Part 1

MUUAN ÄITI

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström, 1904.

I

Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani! oli Allan kerran huudahtanut palatessaan kuoron konserttimatkalta. Hän oli tölmännyt sisään suin päin, matkalaukku oli lentänyt ensimmäiseen nurkkaan, lakki jollekin pöydälle ja käsivarret olivat kietoutuneet hovineuvoksettaren ympärille. Allan oli säteillyt nuoruutta ja elämänhalua ja hänen syleillessään oli äidin silmiin tullut kyyneliä, ilon ja onnen ja ylpeyden kyyneliä.

— Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani! oli Allan huudahtanut uudelleen ja pitkäksi hetkeksi jäänyt katselemaan ympärilleen.

Se oli totta, mitä Allan oli sanonut: koti oli kaunis, ja äiti, vaikkakin jo vanha ihminen, oli yhä miellyttävä, milteipä kaunis nainen.

Mikäpä hänen, hovineuvoksetar Sophie Palmbladin, sitten oli säilyessä miellyttävänä ja kauniina? Ne, jotka ihmistä runtelevat ja kuluttavat enemmän kuin ajan hammas, ovat usein murheet. Miltei kaikkia Sophie rouvan ikäisiä ne olivatkin kolhineet kovin kourin. Mutta häneen ne olivat koskeneet vain hipaisemalla. Huoletonta hänen elämänsä oikeastaan oli ollut, ei koskaan harmaita leipähuolia, aina taattu toimeentulo, hovineuvoksen eläessä hienoin seurustelupiiri, mikä Helsingissä oli saatavana, ja hovineuvoksen kuoltua iloa lapsista, jotka jo pian pääsivät täysi-ikäisiksi. Tyttäret Märta ja Alfhild joutuivat hyviin naimisiin ja poikaa, Allania, odotti suuri tulevaisuus. Hän oli aina ollut ihmelapsi, Allan. Oi Allan, Allan, tyttöjen ihastus, tätien ilo, äidin silmäterä, suomenmielisten ylpeys, johon aina viitattiin, kun joku ivasi koko puoluetta kömpelyydestä ja tapojen puutteesta!

Hovineuvoksettaren päivät kuluivat tyynesti ja iloisesti. Hänen elämänsä oli tasaista, miltei aurinkoista, kuten joskus sattuu iloisia syksyjä, jolloin taivas hymyilee korealle metsälle ja järvet lepäävät tyyninä. Hän järjesteli kodissa, asetti kukkasia maljakkoihin, pyyhkieli tomuja ja teki pienen muutoksen siellä täällä, vaihteen vuoksi. Koti oli vanhanaikainen, aistikas. Hän järjesteli hellin käsin, sillä joka esineessä oli muistoja. Hän rakasti kotiaan. Mutta ennen kaikkea hoiti hän sitä Allanin tähden, ainoan poikansa, pienen Allanin tähden. Hän tuli vieläkin kutsuneeksi häntä "pikku Aliksi", tämä kun oli nuorin lapsista. Alin piti viihtyä kodissa. Alin kamariin äiti tuhlasi erityistä huolenpitoa. Sieltä ei koskaan, ei pimeimpänä syyssydämenäkään saanut puuttua kukkasia.

Tyttäret, Märta ja Alfhild, kävivät miltei joka päivä äitiä katsomassa. Tavallisesti oli joku lapsista mukana. Kuinka herttaisia olivatkaan nuo lapset! Koko talon ne kyllä panivat nurin, kun tulivat oikein joukolla, mutta eihän niitä hennonnut kieltää temmeltämästä, kun ne olivat niin terveitä ja iloisia... Kun ei hovineuvoksettarella ollut vieraita tai kun ei hän itse ollut vieraissa ja kun ei kotoa enää saattanut löytää mitään järjestämistä, istuutui hän ruokasalin ikkunan ääreen, josta oli näköala Bulevardille, ja ryhtyi kutomaan jotakin pientä, pehmeää vaatekappaletta lapsenlapsille. Sellaista työtä hänellä riitti loppumattomiin.

