Part 10

"'Terve, oi vainaja, joka istut kolossasi kuin korppikotka kalliolla. Tämä on tehtäväni Kummitusvuorella: tulin hakemaan luitasi viedäkseni ne äidillesi haudattaviksi.' 'Vuosia olen istunut täällä ylhäällä, Galazi', vastasi ääni, 'nähden kummitussutten hyppivän ja hyppivän kiskaistakseen minut alas, kunnes niiden kynnet olivat hioneet kallion sileäksi. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä pysyin hengissä tässä istuessani, nälkäisten sutten vahtiessa alhaalla ja nälän kalvaessa sydäntäni. Ja kuolleena olen istunut tässä vuosia, tässä vanhan kivivelhottaren helmassa, kuuta, aurinkoa ja tähtiä tarkaten ja kummitussutten ulvontaa kuunnellen niiden temmeltäessä alapuolellani, ja sillä ajalla minä olen oppinut paljon syvää viisautta tuolta vannalta velhottarelta, joka istuu ylhäällä kiinteäksi kiveksi kivettyneenä. Äitini oli vielä nuori ja kaunis, kun tunkeuduin metsän läpi ja kiipesin noille kivipolville. Miltä näyttää hän nyt, Galazi?'

"'Hän on hyvin vanha ja ryppyinen ja hänen tukkansa on aivan valkoinen', vastasin minä. 'Häntä pidetään hulluna, mutta hänen pyynnöstään minä tulin etsimään sinua, oi vainaja, aseenani Vartija, joka oli isäsi ja joka on nyt oleva minun!'

"'Saat pitää sen, Galazi', sanoi ääni, 'sillä vain sinä uskalsit uhmata aaveita antaaksesi minulle rauhan ja haudan levon. Ja kuule, sinä saat myös tietää, mitä tuo vanha velhotar, joka istuu iäisesti tuolla ylhäällä kiveksi kivettyneenä, on minulle ilmaissut, sinä ja eräs toinen. Sudet, joita olet nähnyt, eivät ole oikeita susia, eikä susi, jonka tapoit, ole oikea susi; ei, ne ovat henkiä, pahoja henkiä, vainajia, jotka elivät täällä maailmassa kauan sitten, mutta jotka eivät pääse rauhaan, ennenkuin ihminen heidät surmaa. Tiedätkö, Galazi, miten he elivät ja mitä he söivät? Kunhan päivä valkenee jälleen, niin kiipeä kivinaisen rinnoille ja katso hänen rintojensa välissä olevaan kuiluun. Silloin olet näkevä, miten nuo ihmiset elivät. Ja he ovat saaneet tämmöisen tuomion: heidän täytyy harhailla laihoina ja nälkäisinä sutten haahmossa täällä Kummitusvuoren rinteillä, jossa he muinoin elelivät, kunnes heittävät henkensä ihmiskäden surmaamina. Aina kalvava nälkä pani heidät hyppimään vuodesta vuoteen luitani tavoitellen, ja se, jonka nyljit, oli heidän kuninkaansa ja tuo toinen heidän kuningattarensa.

"Nyt, Susi-Galazi, ilmaisen sinulle tämän: sinusta tulee kummitussutten kuningas, sinusta ja eräästä toisesta, jonka leijona on tuova luoksesi. Kiinnitä tuo musta nahka olkapäillesi ja sudet seuraavat sinua, kaikki kolmesataakuusikymmentäkolme, ja anna hänen, joka tuodaan luoksesi, kantaa tuota harmaata nahkaa. Ne taistelevat puolestanne minne ne viettekin, eivätkä hellitä, ennenkuin kaikki vastustajat ovat kuolleet. Mutta muistakaa tämä, ne voivat metsästää vain siellä, missä ne eläissäänkin kuljeskelivat ravintoaan hankkimassa. Mutta saitpa äidiltäni huonon lahjan -- tarkoitan Vartijaa. Ilman sitä et tosin olisi milloinkaan saanut kummitussutten kuningasta hengiltä, mutta Vartijan omistajana saat vihdoin itsekin surmasi. No niin, aamulla sinä sitten kannat minut äitini luo, niin että saan levätä rauhassa paikassa, jossa kummitussudet eivät enää hypi rauhaani häiriten. Olen puhunut, Galazi.'

