Part 11

Kun Umslopogaas oli viettänyt Kummitusvuorella muutamia kuukausia, näki hän eräänä yönä unta Nadasta, ja herättyään pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä saisi kuulla jotakin omaisistaan, miten minun ja hänen äitinsä, tahi sen, jota hän luuli äidikseen, sekä Nadan ja muiden veljien ja sisarten oli käynyt. Hän koetti jotenkin peittää alastomuuttaan ja jätti Galazin kiiruhtaen alas kylään, jossa tuo vanha vaimo oli elellyt, ja sanoen olevansa erään kaukana asuvan päällikön poika matkalla vaimoa etsimään.

Kylän väki otti hänet vastaan, vaikkakin hän oli heidän mielestään oudon hurjan ja tulisen näköinen, ja eräs kysyikin suoraan, oliko hän tuo noita Susi-Galazi. Mutta toiset sanoivat, ettei tämä ollut Galazi, jonka he kyllä tunsivat. Umslopogaas sanoi taas, ettei hän tiennyt mitään Galazista ja tämän susilaumasta, ja katso, siinä heidän puhellessaan marssi viisikymmentä soturia kylään. Umslopogaas tarkkaili joukon johtajia, ja tunsikin nämä Chakan miehiksi. Ensin hän aikoi puhutella heitä, mutta hänen suojelushenkensä, _ehlosénsa_, varoitti häntä olemaan vaiti, minkä tähden hän istui äänetönnä suurimman majan nurkassa ja kuunteli. Kylän päällikkö, joka vapisi pelosta, että joukko oli lähetetty tuhoamaan hänet ja kaikki, mitä hänellä oli, kysyi vihdoin, mitä miehillä oli asiaa.

"Eipä juuri mitään", vastasi joukon johtaja. "Joutavanpäiväinen juttu. Kuningas lähetti meidät etsimään erästä Umslopogaas nimistä nuorukaista, kuninkaan henkilääkärin Mopon poikaa. Mopo uskotteli, että leijona surmasi nuorukaisen tämän vuoriston läheisyydessä, ja Chaka tahtoo tietää, onko todellakin niin käynyt."

"Nuorukaisesta emme tiedä mitään", sanoi päällikkö. "Mutta mitä te oikein tahtoisitte hänestä?"

"Eipä juuri mitään", vastasi Chakan mies. "Me vain tappaisimme hänet."

"Toisella kerralla, kuomaseni", ajatteli Umslopogaas.

"Mikä tuo Mopo on oikein miehekseen?" kysäisi päällikkö.

"Pahantekijä, jonka kuningas on tuhonnut taloineer päivineen ja kaikkine vaimoineen ja lapsineen", vastasi joukon johtaja.

XV.

KUNINKAAN MIESTEN KUOLEMA.

Kun Umslopogaas kuuli nuo sanat, synkistyi hänen mielensä, ja suuri viha leimahti hänen sydämessään, sillä hän luuli, että minä, Mopo, olin myös tuhoutunut kotini keralla, ja hän rakasti minua. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan pujahti tilaisuutta vaanien kenenkään näkemättä majasta ja kiiruhti mahdollisimman nopeasti takaisin Kummitusvuorelle. Joukon johtaja tiedusteli sillä aikaa kylän päälliköltä, tiesikö tämä mitään nuorukaisesta, jota he etsivät. Päällikkö kertoi silloin hänelle Susi-Galazista, mutta sanoi, ettei se ollut sama henkilö, koska Galazi oli jo oleskellut useita kuukausia Kummitusvuorella.

"On täällä toinenkin nuorukainen", sanoi silloin päällikkö, "eräs muukalainen, kookas ja vahva ja hurjan näköinen, jonka silmät säihkyvät kuin keihäänkärjet. Hän on parhaillaan täällä majassa; hän istuu tuolla varjossa."

Soturi nousi katsomaan, mutta Umslopogaas oli mennyt.

