Part 7

-- Olettepa kovin niukkasanainen.

-- Mitä hänen ruumiilliseen olemukseensa tulee ... odottakaapas... Mutta totta tosiaan, olisi hyvä jos kävisitte katsomassa hänen rintakuvaansa Angoulême-museossa. Se on toisessa salissa, n:o 98.

-- Mutta herra kirjailija, minä asun maaseudulla; pitäisikö minun lähteä suinpäin Parisiin katsomaan yhtä Kaarle IX rintakuvaa?

-- No niin! kuvitelkaahan mielessänne sangen sopusuhtaista nuorta miestä, jonka pää on hieman syvällä hartioitten välissä, ja joka kurottaa kaulaansa ja pitää otsaansa vinosti eteenpäin ojennettuna. Nenä on paksunpuoleinen; huulet ovat ohuet ja pitkät, ylähuuli alahuulta paljon pitemmällä; ihonsa väri on kalpea, ja hänen suuret silmänsä eivät koskaan katso suoraan siihen henkilöön, jota hän puhuttelee. Loppujen lopuksi, hänen silmiinsä ei ole kirjoitettu _Pärttylin yötä_, eikä mitään muutakaan sentapaista, hänen kasvojensa ilme on yksinkertaisesti pikemminkin tyhmä ja hermostunut kuin kova ja julma. Saatte hänestä sangen sattuvan kuvan kun ajattelette nuorta englantilaista, joka astuu yksin suureen saliin, jossa koko muu seura on jo istuutunut. Hän kulkee pitkin upeasti koristettujen naisten muodostamaa kujaa, jotka vaikenevat hänen heidät sivuuttaessa. Hän on vähällä sotkeutua yhden puvun laahukseen, toisen tuolia hän tyrkkää ja niin hän suurella vaivalla pääsee talon emännän luo; ja silloin vasta hän huomaa, että hän vaunuista noustessaan on koskettanut pyörään hihansa ja saanut siihen lokaa. -- Aivan varmasti te olette nähnyt sellaisia pelästyneitä kasvonilmeitä; ehkäpä itsekin olette katsahtaneet peiliin, ennenkuin seuraelämässä liikkuminen on saanut esiintymisenne aivan varmaksi.

-- Entä Katariina di Medici?

-- Katariina di Medicikö? Kas vietävä kun en ollenkaan tullut häntä ajatelleeksi. Luulen kirjoittavani hänen nimensä viimeistä kertaa; hän on lihava, vielä verevä nainen, joka, kuten sanotaan, on hyvin säilynyt ikäisekseen, hänellä on paksu nenä ja tiukasti yhteenpuristetut huulet kuten meritaudin ensimäisiä oireita tuntevalla. Hänen silmänsä ovat puoleksi ummessa, hän haukottelee yhtä myötäänsä; hänen äänensä on yksitoikkoinen, ja sen sävy on sama, sanoopa hän sitten _Ah! kuka minut vapauttaisi tuosta vihatusta bearnittaresta?_ tai _Madeleine, antakaa sokeroitua maitoa napolilaiselle koiralleni!_

-- Hyvä! Mutta pankaapa hänet puhumaan vähän merkittävämpiä sanoja. Hänhän on hiljattain antanut myrkyttää Johanna d' Albret'n, sellaista ainakin huhutaan, ja pitäisihän sen jollain tavoin tulla näkyviin.

-- Ei ollenkaan; sillä jos sen saattaisi jotenkin huomata, niin missä sitten olisi hänen niin kuuluisa teeskentelytaitonsa? -- Tänä kyseessä olevana päivänä hän muuten, siitä olen hankkinut varmat tiedot, puhui ainoastaan kauniista ilmasta.

-- Entä Henrik IV? Entä Navarran Margareetta? Osoittakaa meille Henrik, tuo hieno ja kohtelias ja ennen kaikkea hyvä mies, Margareetta, joka sujauttaa hovipojan käteen rakkauskirjeen, kun taas Henrik puolestaan puristaa jonkun Katariinan hovinaisen kättä.

