Part 6

_Alkuasukas_: Kaksi. Suurempi ja pienempi.

_Helsinkiläinen_: Saanko tarjota sikarin?

_Alkuasukas_ (pistää sikarin suupieleensä).

_Helsinkiläinen_: Minä ehkä vuokraisin sen suuremman. Sopisiko mennä katsomaan?

_Alkuasukas_: Sopii. Se on tuossa noin. Siinä on yksi suuri huone.

_Helsinkiläinen_: Missä? En minä näe.

_Alkuasukas_: Tuo.

_Helsinkiläinen_: Sehän on ränstynyt puuvaja!

_Alkuasukas_: Kesällä se on kesäasunto.

_Helsinkiläinen_: Pitäisikö tuosta maksaa vuokraakin?

_Alkuasukas_: 2,000 mk 3 kuukaudesta etukäteen. Toiset ottavat enemmänkin.

_Helsinkiläinen_: Uskotteko, että se pysyisi koossa 3 kuukautta?

_Alkuasukas_: Jos se ei pysy, niin minä kyllä kohtuullista korvausta vastaan lainaan vähän vanhoja lautoja ja nauloja ja nuoraa.

_Helsinkiläinen_: Eihän siinä ole edes ikkunoita!

_Alkuasukas_: Mutta siinä on niin suuria rakoja, että niistä kyllä tulee aurinkoa ja tuulta. Paljon aurinkoa ja tuulta. Pääkaupunkilaiset pitävät auringosta ja tuulesta. Herra on hyvä ja ottaa vain ajoissa. Ei niitä yleensä saa kesäasuntoja näin halvalla näin lähellä Helsinkiä.

_Helsinkiläinen_: Onko täällä kaivoa?

_Alkuasukas_: Meillä on hyvä kaivo. Me annamme vettä 3 markkaa ämpärillinen.

_Helsinkiläinen_: Näköala on huono.

_Alkuasukas_: Täällä on erinomainen näköala tuolta vuorelta. Tietä sinne saa käyttää 50 markan maksusta kuukaudessa. Ja veneellä saa soudella 5 markkaa kerta. Ja jos herra kustantaa veneeseen moottorin, niin moottorivene on käytettävissä samalla hinnalla. Laivalaiturin käyttämisestä —

_Helsinkiläinen_: Ymmärrän, ymmärrän. Entä missä on sitten se pienempi kesäasunto?

_Alkuasukas_: Tuossa.

_Helsinkiläinen_: Tuo sama vajako?

_Alkuasukas_: Niin, juuri sama. Siinä on aitaus keskellä. Pienempi osa huonetta on pienempi kesäasunto — siinä on nyt meidän porsaamme, mutta se otetaan kyllä pois kesäksi — ja suurempi osa huonetta — tuo, missä nyt on lehmä — on se suurempi kesäasunto. Jos herrasväellä on joku tuttava perhe, niin se voisi vuokrata sen toisen kesäasunnon. Se olisi hauskempaa kuin jos joutuisi vieraan perheen kanssa asumaan. Varsinkin jos on paljon lapsia. Nyt on huono aika. Täytyy säästää tilaa ja kaikkea.

_Helsinkiläinen_: Kiitos. Hyvästi.

_Alkuasukas_: Joko herra menee. Eikö herra vuokraakaan?

_Helsinkiläinen_: Enpä taida. Kesäasunto on melkein liian suurenmoinen. Olen yleensä tottunut asumaan kesäni perunakuopassa! (Menee.)

_Helsinkiläinen_ (kääntyy äkkiä takaisin ja ottaa sikarinsa alkuasukkaan suusta): Täytyy säästää kaikkea. Hyvästi.

Mustapartainen mies ja keskusteleva pariskunta.

Mustapartainen herrasmies istui elävissäkuvissa ja sadatteli hiljaa itsekseen ja hieroskeli hermostuneesti kourissaan palloksi puserrettua ohjelmalehtistä, joka täten hitaasti mutta varmasti oli muuttumassa vehnäjauhoksi.

Mustapartainen herrasmies oli vihainen, sillä hänen selkänsä takana istui n.s. keskusteleva pariskunta. Jokainen elävissä kuvissa käynyt tietää, mikä on n.s. keskusteleva pariskunta.

Keskustelua hoitaa tavallisesti enimmäkseen vain toinen puoli pariskunnasta, nuori nainen, kuten nytkin:

— Katso, tuo, jolla on harmaat housut, on hänen isänsä. Ja tuossa on hän itse. Noin paksu keltainen hiuspalmikko. Ei se voi olla oikein hänen omaa tukkaansa. Kuule, ei se voi olla. Minä luulen, ettei ole. Tuollainen hame. Eivät noin kapeat hameet enään ole muodissa. Kuule, eivät ne enään ole muodissa. Ai, tuo on nyt nuori kreivi Karl. Juu, kyllä se on Karl. Ja noin kauniit silmät. Eikö ole. Voi, kuinka hän näyttelee hyvin, eikö näyttelekin? Nyt hän menee isän luokse. Voi, kuinka hän on komea. Ja nyt hän menee hänen luokseen ja kumartaa. Onko sinulla minun nenäliinani taskussasi? Hi hi hi. Nyt tuli automopiili. Nyt se pysähtyi. Nyt ne nousevat automopiiliin. Katso kun se on kohtelias. Kreivi Karl. Voi, kun hän on komea. Eikös olekin kohtelias. Mitä. Ai, kun sillä on kapeat hameet. Ja ne eivät ole muodissa. Ja nyt automopiili lähtee. Mitähän isä sanoo? Onhan tuo hänen isänsä. Varmasti se on hänen isänsä. Eikö olekin hänen isänsä? Mitä. Kuule. Kuuletko sinä? Ota takaisin tämä nenäliina ja pane se taskuusi. Panethan sinä sen taskuusi? Älä vaan pudota sitä. Ethän pudota. Mitä. Kuule, ethän pudota...

— Pudota helvetissä! ärjäsi mustapartainen herrasmies yhtäkkiä niin hirvittävällä voimalla, että koko katsomo tärähti ja kuva hypähti valkoisen kankaan yläreunaan. — Pudota! Ja kuulkaahan te pieni neiti siellä takanani, se mies tuolla kuvassa ei ollut hänen isänsä, se oli hänen pojanpoikansa. Pojanpoikansa, niin juuri! — huusi mustapartainen herrasmies jylisevällä äänellä, silmät hurjasti pyörien. — Ja kapeat hameet ovat muodissa. Tuhat tulimmaista, ne ovat vallan jumalattomasti muodissa! Niin kapeat, että niihin juuri ja juuri mahtuu vain toinen sääri! Ja lopuksi minä pyydän ilmoittaa, että, jos te, herttaisin nuori neiti, siellä selkäni takana vielä aiotte jatkaa puheluanne, niin minä väännän niskanne nurin!

Nuori neiti ei kuitenkaan hiiskunut sanaakaan. Hän oli pyörtynyt. Muu yleisö oli kauhuissaan syöksynyt tiehensä, sen nuoren neidin seurassa ollut nuori mies ensimäisenä.

Romaanin loppu.

Vaimoni ja minä olimme olleet naimisissa jo viisi kuukautta — kertoi herra Jakari — onnemme oli häiriintymätön ja eheä, kunnes kirjahuutokaupasta toin kotiin vanhan paksun romaanin »Kuollut vaiko valekuollut».

— Hyi, rupeatko todenteolla lukemaan tuota inhoittavaa kirjaa, — sanoi vaimoni, — sehän on nimestä päättäen ala-arvoinen ajanvieteromaani, jonkakaltaisia niin syvästi olet sanonut halveksivasi!

— Niin on. Huonointa lajia. Mutta ne ovat erinomaisen jännittäviä. En malta jättää tätä, ennenkuin olen päässyt loppuun.

— Tuon lukeminenhan kestää kokonaisen viikon!

— Kestäköön.

— Näytähän minullekin sitä vähän!

Hän pyyhki rasvaiset pikku sormensa suureen kyökkiesiliinaansa ja riisti minulta kirjan.

— Anna pois! — sanoin minä.

— No, no, minä vain vähän vilkasen!

— Minusta tuntuu siltä kuin kyökistä taas tulisi arveluttavan voimakas palaneen käry.

— Taas palaneen käry! Oliko se joku halpamainen viittaus!

— Ei, ei, eihän toki, keittotaitosi on ilmiömäinen. Mutta annahan nyt kirjani tänne.

— Heti, heti, minä vain...

— Liisa, Liisa, taivaan tähden, älä katso romaanin loppua!

— Mitä nyt? Katsonpa kuin katsonkin.

— Liisa, sinä et saa!

— Mutta minä saan, jos tahdon. Minä en ole mikään muhamettilaisnainen, enkä mieheni orjatar. Minä olen... minä olen yhtä hyvin Suomen valtakunnan vapaa, perustuslakien turvaama kansalainen kuin sinäkin. Minulla on valtiollinen ja kunnallinen äänioikeus ja... ja... minä katson tämän kirjan loppua! Katson.

— Et tiedä mitä teet. Tekosi koskee minuun kipeästi. Olen aina halveksinut ja vihannut henkilöitä, jotka kirjan käsiinsä saatuaan heti ensinnä katsovat viimeisiltä sivuilta, miten se päättyy. Se osoittaa luonteen höllyyttä. Se on rikos kirjailijaa kohtaan, jonka huolella suunnittelema ja kohottama rakennus käännetään ylösalaisin. Se on luonnonlakien polkemista. Mitä olisikaan maailmasta, jos se olisi alkanut maailmanlopulla?

— Kunpa olisikin alkanut! — Minäkin siis olen »henkilö», jota sinä halveksit ja vihaat. Mahtaa tuntua kauhealta olla sidottu henkilöön, jota halveksii ja vihaa!

— Kas niin, älä nyt turhia. Anna kirja tänne!

— Siinä on aarteesi! Näin jo tarpeeksi. Voin muuten sanoa, että mitä siihen loppuun tulee, niin...

— Liisa! Et saa sanoa! Itselleenhän sillä vahingon tekee, jos nurinkurisuudessaan lukee kirjan lopusta alkaen, mutta jos sen lopun vielä ilmoittaa toiselle henkilölle, joka aikoo ruveta kirjaa lukemaan, pilaa sillä aivan viattoman henkilön nautinnon. Ja se on sietämätöntä. Sitä en salli. Jos sen teet, niin himmennät sitä kaunista kuvaa, minkä sinusta olen saanut.

— Vai himmenee se niin helposti. Mutta kuulehan nyt, viaton henkilö, en aio sanoa muuta kuin että romaanin loppu...

— Liisa!

— Sen loppu on...

— Pyydän, ole vaiti!

— Hahhah, minä nauran! Kuuletko, minä nauran! Sillä se sinun romaanisi loppu...

— Vaiti! Onnemme nimessä.

— En. Olet hullunkurinen.

— Erittäin hullunkurinen. Se on sukuvika.

— Ole toki järkevä. Sinun ei kannata lukea tuota kirjaa, sillä sen loppu...

— Kiellän sinua puhumasta!

— Ooh. Mutta minä puhun!

— Et.

— Puhun. Romaanin loppu...

— Vaiti!

— Käyttäydyt raa'asti! Mutta vaikka löisit minua, niin minä sanon, että romaanin loppu...

— Nainen!

— Tuon paksun inhoittavan romaanisi loppu... ptphht!

Hän ei saanut jatketuksi keskustelua, sillä kiedoin hänen päänsä pöytäliinaan.

Hän oli tulipunainen kiukusta päästessään irti.

— Minä menen äidin luo, virkkoi hän musertavasti. — Hyvästi, ehkä viivyn kauan. Olet loukannut minua.

Hän lähti. Ennen lähtöään hän vielä raotti oveani ja sanoi:

— Kuule. Olkoon nyt myöskin sanottu, että tuon romaanin loppu...

Vedin oven kiinni. Käyttäydyin todella huonosti, mutta hänen itsepäisyytensä oli saanut minut suunniltani.

Hetken kuluttua soi puhelin.

— Halloo. Täällä on Liisa. Katso sen kirjan viimeisiä sivuja, niin näet, että romaanin loppu...

Suljin äkkiä puhelimen.

Vähän myöhemmin soi puhelin taas. Anoppini.

— Liisa on täällä. Hän on kertonut kaiken. Olemme kovin pahoillamme. Liisa pyytää minua kertomaan, että sen romaanin loppu...

Suljin puhelimen.

Jonkun ajan kuluttua soitti appiukkoni. Sama juttu.

Luin kirjaani enkä enää mennyt vastaamaan puhelimen soidessa. Se soi lakkaamatta. Lopulta se vaikeni.

Päästyäni kolmannen luvun loppuun soi ovikello. Anoppini palvelustyttö.

— Rouva käski sanoa, että sen kirjan loppu...

— Menkää tiehenne! — Paiskasin oven kiinni.

Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma. Aavistin, että se oli Liisalta. Kuten olikin. Tietysti romaanin lopusta.

Romaanin loppu poissa.

Liisa.

Katsahdin kirjani loppuun. Siitä puuttui parikymmentä sivua. Sivut, joilla koko kertomuksen arvoitus olisi selvitetty! Heitin kirjan ikkunasta pihalle ja riensin urhoollista, itsepäistä Liisaani noutamaan.

Hän palasi kotiin triumfaattorina.