Keittiössä hallitsi vanha Miina, joka oli palvellut hovineuvoksettarella parikymmentä vuotta. Hän oli uskollinen kuin koira, tuo vanha Miina, tosin vähän äreänlainen, mutta kuitenkin mallikelpoinen palvelijatar. Ei hovineuvoksettaren koskaan ollut tarvinnut kantaa sitäkään ristiä, jota emännät kantavat kelvottomien palvelijoiden takia. Miina oli jo alusta asti ollut perheen jäsen.

Mutta ei pidä kenenkään säästyä suruilta. Musta murhe astui jo hovineuvoksettarenkin kynnyksen yli, tuli odottamatta ja aavistamatta ja kävi salaiseksi, hivuttavaksi taudiksi.

Oli kevät ja Helsinki teki lähtöä maalle. Kaduilla jyrisi suuria kuormia, tuolien ja pöytien jalat pystyssä, taivasta kohti. Ihmisten asunnot olivat nurin narin. Ainoastaan hovineuvoksettaren koti oli täydessä kunnossa, sillä hän ei ollut tahtonut ryhtyä hävitystyöhön ennen kuin Ali olisi lähtenyt. Alillahan taas oli edessä kuoron konserttimatka.

Eräänä päivänä tuli hovineuvoksettarelle vieras, neiti Mili Mellin, Märtan luokkatoveri, kuiva lukunainen, silmälasit nenällä. Hovineuvoksetar oli aina vaistomaisesti pelännyt häntä, hän oli niin terävä ja kulmikas ja hänessä oli jotakin niin levotonta. Viime aikoina oli vastenmielisyyden tunne sentään vähentynyt, sillä Mili oli järkevä ja viisas nainen — ja Milillä oli veljentytär, viehättävä nuori tyttö, jota Allan katseli ja joka katseli Allania. Hovineuvoksetar otti tämän veljentyttären, Alicen, tähden aina mielellään vastaan neiti Mellinin ja tarjosi hänelle parasta, mitä talossa oli.

Tälläkin kertaa tuli salin pöydälle maljallinen kauniita hedelmiä ja niitä maistellessa liikkui keskustelu aivan rauhallisissa asioissa: kauniissa ilmassa ja Alfhildin ja Märtan lapsissa. Mutta sitten tuli hovineuvoksetar koskettaneeksi Allanin konserttimatkaan ja silloin pingottui neiti Mellinin katse äkkiä. Ja hän rupesi omituisesti kierrellen kaarrellen puhumaan "vanhan ystävyyden nimessä", sanoi säälivänsä Alicea, joka on niin kiintynyt Allaniin, mainitsi valoisia keväisiä öitä ja kosketti vihdoin "sellaisiin huonoihin paikkoihin, joita on laitakaupungilla..."

Aluksi ei hovineuvoksetar ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti ja mihin hän oikeastaan pyrki. Joka tapauksessa vaikutti neiti Mellinin puhe häneen piinallisesti. Hän oli niitä vanhan ajan naisia, joita on varjeltu kaikesta pahasta ja joiden ei ole pitänyt saada tietää tämän maailman rumuudesta kuin hämärästi aavistamalla. Hänellä oli ollut hyvä, hieno koti. Hienostus oli mennyt hänen veriinsä. Hänen ei koskaan, ei uteliaisuudestakaan, ollut tehnyt mieli tunkeutua kurkistamaan elämän pohjille. Jos hänen käteensä sattumalta oli eksynyt kirja, jossa puhuttiin arkaluontoisista asioista, oli hän inholla viskannut sen luotaan niin pian kuin oli huomannut mihin suuntaan asiat kallistuivat. Kun nyt neiti Mellin ujostelematta alkoi puhua "huonoista paikoista" ja "huonoista naisista", punastui hän ja huomautti arasti, etteihän niitä sellaisia toki Suomessa olekaan... Voi olla Pariisissa ja muissa suurkaupungeissa...