-- Mitä Henrikiin tulee, niin ei kukaan voisi aavistaa että tuossa huimapäisessä pojassa piilee sankari ja Ranskan tuleva kuningas. Hän on jo unohtanut äitinsä, joka oli kuollut vasta pari viikkoa sitten. Hän puhuu vain ratsupalvelijalle, syventyneenä perinpohjaiseen keskusteluun liikkeelle ajettavasta hirvestä. Vapautan teidät siitä, etenkin jos -- kuten toivon, -- ette ole metsästäjä.

-- Entä Margareetta?

-- Hän oli hieman pahoinvoipa ja pysytteli huoneessaan.

-- Soma tapa suoriutua hänestä. Entä Anjoun herttua? entä prinssi de Condé? ja Guisen herttua? ja entä Tavannes, Retz, La Rochefoucauld, Teligny? entä Thoré? ja Mery? ja niin monet muut?

-- Totta tosiaan, tehän tunnette heidät paremmin kuin minä. Minä puhun teille ystävästäni Mergystä.

-- Ah! Huomaan etten löydä romaanistanne sitä mitä siitä etsin.

-- Pelkäänpä niin käyvän.

IX.

Hansikas.

Hovi oli Madridin linnassa. Leskikuningatar, odotti huoneessaan, hovinaisensa ympärillään, että kuningas tulisi syömään aamiaista hänen kanssaan ennen ratsaille nousemistaan; ja prinssien seuraamana kuningas kulki hitaasti poikki huoneen, jossa olivat koolla kaikki ne, joiden oli määrä seurata häntä metsästysretkelle. Hän kuunteli hajamielisenä hovimiesten hänelle omistamia lauseita, ja vastasi heille usein tylysti. Kun hän kulki ohi veljesparin, niin kapteeni notkisti polvensa ja esitti uuden kornetin. Syvään kumartaen Mergy kiitti hänen majesteettiaan kunniasta, jonka tämä juuri oli hänelle osoittanut ennenkuin hän sen oli ansainnutkaan.

-- Ahaa, teistä siis isäni amiraali on puhunut minulle. Te olette kapteeni Georgen veli?

-- Olen, sire.

-- Oletteko katolilainen, vai hugenotti?

-- Sire, olen protestantti.

-- Mitä siitä puhuin, sen sanoin vain uteliaisuudessani, sillä piru minut periköön jos välitän niiden uskosta, jotka minua palvelevat hyvin.

Sanottuaan nämä muistettavat sanat kuningas meni kuningattaren luo.

Jonkin hetken kuluttua tuli saliin joukko naisia, jotka näyttivät panevan herrojen kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Puhun ainoastaan yhdestä tämän hovin kaunottaresta, jossa niitä muuten oli niin runsaasti -- tarkoitan kreivitär de Turgis'ta, joka tässä kertomuksessa näyttelee suurta osaa. Hän oli puettu ratsastuspukuun, joka oli samalla kertaa kevyt ja komea, eikä hän ollut vielä ottanut naamiota kasvoilleen. Hänen loistavan valkean, mutta tasaisen kalpean hipiänsä sai vielä enemmän pistämään silmään hänen pikimusta tukkansa, hänen kauniisti kaareutuneitten kulmakarvainsa toiset päät melkein koskettivat toisiaan ja ne antoivat hänen kasvoilleen kovan, tai pikemminkin ylpeän ilmeen, silti vähintäkään vähentämättä hänen piirteittensä kokonaisvaikutuksen suloa. Hänen suurissa sinisissä silmissään saattoi aluksi huomata vain halveksuvan ylpeän ilmeen; mutta vilkkaassa keskustelussa saattoi nähdä hänen silmäteriensä suurenevan ja laajenevan kuin kissan silmien, hänen katseisiinsa tuli tulta ja itserakkaimman narrinkin oli vaikeata jonkinkaan aikaa vastustaa niiden taikamaista vaikutusta.

