Part 2

— Kuinka ikävä, että minun vielä tänään pitää lähteä harjoituksiin!... Kas, meidän täytyy nyt olla niin ahkeria, kun miehet tuon tien hajaantuvat ja konserttimatka on käsissä viikon perästä.

Kuin pyyhkäisemällä hävisi hovineuvoksettaren kasvoista ja liikkeistä äskeinen nuortea sulo. Silmänräpäyksessä hän ikäänkuin kuihtui ja jäähtyi. Selittämätön ahdistuksen tunne oli hänet vallannut. Kuinka hartaasti hän olisi suonut, että Ali tänä iltana, vaikkapa vain tänä yhtenä iltana olisi jäänyt kotiin! Mutta hän ei sanonut mitään, eihän hän voinut, Ali olisi voinut ruveta epäilemään. Ja hän ponnisti vain kaikki voimansa salatakseen alakuloisuuttaan. Kauhea epäilys alkoi taasen jäytää ja nosti kyyneliä silmiin. Hänen täytyi nielemistään niellä ja ponnistella. Onneksi meni Allan heti illallisen jälkeen huoneeseensa.

Hovineuvoksetar koetti askarrella makuuhuoneessa, hän muutteli ja siirteli valokuvia kirjoituspöydällään. Hän ei uskaltanut päästää mielialaansa valloilleen. Sillä silloin olisi hän ollut hukassa: Ali olisi ruvennut kyselemään. Joka hetki oli peloittavan pitkä. Toiselta puolen olisi hän suonut Allanin viipymistään viipyvän kotona, toiselta puolen hän toivomalla toivoi, että aika kuluisi ja hän pääsisi jäämään yksin. Allaninhan oli kuitenkin mentävä!

Vihdoin viimein tuli Allan sanomaan hyvästi. Hän tuli päällystakki yllä, valkea lakki päässä. Äiti ponnisteli kaiken aikaa pysyäkseen tyynenä. Hänestä tuntui, että hänen kätensä painoivat kuin lyijy, kun hän ne laski poikansa olkapäille. Hänestä tuntui, että hän piteli kiinni suonenvedontapaisella kiihkolla. Ja kaiken aikaa taisteli hän tehdäkseen kätensä keveiksi. Nähtävästi se sentään onnistuikin, koskei Allan tuntunut mitään huomaavan... Kun hänen kätensä sitten olivat vaipuneet, tuli hänelle se tunne, että hänen uudelleen täytyy käydä kiinni Allaniin ja pidellä häntä niin, ettei hän ikinä, ikinä pääse irti. Tai ainakin hänen ensin täytyy saada puhua hänelle. Hänellä on niin paljon, niin paljon puhumista! Mutta samassa nousivat kyyneleet kurkkuun eikä hän olisi voinut saada sanaa suustaan, vaikka olisi tahtonutkin. Onneksi oli eteisessä niin hämärä, ettei Allan mitään huomannut.

— Nuku nyt aivan rauhassa, mamma, sanoi Allan kiertäessään auki lukkoa. — Minä koetan pian tulla kotiin.

Ennen äiti todella oli voinut nukkua. Hänen unensa oli ollut tyyntä ja suloista. Usein ei hän ollut kuullutkaan, koska Allan tuli kotiin. Joskus hän oli herännyt, vetänyt tulta tikkuun ja katsonut kelloa. Se oli ollut kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, jopa enemmänkin. Ylioppilaselämä nyt on kuin onkin sellaista, oli hän ajatellut, vetänyt peitteen ylleen ja painunut takaisin uneen... Tänä yönä ei äidin silmiin tullut unta. Epäluulon siemen, niin tuntematon siihen asti, oli äkkiä itänyt hänen sieluunsa ja aikoi nähtävästi juurtua sinne olemaan. Hän taisteli vastaan: hän ei tahdo, ei tahdo, ei tahdo epäillä omaa lastaan! Mutta ennen kuin hän tiesikään, tapasi hän itsensä ajattelemasta: entä jollei Allan olekaan harjoituksissa... tai jos hän harjoituksista menee... Entä jollei hän lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ollutkaan Edin luona, vaan...

— Ei, ei, ei! huusi hän äänettömässä tuskassa itselleen ja pusersi kätensä nyrkeiksi, ikäänkuin puolustautuakseen petoa vastaan. Hän väänteli ja hikoili vuoteessaan, veti yhtä mittaa tulta tikkuun ja katseli kelloa. Ei aika vielä milloinkaan ollut kulunut näin matelemalla!

Hän teroittaa korvansa kuulemaan, eikö Ali jo tule. Hän koettaa askelten joukosta, jotka kopisevat kadulla, erottaa Allanin askeleet. Henkeä pidätellen hän kuuntelee joka kerta, kun jotkut askeleet likenevät. Yö on hiljainen, kuuluu selvästi... Ohi menevät! Hetkiseksi hänen jännityksensä laukeaa ja sen kanssa lamaantuu toivo, mutta pian saa hän taasen kiinni toivon päästä ja kuuntelee, kuuntelee... Ei mitään!... Hän raapaisee tulta tikkuun, katsoo kelloa. Vasta puoli kaksitoista. Allan ei olisi voinut ehtiäkään. Nyt täytyy nukkua. Pian Ali tulee... Ja hovineuvoksetar koettaa kutsua silmiensä eteen lainehtivaa ruisvainiota. Siitä pitäisi saada unta. Hän kuvittelee sitä harmahtavan viheriää, savuavaa kenttää, joka läikkyy ja lainehtii lämpöisessä tuulessa. Sitä riittää niin kauas kuin silmä kantaa. Pilvet kulkevat, joutuvat silloin tällöin auringon eteen ja aaltoileva ala hämärtyy... Äkkiä särkyy koko kuva hänen silmistään ja tuntuu siltä kuin hänen täytyisi tukehtua. Hän työntää peitettä yltään, pääsee istualleen ja selviää.

Etteivät nämä kauheat ajatukset vain saisi sijaa hänen mielessään! Nyt tuntuu taas siltä kuin se kaikki olisi totta. Hän on vakuuttunut siitä, ettei se ole totta, mutta tuntuu siltä kuin olisi. Hänen vuoteensa ääressä on kuin aave, jonka näkee ja jota koettaa ajaa pois, vaikka tietää, että se on olematon.

Onko äiti sitten laiminlyönyt Allanin kasvatusta, koska tämä hakee huvituksia kodin ulkopuolelta? Onko hän ollut liian ankara vaiko liian leväperäinen? Onko se ollut paha, että hän niin rajattomasti on luottanut lapseensa?... Mutta eihän hän ole voinut kuvitella, että tapahtuisi tällaista. Ja eihän hän vieläkään usko siihen! Mahdotonta, mahdotonta se on! Eiväthän he elä Pariisissa. Allan ei vielä ole ehtinyt Pariisissa käydäkään. Hän ei missään ole voinut oppia mitään tällaista. Se on niin tuiki mahdotonta. Kyllä hän tuon tien on kotona.

Ja taas alkaa äiti katsella kelloa ja seurata askelia kadulla. Ohi ne vain menevät...

Olisiko hänen pitänyt ruveta lastensa toveriksi ja puhua heidän kanssaan "elävästä elämästä", kuten se uuden ajan nainen sanoi? Paljastaa heille kaikki syvyydet, joita hän punastuu pimeässäkin ajatella... Ei, ei, ei! Elämä kyllä opettaa. Tyttäretkin ovat aikoinaan saaneet tietää kaikki mitä ovat tarvinneet. Allan... niin... Allan... mitä tietää hän elävästä elämästä? Kuka hänelle on sitä aukaissut? Ei kai kukaan... ei hän kai tiedä siitä mitään. Jollei koulussa olisi saanut oppia... Häneltä kuoli liian aikaiseen isä. Isän asia olisi ollut aukaista hänelle elävää elämää.