"Kuolleen ääni hiljeni hiljenemistään ja muuttui yhä ontommaksi, niin että lopulta tuskin kuulin, mitä hän sanoi. Kuitenkin kysyin vielä:

"'Kuka on siis hän, jonka leijona tuo luokseni hallitsemaan kanssani kummitussusia, ja mikä on hänen nimensä?'

"Kuollut vastasi hyvin hiljaa, mutta luolan syvässä hiljaisuudessa minä eroitin sanat:

"'Hän on nimeltään Umslopogaas Tappaja, Zulujen leijonan Chakan poika!'"

Umslopogaas hypähti paikaltaan nuotion äärestä.

"Nimeni on Umslopogaas", sanoi hän, "mutta ei Tappaja, ja minä olen Mopon poika enkä Chakan, Zulujen leijonan. Olet nähnyt unta, Galazi, ja ellet, niin on kuollut valehdellut sinulle."

"Ehkä olet oikeassa, Umslopogaas", vastasi Susi-Galazi. "Ehkä uneksin tahi ehkä kuollut valehteli, mutta vaikkapa hän valehtelikin, niin hän puhui tottakin, kuten saat kuulla.

"Kuultuani hänen sanansa tahi uneksittuani kuulleeni ne, minä todellakin vaivuin uneen, ja kun heräsin, oli alhaalla oleva metsä aivan usvien peitossa harmaan valon valaistessa ylhäällä istuvan naisen kasvoja. Muistin samassa näkemäni unen ja tahdoin nähdä, oliko kaikki ollut todellakin vain unta. Nousin, astuin ulos ja löysin paikan, josta pääsi kiipeämään kivivelhottaren rinnoille ja päälaelle. Kiivetessäni sattuivat nousevan auringon säteet hänen kasvoihinsa, ja minä iloitsin suuresti nähdessäni päivän koittavan. Mutta kun tulin lähemmäksi, haihtuivat naisen kasvoja muistuttavat piirteet olemattomiin ja minä näin edessäni vain rosoisia kallionlohkareröykkiöitä. Noidat ovat aina sellaisia, Umslopogaas, olivatpa ne sitten kiveä tahi lihaa -- kun pääset lähelle, muuttavat ne muotoaan.

"Olin nyt korkealla vuoren rinteellä ja harhailin suurten kiviröykkiöitten välissä. Vihdoin keksin vuoressa halkeaman, joka oli kolme kertaa niin leveä kuin mies jaksaa hypätä ja puolen keihäänheiton pituinen, ja tuon halkeaman lähellä oli suuria, tulen mustaamia kiviä, joiden vaiheella näkyi ruukunsirpaleita ja piikivestä muovailtu veitsi. Kurkistin halkeamaan, joka oli sangen syvä ja kauttaaltaan vihreän sammalen peittämä. Pohjassa, joka pysyi kosteana, kasvoi suuria saniaisia, ja mitään muuta en nähnyt. Olin kuin olinkin nähnyt vain unta. Käännyin jo poistuakseni, mutta muutin samassa mieltäni ja kiipesin halkeamaan työntäen saniaiset sivulle. Saniaisten alla kasvoi sammalta, jonka sysäsin nuijallani syrjään. Samassa sattui nuijani taottu teräs johonkin kellertävään, pyöreää kiveä muistuttavaan esineeseen, joka kumahti ontosti. Otin sen käteeni ja se oli lapsen pääkallo, Umslopogaas.