-- Kreivitär de Turgis! Kuinka kaunis hän on tänään? mumisi hoviväki. Ja jokainen pyrki tunkeutumaan lähemmä nähdäkseen hänet paremmin. Mergyn, joka sattui hänen tielleen, sai hänen kauneutensa niin valtoihinsa, että hän jäi liikkumatonna paikoilleen, ja huomasi väistää, tehdäkseen hänelle tilaa, vasta sitten, kun kreivittären laajat silkkihihat hipaisivat hänen takkiaan.

Kreivitär huomasi hänen liikutuksensa, ehkäpä oli siitä mielissäänkin, ja suvaitsi hetkiseksi luoda kauniit silmänsä Mergyn silmiin, joka painoi ne heti alas polttavan punan kohotessa hänen poskilleen. Kreivitär hymyili, ja ohi kulkiessaan pudotti toisen hansikkaansa sankarimme jalkoihin, joka, seisten yhä vieläkin liikkumatonna ja päästään pyörällä, ei älynnyt edes ottaa sitä maasta. Heti kohta nuori, vaaleaverinen mies, (hän ei ollut kukaan muu kuin Comminges) joka seisoi Mergyn takana, tyrkkäsi häntä kovasti päästäkseen hänen eteensä, otti hansikkaan ja, suudeltuaan sitä kunnioittavasti, antoi sen rouva de Turgis'lle takaisin. Tämä, kiittämättä häntä siitä, kääntyi Mergy'hin, jota hän katseli hetkisen, mutta musertavan ivallisesti, sitten virkkoi aivan ääneen, huomatessaan hänen vieressään kapteeni Georgen:

-- Kapteeni, sanokaa minulle mistä tuo tomppeli on tullut? Varmastikin hän on hugenotti, ainakin kohteliaisuudesta päättäen.

Yleinen nauru sai onnettoman, joka oli sen esineenä, lopullisesti ymmälle.

-- Hän on veljeni, arvoisa rouva, George vastasi hiukan hiljaisemmalla äänellä; hän on ollut Parisissa vasta kolme päivää, eikä hän, kunniani kautta, ole sen kömpelömpi kuin mitä Launoy oli ennenkuin te otitte huoleksenne hänen opettamisensa.

Kreivitär punastui hieman.

-- Kapteeni, tuo on ilkeätä pilaa. Älkää puhuko pahaa kuolleista. No niin, antakaa minulle kätenne; minulla on teille jotain sanottavaa erään naisen puolesta, joka ei ole teihin ollenkaan tyytyväinen.

Kapteeni tarttui kunnioittavasti hänen käteensä ja vei hänet kaukaiseen ikkunakomeroon, mutta kävellessään kreivitär vielä kerran kääntyi katsomaan Mergy'tä.

Ollessaan vielä kokonaan kauniin kreivittären lumoissa, jota hän paloi halusta katsoa ja johon hän ei uskaltanut luoda silmiään, Mergy tunsi itseään keveästi lyötävän olalle. Hän kääntyi ympäri ja näki parooni de Vaudreuil'n joka tarttui hänen käteensä ja vei hänet syrjään voidakseen hänelle puhua -- kuten hän sanoi tarvitsematta pelätä kenenkään tulevan keskeyttämään.

-- Hyvä ystäväni, parooni sanoi, olette vielä aivan outo täällä, ja ehkä ette tiedä kuinka tulee olla ja elää?

Mergy katsoi häntä kummastuneen näköisenä.

-- Teidän veljenne ei ole nyt vapaana eikä voi antaa teille neuvoja; jos sallitte, niin minä teen sen hänen asemastaan.

-- En tiedä, herra parooni, kuka...

