me vain söimme illallista. Kaikki tämä oli minusta perin outoa. Olin nolona. Epämääräinen ahdistus kiusasi minua niin, etten voinut heittäytyä oikein vapaaksi ja iloiseksi. Jo siitäkin syystä minä join vahvasti. Eikä hän suinkaan tahtonut jarruttaa, vaan päinvastoin. Konsertista en saanut mitään puhutuksi, eikä hänkään ottanut sitä keskustelun alaiseksi.

-- Minnekäs sinä Kiurun jätit? tulin kysyneeksi vasten tahtoani.

Hän oli jo silloin punaisissaan, katseessa humaltuneen kevytmielinen loiste. Kysymykseni johdosta hän väkisin siristi silmiään ja otti sikarin suustaan.

-- Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin, tai kiurusena oisin kohoova pilvihin, jurrasi hän kuin itsekseen.

Tuli hiljaista pitkäksi aikaa. Lasimme tyhjenivät ja täyttyivät.

Yhtäkkiä hän kavahti veltosta asennostaan, pani molemmat kämmenensä pöydän reunaa vasten ja kumartui hiukan minun puoleeni.

-- Mitäs sinne tulitkaan! sanoi hän kiihkeästi, matalalla äänellä.

Suunnaton tuska piili syvällä hänen silmissään.

Sain aivan kuin lyönnin kasvoilleni. Omituinen häpeäntunne valtasi minut, en tiennyt minne katsoa. En ajatellutkaan vastata, mutta muutenkin oli tukala ollakseni. Hermoni pettivät, enkä pysynyt liikehtimättä tuolilla.

Tartuin lasiini, kilistin.

-- Spilkum!

Hänenkään hymynsä ei ollut rehellinen. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin juoda itsemme humalaan.

-- Täällä, täällä sitä riehuu, sanoi Ouru töykkien peukalollaan sydämensä kohdalle; hän oli silloin jo aivan täynnä. -- En voi koskaan saada esille mitä siellä on parhainta. Tunnen vain kuinka siellä paisuu, ahdistaa, polttaa... Se tappaa minut vielä, ellen sitä tukahuta... Tai vapauta edes hetkeksi... Paraiten tällä, kippis.

Ehkä hän olisi puhunut jotain selvempää, mutta en voinut häntä kuunnella. Suorastaan pelkäsin. En millään muotoa tahtonut nähdä hänen sieluaan. Tekeydyin niin tylsän ja haluttoman näköiseksi kuin mahdollista.

Lähdettyämme ravintolasta rupesimme harhailemaan katuja. Ouru rallatteli. Minä tulin synkälle päälle ilman syytä; murjotin eteeni äänettömänä. Oikeastaan halusin kotiin.

Vihdoin toverinikin vaikeni, mutta rupesi sangen kiivaasti kävelemään ja laahasi minua käsipuolesta perässään. Tulimme hänen asuntonsa kohdalle. Hän avasi oven ja tuuppasi minut puoliväkisin sisään. Huomasin kuinka raskaasti hän hengitti.

Tuskin olin ennättänyt istua, kun hän sieppasi viulunsa kuin kuumeen vallassa. Hän oli aivan kalpea ja näytti nopeasti selvinneen. Hänen silmänsä hehkuivat oudosti ja suunsa oli hiukan auki.

Ja jälleen alkoi viulu soida Mendelssohnin konserttoa.

Tunsin voimakasta liikutusta ja käännyin selin häneen. Silloin osui silmiini Kiurun kuva, joka oli pöydällä ruusupuu-puitteissa. Merkillistä, kuinka sellainen vähäpätöisyys koski. Luullakseni vavahdin ja heittäysin nopeasti sohvalle pitkäkseni.

Sitten sävelet lumosivat minut kokonaan. Toinen mies nyt piteli viulua kuin konsertissa taannoin. Tuntui kuin olisi jokainen käyrän hipaisu sydänverellä ostettu. Ani harvoin on musiikki minuun sillä tavoin vaikuttanut, ainakaan en koskaan ole kuullut sellaista esitystä. Käsitin, että mies edessäni oli taiteilija, jonka sielu tänä hetkenä oli kokonaan säveliä, jonka sävelet pelkkää sielua.