Silloin hypähti neiti Mellin tuoliltaan, teki oudon liikkeen käsivarsillaan ja kiihtyi puhumaan:

— Voi, voi, eikö täti todella tiedä mitään? Vai Pariisissa ja suurkaupungeissa!... On sentään surullista, että sivistyneet äidit niin vähän tietävät poikiensa elämästä...!

Tämä kuului miltei jo syytökseltä. Hovineuvoksetar ojentui suoremmaksi ja loi neiti Melliniin nuhtelevan katseen. Puna hänen poskillaan tummeni tummenemistaan.

— Hyvä sinun on puhua, sanoi hän. Sinä et koskaan ole kasvattanut lapsia. Sinä olet aina istunut kirjojesi ääressä... Ja sitten... sinä olet tätä uutta polvea. Ei se ujostele mitään eikä sille ole mikään pyhää. Mutta näe ensin mihin tuloksiin uudet kasvatuskeinot johtavat ja tuomitse sitten! Minä puolestani olen varma siitä, ettei yhdenkään sivistyneen kodin poika mene... sellaisiin paikkoihin.

Hänen oli vaikea saada sanat suustaan ja hän loi ujostellen silmänsä maahan.

Neiti Mellin, lukujen kuihduttama, vanhanpuoleinen tyttönen, katui jo kovin sanojaan, tarttui hovineuvoksettaren käteen ja koetti ruveta sovittamaan.

— Ei täti pahastu! Hyvä täti, en tahtonut loukata. Mutta olemmehan siksi vanhat ystävät, että... Niin, minä nyt pidin velvollisuutenani kertoa tädille mitä Allanista puhutaan...

— Mitä Allanista puhutaan! toisti hovineuvoksetar soinnuttomasti, ikäänkuin ei hän taaskaan olisi käsittänyt mistä oli kysymys. Mutta samassa pakeni veri hänen kasvoiltaan, hän kalpeni silmänräpäyksessä kalman valkeaksi. Ensi kerran eläessään menetti hän kaiken käsityksensä sopivaisuudesta. Hän kiihtyi niin, ettei tietänyt mitä teki. Hän käyttäytyi kuin oikullinen lapsi: tukki korvansa ja rupesi huutamaan:

— Se ei ole totta, se ei ole totta, se ei ole totta' Mustatkaa te miten paljon tahdotte muita, mutta minun poikaani te ette saa kajota... Te ette tunne häntä, minä vain hänet tunnen. Jättäkää hänet rauhaan... Ei, ei, ei, en tahdo kuulla mitään, en mitään...

Hovineuvoksetar purskahti itkuun. Neiti Mellinin yritykset sovittaa tai selittää olivat aivan turhat. Niin pian kuin hän suunsa avasi, tukki hovineuvoksetar korvansa ja toisteli, ettei hän tahdo kuulla mitään.

Neiti Mellin ei ollut mikään tunteellinen nainen, mutta hänen kävi sääli täti Palmbladia. Ja hän miltei pelkäsi hänen sairastuvan, kun hän noin raivoisasti itki. Hän koetti puserrella hänen kättään, hän toi hänelle vettä. Vihdoin rauhoittui hovineuvoksetar niin paljon, että antoi Mili-neidin puhua.

Eihän hän ollut voinut käsittää, että täti olisi näin arka! Hänen oli käynyt niin kovin sääli Alicea, joka oli puhdas ja suloinen tyttö ja niin kiintynyt Allaniin.

Äkkiä lakkasi hovineuvoksetar itkemästä, kuivasi kyyneleensä ja näytti kokoavan tahtonsa.

— Mitä sinä nyt sitten olet kuullut Allanista?... Mistä te nyt sitten syytätte minun Allan raukkaani?

Hänen äänessään oli niin paljon katkeruutta, niin paljon syvää loukkaantumusta, että Mili hetkiseksi jäi neuvottomana häneen katsomaan.