"Kaivoin syvemmälle ja revin sammalen laajemmalta alalta, kunnes näin kaikki. Sammalen alla oli vain ihmisluita -- vanhoja luita, jotka olivat olleet siellä ties kuinka kauan; lasten luut olivat mädänneet, mutta suuret olivat vielä jäljellä -- toiset keltaisia, toiset mustia ja toiset vielä aivan valkoisia. Ne eivät olleet rikottuja, kuten hyenain ja sutten raatelemat, mutta toisissa saatoin selvästi nähdä ihmishampaiden jälkiä. Silloin palasin luolaan, Umslopogaas, enkä katsonut kertaakaan taakseni.

"Tultuani luolaan minä nyljin naarassudenkin, ja kun olin lopettanut työni, oli aurinko noussut ja minä tiesin ajan olevan lähteä paluumatkalle. Mutta en voinut mennä yksinäni -- hänen, joka istui ylhäällä, täytyi seurata minua. Pelkäsin kovin koskea häneen -- tuohon vainajaan, joka oli puhunut minulle nukkuessani, mutta minun täytyi kuitenkin tehdä se. Noudin kiviä ja pinosin ne seinää vasten, kunnes ulotuin häneen; sitten nostin hänet maahan ja keveä hän olikin, vain luuta ja nahkaa. Kun hän oli alhaalla, sidoin sudentaljat ympärilleni ja luopuen nahkarepustani, johon hän ei olisi mahtunut, minä otin hänet olkapäilleni kuten tavallisesti kannetaan lapsia, sillä hänen säärensä olivat hieman hajallaan, ja tukien häntä jäljellä olevasta jalasta minä lähdin taipaleelle kylää kohti. Kiiruhdin rinnettä alas mahdollisimman nopeasti, sillä nyt tunsin tien, enkä nähnyt enkä kuullut mitään paitsi kerran, kun suuri kotka iski nuolena hänen kimppuunsa, joka istui olkapäilläni. Karjaisin, kotka lensi tiehensä, ja samassa olin jo metsässä, puiden suojassa. Siellä minun täytyi kulkea varovasti, etteivät puiden oksat iskisi kannettavani päätä maahan.

"Kuljin siten eteenpäin, kunnes lähenin metsän keskustaa. Silloin kuulin suden ulvahtavan oikealla, johon vastattiin vasemmalta ja sitte edestä ja takaa. En tohtinut pysähtyä, vaan jatkoin rohkeasti matkaani oppaanani aurinko, joka välistä pilkisti puiden oksien lomitse. Näin mustien ja harmaiden haahmojen pujahtelevan lähellä tietäni nuuskien ilmaa hypähdellessään ja pian tulin pienelle aukealle, ja katso, maailman kaikki sudet olivat kokoontuneet sinne. Vereni jähmettyi ja jalkani alkoivat vavista. Seisoin hiljaa paikallani, nuija koholla, ja sudet hiipivät hitaasti lähemmäksi urahdellen ja äristen tullessaan, kunnes ne muodostivat tiheän piirin ympärilleni. Mutta ne eivät hyökänneet kimppuuni, vaan tulivat yhä lähemmäksi. Yksi hyppäsi, mutta ei tarkoittanut minua, vaan häntä, joka istui olkapäilläni. Hypähdin syrjään, niin ettei peto osunut maaliinsa, ja pudottuaan maahan se ärisi ja vinkui kuin suuresti peloissaan. Muistin silloin uneni, jos se nyt oli uni, ja vainajan sanat, että minusta oli tuleva sutten kuningas -- minusta ja eräästä toisesta, jonka leijona toisi luokseni. Kävisikö niin? Ellei, niin mistä johtui, etteivät sudet raastaneet minua heti palasiksi?