Lopetettuaan hän oli arastelevan näköinen ja väisti katsettani. Ei hän tarvinnut kiitostani, enkä sitä hänelle tyrkyttänytkään. En ollut edes onnellinen, vaan päinvastoin tyytymätön. Kun se hurmio, minkä vallassa soiton kestäessä olin ollut, oli haihtunut, tunsin väsymystä ja tuollaista hermostunutta haluttomuutta, jota mikään ei poista. Se seikka, että Ouru oli nyt selvästi osottanut olevansa tosi-taiteilija, ei riittänyt ylläpitämään mielenkiintoani; sensijaan kohosi omituisen itsepintaisesti mieleeni turhanpäiväinen kysymys: mitähän naapurit ajattelevat, nythän on sydänyö?

Ouru rupesi laskettelemaan kaikennäköisiä lurituksia, maalaispolkkia, ala-arvoisia valsseja. Hämärästi muistelen kuulleeni vielä Järnefeltin Berceusen viihdyttäviä säveleitä. Sitten vaivuin uneen.

Kun heräsin, huomasin lepääväni Ourun sohvalla. Hän oli peittänyt minut viltillä, mutta itse hän oli poissa. Kello oli silloin seitsemän aamulla.

Julkinen arvostelu vahvisti ne mielipiteet, jotka Ourun konsertti oli minussa synnyttänyt. Se totesi nuoren taiteilijan harvinaisen taiturimaisuuden ja äänenoton puhtauden. Mutta samalla se leimasi äärimmilleen harkitun jäsentelyn matemaattiseksi ja useasti huomautti siitä kylmyydestä ja ulkokohtaisuudesta, mikä esittäjälle oli niin ominaista. -- Pianisti oli sittenkin ollut oikeassa: konsertti ei ollut onnistunut, se ei lähimainkaan ollut sellainen, kuin se olisi saattanut, kuin sen olisi pitänyt olla. Sillä minäkin tiesin nyt mihin Ouru kykeni.

Konsertin jälkeisenä päivänä en tavannut taiteilijaa -- kerta kaikkiaan sanoen en ole häntä enää koskaan tavannut, sillä hän lähti matkoille. Mutta illalla tuli Kiuru luokseni odottamatta. Hän näytti olevan lopen uuvuksissa, ja hänen kauniit silmänsä verestivät. Siitä huolimatta hän koetti olla iloinen ja alkoi keimailla. Huomasin, mitenkä hän vetosi aistillisuuteeni; arvattavasti hän tahtoi nähdä minut edessään polvillani. Eihän hän muuten olisi niin ahkerasti täytellyt viinilasiani ja kaikella muotoa yllyttänyt minua juomaan. Turhaa vaivaa hän siinä näki. Hänen hermostuneet liikkeensä ja ennen kaikkea naurunsa pettivät hänet, ja mitä enemmän hän teeskenteli, sitä kipeämmin minuun koski. Merkillistä kyllä, en ollut vähääkään utelias, päinvastoin, vaistomainen arkuus pidätti minua tutkimasta syitä hänen käytökseensä. Kartoin mitään edes itsekseni arvailemasta; ehkä aavistus oli siihen syynä.

Yhtäkkiä tarttui hän käteeni ja loi minuun lumoavimman katseensa. Viini oli kohonnut päähäni. Ja vaikka tunsin tekeväni väärin, kiersin rajusti käsivarteni hänen olkapäittensä ympäri. Hän ummisti silmänsä ja kurkotti minulle huulensa. Samassa kuitenkin huomasin, kuinka tavattomasti hän kalpeni. Minulla oli voimaa suoriutua kumartuneesta asennostani. Tuijotin häneen, väristen kuin vilussa.