"Nuorukainen on paennut", sanoi päällikkö, "eikä kuitenkaan kukaan nähnyt hänen menevän. Ehkäpä hänkin on noita! Olenhan todellakin kuullut, että niitä on nyt kaksi tuolla Kummitusvuorella. Niiden sanotaan metsästelevän siellä öisin kummitussutten keralla, mutta minä en tiedä, onko noissa puheissa mitään perää."

"Haluaisinpa totisesti iskeä nyt sinut hengiltä", ärjyi soturi vihan vimmassa, "kun sallit tuon nuorukaisen paeta! Hän oli varmasti Umslopogaas, Mopon poika."

"Syytön minä olen", sanoi päällikkö. "Nuo nuorukaiset ovat noitia, jotka voivat tulla ja mennä miten itse haluavat. Mutta sen sanon sinulle, kuninkaan mies, että jos aiot nousta Kummitusvuorelle, niin saat mennä sinne yksinäsi soturiesi keralla, sillä täälläpäin ei tohdi kukaan astua jalallaankaan tuolle vuorelle."

"Saatpahan sitten huomenna nähdä, kuka tohtii ja kuka ei", vastasi soturi. "Chakan luona oppivat miehet rohkeiksi. Nämä miehet eivät pelkää keihäitä eikä kummituksia, ei petoja eikä noituutta, mutta kuninkaan sanoja he pelkäävät. Aurinko laskee -- anna meille ruokaa. Huomenna tutkimme vuoristoa."

Noin tuo soturi haasteli ylimielisyydessään, isäni -- hän, joka oli nähnyt auringon viimeisen kerran.

Sillävälin saapui Umslopogaas vuoristoon, ja kun hän oli kulkenut metsän läpi -- jonka salaisimmatkin polut hän tunsi -- alkoi ilta pimetä, ja sudet havahtuivat päivän horroksesta lähtien liikkeelle öisille retkilleen. Umslopogaas kuuli niiden ulvonnan ja ulvoi vastaan ja pian ilmestyi tuo suuri susi, Kuolema, hämärästä. Umslopogaas näki sen ja mainitsi sitä nimeltä, mutta katso! peto ei tuntenut häntä, vaan hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. Silloin Umslopogaas muisti, ettei sudentalja ollutkaan hänen olkapäillään, ja sentähden ei Kuolema tuntenutkaan häntä. Päivällä sutten nukkuessa hän saattoi kyllä mennä minne hyvänsä ilman tuota nahkaa, mutta iltaisin oli asianlaita toisin. Hän ei ollut ottanut nahkaa mukaansa, koska hän ei tohtinut näyttäytyä siinä kylän väelle, jolloin nämä olisivat tunteneet hänet toiseksi Susi-veikoksi, eikä hän ollut aikonutkaan palata vuorelle vielä samana iltana, vaan seuraavan päivän aamuna.

Umslopogaas ymmärsi olevansa suuressa vaarassa. Kuoleman hän karkoitti nuijallaan, mutta toisia oli jo hänen takanaan, sillä sudet kokoontuivat nopeasti. Ei ollut muuta neuvoa kuin rientää pakoon, ja kooten kaikki voimansa hän kiiruhti vinhaa vauhtia luolaa kohden, ja hän juoksikin niin nopeasti, etteivät sudet saavuttaneet häntä, vaikka niin läheltä piti, että erään hampaat iskeytyivät hänen lannevyöhönsä reväisten sen poikki. Hän ei ollut milloinkaan juossut niin nopeasti ja hänen onnistui päästä luolaan ja kiepauttaa lohkare aukon eteen samassa kun sudet kaapaisivat tasanteelle syöksyen lohkaretta vasten. Kiinnitettyään sudentaljan olkapäilleen hän kiepautti kiven sivulle ja astui ulos, ja katso, sutten silmät aukenivat, ne tunsivat hänet toiseksi veljeksistä, jotka hallitsivat heidän laumaansa, ja hiipivät tiehensä hänen käskyään totellen.