— Mutta onko tädillä voimia nyt kuulla minua? sanoi hän vihdoin. — Ehkä en tällä kertaa puhu enempää, kun täti on näin heikko...?

Mutta hovineuvoksetar oli jo käynyt uteliaaksi. Nyt ei hän enää päästänyt neiti Melliniä käsistään ennen kuin sai tietää kaikki.

Eihän se oikeastaan mitään niin merkillistä ollut. Sillä laillahan miehet yleensä elävät. Niin, niin... Suurin osa sivistyneitäkin miehiä, niitä, jotka istuvat luottamusviroissa ja johtavat yleisiä asioita. Mutta Alicen tähden se tässä tapauksessa oli väärin... No niin, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli nähty Allanin erään silinteripäisen herrasmiehen kanssa ajavan ulos sellaisen huonomaineisen paikan portista. Allanilla oli ollut ylioppilaslakki päässä — yö oli jo niin valoisa, että oli mahdoton erehtyä — molemmat olivat olleet humalassa.

Hovineuvoksetar kuunteli kankeana, joka piirre jäykäksi pingoittuneena. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä... Niin, Allan oli todella silloin ollut poissa kotoa. Mutta häntä ei siksi yöksi oltu kotiin odotettukaan. Hän oli jo edeltäkäsin ilmoittanut jäävänsä Edi Sjöbergin luo yöksi. Edi oli hyvä poika, hänen ystävänsä ja osakuntatoverinsa. Edi oli vuorostaan välistä ollut yötä Allanin luona. Heillä oli niin paljon yhteisiä harrastuksia ja he juttelivat usein myöhään yöhön, kun yhteen sattuivat.

— Vai niin, vai niin, pani Mili-neiti ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin kaikki mitä hovineuvoksetar kertoi olisi soveltunut hänen laskuihinsa. — Onko täti koskaan kysynyt, mistä asioista he juttelevat myöhään yöhön? Voisi olla hauska tietää...

— Kuinka sinä saatat olla noin paha ja katkera! pääsi hovineuvoksettarelta ja hänen äänensä vapisi jo, ikäänkuin itku olisi ollut tulossa.

— Se silinteripää herra on juuri voinut olla se ystävä, sanoi Mili-neiti.

Hovineuvoksettaren päähän iski siinä hetkessä ajatus, joka pani tuskan hien pusertumaan hänen otsaltaan. Edi Sjöberg oli todella kandidaattitutkinnon suoritettuaan hankkinut silinterin.

— Ei, ei, ei! huusi hovineuvoksetar ikäänkuin omaa syntyvää epäilystään torjuakseen. — Se on mahdotonta! Näyttäköön miltä hyvänsä, se ei ole totta! Helsingissä on satoja ylioppilaslakkeja ja silinterejä... mutta minun poikani se ei ole ollut!

Neiti Mellin hymähti.

— Niin sanoo varmaan jokainen sivistyneen kodin äiti... Mutta voihan täti kysyä Allanilta.

— Kysyä Allanilta! toisti hovineuvoksetar ja jäi tuijottamaan Miliin, pelästyneenä kuin aaveeseen.

Se se todella puuttuisi! Tarkoittiko Mili todella, että hän tekisi pojalleen sellaisen kysymyksen, kysymyksen, jota ei hän kehtaa ääneen lausua oman itsensäkään kuullen? Silloin olisi myöskin hänen ja Allanin lämmin suhde lopussa. Se olisi Allanin rakkauden ja kunnioituksen kuolinisku. Allan on niin puhdas ja viaton. Hän voisi kysyä vastaan: mitä, mamma, tarkoitat? Mitä siellä talossa sitten on?... Huono paikka — mitä se on? Ja mitä äiti vastaisi kaikkeen tähän? Hovineuvoksetarta inhoitti niin, että sydänalaan koski. Häntä hävetti niin, että teki mieli peittää kasvot käsillään. E, ei, ei! Hirsipuuhun hänet saadaan kuljettaa ennen kuin hän Allanille näistä asioista puhuu. Ja hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja levolliset, kun hän ne Miliin loi, sillä niistä loisti äidinrakkauden luottamus. Hän oli vakuutettu poikansa puhtaudesta.