"Seisoin hetkisen ajatellen asiaa ja sitten koroitin ääneni ja ulvoin kuin susi, ja katso, Umslopogaas, valtava ulvonta kajahti minua vastaan. Ojensin käteni ja kutsuin niitä. Ne riensivät luokseni tunkeillen ympärilläni kuin aikoen tuhota minut, mutta eivät tehneet minulle mitään pahaa. Ne nuolivat jalkojani punaisella kielellään ja tunkeutuivat kilvan luokseni painautuen minua vastaan kuin hyväilyjä kerjäävän kissan on tapana tehdä. Eräs tosin koetti tavoitella häntä, joka istui olkapäilläni, mutta minä sipaisin sitä nuijallani, jolloin se pakeni kuin piesty koira, vieläpä toiset purivat sitä, niin että se uikutti surkeasti. Nyt tiesin, ettei minun tarvinnut pelätä enää, sillä olin kummitussutten kuningas, ja niin astelin ylpeästi edelleen sutten valtava, harmaan ja mustan kirjava lauma jäljessäni. Niin minä vaelsin tietäni eteenpäin ja ne tulivat hiljaa jäljessäni ja sivullani hiipien; maahan karisseet lehdet vain rapisivat niiden jaloissa, tomu kohosi korkealle, ja vihdoin me saavuimme metsän reunaan.

"Siinä johtui mieleeni, ettei minun sopinut siten näyttäytyä ihmisille, sillä kaikki pitäisivät minua noitana ja minut tapettaisiin. Pysähdyin sentähden metsän reunassa ja käskin kädenliikkeellä sutten palata takaisin. Murheellinen ulvahdus oli vastauksena, ikäänkuin ne olisivat olleet suruissaan eron johdosta, mutta minä huusin niille tulevani takaisin niiden kuninkaaksi, ja minusta näytti, että niiden julmat ja villit sydämet ymmärsivät sanani. Sitten ne hiipivät kaikki tiehensä ja minä olin jälleen yksin.

"Ja nyt, Umslopogaas, on aika mennä levolle, huomenillalla lopetan kertomukseni."

XIV.

SUSI-VEIKOT.

Umslopogaas ja Susi Galazi istuivat jälleen iltanuotion ääressä luolan suulla, kuten me nyt, isäni, ja Galazi ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

"Kuljin pysähtymättä, kunnes tulin joelle, joka oli vielä tulvillaan, mutta vesi oli alentunut sen verran, että jalkani pohjasivat. Kahlasin veteen käyttäen nuijaa sauvanani, ja vesi ulottui olkapäihini saakka, mutta ei korkeammalle. Joku toisella rannalla olija huomasi nyt hartioillani olevan taakan ja suden päänahan päälaellani ja juoksi kylään huutaen: 'Joen yli tulee joku suden selässä ratsastaen!' Ja siitä johtui, että lähestyessäni kylää olivat kaikki kiiruhtaneet minua vastaan paitsi tuo vanha vaimo, joka ei jaksanut kävellä niin kauas. Mutta kun he näkivät minun nousevan kukkulan rinnettä ylös ja huomasivat, mikä istui olkapäilläni, pelästyivät he suuresti. He olivat niin hämmästyneet, etteivät älynneet lähteä juoksuun, vaan peräytyivät hitaasti edelläni toisiinsa painautuen ja sanaakaan sanomatta. Minä etenin myös vaiti ollen ja saavuin vihdoin kylään, jonka portilla tuo vanha vaimo istui ilta-auringon paisteessa. Äkkiä hän katsahti ylös ja huudahti: 'Mikä teitä vaivaa, hyvät ihmiset, kun tulette noin selkä edellä kulkien kuin noitien loihtimat, ja kuka on tuo suuri ja hirveä mies, joka tulee teitä kohti?'

"Mutta väki peräytyi aina vain syvän hiljaisuuden vallitessa, pienet lapset takertuen naisiin kiinni ja naiset miehiin, kunnes he sivuuttivat vaimovanhuksen, jonka taakse he asettuivat kuin soturit rintamaan. Mutta minä astuin vaimon luo ja nostin hänet, joka istui olkapäilläni, vanhuksen eteen sanoen: 'Vaimo, tässä on poikasi, olen riistänyt hänet suurella vaivalla kummitusten kynsistä -- niitä on paljon siellä ylhäällä. Toinen jalka puuttuu, enkä voinut sitä löytää. Ota hänet ja hautaa, sillä minä olen jo kyllästynyt hänen seuraansa.'

"Hän katsahti edessään istuvaan ruumiiseen ja ojensi kuihtuneen kätensä irroittaen siteen kuolleen silmiltä. Sitten hän huudahti kimeästi ja lausui kietoen kätensä kuolleen kaulan ympärille: 'Niin, se on minun poikani, jonka minä synnytin, minun oma poikani, jota en ole kahteenkymmeneenviiteen vuoteen nähnyt. Tervetuloa, poikani, tervetuloa! Nyt pääset haudan lepoon, ja minä myös -- niin, minä myös!'

"Hän huudahti kimeästi vielä kerran seisoen suorana kädet eteenpäin ojennettuina, mutta samassa purskahti vaahto hänen huulilleen, ja hän kaatui kuolleena poikansa ruumiin päälle.

"Paikalla vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat suuresti peloissaan. Vihdoin huudahti joku: 'Mikä on tämän miehen nimi, joka on riistänyt kummituksilta niiden saaliin?'

"'Nimeni on Galazi', vastasin.

"'Eipä olekaan', sanoi hän. 'Susi on nimesi. Katsokaa tuota suden veristä nahkaa hänen olkapäillään ja päälaellaan!'

"'Galazi on nimeni, mutta te olette sanoneet minua sudeksi', sanoin minä. 'Olkoon niin. Nimeni onkin Susi-Galazi!'

"'Minun luullakseni hän on susi', lausui mies. 'Katsokaa nyt hänen hampaitaan, kuinka ne irvistävät! Hän ei ole ihminen, veljet, vaan susi.'

"'Ei ihminen, eikä susi, vaan noita hän on', virkkoi eräs toinen. 'Kukaan muu ei olisi voinut päästä metsän läpi hänen luokseen, joka istuu ylhäällä vuoren huipulla.'

"'Niin, niin, hän on susi -- noita -- tappakaa hänet!' huusi väkijoukko. 'Tappakaa tuo susinoita, ennenkuin hän usuttaa aaveet kimppuumme!' Ja he hyökkäsivät minua kohti keihäät koholla.

"'Olen kuin olenkin susi ja noita myös', huusin minä, 'ja kerran vielä minä usutan sudet ja aaveet kimppuunne!' Käännyin ja pakenin niin nopeasti, että he jäivät pian jälkeeni. Juostessani kohtasin tytön, jolla oli kori vihanneksia toisessa kädessä ja tapettu karitsa toisessa. Syöksyin häntä kohti ulvoen kuin susi ja sieppasin häneltä sekä vihanneskorin että karitsan. Kahlasin sitten joen poikki ja yövyin louhikkoon toiselle puolelle sammuttaen nälkäni vihanneksilla ja karitsan lihalla.

"Päivän koittaessa nousin ja ravistelin kasteen sudennahoista. Sitten tunkeuduin metsään ja ulvahdin kuin susi. Kummitussudet tunsivat ääneni ja vastauksia kuului läheltä ja kaukaa. Kuulin niiden jalkojen töminän ja pian parveili niitä ympärilläni kymmenittäin, sadoittain, liehitellen ja hyväillen minua. Laskin niiden lukumäärän, niitä oli kolmesataakuusikymmentä ja kolme.

"Palasin sitten tänne luolaan, ja täällä olen nyt elellyt melkein kaksitoista kuukautta, Umslopogaas, ja minusta on tullut susi-ihminen, sillä sutten keralla minä nyt metsästelen ja riehun; ne tuntevat minut ja tekevät, mitä tahdon. Nousehan, Umslopogaas, olet nyt vahva jälleen, ja ellei rohkeutesi petä, niin saat nähdä väkeni jo tänä iltana. Tule, jos sinulla on uskallusta, Umslopogaas!"

Umslopogaas nousi nauraen hilpeästi. "Nuori olen iältäni!" huudahti hän, "ja voimiltani tuskin täysikasvuisen miehen veroinen, mutta tähän saakka en ole vielä kääntänyt selkääni leijonalle enkä noidalle, en sudelle enkä ihmiselle. Katselkaamme siis armeijaasi -- noita mustia ja harmaita sotureitasi, jotka juoksevat neljällä jalalla aseinaan iskuhampaat keihäiden asemesta!"

"Sido ensin naarassuden talja olkapäillesi", neuvoi Galazi, "sillä muutenpa olisi sinusta vain rippeet jäljellä, ennenkuin mies ehtisi laskea sormensa. Katso tarkoin, että hihnat pitävät, sillä muuten sinun käy huonosti."

Umslopogaas sitoi harmaan sudentaljan olkapäilleen nahkahihnoilla, niin että yläleuan hampaat hohtivat hänen päälaellaan, ottaen keihään käteensä, ja kun Galazi oli samoin kiinnittänyt sutten kuninkaan taljan ylleen, astuivat he luolan edessä olevalle tasanteelle.

Galazi seisoi hetkisen aivan hiljaa kuutamossa, ja Umslopogaas näki, että hänen kasvonsa muuttuivat hurjiksi ja petomaisiksi; silmät hehkuivat ja hampaat työntyivät irviin aukenevien huulten takaa. Sitten Galazi kohotti päätään ja ulvahti pitkään kuutamoiseen yöhön. Kolmesti Galazi ulvoi, joka kerta yhä kovemmin, ja ennenkuin kaiut olivat kuolleet yön hiljaisuuteen, kuului vastauksia ylhäältä kallioilta, alhaalta metsän helmasta, idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ulvonta läheni lähenemistään, jo kuului jalkojen tömähdyksiä, ja harmaa susi, peloittavan suuri, syöksyi pitkin hypyin heitä kohti paljon muita jäljessään. Ne piirittivät Galazin hyppien häntä vasten hyväilevästi, mutta hän karkoitti ne nuijallaan. Sitten ne äkkiä huomasivat Umslopogaasin ja syöksyivät kita auki tätä kohti.

"Seiso paikallasi, äläkä hievahdakaan!" huusi Galazi. "Älä pelkää!"

"Olen aina pitänyt koirista", vastasi Umslopogaas; "pitäisikö minun nyt oppia pelkäämään niitä?"

Vaikka hän puhuikin noin urheasti, pelkäsi hän kuitenkin sisimmässään, sillä näky oli todellakin mitä hirvein. Sudet hyökkäsivät häntä kohti edestä ja takaa kita auki, ja yhdessä henkäyksessä hän oli melkein kadonnut näkyvistä petojen peloittavaan piiriin. Mutta yksikään hammas ei haavoittanut häntä, sillä hyppiessään hänen kurkkuaan tavoitellen, sudet tunsivat hänen olkapäillään roikkuvan nahan hajun, ja painautuivat maahan hänen jalkojensa juureen nuollen ja hyväillen häntä. Umslopogaas huomasi petojen ei ainoastaan jättävän hänet rauhaan, vaan myöskin, että naarassudet kokoontuivat sen ympärille, joka kantoi naarassuden taljaa. Ne olivat suuria, laihoja ja nälkäisiä petoja, kaikki täysikasvuisia, pentuja ei ollut, ja niitä oli niin paljon, ettei hän voinut niitä kuutamossa laskeakaan. Katsellessaan niiden punaisina hehkuviin silmiin Umslopogaas tunsi suden luonnon sydämessään, ja hänkin kohotti päätään ja ulvoi kuin susi, johon naarassudet vastasivat.

"Lauma on koossa, nyt metsästämään!" huusi Galazi. "Kevennä jalkasi nopeiksi, veljeni, sillä tänä iltana käymme kaukana. Hei, Valkohammas ja Harmaakuono! Hei, väkeni, musta ja harmaa, matkaan! matkaan!"

Hän hypähti eteenpäin Umslopogaas kintereillään, ja kummitussudet parveilivat heidän jäljessään. He riensivät tuulena vuorenrinnettä alas ja saapuivat pian syvään rotkoon, jossa oli tiheässä puita. Galazi pysähtyi kohottaen nuijan ilmaan, jolloin sudetkin seisahtuivat.

"Vainuan riistaa", huudahti hän, "hei, joukkoni, eteenpäin vain!"

Sudet painautuivat hiljaa rotkoon, mutta Galazi ja Umslopogaas jäivät suulle odottamaan. Pian alkoi kuulua katkeilevien oksien ritinää, ja katso, heidän edessään seisoi suuri puhvelihärkä, joka nuuski ilmaa kiukkuisesti möyryten.

"Tästäpä sukeutui hauska leikki, veljeni! Näetkö, miten laiha ja jäntevä se on? Ah, tuo liha on kuitenkin mureampaa kuin mitä väkeni on milloinkaan kuoliaaksi kaahannut!"

Galazin vielä puhuessa ilmestyivät sutten ensimmäiset rotkon pimennosta, ja nähdessään puhvelin ne hyökkäsivät sitä kohti ulvoen täyttä kurkkua. Härkä huomasi vaaran ja riensi rinnettä alas, Galazi, Umslopogaas ja koko susilauma kintereillään, ja tuon hurjan metsästyksen aiheuttama melu sai kalliotkin vavahtelemaan. Alas he kiitivät vuoren rinnettä myöten, ja Umslopogaasista tuntui, että hänkin oli susi. He kirmasivat sokeasti eteenpäin, mutta hänen jalkansa olivat nopeimpiakin nopeammat, eikä yksikään susi päässyt hänen edelleen ja hänellä oli vain yksi himo -- himo saavuttaa saalis.

He lähenivät nyt metsän reunaa ja Galazi karjaisi. Hän karjaisi Valkohampaalle ja Harmaakuonolle, Verenjuojalle ja Kuolemalle, jotka syöksyivät heti lauman edelle juosten niin nopeasti, että vatsa näytti maata viistävän. Härkä sivuutettiin ja pakotettiin kääntymään takaisin vuoren rinteelle, jota ylös se kirmaisi Harmaakuono ja Kuolema toisella puolella ja Verenjuoja ja Valkohammas toisella Susi-veikkojen tullessa heti jäljessä lauma kintereillään. Eteenpäin riennettiin pysähtymättä vuoren rinnettä ylös, mutta Umslopogaasin askel oli aina vain yhtä keveä ja hengitys säännöllinen. He lähenivät vielä kerran tuon harmaan noidan syliä, jossa luola oli, ja härkä, joka oli pelosta suunniltaan, syöksyi sokeasti eteenpäin. Se juoksi niin nopeasti, että sudet jäivät jälkeen, sillä maa oli siinä kohden tasaisempi. Galazi katsahti Umslopogaasiin ja hymyili.

"Et juokse niinkään huonosti, veljeni, oltuasi äsken sairaana. Koetapas nyt, voitatko minut. Kumpi koskee ensin saaliiseen?"

Härkä oli pari keihäänheittoa heidän edellään. Umslopogaas hymyili takaisin ja huudahti: "Hyvä on! Nyt viimeinen pinnistys!"

He syöksähtivät eteenpäin ja hetkisen näytti Umslopogaasista, että he seisoivat paikoillaan vieretysten, härkä vain läheni. Sitten hän vielä ponnisti voimiaan ja kiinnitti askeltensa nopeutta, ja katso, kun hän katsoi jälleen sivulleen, oli hän yksinään ja härkä oli sangen lähellä. Kenenkään jalat eivät ole milloinkaan nousseet nopeammin kuin nyt Umslopogaasin. Hän saavutti härän ja läimäyttäen kätensä tämän lautasille hän ponnahti istumaan eläimen selkään kuin valkoinen mies satulaansa. Sitten hän kohotti keihäänsä iskien sen lapojen väliin, jolloin tuo suuri puhveli horjahti, pysähtyi ja kierähti kuolleena tantereelle.

Galazi ehdätti paikalle. "Kuka on nopein, Galazi?" huudahti Umslopogaas. "Sinäkö vai minä vai susilaumasiko?"

"Sinä, Umslopogaas", huohotti Galazi, joka oli kovin hengästynyt. "Veroistasi juoksijaa ei ole eikä tule milloinkaan olemaankaan."

Sudet saavuttivat heidät samassa ja olisivat repineet härän kappaleiksi, mutta Galazi karkoitti ne nuijallaan, minkä jälkeen kumppanit levähtivät hetkisen. Sitten lausui Galazi: "Leikatkaamme itsellemme keihäällä viipaleet ja syökäämme."

He tekivät niin, ja kun he olivat lopettaneet ateriansa, viittasi Galazi susille, jotka karkasivat raadon kimppuun tapellen raivoisasti. Hetkisen kuluttua olivat vain suurimmat luut jäljellä ja kuitenkin oli jokainen susi saanut siepatuksi vain pienen murun.

Sitten toverukset palasivat luolaan ja heittäytyivät levolle...

* * * * *

Hiukan myöhemmin kertoi Umslopogaas elämänvaiheensa juurtajaksain Galazille, joka kysyi, eikö Umslopogaas tahtonut jäädä hänen luokseen ja olla hänen veljensä ja hallita hänen kanssaan susilaumaa, vai halusiko hän palata Chakan luo isäänsä Mopoa etsimään.

Umslopogaas vastasi haluavansa mieluummin lähteä etsimään sisartaan Nadaa, jota hän ajatteli päivin ja öin. Hän oli kyllästynyt Chakan suureen kaupunkiin.

"Missä hän sitten on, tuo Nada-sisaresi?" kysyi Galazi.

"Hän lepää oman kansasi luolassa, Galazi; hän on halakazien luona."

"Maltapas, Umslopogaas, maltapas mielesi ja jää luokseni, kunnes vartumme miehiksi!" huudahti Galazi. "Sitten lähdemme yhdessä etsimään sisartasi halakazien luolista."

Tämän susielämän viehätys oli tunkeutunut Umslopogaasin sydämeen, ja hän myöntyi ehdotukseen. Seuraavana aamuna he sitten tekivät koko susilauman edessä veriveljeyden liiton, vannoen toisilleen uskollisuutta kuolemaan saakka, ja sudet ulvoivat tuntiessaan ihmisveren hajun sieraimissaan. Valoin vannotuin he juhlallisesti lupasivat pysyä aina yhdessä, mitä yllätyksiä kohtalo heille sitten valmistaneekin, ja kummitussudet kuulivat heidän sanansa. Ja monena kuutamoiltana he metsästivät yhdessä sutten keralla ravintoa hankkien. Välistä he menivät joenkin yli ja metsästivät aavikoilla, sillä vuoristossa oli niukasti riistaa, ja kuullessaan sutten ilmojatärisyttävän ulvonnan saattoivat kylän asukkaat tulla ulos joutuen parhaiksi näkemään lauman kiitävän aavikon poikki mies tahi kaksi etunenässä. Silloin he sanoivat, että aaveet olivat liikkeellä ja hiipivät pelosta vavisten majoihinsa jälleen. Mutta Susi-veikot ja heidän laumansa eivät tappaneet ihmisiä, vaan ainoastaan metsän riistaa tahi, kuten välistä sattui, elefantteja ja leijoniakin.