-- Teitä on kovasti loukattu, ja nähdessäni teidät tässä miettivässä asennossa luulen että epäilemättä ajattelette keinoja saadaksenne kostaa.

-- Kostaa? Mergy kysyi, punastuen silmänvalkuaisiaan myöten.

-- Eikö tuo pikku Comminges tyrkännyt teitä vastikään kovasti. Koko hovi on nähnyt tapauksen, ja se odottaa, että otatte sen hyvin pahaksenne.

-- Mutta, Mergy virkkoi, eihän ole mitään tavatonta että salissa, joka on täynnä väkeä, joku vahingossa sattui minua tyrkkäämään.

-- Herra de Mergy, minulla ei ole sitä kunniaa, että tuntisitte minut hyvin, mutta veljenne on hyvä ystäväni, ja hän saattaa teille sanoa, että koetan mikäli suinkin mahdollista täyttää sen jumalallisen määräyksen, että loukkaukset on unohdettava. En tahtoisi sotkea teitä ilkeään riitaan, mutta samalla uskon velvollisuuteni olevan sanoa teille, ettei Comminges tyrkännyt teitä _erehdyksessä_. Hän tyrkkäsi teitä, koska tahtoi teitä häväistä; ja vaikka hän ei olisi teitä nykäissytkään, niin hän kuitenkin on loukannut teitä; sillä ottaessaan maasta rouva de Turgis'n hansikkaan, hän anasti itselleen oikeuden, joka kuului teille. Hansikas oli teidän edessänne, _ergo_[47] teillä _yksin_ oli oikeus ottaa se maasta ja antaa takaisin sen omistajalle. Mutta katsokaapas, kääntykääs, niin voitte nähdä salin perällä Comminges'n joka osoittaa teitä sormellaan ja pilkkaa teitä.

Käännyttyään Mergy huomasi Comminges'n, jolla oli viisi kuusi nuorta miestä ympärillään, ja joille hän kertoi nauraen jotain, mitä nämä näyttivät uteliaina kuuntelevan. Ei mikään osoittanut, että olisi siinä ryhmässä ollut hänestä kysymys, mutta Mergy tunsi rakastettavan neuvonantajansa sanojen johdosta kovasti sydäntyvänsä.

-- Tahdonpa mennä häntä puhuttelemaan metsästysretken perästä, ja kyllä minä hänelle...

-- Ei! älkää koskaan lykätkö moisen hyvän päätöksen täytäntöönpanoa; te muuten vihoitatte Jumalaakin paljon vähemmän, jos annatte vihamiehellenne haasteen heti loukkauksen tapahduttua, kuin jos tekisitte sen vasta sitten, kun teillä jo on ollut aikaa harkita asiaa. Kiivastuksissanne, joka on ainoastaan heikkouden synti, te määräätte, milloin ja missä kohtaatte vastustajanne taistellaksenne hänen kanssaan; ja jos te sitten taistelette, niin teette sen ainoastaan välttääksenne suurempaa, nimittäin sanassaanpysymättömyyden syntiä. Mutta minähän unohdan, että puhun protestantille. Oli miten oli, sopikaa heti kohtaamisesta hänen kanssaan; minä saatan teidät heti puheisiin hänen kanssaan.

-- Toivon, ettei hän kieltäydy esittämästä minulle anteeksipyyntöään, jonka hän on velvollinen minulle tekemään.

-- Mitä siihen tulee, niin älkää pettäkö itseänne, toveri hyvä. Comminges ei ole koskaan sanonut: _olen ollut väärässä_. Muuten hän on kovin hieno mies, joka antaa teille täyden hyvityksen.

Mergy ponnisti voimansa hillitäkseen mielenliikutuksensa ja saadakseen kasvonsa välinpitämättömän näköisiksi.

-- Jos minua kerran on solvaistu, niin minun täytyy saada hyvitystä. Ja olipa se millaista tahansa, niin kyllä minä osaan sen vaatia itselleni.