— Mutta, keskeytti neiti Mellin kuivasti ja asiallisesti, — ettekö te sitten koskaan puhu Allanin kanssa elävästä elämästä?

Hovineuvoksetarta alkoi taasen hävettää ja värit vaihtelivat yhtä mittaa hänen kasvoillaan. Hän rupesi hermostuneesti hypistelemään pöytäliinan tupsuja.

— Eikö elämässä nyt todella ole muuta elävää? pääsi häneltä. — Mitä elämää se on? Häpeää mieluummin... Kyllä minun ja poikani väli on selvä, kyllä minä tiedän mitä hänelle puhun. En minä rupea omaa poikaani turmelemaan.

Viime sanoissa oli taas niin paljon katkeruutta, että neiti Mellinin piti ruveta pyytelemään anteeksi. Ei hän ollut tarkoittanut pahaa. Mutta eiköhän kuitenkin pitäisi ottaa selvää asiasta. Sellainen elämä on häpeällistä ja lisäksi vaarallista. Siinä voi saada kaikenlaisia tarttuvia tauteja... Se tulee hyvin kalliiksi. Ja Alicen tähden...

Hovineuvoksetar istui kuin piinapenkissä, vaikka hän hillitsi itseänsä eikä enää käyttäytynyt kuin oikullinen lapsi. Sanat "tarttuvia tauteja" ja "se tulee hyvin kalliiksi" toivat todellisuuden niin kauhistuttavan likelle, että aivan rupesi kääntämään mieltä. Ja kun Mili sitten mainitsi Alicen, valtasi hovineuvoksettaren aivan uusi pelko. Aikooko Mili ehkä kertoa juttunsa Alicellekin? Nykyajan naisilta voi odottaa mitä tahansa. Se se puuttuisi! Alice ja Allan ovat miltei kihloissa: äiti vain odottaa sitä hetkeä, jolloin Allan tulee ilmoittamaan hänelle iloista uutista. Alice on herttainen tyttö, hyvin kasvatettu, hyvästä perheestä, eikä ilman varojakaan. Alice on aivan nuori, vasta kahdeksantoista ikäinen, mutta hän on koulupenkiltä asti rakastanut Allania ja vain Allania. Se on kokonaan Allanin syy, etteivät he ole kihloissa. Allan ei ole tarpeeksi kiintynyt. Se on Allanin puolelta sellaista epämääräistä liehittelyä ja ajoittaista kylmenemistä. Mutta äiti toivoo sentään vielä ja perustaa toivonsa Alicen sitkeyteen ja uskollisuuteen. Kunhan ei nyt tämä kauhea juttu tulisi esteeksi tytön puolelta!... Ei, ei suinkaan Mili sentään voi olla niin epähieno.

— Aiotko kertoa Alicelle? kysyi hovineuvoksetar vihdoin.

— En vielä tiedä.

Milin vastaus oli niin järkevän kuiva, että hovineuvoksetar joutui aivan mielikuohuksiin. Vapisevin huulin hän kysyi:

— Olisiko sinulla todella sydäntä repiä rikki viattoman nuoren tytön unelmat?

Hovineuvoksetar erehtyi, kun luuli Mili Mellinin jäävän vastausta vaille. Mili-neiti vastasi täsmällisesti kuin tieteellisessä väittelytilaisuudessa:

— Olisiko tädillä sitten sydäntä antaa viattoman nuoren tytön mennä miehelle, joka...