Umslopogaas istahti luolan suulle odottamaan Galazia ja vaipui mietteisiin. Galazi tulikin pian, ja Umslopogaas kertoi hänelle muutamin sanoin kuulumiset.

"Antauduit suureen vaaraan, veljeni", virkkoi Galazi. "Mitäs aiot nyt tehdä?"

"Väkemme himoitsee ihmisen lihaa", vastasi Umslopogaas; "syöttäkäämme ne kylläisiksi noilla Chakan sotureilla, jotka istuvat tuolla kylässä aikoen tulla surmaamaan minut. Tahtoisin kostaa isäni Mopon, murhattujen veljieni ja sisarteni, ja äitieni, Mopon vaimojen puolesta. Mitäs sinä sanot?"

Galazi nauroi julmasti. "Tulen mukaasi otusten ajoon, veljeni. Olen kyllästynyt metsästämään viidakon riistaa, metsästäkäämme siis tänä iltana ihmisiä."

"Niin, tänä iltana", sanoi Umslopogaas nyökäyttäen päätään. "Ikävöin tuota Chakan lähettiä kuin morsian sulhonsa suuteloita. Mutta ensin syökäämme ja levähtäkäämme, sillä aikaa on vielä viljalti, ja sitten kokoamme armeijamme, Galazi."

Kun he olivat syöneet ja levähtäneet, ottivat he aseensa ja astuivat ulos. Galazi ulvahti, ja kutsun kuultuaan alkoivat sudet heti kokoontua, niin että hetkisen kuluttua oli koko lauma saapuvilla. Galazi liikkui niiden keskellä nuijaansa heristellen, ja nuo koirain lailla istuvat sudet seurasivat häntä palavin silmin.

"Tänä iltana emme pyydäkään metsän riistaa, pienokaiseni", huusi hän, "vaan ihmisiä, ja tehän pidätte ihmisen lihasta."

Sudet vastasivat mahtavalla ulvonnalla, ikäänkuin ne olisivat ymmärtäneet sanat, ja sitten lauma jakaantui kahtia kuten tavallisesti; naaraat lyöttäytyivät Umslopogaasiin ja urokset seurasivat Galazia, ja pian oltiin nopeasti matkalla rinnettä alas tasankoa kohti. Joki ei pysähdyttänyt kulkua, sen yli uitiin, ja toisella puolella noin kahdeksan keihäänheiton päässä häämötti kylä. Susi-veikot pitivät lyhyen neuvottelun, ja Galazi vei urossudet pohjoiselle portille ja Umslopogaas naaraat eteläiselle. He etenivät äänettömästi, sillä sudet olivat saaneet käskyn olla vaiti, ja pääsivät onnellisesti perille. Portit oli sulettu piikkipensailla, mutta ne raivattiin tieltä käden käänteessä.

Oksien rasahtelu havahdutti pari koiraa, jotka samassa tunsivat Umslopogaasin keralla olevien sutten hajun, sillä tuuli puhalsi siltä suunnalta, ja ne syöksyivät haukkuen eteläportilla pensaiden kimpussa työskentelevän Umslopogaasin kimppuun. Susia oli enää mahdoton hillitä ja koirat silvottiin silmänräpäyksessä, mutta samassa heräsivät myös Chakan soturit ja kylän väki rähinään, ja hypäten ylös he sieppasivat aseensa ja kiiruhtivat ulos. Oli kirkas kuutamo; ja silmäillessään ympärilleen he näkivät erään miehen, sudentalja hartioillaan, rientävän aution karja-aitauksen poikki, jonka pitkä heinikko kätki makuulle laskeutuneet lehmät näkyvistä, ja miehen jäljessä seurasi lukematon joukko susia, mustia ja harmaita. He huudahtivat kauhusta, sanoen aaveiden olevan heidän kimpussaan ja kääntyivät pakoon pohjoista porttia kohti. Mutta, katso, sielläkin he kohtasivat miehen, jolla oli vain sudentalja yllään ja mukanaan suunnaton joukko susia, mustia ja harmaita.