Äkkiä laukeavat Sophie rouvan kädet, jotka ovat olleet puserruksissa, ja hänen mieleensä välähtää kamala, epämääräinen aavistus... Mutta samassa vie hän kädet ohimoilleen ja puhuu taas äänettömänä, hädissään itselleen. Ei, ei, ei! Hän ei tahdo epäillä mitään, ei tietää mitään! Mitä on kello? Allan voi tuossa paikassa tulla!... Jokin ovi läiskähtää auki... Allan! Äiti odottaa, kyynärpäihinsä nojaten, kohollaan vuoteesta. Mutta ei kuulu askelia portaista, ei avaimen rapinaa pantaessa avainta avaimenreikään — ei kuulu enää mitään. Ruokasalissa alkaa kello lyödä. Hän laskee sen lyönnit painamalla sormiaan vuoronperään peukaloa vastaan. Kaksitoista.

Allan lupasi pian tulla. Nyt hän jo voisi ruveta olemaan kotona.

Onhan hän, Sophie rouva, joskus ennenkin odotellut tällä tavalla. Mutta siitä on jo hyvin kauan. Silloin hän odotti kotiin miestään. Heidän avioliittonsa ensi kuukaudet olivat silloin juuri ehtineet mennä. Alfred oli ollut kiivas, kuumaverinen mies. Kuinka hän alussa oli pelännyt hänen hyväilyjään! Hän oli ollut tukahtumaisillaan miehensä hellyyteen. Ei, ei hän olisi suonut sellaista piinaa viholliselleenkaan, jos hänellä vihollisia olisi ollut... Mutta pian oli Alfred tyyntynyt ja Sophie rouva oli joutunut uuteen maailmaan. Lapset olivat anastaneet hänen koko olentonsa.

Äkkiä välähti hänen mieleensä muisto, joka jo oli parinkymmenen vuoden vanha ja johon ei hän koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota.

Allan oli silloin pieni, oli sairaana. Lääkäri kyllä oli vakuuttanut, ettei ollut hengenvaaraa, mutta äiti oli sittenkin levoton ja valvoi yökaudet sairaan lapsensa ääressä. Eräänä yönä tuli lapselle outo kohtaus, kuume nousi äkkiä peloittavasti ja se alkoi hengittää läähättämällä, ikäänkuin ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa. Äiti säikähti ja luuli lopun olevan tulossa.

Alfred teki työtä omassa huoneessaan. Hänen oli tapana valvoa yökaudet kirjoituspöytänsä ääressä. Sophie-rouva riensi ruokasaliin, tuli pimeään saliin ja suuntasi askeleensa kohti miehensä työhuoneen ovea, jonka avaimenreiästä loisti tulta. Hän astui ääneti, sillä hänen jalassaan oli pehmeät tohvelit... Huoneesta rupesi kuulumaan ääniä: hänen miehensä ääni ja naisen ääni. Nainen nauroi hillitysti. Toisissa oloissa olisi Sophie-rouva ehkä pysähtynyt kuuntelemaan, mutta näin hädissään lapsensa tilasta tarttui hän suoraa päätä kääkään ja aikoi riuhtaista oven auki. Ei auennut! Oli suljettu!

"Kuka siellä?" kuului Alfredin ääni tiukkana ja malttamattomana.

"Minä vain... Kun minusta Ali on tullut huonommaksi. Minä niin pelkään..."

"Heti paikalla..." vastasi Alfred.

Sitten kuului jotakin liikettä ja ovea, joka vei porraskäytävään, aukaistiin. Heti sen jälkeen tuli Alfred saliin ja he riensivät yhdessä makuuhuoneeseen.

Lapsella ei ollut mitään hätää. Kohtaus meni menojaan ja äiti rauhoittui.

"Kuinka kummallista!" virkkoi Sophie-rouva aamulla miehelleen. "Kun minä yöllä likenin huonettasi, olin kuulevinani sieltä ääniä. Oli aivan kuin joku nainen olisi nauranut huoneessasi."

"Kuka siellä olisi ollut keskellä yötä!" vastasi hovineuvos. "Olet valvonut ja mielikuvituksesi on kiihoittunut."

Siihen se silloin oli jäänyt ja hovineuvoksetar oli unohtanut koko asian. Nyt parinkymmenen vuoden perästä sukelsi kohtaus esiin, nyt, parinkymmenen vuoden perästä teki hovineuvoksetar johtopäätöksen: huoneessa oli nainen, oli keskellä yötä! Se ei ollut mielikuvitusta. Sinä päästit, Alfred, hänet porraskäytävään, kun minä kävin kiinni lukkoon... Se nainen on voinut olla huoneessasi ennenkin!

Ei Sophie-rouva enää itkenyt. Tulena kiersi veri hänen suonissaan ja päässä takoi ja kihisi. Missä hänen silmänsä oikeastaan olivat olleet, kun ei hän ollut mitään nähnyt, mitään kuullut, mitään ymmärtänyt?... Alfredilla oli ollut tapana kesken työtään, keskellä yötä lähteä tunniksi tai pariksi kävelemään, — mihin hän silloin läksi? Saamaan raitista ilmaa, oli hän sanonut. Mutta entä jos hän oli mennytkin... Tai... Mutta onko Helsinki nyt todella niinkuin Pariisi ja muut suurkaupungit?

Kuinka on kauheaa ajatella pahaa kuolleista!... On kauheaa ajatella pahaa elävistäkin, ja eiväthän he kuitenkaan ole niin turvattomia kuin kuolleet. Ja ajatella pahaa ihmisestä, joka on ollut niin likellä, ollut oma mies...!

— Allan! huusi äiti hädissään, huusi ilman ääntä ja tukki suutaan lakanalla, jottei hänen läähättävä hengityksensäkään kuuluisi.

— Tule kotiin, tule kotiin, lapseni! Sillä muuten...

Ilmaa! Valoa! Taikka hän tulee hulluksi! Ja hän karkasi vuoteestaan, riensi ikkunan luo ja veti ylös uutimen.

Huoneeseen tulvi valoisa kevätaamu ja saattoi kuulla lintujen liverrystä. Aurinko oli nähtävästi juuri noussut. Itse sen kiekkoa ei näkynyt, mutta talorivi toisella puolen katua paistoi kirkkaassa valossa.

Teki hyvää nähdä aurinkoa ja päivän valoa. Tuntui turvalliselta katsella jykeviä talorivejä, joista tiesi, että ne pysyvät paikoillaan ja ovat sitä miltä ne näyttävät. Hovineuvoksetar hengitti syvään, tyyntyi, rauhoittui ja päätti jäädä tähän istumaan, kunnes Allan tulee.

Hänen korvaansa kuuluukin jo kavioiden kapsetta. Kadun päähän ilmestyy ajuri, joka likenemistään likenee. Rattailla istuu ylioppilas, mutta kuka - sitä ei saata erottaa. Hovineuvoksetar on jo täydessä jännityksessä. Onko se Allan? Varmaan, varmaan! Täytyy jo olla.

Äkkiä pysäytetään hevonen keskelle katua, ajaja astuu maahan ja maksaa. Se on Allan, ihan varmaan, Allanin vaalea kesätakki, Allanin pitkä, solakka vartalo... Mutta kuinka hän kävelee väsyneesti! Ja miksei hän ajanut perille saakka? Se ei voi olla Allan. Ja näyttää sittenkin olevan. Ylioppilas likenee likenemistään, häviää jo kotitalon seinien varjoon.

Hovineuvoksetar kuuntelee, kuuntelee henkeä pidätellen. Kunpa hän tulisikin! Ettei se vain olisi joku, joka menee sivu. Ettei se vain olisi näköhäiriötä! Ei, hän ei enää jaksa kestää tätä! Hän riuhtaisee itsensä pystyyn, hiipii ovelle, kiertää sen varovaisesti auki, juoksee ruokasalin läpi, eteenpäin, eteenpäin!

'- Mamma! pääsee Allanilta, kun hän näkee portaiden kaidepuuhun nojautuneena äitinsä, hiukset valloillaan, kasvot kalpeina, silmät täynnä pelkoa. — Mamma, mamma, mitä on tapahtunut?

— Tule, sanoo äiti kuiskaten. — Minun täytyy nähdä sinut! Minun täytyy saada käsilläni koettaa sinua! Joudu...

Allan juoksee ylös portaita.

— Mamma... mitä?

Äiti käy häneen kiinni, koettelee käsivarsia, käsiä, kiertää kädet hänen kaulaansa, katsoo silmiin...

— Mamma, sinähän olet kuumeessa, olet kipeä! Minä soitan heti professorille.

— Ei, ei, ei! Näin unta... Ali, sinä olet niin kalpea... Sinä ole juonut...

Allan säpsähtää.

— Mutta mamma... mikä sinun on? Vain pari lasia punssia. Äänen tähden. Ja johan minä kotona join viiniä. Tiedäthän, etten minä mikään absolutisti ole...

— Niin, niin, tiedän... Hänen tekisi mieli kysyä: mikset, lapseni, ajanut kotiin asti, vaan maksoit ajurille tuolla keskellä katua? Et tahtonut herättää mammaa — siksikö teit niin?... Mutta eihän hän voi sellaista sanoa ja hän vain silittää Allanin otsaa ja toistelee: — Sinä olet nyt kotona, sinä olet nyt kotona, Ali...

— Mutta mamma, keskeyttää Allan hänet, — en ole koskaan nähnyt sinua tällaisena. Mikä sinun on? Kyllä minä nyt soitan lääkärille...

Äiti ei antanut soittaa.

Hovineuvoksetar tointui pian. Sillä kaikki asiat näyttivät kääntyvän parhain päin. Ensinnäkin oli Allan hyvin paljon kotona — ja alati katsellessaan hänen hilpeitä, puhtaita kasvojaan tuli äiti varmaksi huhujen perättömyydestä. Samalla unohtui koko se kamala yö, kuten unohtuu paha uni, ja hovineuvoksetar päästi jo aivan levollisena poikansa lähtemään kuoron konserttimatkalle.

Miltei joka päivä tuli äidille hauskoja näköalakortteja eri osista maata. Joka paikassa oli kuoro otettu vastaan suurella innostuksella.

Se oli sekin iloinen tapaus isoäidille, että Alfhildille syntyi niin suuri, herttainen poika. Sillä oli syntyessään pitkä, pikimusta tukka ja kuinka tavattoman rauhallinen ja hyväluontoinen lapsi se oli! Nukkui yöt ja antoi muiden nukkua. Ei itkenyt kuin nälissään.

Äiti oli jo maalla, kun Allan tuli konserttimatkaltaan. Hän tuli hiukan laihtuneena, mutta reippaana ja iloisena, ja hänen kertomuksistaan riitti hauskaa sekä nuorille että vanhoille. Alfhild ja Märta asuivat aivan likellä, joten joka päivä oltiin yhdessä. Allan, kyllä hän osasi merkillisesti huvittaa ja virkistää! Mutta ei hän kauan malttanut olla maalla lepäämässä. Täytyi lähteä Helsinkiin lukemaan.

Äidin tuli häntä ikävä, mutta ei hän tuntenut vähääkään levottomuutta. Aave viime keväältä oli kokonaan kadonnut. Muutamien viikkojen perästä tuli Allan äitiään tervehtimään: hän oli käynyt huonon näköiseksi, silmien alustat olivat sinertävät ja katseessa oli jotakin levotonta. Silloin säikähti äiti ja aave viime keväältä palasi silmänräpäyksessä hänen eteensä. Kuka ties mihin poika siellä yksinään, ikävissään oli joutunut. Ja Sophie-rouva päätteli: en enää saata jättää Allania yksin, minun täytyy lähteä Helsinkiin hänen mukaansa. En voi elää erilläni hänestä. Minä menehdyn levottomuuteen hänen tähtensä. Hänellä täytyy olla koti, jossa hän viihtyy.

Äiti esitti tuumansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta Allan pani heti jyrkästi vastaan.

— Ei, mamma, ei tule kysymykseenkään! Etkö muista kuinka sairas olit keväällä. Sinun täytyy virkistyä täällä maalla. Mikä hätä minulla on Helsingissä! Olen lukenut hiukan liiaksi — siinä kaikki!

Äiti käsitti, ettei hän voi seurata poikaansa herättämättä hänessä epäluuloa. Ja hän jäi maalle, mutta ei hänen kesänviettonsa ollut virkistystä. Hänen ajatuksensa olivat yhtä mittaa Allanissa ja mielikuvitus hallitsi häntä kaiken aikaa. Hän kirjoitti Allanille monta kertaa viikossa, kertoi tarkalleen kaikki pikku tapahtumat jokapäiväisestä elämästä ja toivoi niillä sitovansa Allanin omaisiinsa. Tuon tuostakin lähetti hän hänelle leivoksia, joista tiesi hänen pitävän. Hän tahtoi uskoa, että nämä pienet rakkaudenosoitukset varjelevat rakastettua pahasta. Hän ei ollut mikään uskonnollinen nainen, mutta nyt rupesi hän rukoilemaan Allanin puolesta. Tuon tuostakin tapasi hän itsensä kädet ristissä kuiskaamassa: Jumala, varjele häntä! Eikä sittenkään hänen rauhansa palannut eikä epäilys poistunut. Jos olisi voinut puhua jonkun ihmisen kanssa! Se olisi sentään keventänyt. Mutta kenelle sellaisesta kauheasta asiasta olisi voinut puhua? Ei kenellekään! Täytyi painaa suu kiinni, sydän kiinni, kaikki niin lukkoon, ettei kasvoissakaan näkyisi mitään merkkejä levottomuudesta.

Hän painoi kiinni suunsa, sulki kaikki epäilykset sydämeensä. Ja siellä asuikin ainainen, kalvava tuska, joka kulutti hänen elämänsä lankaa.

II

Syksyllä äiti pääsi varmuuteen.

Hän oli vanhan Miinansa avuksi tuonut maalta nuoren tytön, Maijun. Hän oli sen huomannut, kun se tuli kauppaamaan marjoja helsinkiläisille herrasväille. Se oli oikein soma maalaistyttö, heleäihoinen, sinisilmä, vaaleatukka. Tietysti sille tyttöpahaiselle oli aivan odottamaton onni saada paikka Helsingistä. Eihän hän sellaista ollut voinut uneksiakaan. Ja hän kasvoi äkkiä sekä omissa silmissään että vanhempiensa ja kyläläisten silmissä, ja kun tyttö kotirannasta lähtiessä seisoi uusissa, hovineuvoksettaren toimittamissa tamineissa laivasillalla huiskuttamassa nenäliinaa ja vuodattamassa kaipauksen kyyneliä, niin vallitsi hänen sydämensä pohjalla ylpeydensekainen riemu.

Helsingissä sitten alkuaikoina tuntui sekä kolkolta että ikävältä. Olihan hovineuvoksetar hyvä, mutta Miina oli kiukkuinen ja häijy. Ei hänelle osannut olla mieliksi millään. Kotiin tuppasi niinikään olemaan ikävä. Sitten sentään rupesi aikakin kulumaan, kun sai vähän tuttavia. Alakerran herrasväillä oli hauskoja tyttöjä. Iltapäivisin, kun päivällisaskareet olivat päättyneet, saattoi pistäytyä alakerran keittiöön. Tytöt olivat niin hyvät tekemään kiusaa ja naurattamaan.

Maiju nauroi, nauroi pakahtuakseen, niin hulluja ne tytöt monta kertaa puhuivat.

Tuli tuo ilo toki herrasväenkin korviin alakerran keittiöstä. Kerrankin sattui Allan istumaan äitinsä makuukamarin ikkunassa, kun nauru alhaalta alkoi helistä ja soida.

— Kuka kumma se noin nauraa? kysyi Allan ja hänen suunsa meni vaistomaisesti nauruun ja silmiin tuli kummallinen loisto.

— Maijuhan se on, vastasi äiti ja katsahti poikaansa oudosti, ikäänkuin joku epämääräinen ajatus olisi herännyt.

— Aaa! pääsi Allanilta. — Nauraapa se heleästi. Ilmankos sillä on niin valkoiset hampaat.

Samana iltana sanoi hovineuvoksetar Maijulle, ettei pidä nauraa niin kauhean lujaan, että koko talo raikuu. Maalla se voi käydä päinsä, mutta ei se sovi kaupungissa.

Hovineuvoksetar sanoi tämän aivan ystävällisesti, mutta Maiju punastui korviaan myöten. Hän nähtävästi häpesi maalaisuuttaan.

Sen jälkeen hänen naurunsa kuului pidätettynä hihityksenä. Ja vain välistä se ikäänkuin vahingossa pulpahti helisemään. Mutta samassa kuului naputus ruutuun ja makuukamarin ikkunaan ilmaantuivat hovineuvoksettaren kasvot. Hovineuvoksetar ravisti paheksuvasti päätään, mutta näytti sentään ystävälliseltä. Maijua enemmän hävetti kuin peloitti.

Oli jo syksy. Päivällä aurinko vielä lämmitti, mutta yöt olivat kylmät. Ihmiset järjestelivät pois kesätavaroitaan ja valmistautuivat ottamaan vastaan talvea.

Hovineuvoksettarella pesi Maiju ikkunoita. Hänen yllään oli ohut, sininen kesäpusero, hihat olivat käärityt kyynärpäihin asti, kaulus oli huolimattomasti auki. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiussiekaleet liehuivat ympäri otsaa ja tukevat, työn kovettamat kädet olivat veripunaiset. Oli joudutettu pois tieltä nuoren herran akkunaa sillaikaa kun hän oli kaupungilla. Hovineuvoksetar itse oli järjestänyt pumpulit ja tarkastanut, että raot olivat hyvin tukitut. Allan-herran kamarin valmistuttua siirtyi Maiju saliin ja pesi siellä hiljalleen ikkunoita. Hovineuvoksetar läksi kaupungille.

Hän tuli kotiin hevosella, sillä hän oli tehnyt paljon ostoksia, ja meni sisään keittiön tietä, koska tavarat enimmäkseen kuuluivat sinne. Vanha Miina murisi hänelle jo heti vastaan, että se tyttö, se Maiju on niin hidas, ettei sitä jaksa katsella. Kaiken aikaa on hangannut salin ikkunoita. Hovineuvoksetar koetti rauhoittaa häntä selittämällä, että Maiju aika reippaasti oli pannut Allan-herran akkunat paikoilleen. Sitten hän riisui hansikkaansa, irroitti hatun nauhat ja läksi makuuhuoneeseensa, mennäkseen saliin Maijun työtä tarkastamaan. Tuskin oli hän päässyt kynnykselle, kun hänen silmänsä osuivat vastapäätä seisovaan peilikaappiin ja peilissä näki hän seuraavan kuvan: tuolissa istuu Allan ja Maiju on hänen polvellaan. Maijun posket palavat, hän hymyilee puoleksi ujoa, puoleksi mielistelevää hymyä ja näyttää yrittävän nousta. Mutta Allan pitelee kiinni ja painaa tytön poskea omaansa vasten. Allanin silmissä oli outo, peloittava loisto. Tämän kaiken huomasi äiti silmänräpäyksessä. Ovi salin ja makuuhuoneen välillä oli jäänyt raolleen ja siitä tämä kaikki näkyi.

Hovineuvoksetar jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Hyvä ettei hän mennyt nurin tai parkaissut, sillä hänen kauhunsa oli ensi hetkessä niin suuri, että hän luuli pyörtyvänsä. Mutta hän tointui heti paikalla ja käsitti, että täytyy olla hiljaa, hiljaa. Samalla löi salamana hänen päähänsä: se on kaikki totta mitä ovat puhuneet Allanista! Hän on sen kaiken tehnyt!... Hänen päässään iski kuin kipunoita, hänen ruumiissaan meni kaikki ikäänkuin sekaisin, veri tyrskähti hänen kasvoilleen, hänen kätensä kävivät hikeen ja sydäntä poltti kuin paisetta. Hän hiipi varpaillaan takaisin ruokasaliin ja siitä eteiseen. Hän pakeni ikäänkuin hän olisi tehnyt pahaa. Häntä pelotti ikäänkuin häntä olisi ajettu takaa. Äkkiä hän keksi, että täytyy astella hyvin lujaan ja kolistella tuoleja, jotta kuuluu ympäri talon. Sitten hän meni takaisin keittiön ovelle ja puhutteli Miinaa tarpeettoman lujalla äänellä.

Aaa!... Ovat kuulleet. Allan tulee. Äiti pelkää häntä, äiti ei voi nähdä häntä. Pois, makuuhuoneeseen, ja ovi kiinni! Varovaisesti, ettei hän huomaa mitään... Jo kolistelee Maijukin salissa. Nyt sillä on kiire. Oo sitä tyttöä! Tänään hän totisesti ajaa sen talosta! Hän luuli tuoneensa itse viattomuuden sieltä maan sydämestä — ja tällainen se on!

— Mamma! kuuluu Allanin ääni oven takaa. — Joko sinä olet kotona? Kuinka sinä pääsit soittamatta?

— Odota vähän, saa äiti sanotuksi. — Tulen heti.

— Joko me pian syömme? Minun on kauhean nälkä.

— Sano, että Miina tuo sisään ruuan.

On kuin joku toinen puhuisi hänen puolestaan, niin vieraalta kaikuu hänen äänensä.

Allanin on nälkä, ajattelee hän itsekseen. Allan tahtoo syödä... Kaikki on totta! Alfred oli sellainen ja hänen poikansa on sellainen. Kaikki on totta. Se viimekeväinen tuska ei ollut unta. Nyt minä olen nähnyt omilla silmilläni.

Hänen ruumiiseensa tulee omituinen kuumotus, sydäntä ahdistaa pahasti eikä keuhkoihin tahdo saada ilmaa. Kuolema!... Niin, ei hän enää voi elää.

Äkkiä hänen mieleensä muistui Maiju ja hänen toimintahalunsa heräsi. Sitä kelvotonta! Hänpä karkaa hänen kimppuunsa, kysyy miksi hänen poskensa hehkuvat ja lyö häntä sitten samaisille hehkuville poskille, lyö paljaalla kädellään, jotta läiskähtää ja punainen veri tirskahtaa esiin... Hän oli jo menemäisillään, mutta samassa hän muisti Allanin. Eikä mennyt.

Hän kuuli kuin unessa Miinan askeleet ja äänen, joka ilmoitti, että päivällinen on valmis. Samassa rupesi hän kuulemaan ääniä salista, heräsi, tuli uteliaaksi ja kuunteli. Miina torui Maijua, moitti hitaaksi ja huolimattomaksi. Hovineuvoksettaresta tuntui helpottavalta kuulla, että tyttöä toruttiin... Mitähän se osaa sanoa puolustuksekseen? Ei mitään! Ei vastaa yhtään sanaa. Sillä on paha omatunto.

— Mamma!

Kuinka äiti pelästyi! Hän pelästyi oman poikansa ääntä. Se kuului taas oven takaa. Nyt hän käy kiinni lukkoon!... Äiti oli huutamaisillaan. Hänen teki mieli paeta. Hän ei voi häntä nähdä! Hän kääntyi selin päin valoon ja oli etsivinään jotakin.

— Mamma, mitä sinä nyt etsit? Päivällinen on valmis ja minun on kovin nälkä.

Hänen äänensä oli tyyni ja hilpeä kuin ennen. Varmaan olivat kasvotkin yhtä kirkkaat kuin ennen.

— En ymmärrä minne panin kukkaroni, sopersi äiti.

Allan rupesi nauramaan.