Hovineuvoksetar painoi kasvot käsiinsä ja lyyhistyi lamaan. Mitään näin kauheaa ei hän koskaan ollut kokenut. Ensin sellainen syytös Allanista ja nyt tälläinen hänestä itsestään! Hänkö sydämetön? Kuinka monet monituiset köyhät olivat siunanneet hänen hyvyyttään! Eihän hän koskaan ollut sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ja Alicelle, Alicelle on hän valmis antamaan rakkaimpansa, Alinsa, — ja tuo nainen tuossa syyttää häntä sydämettömyydestä Alicea kohtaan. Voi hyvä Jumala sentään, että hänen täytyy tällaistakin kokea! Elämä tuntui hänestä aivan toivottomalta, hän itki pakahtuakseen. Hän ei enää kuullut, kuinka se nykyaikainen lasisilmä neiti pyyteli häneltä anteeksi, selitteli ja sovitteli. Hän vain itki. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, seisoi vanha Miina hänen edessään, vesilasi kädessä, ja torui, että mitä se sellainen itkeminen on, kun pelästyttää toisen niin, että on ihan siihen paikkaan kuolla...

Helpostihan hovineuvoksetar Miinasta suoriutui. Pahempi olisi ollut, jos se uudenaikainen neiti vielä olisi ollut täällä. Hänen edessään ei hän enää olisi voinut hillitä itseään, vaan hän olisi puhunut epäkohteliaasti. Jumalan kiitos, että tämä olikin poissa!

Ikkuna Bulevardille oli auki ja puhkeavien lehtien lemu tunki huoneeseen. Ulkoilma virkisti polttavaa päätä ja kyyneleet valuivat rauhoittavammin.

Voi maailman pahuutta, voi ihmisten pahuutta! Ei luulisi kenenkään, joka Allanin on nähnyt, voivan levittää hänestä sellaista huhua.

Hovineuvoksettaren silmät nousivat suureen valokuvaan, joka riippui kirjoituspöydän yläpuolella. Se oli hänen miesvainajansa kuva. Hän kääntyi sen puoleen ikäänkuin apua anoen, mutta se tuijotti kylmänä eteensä, antamatta mitään neuvoa. Silloin nousi hovineuvoksetar kiireesti ja riensi pöydän ääreen, joka oli nurkassa, kuvan alla. Se oli siro, pieni kirjoituspöytä, täynnä tyttärien, vävypoikien ja heidän lastensa kuvia. Kaikki kukoistavia, nuoria ihmisiä! Ja kuinka herttaisilta lapset näyttivätkään pyöreine, paljaine säärineen ja käsivarsineen! Tomuakin pyyhkiessä oli isoäidin monesti pitänyt pysähtyä hymyilemään lasten kuville, niin herttaisia ne olivat kuvissakin. Mutta tällä kertaa liukuivat hänen silmänsä rauhattomasti kaikkien lastenlasten ohitse, ja pysähtyivät Allanin, hänen ainoan poikansa kuvaan.

Tuossa oli Ali lapsena, pitkät, vaaleat kiharat liehumassa hartioilla. Herttainen, suloinen lapsi, kuin enkeli katsella! Joka senkin kuvan näki, hänen täytyi tulla vakuutetuksi siitä, että huhu oli panettelua. Toisessa kuvassa oli Ali koulupoikana, tukka jo lyhyeksi leikattuna ja merimiespuku yllä. Sekin kuva todisti mielenpuhtautta. Kolmannessa kuvassa oli Ali ylioppilaslakki päässä, rintapielet täynnä kukkia. Kyyneleet valuivat vuolaina äidin silmistä ja hymy puhkesi kasvoille, kun hän sitä kuvaa katseli. Se oli ollut kaunis päivä, se, jolloin Ali tuli ylioppilaaksi.

Äiti ottaa kuvan käteensä ja painuu hartaasti sitä katselemaan. Oi kuinka hän rakastaa poikaansa! Nyt hän sen vasta oikein tuntee, kun hänen lastansa panetellaan. Ali on hänelle enemmän kuin kaikki muu yhteensä, enemmän kuin hänen kätensä tai jalkansa taikka silmänsä. Hän voisi kadottaa ne kaikki mieluummin kuin Alin... Ja äkkiä valtaa hänet halu rientää ikkunan luo, työntää se auki, nostaa kuva kaiken kansan nähtäväksi ja huutaa: katsokaa häntä! Kuka uskaltaa näistä kasvoista ajatella pahaa?