Toiset heittäytyivät maahan kauhun lamauttamina ja toiset koettivat pyrkiä pakoon. Mutta suurin osa sotureita ja joukko kylän miehiä kokoontui yhteen, aikoen taistella aaveita vastaan kuin miehet viimeiseen saakka, vaikkakin he vapisivat pelosta. Umslopogaas ja Galazi ulvahtivat silloin kumeasti ja syöksyivät susineen soturien ja kyläläisten kimppuun, ja hyppivien, riuhtoilevien ja raatelevien sutten ulvonnan säestämä huuto ja ähellys kohosi pilviin saakka. Eivätkä he välittäneet soturien keihäistä ja nuijista. Toiset kyllä nujertuivat veriinsä, mutta toiset riehuivat entistä hurjemmin. Miesjoukko raastettiin pian hajalle ja jokaiseen mieheen oli iskeytynyt kiinni pari kolme tempoilevaa sutta, jotka repivät uhrinsa muutamassa henkäyksessä. Pari miestä pääsi tosin pujahtamaan pakoon, mutta sudet saivat ne pian kiinni jälkiä seuraten, ja miehet saivat surmansa, ennenkuin ehtivät porteille.

Mutta kaikista hurjimmin riehuivat Susi-veikot. Vartija nousi ja laski ja monen täytyi nöyrtyä maahan sen edessä ja Umslopogaasin keihäs välähteli tiheästi kuutamossa. Vihdoin oli kaikki hiljaa, kylän asukkaista ei ollut ainoatakaan elossa, ja sudet, jotka olivat olleet niin kauan nälissään, murisivat äkäisesti ahmiessaan vatsansa täyteen. Kohdatessaan toisensa toverukset nauroivat julmasti, koska he olivat tappaneet heitä pyydystämään lähetetyn joukon. He usuttivat sudet sisälle majoihinkin, joihin kätkeytyneet tapettiin kaikki tahi raahattiin ulos kuolemaan.

Äkkiä syöksähti eräs pitkä ja roteva mies viimeisestä majasta, jossa hän oli ollut piilossa, ja ulkopuolella vaanivat sudet karkasivat häntä kohti repiäkseen hänet kappaleiksi. Mutta Umslopogaas pakotti ne perääntymään, sillä hän oli nähnyt miehen kasvot: mies oli joukon johtaja, jonka Chaka oli lähettänyt surmaamaan hänet.

"Terve sinulle, kuninkaan mies!" huudahti Umslopogaas. "Sanopas nyt meille, mitä sinä teet täällä hänen varjossaan, joka istuu tuolla vuoren huipulla?" Ja hän viittasi keihäällään Kummitusvuoren velhottareen, jota kuu kirkkaasti valaisi.

Mies oli urhoollinen, vaikka hän olikin mennyt piiloon sudet nähtyään, ja vastasi ylväästi:

"Mitäpä se sinuun kuuluu, noita? Kummitussutesi ovat tehneet tehtäväni mahdottomaksi, niin että surmatkoot ne nyt minutkin."

"Eipä hätäillä", sanoi Umslopogaas. "Sanohan, etkö hakenut erästä nuorukaista, Mopon poikaa?"

"Aivan oikein", vastasi mies. "Erästä nuorukaista etsiskelin, mutta tapasinkin joukon pahoja henkiä." Ja hän katsahti saaliin kimpussa ärhentelevään susilaumaan ja värisi.

"Sanohan", jatkoi Umslopogaas kohottaen suden taljan, niin että kuu valaisi hänen kasvonsa, "ovatko nämä kasvot etsimäsi nuorukaisen?"

"Ovat", vastasi mies hämmästyneenä.

"Niin", nauroi Umslopogaas, "ovatpa niinkin. Sinä hullu! Tiesin tehtäväsi ja kuulin sanasi, ja näin minä olen vastannut niihin." Ja hän viittasi kuolleisiin. "Nyt valitse ja nopeasti. Tahdotko juosta sutteni kanssa kilpaa vai tahdotko tapella näitä neljää vastaan?" Ja hän osoitti Valkohammasta ja Harmaakuonoa, Verenjuojaa ja Kuolemaa, jotka tarkkasivat häntä kuolaa valuvin kidoin. "Vai tahdotko otella minun kanssani, ja jos kaadun, niin hänen kanssaan, jolla on nuija ja jonka kanssa minä hallitsen tätä väkeäni, mustaa ja harmaata?"

"Aaveita pelkään, mutta en ihmisiä", vastasi soturi, "olivatpa ne sitten vaikka noitia!"

"Hyvä on!" huudahti Umslopogaas heristäen keihästään.

He syöksyivät toisiaan vastaan ja tuima taistelu alkoi, mutta Umslopogaasin keihäs taittui melkein heti soturin kilpeen, ja hän joutui aseettomaksi. Hän kääntyi pakoon loikkien pitkin hypyin kaatuneiden ja ympärillä parveilevien sutten yli soturin ajaessa häntä takaa keihäs koholla ja pilkkasanoja syydellen. Galazikin ihmetteli Umslopogaasin pakoa; vastassahan oli vain yksi mies. Mutta Umslopogaas kiiruhti vain eteenpäin sinne tänne mutkitellen ja katse koko ajan maahan kiintyneenä ja äkkiä näki Galazi hänen syöksähtävän eteenpäin ja kumartuvan maahan kuin haukka. Samassa hän pyörähti ympäri ja katso, hänellä oli kirves kädessään. Soturi syöksähti hänen kimppuunsa, jolloin Umslopogaas iski, ja suuren keihään kärki, joka oli valmis lävistämään hänet, kirposi helähtäen taittuneesta varrestaan. Umslopogaas iski toistamiseen: kirveen puolikuun muotoinen terä tunkeutui paksun kilven läpi syvälle soturin rintaan, joka heitti kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.

"Ah!" huudahti Umslopogaas, "etsit nuorukaista tappaaksesi hänet, mutta löysitkin kirveen, joka tappoi sinut! Nuku hyvin, Chakan mies."

"Veljeni", jatkoi Umslopogaas Galaziin kääntyen, "tästä lähtien en taistele enää keihäillä, vaan kirveellä ja kirvestä etsien minä juoksin kuin pelkuri sinne ja tänne. Mutta tämä löytämäni ei kelpaa mihinkään. Katsohan, varsi on melkein murskana iskuni voimasta. Nyt on ainoa toivoni -- saada haltuuni tuo Jikizan suuri tappara, Itkuntekijä, josta olemme kuulleet puhuttavan, niin että tappara ja nuija voivat tukea toisiaan taistelun tuoksinassa."

"Jääköön se toiseksi illaksi", sanoi Galazi. "Nytkin kunnostauduimme kutakuinkin hyvin. Hakekaamme juuriksia ja jauhoja, joiden puutteessa olemme, ja sitten takaisin vuorelle, ennenkuin päivä valkenee."

Siten Susi-veikot siis tuhosivat Chakan lähettämän soturijoukon, ja se oli vain ensimmäinen heidän monista hävitysretkistään sutten keralla. He olivat liikkeellä harva se yö tuhoten kaikki, joita he vihasivat, kunnes he ja kummitussudet saavuttivat niin kamalan maineen, että koko tienoo tyhjeni autioksi. Mutta he huomasivat myöskin, etteivät sudet seuranneet heitä kaikkialle.

He olivat päättäneet eräänä iltana hyökätä kirveskansan kylään, jossa päällikkö Jikiza, liikanimeltä voittamaton, Itkuntekijän omistaja, eleli, mutta kun he lähenivät kylää, kääntyivät sudet takaisin ja pakenivat. Silloin Galazi muisti unensa, jossa luolan vainaja oli ilmoittanut hänelle, että sudet saivat metsästää vain siellä, missä nuo ihmissyöjät olivat muinoin metsästäneet. He kääntyivät siis takaisin, mutta Umslopogaas alkoi hautoa suunnitelmaa, miten hän voisi saada tapparan haltuunsa.

XVI.

UMSLOPOGAAS LÄHTEE TAISTELEMAAN TAPPARASTA.

Kuukausia oli kulunut siitä kun Umslopogaasista tuli sutten kuningas, ja hän oli nyt täysikasvuinen,' roteva ja tulinen mies, jolla ei ollut vertaistaan voimassa ja nopeudessa ja joka näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä. Mutta hänelle ei ollut vielä annettu nimeä Tappaja, eikä hän ollut vielä tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, haltija. Mutta saada omistaa tuo ase oli hänen sydämensä kiihkein toivo, sillä sinne ei ollut vielä kukaan nainen päässyt tunkeutumaan. Kun nainen valtaa miehen sydämen, karkoittaa hän sieltä kaikki muut pyyteet -- halun saada pidellä hyviä aseitakin. Niin on asian laita, isäni.

Hän hiiviskeli usein jokirannan kaislikoissa katsellen Jikizan, Voittamattoman kylää ja portteja, ja kerran hän näkikin erään ison ja karvaisen miehen, jolla oli olkapäällään huikaisevan kirkas kirves, varsi sarvikuonon sarvesta tehty. Sen jälkeen kiihtyi hänen himonsa saada tappara omakseen aivan hillittömäksi, kunnes hän ei voinut öisin nukkuakaan, eikä hän puhunut Galazille mistään muusta, väsyttäen siten tätä ainaisilla jaarituksillaan, sillä Galazi oli hyvin harvasanainen mies, joka oli mieluimmin vaiti. Mutta kaikesta huolimatta hän ei keksinyt mitään keinoa, millä saada tappara haltuunsa.

Umslopogaasin ollessa eräänä iltana jälleen kaislikossa piilossa, hän näki kauniin nuoren tytön, jonka iho kiilteli kuin kirkas kupari, tulevan rannalle hänen kätköpaikkaansa kohti. Tyttö ei pysähtynyt kaislikon reunaan, vaan astui eteenpäin istahtaen keihäänvarren etäisyydelle Umslopogaasista ja alkoi katkerasti itkeä puhellen itsekseen.

"Toivoisinpa, että kummitussudet tuhoaisivat hänet ja kaikki, mitä hänellä on", nyyhkytti tyttö, "niin, hänet ja Masilonkin! Minä usuttaisin ne armotta heidän kimppuunsa, vaikka saisin itsekin maistaa niiden hampaita. Parempi joutua sutten suuhun, kuin tuolle lihavalle Masilo-sialle. Oh, jos minun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minä annan hänen maistaa veistä hääsuutelon asemesta. Oh, olisinpa kummitussutten kuningatar, niin Jikizan kylässä pitäisi luitten kaliseman ennen uuden kuun syntyä!" Umslopogaas kuunteli ja nousi äkkiä seisoalleen tytön eteen. Hän oli pitkä ja hurjan näköinen ja naarassuden hampaat hohtivat hänen kulmillaan.

"Kummitussudet ovat saapuvilla, tyttöseni", sanoi hän. "Ne ovat aina lähellä niitä tarvitsevia."

Tyttö huomasi hänet nyt ja huudahti heikosti katsellen sitten ihmeissään tuota suurta miestä, joka puhutteli häntä, Ja tämän tulisia silmiä.

"Ken olet?" kysyi hän. "En pelkää sinua, olitpa kuka hyvänsä."

"Sitten olet väärässä, tyttöseni, sillä kaikki ihmiset pelkäävät minua, ja syystä kylläkin. Olen toinen Susi-veikko, joista olet kyllä kuullut puhuttavan; olen eräs Kummitusvuoren noita. Ole hiljaa nyt, tahi tapan sinut. Eikä hyödytä mitään huutaa väkeäsi apuun, sillä olen jaloiltani heitä nopeampi."

"En aiokaan huutaa apua, susimies", vastasi tyttö. "Ja tapettavaksi olen liian nuori ja kaunis."

"Aivan niin, tyttö", sanoi Umslopogaas katsellen häntä. "Mutta mitä puhelit äsken Jikizasta ja jostakin Masilosta? Sanoissasi oli tulta ja terästä, ja ne miellyttivät minua."

"Näyttää siltä, että kuulit ne", vastasi tyttö. "Mitäpä hyödyttää toistaa ne."

"Eipä mitään, tyttöseni. Kerrohan asiasi, niin ehkäpä minä keksin jonkun keinon auttaakseni sinut pulasta."

"Se on pian kerrottu", sanoi tyttö. "Vanha juttu. Nimeni on Zinita, ja Jikiza Voittamaton on isäpuoleni. Minussa ei ole tippaakaan hänen vertaan. Nyt hän naittaisi minut Masilolle, eräälle vanhalle ja lihavalle miehelle, jota minä vihaan ja joka tarjoaa minusta runsaasti karjaa."

"Onko joku toinen, jonka kanssa tahtoisit mennä naimisiin, tyttö?" kysyi Umslopogaas.

"Ei", vastasi Zinita, katsoen häntä silmiin.

"Eikö ole mitään keinoa, jolla voisit päästä Masilosta?"

"On yksi, susimies -- kuolema. Jos kuolen, olen kokonaan vapaa, jos Masilo kuolee, olen vapaa, vaikka vain lyhyemmän ajan, sillä minut naitetaan jollekin toiselle. Mutta jos Jikiza kuolee, niin silloin on kaikki hyvin. Miten on sutten laita, susimies? Eivätkö ne ole nälkäiset?"

"En voi tuoda niitä tänne", vastasi Umslopogaas. "Eikö ole muuta keinoa?"

"On kyllä, jos joku tohtisi koettaa sitä", vastasi Zinita, luoden Umslopogaasiin paljon sanovan silmäyksen, joka sai tämän sydämen kiivaasti sykkimään. "Kuulehan, tiedätkö, kuka kansaani hallitsee? Tappara Itkuntekijän haltija, ja joka voittaa taistelussa tapparan häneltä, on oleva päällikkömme. Mutta jos tapparan haltija kuolee voittamattomana, ottaa hänen poikansa paikan, jota tappara seuraa. Ja niin on ollut jo neljän sukupolven ajan, sillä Itkuntekijän pitäjät ovat aina olleet voittamattomat. Mutta minä olen kuullut, että Jikizan isoisän isä voitti tapparan viekkaudella sen silloiselta omistajalta. Hän kaatui nimittäin heti maahan, kun kirves oli vain hiukan hipaissut häntä, ja tekeytyi kuolleeksi, jolloin hänen vastustajansa, tapparan omistaja, purskahti nauruun ja kääntyi mennäkseen. Mutta silloin ponnahti Jikizan esi-isä äkkiä ylös, ja lävisti miehen takaapäin keihäällään, ja siten hänestä tuli kirveskansan päällikkö. Sentähden iskee Jikiza nyt päät poikki kaikilta, jotka hän kaataa tapparallaan."

"Hän tappaa siis paljonkin?" kysyi Umslopogaas.

"Viime vuosina on niitä ollut vain muutamia", sanoi tyttö, "sillä kukaan ei tahdo antautua taisteluun hänen kanssaan -- ei mistään hinnasta. Itkuntekijän haltijana hän on voittamaton, ja antautua taisteluun hänen kanssaan on samaa kuin varma kuolema. Viisikymmentäyksi uskalikkoa on ollut ja Jikizan majan edessä on kasassa viisikymmentäyksi valkoista pääkalloa. Ja huomaa tarkoin, että tappara täytyy voittaa taistelussa; jos se varastetaan tahi löydetään, on se arvoton kapine, joka tuottaa haltijalleen vain häpeää, jopa kuolemankin."

"Voiko siis päästä otteluun Jikizan kanssa ja miten?" kysyi Umslopogaas.

"Kyllä. Kesällä ensimmäisen uuden kuun ensimmäisenä päivänä pitää Jikiza päällikköineen joka vuosi suuren neuvottelun. Hänen täytyy silloin nousta ja haastaa kaikki taistosille tapparasta ja heimon päällikkyydestä. Jos nyt joku halukas ilmaantuu, mennään karja-aitaukseen, jossa asia ratkaistaan, ja kun vastustaja on joutunut päätään lyhyemmäksi, palaa Jikiza neuvotteluun, joka jatkuu niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Neuvotteluun on kaikilla vapaa pääsy, ja Jikizan täytyy tapella jokaisen halullisen kanssa, olipa tämä sitten kuka hyvänsä."

"Ehkäpä olen silloin saapuvilla", sanoi Umslopogaas.

"Nyt piakkoin pidettävän neuvottelun jälkeen minut luovutetaan Masilolle", sanoi tyttö. "Mutta jos Jikiza voitettaisiin, tulisi voittajasta päällikkö, ja hän voisi naittaa minut kenelle hän tahtoisi."

Umslopogaas käsitti nyt tytön tarkoituksen ja tiesi päässeensä tämän suosioon, mikä huomio lämmitti ja liikuttikin häntä, sillä naiset olivat hänelle jotakin outoa ja tuntematonta.

"Jos nyt sattumalta olisin läsnä", sanoi hän, "ja jos sattuisin voittamaan tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, ja minusta tulisi kirveskansan päällikkö, niin et sinäkään eläisi sen jälkeen kaukana tapparan varjosta, tyttö Zinita."

"Hyvä on, susimies, vaikka eipä siinä varjossa halunne juuri kukaan olla. Mutta ensin on sinun voitettava tappara. Monet ovat koettaneet ja kaikki ovat tuhoutuneet."

"Mutta jonkun täytynee viimein onnistuakin", vastasi Umslopogaas. "Näkemiin siis!" ja hän hyppäsi jokeen ja ui toiselle rannalle voimakkain vedoin.

Zinita tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja rakkaus tuota uljasta muukalaista kohtaan hiipi tytön sydämeen, rakkaus, joka oli tulinen, voimakas ja itsekäs. Mutta Umslopogaas ajatteli taas enemmän tapparaa kuin Zinita-tyttöä Kummitusvuorta kohti kiiruhtaessaan, sillä pohjaltaan Umslopogaas rakasti aina enemmän sotaa kuin naisia, vaikka hänen kohtalonsa olikin, että naiset saattoivat hänelle paljon huolia ja murhetta.

Uuteen kuuhun oli vielä viisitoista päivää, millä ajalla Umslopogaas ajatteli paljon ja puhui vähän. Galazille hän jutteli kuitenkin yhtä ja toista suunnitelmistaan ilmaisten päättäneensä mennä ottelemaan Jikiza Voittamattoman kanssa Itkuntekijä-tapparasta. Galazi sanoi, että oli parempi pysyä vuorella sutten luona kuin lähteä harhailemaan ja kaiken maailman aseita etsimään. Hän sanoi myöskin, ettei siinä ollut vielä kaikki, jos Umslopogaas onnistuisikin voittamaan tapparan. Tyttö oli myös korjattava, eikä Galazi odottanut naisilta mitään hyvää. Eikö myrkky, joka oli surmannut hänen isänsä halakazien kylässä, ollut tytön sekoittama ja tarjoama? Tähän kaikkeen ei Umslopogaas vastannut mitään, ei puhunut eikä pukahtanut, sillä hän ei voinut ajatella muuta kuin tapparaa ja tyttöä, enemmän kuitenkin edellistä kuin jälkimmäistä.