-- Oivallista, kelpo ystäväni; ilolla näen urhoollisuutenne, sillä teille ei ole tietymätöntä, että Comminges on meidän paraimpia miekankäyttäjiämme. Hitto soikoon! siinä on aatelismies, joka osaa käyttää aseita. Hän on Roomassa nauttinut Bromballan opetusta, eikä pirukaan enää tahtoisi taistella hänen kanssaan.

Näin puhuessaan hän katsoi tarkkaavasti Mergyn hieman kalpeita kasvoja; tämä kuitenkin näytti olevan enemmän kiihdyksissään kärsimästään loukkauksesta kuin peloissaan sen seurauksista.

-- Olisin mielelläni todistajananne tässä jutussa, mutta paitsi sitä, että käyn tänään ehtoollisella, niin on herra de Rheincy'n ja minun väliseni asia vielä keskeneräinen, enkä voi taistella ketään muuta kuin häntä vastaan.[48]

-- Olen teille kiitollinen, hyvä herra; pahimmassa tapauksessa voi veljeni ruveta todistajaksi.

-- Kapteeni, jos kuka ymmärtää tämänlaatuiset asiat. Odotellessamme menen hakemaan Comminges'n luoksenne, jotta saatte selittää hänelle asianne.

Mergy kumarsi, ja seinään päin kääntyen hän rupesi mielessään sommittelemaan taisteluhaasteensa sanamuotoa ja koetti saada kasvoilleen senmukaisen ilmeen.

Kaksintaisteluvaatimuksen voi tehdä tavallaan sirosti ja hienosti, minkä taidon saattaa, kuten niin monen muunkin, saavuttaa tottumuksen kautta. Sankarillamme oli nyt ensimäinen _juttunsa_, ja niinpä hän tunsikin asemansa hieman tukalaksi; mutta tällä hetkellä häntä ei peloittanut niinkään paljon se, että voisi saada miekanpiston kuin että hän voisi sanoa jonkin sanan, joka ei ollut aatelismiehen arvon mukaista. Tuskin hän oli saanut päässään muovailluksi lujan, mutta kohteliaan lauseen, kun parooni de Vaudreuil hänen kainaloonsa tarttuessaan sai hänet unohtamaan sen samassa silmänräpäyksessä.

Comminges sanoi, hattu kädessään ja kumartaen nenäkkään kohteliaasti, ytelän imelällä äänellä:

-- Tahdotte puhutella minua, herrani?

Suuttumus nostatti veret Mergyn poskille; hän vastasi oitis ja lujemmalla äänellä kuin mitä hän olisi osannut toivoakaan:

-- Olette käyttäytynyt minua kohtaan sopimattomasti, ja minä toivon saavani teiltä hyvitystä.

Vaudreuil nyökkäsi hyväntahtoisesti päätään. Comminges oikaisihe, ja, pannen kätensä puuskaan, siihen aikaan hyvän maun tällaisissa tapauksissa ehdottomasti vaatimaan asentoon, sanoi hyvin verkkaan ja juhlallisesti:

-- Te olette hyökkäävänä puolena, hyvä herra ja minulla on puolustajana oikeus valita aseet.

-- Mainitkaa vaan mitä pidätte sopivana.

Comminges näytti miettivän hetkisen.

-- Estoe[49] on hyvä ase, hän virkkoi, mutta haavat voivat rumentaa, ja meidän ijällämme, hän lisäsi hymyillen, ei ollenkaan huvita näyttäytyä rakastajattarelleen arpi keskellä naamaa. Pistomiekka tekee sitävastoin vain pienen reiän, mutta se on kyllä aivan riittävä (ja hän hymyili vieläkin). Valitsen siis pistomiekan ja tikarin.

-- Hyvä on, Mergy sanoi. Ja hän otti askeleen lähteäkseen pois.