Eläisipä vain isävainaja! Kyllä hän maailmalle näyttäisi. Hän, hovineuvos Palmblad, hän oli ankara, tulinen herra, ei hän olisi kärsinyt tällaista häpeää!

Jota kauemmin äiti kuvaa katsoo, sitä tyynemmäksi hän tyyntyy. Hänen rakas, hänen puhtoinen poikansa!

Allan tuli sinä päivänä kotiin tavallista aikaisemmin. Äiti säpsähti kuullessaan hänen askeleensa ja läksi kiireesti makuuhuoneeseen. Hän ikäänkuin pakeni. Hän ei tahtonut, että Allan näkisi hänet näin itkettyneenä. Ja hän veti alas uutimen ja rupesi valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä. Hänen sydämensä löi ja vapisi. Häntä kalvoi ikäänkuin omantunnonvaiva. Hän oli ehkä sittenkin ajatellut jotakin pahaa Allanista.

Hän kuuli Allanin vihellellen astuvan ruokasaliin, sitten saliin, avaavan soittokoneen kannen ja alkavan harjoitella.. Se oli nyt se uusi sävellys, joka oli saanut ensi palkinnon kuoron sävellyskilpailussa. Iloinen, valoisa sävellys. Ja kuinka Allanin ääni kantoi ja soi! Allan, Allan, hänen lapsensa, hänen rakas lapsensa!... Hovineuvoksetar joutui sellaiseen katumukseen ja hellyyden sekaiseen mielentilaan, että hänen olisi tehnyt mieli rientää saliin, hiljaa laskea kätensä Allanin silmille, sulkea hänet syliinsä ja pyytää häneltä anteeksi. Mutta varmaan hän siinä taas olisi purskahtanut itkuun. Ei, Ali ei mitenkään saa nähdä hänen itkeneen! Ali ei saa aavistaa mitään! Ja sen sijaan riensi hovineuvoksetar keittiöön ja käski Miinan laittaa illallisen pöytään ja tuoda pullon viiniä... Alin piti ikäänkuin hyvitykseksi saada jotakin, josta hän piti. Hän piti hyvästä viinistä ja se saattoi hovineuvoksettarelle itselleenkin olla terveellistä. Lääkäri oli sitä nimenomaan määrännytkin hänelle.

Ja tämän määräyksen annettuaan istuutui hovineuvoksetar tyyntyneempänä työpöytänsä ääreen ja rupesi kutomaan pientä, vaaleaa röijyä Alfhildille, joka odotti kolmatta lastaan.

Allan lauloi. Hän osasi jo sävelen ja soitti säestyksenä koko kuoron osan. Mutta pian luopui hän nuoteista ja rupesi vapaasti muodostelemaan säestystä. Hän sai esiin sekä viehkeyttä että voimaa, sekä raivoisaa riemua että itkevää ikävää. Suuret lahjat sillä pojalla oli, hän olisi huoleti voinut antautua tällekin alalle... Työ vaipui äidin helmaan ja hänen katseensa kiintyi puitten latvoihin, joissa puhkeili suuria, kellertäviä lehtisilmuja. Kevät oli ilmassa ja kevät soi Allanin laulussa. Ainoastaan hovineuvoksettaren mielessä oli outo alakuloisuus.

Hän tuli ajatelleeksi, että Ali taas pian lähtee. Hyvähän se on, että poika saa huvitella. Koskas sitten, jollei nyt nuorena! Kun on sellaiset lahjat kuin Alilla, niin miksei laulaisi ihmisten iloksi. Mutta samalla äitiä pelotti tämä uusi konserttimatka. Jospa hän aina, aina saisi pitää poikansa silmäinsä alla! Vaikka eipähän sitä tiedä kuinka suojattu on täälläkään. Ja epäilyksen kalvava mato alkoi taas kohottaa päätään hänen sielunsa pohjalta. Tunne oli niin outo, ettei hän itsekään selvään tietänyt mitä se oli, tiesi vain, että ahdisti kiusallisesti, pelotti ja hävetti.