-- Ooh, täytyykö minun sinullekin tarjota itseäni, kuiskasi hän kuin raivossa.

Rakastin häntä niin suunnattomasti, että tuska vain lisäsi voimiani.

-- Sinä olet sairas... Muuten tekisit hyvin väärin.

Hän katsoi kauan kasvoihini, joilla liikutukseni luultavasti näkyi. Minusta tuntui, kuin hänen olisi tullut vähän parempi olla. Hän ummisti silmänsä, istui liikkumattomana, taajaan hengittäen, kasvot valjuina ja sieraimet värisevinä. Hiljaisuutta kesti pitkät, pitkät hetket.

-- Minua niin väsyttää, kuiskasi hän viimein.

Nostin hänet sohvalle pitkäkseen. Hän oli ihan menehtymäisillään, näin sen hänen hymystään. Hetkittäin hän värisi huomattavasti.

-- Onko sinun kylmä? kysyin.

-- On. Olen perin uuvuksissa.

Vähääkään siekailematta otin kengät hänen jaloistaan, kohotin hänet istumaan, riisuin hänet ja kannoin sänkyyni. Peitin hänet huolellisesti kuin oman sisareni, vedin tuolin sängyn viereen ja istahdin sille, ottaen hänen kätensä omaani. Sinä iltana olin merkillisen luja ja voimakas.

Yö, jonka vietin tuolilla istuen, kertaakaan suutelematta edes sen naisen kättä, jota niin mielettömästi rakastin, se yö ei häviä muististani. Katselin kasvoja, joilla unessakin värit vaihtelivat, povea, joka vuoroin rauhallisesti nousi ja laski, vuoroin aaltosi kuin meri, suljetuita silmiä, jotka toisinaan kostuivat. Ajattelin paljon, ja ajatukseni pyörivät Ourun ympärillä.

Jälestäpäin on Kiuru minulle kertonut tulleensa luokseni tuskan pakottamana, sairaalloisen uhman vallassa, senjälkeen kuin Ouru oli sanonut hänelle ainaiset hyvästit. Viuluniekka oli ollut paha, suorastaan julma heidän viime kohtauksessaan. Ei hän ollut sanonut mitään niin erikoisen ilkeätä, mutta hänen pohjaton katkeruutensa, aiheeton epäilynsä ja synkkä äänettömyytensä olivatkin tyttöä loukanneet syvemmin kuin mitkään sanat.

-- Ehkä hän rakasti minua, sanoi Kiuru liikutettuna. -- Ehkä hän rakastaa minua vieläkin. Mutta minulla ei ole pienintäkään toivoa. Hänen oli mahdotonta antaa edes sydämensä rakkautta toiselle; jokaista sattumaltakin ilmenevää lämmintä tunnettaan hän ivasi ja häpesi. Ei hän minulle paha ollut, vaan itselleen. Minun kärsimykseni ovat kuin heijastusta siitä tuskasta, minkä hän itselleen tuotti katkeruudellaan. Kaikki on lähtöisin hänen taiteestaan. Kuten hänen sielunsa vangitsi sävelet itseensä, samoin tukahutti hän uhmassaan sydämensä kaiken muun. Olkoon kohtalo hänelle armollinen...

Myöskin pianisti oli useammankin kerran salaa kuunnellut, kun Ouru yksinään soitti. Ja samoin kuin minäkin oli hänkin lumoutunut esityksen voimakkuudesta ja tunnekyllyydestä.

-- Hänen sielunsa on kuin aarrekammio, rikas ja syvä, mutta hän ei voi jakaa muille sen aarteita, siinä on hänen taiteensa raja, selitti pianisti. -- Heti kun joku on kuuntelemassa, vangitsee kylmyys ja pintapuolisuus hänen sävelensä. Hän voi kyllä näyttää, miten koulutetut hänen sormensa ovat, mutta siinä onkin kaikki. Ainoastaan humalassa hän toisinaan saattaa antaa täyspitoista taidetta. Mutta tokko sekään voi olla hänen parastaan.