-- Hetkinen vielä! Vaudreuil huudahti, te unohdatte sopia kohtauspaikasta ja ajasta.

-- Pré-aux-Clercs'illä kaikkien hovimiesten on tapana tavata toisensa; ja jos teillä ei ole jotain muuta paikkaa, josta erikoisesti pidätte?...

-- Pré-de-Clercs'illä, olkoon menneeksi.

-- Mitä aikaan tulee, niin ... en nouse ennen kahdeksaa, syistä joita minun ei tarvinne mainita ... ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. En mene maata _kotonani tänä iltana_, voin olla Pré'llä vasta yhdeksän maissa.

-- Kello yhdeksän siis.

Luodessaan silmänsä toisaalle Mergy huomasi sangen lähellä itseään kreivitär de Turgis'n, joka oli jättänyt kapteenin keskustelemaan erään toisen hovinaisen kanssa. Saattaa aavistaa, että sankarimme tämän pahan jutun aiheuttajan nähdessään pakoitti kasvonsa vieläkin arvokkaamman ja teeskennellyn huolimattoman näköisiksi.

-- Jo jonkin aikaa on ollut tapana taistella punaisiin housuihin puettuna. Jos ei teillä satu olemaan sellaisia valmiina, niin lähetän teille parin niitä. Niissä ei veri näy, ja se on siistimpää.

-- Minusta se on lapsellista, Comminges vastasi.

Mergy hymyili sangen väkinäisesti.

-- No niin, hyvät ystävät, virkkoi silloin parooni de Vaudreuil, nyt ei enää muuta kuin sovitaan vaan sekundanteistanne ja kolmansista miehistänne.[50]

-- Herra de Mergy on vasta tullut hoviin, Comminges virkkoi, ja ehkäpä hänelle tuottaisi vaikeuksia _kolmannen miehen_ hankkiminen; siispä minä, auliudesta häntä kohtaan, tyydyn vain yhteen todistajaan.

Mergy veti, vaikka vähän vaivaloisesti, huulensa hymyntapaiseen.

-- Eipä saattaisi olla kohteliaampi, parooni sanoi. Ja onpa todellakin hauska olla tekemisissä niin mukautuvaisen aatelismiehen kuin herra de Comminges'in kanssa.

-- Kun tarvitsette pistomiekkaa, joka on saman pituinen kuin minunkin, Comminges taas puuttui puheeseen, niin suosittelen teille Laurentia, Kultaisen Auringon omistajaa Ferronnerle-kadulta; hän on kaupungin paras asekauppias. Sanokaa vaan hänelle että tulette minun lähettämänäni, niin kyllä hän varustaa teidät hyvin.

Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri ja palasi aivan tyynenä takaisin nuorten miesten ryhmään, josta hän vastikään oli lähtenyt.

-- Onnittelen teitä herra Bernard, Vaudreuil virkkoi; te suoriuduitte hyvin taisteluvaatimukseistanne. Toden perästä, oikein hyvin! Comminges ei ole tottunut kuulemaan sellaista puhetta. Häntä peljätään kuin kuolemaa, etenkin sen perästä kun hän surmasi suuren Canillacin; sillä mitä Saint-Michel'iin tulee, jonka hän tappoi kaksi kuukautta sitten, niin siitä hän ei saanut suurtakaan kunniaa. Saint-Michel ei kuulunut taitavimpiin, kun taas Canillac oli jo surmannut viisi kuusi aatelismiestä saamatta naarmuakaan. Hän oli opiskellut Napolissa Borellin johdolla, ja sanotaan Lansacin kuollessaan jättäneen hänelle perinnöksi salaisen piston, jolla hän teki niin paljon pahaa. Mutta totta puhuen Canillac oli, Vaudreuil jatkoi kuin itsekseen, ryöstänyt Auxenen kirkon ja heittänyt maahan pyhät rippileivät; ei olekaan kumma että hän siitä sai rangaistuksen.

Mergy, jota mokomat yksityiskohdat olivat omiaan kaikkea muuta kuin huvittamaan, arveli kuitenkin olevansa pakoitettu jatkamaan keskustelua pelosta ettei vaan Vaudreuil'in päähän voisi pälkähtää hänen rohkeuttaan loukkaava epäluulo.

-- Kaikeksi onneksi, hän virkkoi, en ole ryöstänyt ainoatakaan kirkkoa enkä kuuna päivänä kajonnut pyhiin rippileipiin; minulla on siis yksi vaara vähemmän.

-- Vielä minun pitää antaa teille yksi neuvo. Kun mittelette miekkojanne Comminges'n kanssa, niin varokaa visusti erästä hänen temppuaan, joka maksoi kapteeni Tomason hengen. Hän huudahti, että hänen miekkansa kärki oli poikki. Tomaso kohotti silloin miekkansa päänsä yläpuolelle, odottaen iskua; mutta Comminges'n miekka oli aivan ehyt, sillä se tunkeutui jalkaa vaille kädensuojusta myöten Tomason rintaan, jonka tämä tuli jättäneeksi suojattomaksi, kun ei osannut odottaa pistoa. Mutta tehän käytätte pistinmiekkoja, ja silloin on vähemmän vaaraa.

-- Koetan tehdä parhaani.

-- Ei, kuulkaapas vielä! Valitkaa tikari jossa on luja kädensuojus; se on kovin hyvä iskua väistäessä. Näettehän tämän arven vasemmassa kädessäni? sen sain kun eräänä päivänä läksin liikkeelle ilman tikaria. Nuori Tallard ja minä olimme joutuneet riitaan, ja kun ei minulla ollut tikaria, niin luulin jo menettäväni vasemman käteni.

-- Entä haavoittuiko hän? Mergy kysyi hajamielisen näköisenä.

-- Tapoin hänet, kiitos pyhälle Maurille, suojeluspyhimykselleni tekemäni lupauksen. Varatkaa myöskin liinavaatetta ja nukkaa mukaanne, se ei suinkaan ole pahemmaksi. Ei sitä aina kuole niin siihen paikkaan. Tekisitte myös viisaasti, jos asettaisitte miekkanne messun ajaksi alttarille. Mutta tehän olette protestantti. Vielä yksi sana. Älkää pitäkö sitä kunniallenne käypänä, vaikka peräytyisittekin jonkun askeleen; päinvastoin, pankaa hänet liikkumaan; kun hän ei pääse hengähtämään, niin koettakaa saada hänet hengästymään, ja kun saatte otollisen tilaisuuden, niin hyvä isku rintaan, ja mies on maassa.

Hän olisi vielä kauvankin antanut yhtä hyviä neuvoja, jos ei ilmoille kajahtava kova torventoitotus olisi ilmaissut että kuningas nousi ratsaille. Kuningattaren huoneuston ovi avautui, ja heidän majesteettinsa suuntasivat kulkunsa kohti rappusia.

Kapteeni George, joka juuri oli heittänyt hyvästi naiselleen, palasi veljensä luo, ja sanoi tälle iloisesti, lyöden häntä olalle:

-- Kautta messun, sinä olet oikea onnenpoika! Katsoppas tätä sievää poikaa, jolla on viikset kuin kissalla! hän kun vaan näyttäytyy, niin kaikki naiset ihan hullaantuvat häneen. Tiedätkös kun kaunis kreivitär äsken juuri puhui kanssani sinusta kokonaisen neljännestunnin? No niin, rohkeutta vaan. Ratsasta metsästyksen aikana aina hänen rinnallaan, ja ole niin kohtelias ja huomaavainen kuin osaat. Mutta mikä piru sinua vaivaa? voisi sanoa että olet sairas, naamasi on venähtänyt pitemmäksi kuin roviolla poltettavan protestanttisen papin. Ei, perhana vieköön, iloinen sinun pitää olla!

-- Minua ei suurestikaan haluta lähteä mukaan metsästykseen, ja tahtoisin...

-- Jos ette tule mukaan, niin Comminges luulee teidän pelkäävän kohdata häntä.

-- Olkoon sitten, Mergy sanoi vieden kätensä polttavalle otsalleen. Hän arveli että oli parempi odottaa metsästysretken päättymistä ennenkuin hän uskoisi seikkailunsa veljelleen. Mikä häpeä! hän ajatteli, jos rouva de Turgis luulisi minun pelkäävän ... jos hän ajattelisi, että pian tapahtuvan kaksintaistelun ajatteleminen estää minua nauttimasta metsästyksestä!

X.

Metsästys.

Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija, kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia, mies, joka a:sta o:hon tuntee miekkailun perusteet. Ah! nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit...

_Shakespeare_, Romeo ja Julia.

Uljailla hevosilla ratsastavia, komeasti puettuja naisia ja aatelismiehiä kuhisi suurin joukoin linnan pihan joka kulmalla. Torventoitotukset, koirien ulvonta, ratsastajien meluavat leikkipuheet muodostivat kaikki yhdessä metsästäjän korvalle suloisen, mutta jokaiselle muulle ihmiskorvalle inhottavan melun.

Mergy seurasi veljeään koneellisesti pihaan, ja, tietämättä itsekään miten hän huomasi joutuneensa kauniin kreivittären lähelle, joka jo oli ottanut naamion kasvoilleen ja noussut tulisen andalusialaisen ratsun selkään, mikä kuopi maata jalallaan ja pureskeli kärsimätönnä kuolaimiaan; mutta kreivitär tuntui istuvan tämän hevosen selässä, jota hillitessä tavallisella ratsastajalla olisi ollut täysi työ, yhtä vapaasti kuin kotonsa lepotuolissa.

Kapteeni lähestyi häntä, ollen kiristävinään andalusialaisen suitsien leukavitjasia.

-- Tässä on veljeni, hän virkkoi ratsastajattarelle puoliääneen, mutta kuitenkin niin kovasti, että Mergy sen kuuli. Kohdelkaa lempeästi poikaparkaa; hän sai eräänä vissinä päivänä siipeensä nähtyään teidät Louvressa.

-- Olen jo unohtanut hänen nimensä, kreivitär vastasi jotenkin tylysti. Mikä se olikaan?

-- Bernard. Huomaatteko, arvoisa rouva, että hänen olkavyönsä on samanvärinen kuin teidän nauhanne?

-- Osaako hän ratsastaa?

-- Sen saatte itse päättää.

Hän tervehti kreivitärtä ja riensi erään kuningattaren seuranaisen luo, jota hän oli jonkin aikaa hienostellut. Puolittain kumartuneena yli tämän satulan kaaren ja käsi hevosen suitsissa, kapteeni piankin unohti sekä veljensä että tämän kauniin ja ylpeän seuralaisen.

-- Te tunnette Comminges'n, herra de Mergy? rouva de Turgis kysyi.

-- Minäkö, rouva kreivitär...? hyvin vähän, Mergy sopersi vastaukseksi.

-- Mutta puhuittehan hänen kanssaan vastikään!

-- Se oli ensi kerta.

-- Luulen arvanneeni mitä hänelle sanoitte. Ja naamion alta hänen silmänsä tuntuivat tahtovan lukea mitä Mergyn sielun pohjalla liikkui.

Eräs nainen, joka tuli puhuttelemaan kreivitärtä, keskeytti Mergyn suureksi tyydytykseksi heidän keskustelunsa, joka saattoi hänet omituisesti pyörälle päästään. Kuitenkin hän yhä seurasi kreivitärtä, tietämättä liioin miksi; ehkäpä häntä halutti hiukan kiusata Comminges'ia, joka piti häntä kauempaa silmällä.