Mutta pois pakeni pelko kuin yön peikko päivän tieltä, kun Ali astui huoneeseen. Äiti vaivutti kiireesti silmänsä työhön ja kutoi suurella ahkeruudella, jotteivät hänen kasvonsa mitään ilmaisisi. Ali toi huoneeseen ikäänkuin toista ilmaa, iloista, hilpeää ja raikasta.

Hän oli pitkä, solakka mies, iho puhdas kuin tytöllä, hiukset vaaleat ja sitaistut suoraan ylös, joten otsa jäi vapaaksi. Otsa korkea, puhdas ja kirkas. Se otsa todisti mielen viattomuutta, tyyneyttä ja lempeyttä, mutta suora, voimakas nenä tiesi lujuutta, ja suupielissä leikitteli pieni pilkka — tai lieneekö ollut ylimielisyyttä — ja ennen kaikkea elämänhalu. Hänen silmiensä väri oli hiukan epämääräinen, milloin harmahtava, milloin sinertävä, milloin vihertävä. Yleensä eivät hänen silmänsä ilmaisseet paljoa, mutta kiivastuessa tuli niihin jokin peloittava, lasittunut ilme, joka vaikutti kuin unettava myrkky. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, säännölliset täynnä vilkkautta ja eloa. Elämänilo seurasi hänen kintereillään ja tartutti ympäristön.

Hän seisahtui ikkunaan, hyräili ja katseli kadulle.

— Mamma, virkkoi hän äkkiä, — tapasin tänään kadulla Alicen ja saatoin hänet kotiin. Oletko nyt tyytyväinen?

Alicen nimeä mainitessa tuli hovineuvoksettaren taas paha olla. Miten lienee tullutkin, kun hän jo äsken oli ollut aivan tyyni.

— Mitäpähän mammasta, koetti hän sanoa niin luonnollisesti kuin suinkin. — Mutta etkö itse ole tyytyväinen?

— No niin... Kunhan saisi sen tytön pukeutumaan vähän aistikkaammin. Hän sekoittaa mitä mahdottomimpia värejä. Se häiritsee minun silmääni. Ihan totta, mamma. Se on oikeastaan sinun syysi — sinä olet hemmotellut minut. Mitä oletkin totuttanut minut niin sopusointuisiin väreihin!

Hymy puhkesi jo pakottamatta hovineuvoksettaren huulille. Se Ali osasi niin ihmeellisesti lämmittää.

— Alice on niin nuori, selitti hovineuvoksetar. — Kaikissa nuorissa on jotakin kehittymätöntä. Kun minä olin hänen iässään, pukeuduin luultavasti yhtä epäaistikkaasti.

— Sitä en usko! huudahti Allan ja nauroi.

Jää oli jo kokonaan murtunut. He juttelivat vapaasti ja huolettomasti. Äidin täytyi tulla saliin, jotta Allan esittäisi hänelle kuoron uuden, palkitun sävellyksen, ja kun piti lähdettämään illalliselle, teki Allan äidilleen keikarimaisen kumarruksen ja talutti hänet pöytään. Ja syödessä he kilistelivät lasejaan kuin iloiset, hyvät toverit. Hovineuvoksetar oli heidän jutellessaan sulamistaan sulanut, aivan kuin aurinko olisi häneen paistanut. Hän ikäänkuin nuortui siinä rakkaimman lapsensa lemmen lämmössä. Hän teki niin nuoren vaikutuksen, että häntä tuskin olisi uskonut Allanin äidiksi — paremmin hän oli kuin vanhempi sisar. Äkkiä virkkoi Allan: