Part 8

Dick nojautui puuhun väsyneenä, verissään, haavoittuneena ja yksinänsä. Hän oli kuitenkin pelastanut henkensä. Hänen oli tosin täytynyt jättää Joanna jälkeensä sir Danielin haltuun, mutta hän ei voinut itseänsä siitä syyttää, koska hänen oli ollut mahdotonta muulla tavoin menetellä. Hän ei myöskään pelännyt Joannalle mitään pahaa tapahtuvan. Sir Daniel oli tosin julma, mutta tuskin oli luultavaa että hän osoittaisi väkivaltaista julmuutta nuorta aatelisneitiä kohtaan, jolla oli voimakkaita suojelijoita. Luultavampaa oli, että hän mitä pikimmin koettaisi naittaa tämän jollekulle ystävälleen.

"No niin", Dick ajatteli, "ennen sitä kykenen kai rankaisemaan kavaltajaa hänen ilkitöistään, sillä, kaikkien pyhimysten kautta, kyllä minä nyt olen kaikista kiitollisuuden ja velvollisuuksien siteistä vapaa, ja niin kauan kuin maassa on sota, ei keinoja puutu."

Tällä hetkellä hän kuitenkin oli jotenkin tukalassa tilassa.

Kappaleen matkaa hän vielä hoiperteli eteenpäin läpi metsän. Mutta väsymys, haavojen synnyttämä tuska, yön pimeys ja mielenliikutus masensi hänet niin, että hän pian huomasi mahdottomaksi jatkaa matkaansa läpi valkean viidakon, ja niin hän viimein pakostakin istui maahan ja nojasi selkänsä paksua puuta vasten. Ja siihen hän nukahti.

Vasta päivän sarastaessa Dick havahtui horrosmaisesta unestaan. Kolea tuuli suhisi heilutellen puitten oksia. Hänen silmänsä sattuivat johonkin mustaan esineeseen, joka jonkin matkan päässä hänestä virui maassa. Dick hieroi silmiään. Lisääntyvä, päivänvalo ja hänen selvenevä ajatuskykynsä teki hänelle viimein mahdolliseksi erottaa mitä hän näki. Esine oli miehen ruumis. Dick ponnistihe pystyyn ja saaden puusta tukea hoiperteli sen ääreen.

Hän paljasti ruumiin kasvot ja säikähti. Kuollut mies oli Throgmorton, sir Danielin kirjeenviejä. Ei hän siis pitkälle ollut päässyt ennen kuin kova kohtalo hänet saavutti. Hänen nuttunsa taskusta pisti esiin paperi, joka arvattavasti oli jäänyt "Mustan nuolen" miehiltä huomaamatta. Dick otti paperin. Se oli sir Danielin kirje lordi Wensleydalelle.

"Ahaa", Dick arveli, "jos olot vielä muuttuvat, on tässä todistus, joka on saattava sir Danielille häväistystä -- ehkäpä kuolemankin."

Hän pisti paperin omaan taskuunsa, luki rukouksen kuolleen miehen puolesta ja jatkoi matkaansa metsän läpi.

Hänen väsymyksensä ja voimattomuutensa lisääntyivät yhä, hänen käyntinsä kävi horjuvaksi ja vähän väliä hän melkein menetti tajuntansa verenvuodon takia, joten hän usein eksyi oikealta tieltä. Viimein hän saapui maantielle lähelle Tunstallin kylää.

Tuima ääni huusi: "Seis!"

"Seis", toisti Dick, "olenpa vähällä kaatua", ja samassa hän kaatuikin pitkälleen maahan.

Kaksi vihreänuttuista, varsijousella, nuoliviinellä ja lyhyellä miekalla varustettua miestä tuli esiin viidakosta.

"Hei, Lawless, sehän on nuori Shelton", sanoi nuorempi miehistä.

"No totta tosiaan, olipa tämä herkkupala John Kostajalle", Lawless vastasi. "Mutta totisesti, hän on ollut kahakassa, hänellä on päässä naarmu, josta on mahtanut juosta runsaasti verta."

"Ja olkapäässä", toinen lisäsi, "on reikä, joka sekin kyllä on vienyt voimia. Kukahan tämän on tehnyt? Jos se on joku meikäläisistä, hän saa sitä katkerasti katua. Ellis ei silloin turhia siekaile eikä köyttä säästä."

"Nosta poika maasta ja heitä hänet selkääni", Lawless sanoi.

Kun niin oli tehty ja Dickin käsivarret kiedottu Lawlessin kaulan ympäri, tämä lisäsi:

"Pysy sinä vartiopaikallasi, toveri Greensheve, kyllä minä jaksan yksinkin viedä hänet perille."

Greensheve palasi siis väijytyspaikkaansa tien varrelle, ja Lawless astui viheltäen mäkeä alas, pyörtynyt nuorukainen selässään.

Aurinko nousi samana hetkenä kun Lawless astui ulos metsästä ja näki Tunstallin kylän vastapäisellä kummulla. Kaikki näytti rauhalliselta, mutta kummallakin puolen tietä sillan korvalla loikoi tusina jousimiehiä etuvartiona. Niin pian kuin he huomasivat Lawlessin kuorminensa he hypähtivät pystyyn ja rupesivat kuten ainakin varovaiset etuvartijat sovittelemaan nuoliansa jänteeseen.

"Kuka siellä", kuului päällikön ääni.

"Will Lawless, kaikkien pyhimysten kautta. Tunnethan sinä minut yhtä hyvin kuin oman kätesi", vastasi henkipatto välinpitämättömästi.

"Tunnussana, Lawless", vastasi päällikkö.

"Hohoo! Taivas valistakoon ymmärryksesi, sinä pöllöpää", Lawless vastasi. "Enkö minä itse sinulle tunnussanaa määrännyt? Mutta tuo sotamiesleikki on pannut teidän kaikkien pään pyörälle. Ollessani metsässä noudatan metsän tapoja, ja minun tunnussananani tällä kertaa on: hiiteen koko sotakomento."

"Sinä annat huonon esimerkin, Lawless. Lausu nyt tunnussana, vanha pilkkakirves."

"Mutta jos olen sen unohtanut?"

"Jos sinä olet sen unohtanut -- varmastikaan et ole, sen tiedän -- niin totta tosiaan lähetän nuolen paksuun ruumiiseesi", toinen vastasi.

"No niin, jollet laisinkaan ymmärrä pilaa", Lawless sanoi, "niin tässä on tunnussana: 'Duckworth ja Shelton'. Ja sen tunnussanan kuvana kannan nyt selässäni nuorta Sheltonia Duckworthin luo."

"Saat mennä, Lawless", vartija sanoi.

"Ja missä John oleskelee?" kysyi entinen harmaamunkki.

"Hän pitää hovia ja nostaa veroja niin kuin olisi siihen toimeen syntynyt", mies vastasi.

Ja niin olikin asian laita. Kun Lawless saapui kylän pieneen kapakkaan, hän tapasi siellä Ellis Duckworthin, joka sillä oikeudella, jonka hänen jousimiehensä hänelle hankkivat, kylmästi nosti veroa sir Danielin vuokramiehiltä ja antoi heille siitä kirjoitetut kuitit. Vuokramiesten kasvonilmeet kyllä selvästi osoittivat, mitä he tästä verotuksesta pitivät, he kun syystäkin tiesivät saavansa maksaa veroa kahteen kertaan.

Heti kun Ellis sai tietää, mikä oli syynä Lawlessin tuloon, hän lähetti jäljellä olevat miehet menemään ja käski liikutetun ja huolestuneen näköisenä kantaa Dickin kapakan sisempään kammioon. Siellä nuorukaisen haavoja tutkittiin ja hoideltiin, ja yksinkertaisilla keinoilla hänet herätettiin tajuntaan.

"Rakas nuori ystävä", sanoi Ellis puristaen Dickin kättä, "olette ystävän hallussa, ystävän joka rakasti isäänne ja isänne tähden rakastaa teitä. Levähtäkää nyt rauhallisena, sillä olette melkein lopussa. Sitten kerrotte minulle, mitä teille on tapahtunut, ja kaikki muuttuu kyllä vielä hyväksi."

Myöhemmin päivällä Dick heräsi virkistävästä unesta, hänen sielun- ja ruumiinvoimansa alkoivat palata, joskin hän vielä oli raukea. Hetkisen kuluttua tuli Ellis, istui hänen viereensä ja käski hänen kertoa, mistä syystä hän oli paennut Tunstallin Moat Housesta. Ellis Duckworthin käytöksessä oli jotain kunnioitusta herättävää. Hänen rehelliset päivettyneet kasvonsa, hänen selvät terävät silmänsä pakottivat Dickin häntä tottelemaan. Peittelemättä hän Eilisille kertoi kahden viimeisen päivän tapaukset.

"Hyvä on", Ellis sanoi, kun Dick oli lopettanut kertomuksensa, "katsokaa, mitä leppeä kohtalo on tehnyt teidän hyväksenne, Dick Shelton. Se on pelastanut henkenne silminnähtävästä turmasta ja saattanut teidät minun haltuuni, joka en parempaa halua kuin auttaa isänne poikaa. Olkaa vain uskollinen minulle -- näenhän minä että olette kunnollinen -- niin kyllä me yhdessä toimitamme tuolle viekkaalle kavaltajalle hyvin ansaitun rangaistuksen hänen ilkitöistään."

"Aiotteko rynnäköllä ottaa linnan?" Dick kysyi.

"En suinkaan, mieletöntähän se olisi", Ellis vastasi. "Hänen linnansa on siksi vahva ja hyvin varustettu. Ei, Dick, teidän ja minun ja kaikkien meidän urhoollisten jousimiestemme pitää päinvastoin mahdollisimman pian pyrkiä pois metsästä ja jättää tie vapaaksi sir Danielille."

"Olen kovin huolissani John-ystäväni puolesta", nuorukainen sanoi.

"Johnin?" toisti Ellis, "ahaa -- ymmärrän, tytön puolesta. No niin, lupaan teille, että jos sir Daniel rupeaa häntä hommaamaan naimisiin, niin ryhdymme toimenpiteisiin. Siihen asti tai siksi kun oikea hetki on käsissä, meidän kaikkien tulee hävitä näkyvistä, kuten yön varjot häviävät aamuauringon noustessa. Sir Daniel saa urkkia lännestä ja idästä löytämättä vihollista, kunnes hän tulee aivan huolettomaksi, luullessaan ettei vihollista enää olekaan. Mutta neljällä silmällämme, Dick-ystävä, seuraamme häntä lakkaamatta, ja neljällä kädellämme kaikkien pyhimysten avulla hänet kukistamme."

Kahden päivän kuluttua oli Moat Housen linna väki kasvanut niin, että sir Daniel uskalsi hyökätä ulos linnastaan. Neljänkymmenen miehen etunenässä hän ratsasti Tunstallin kylään saakka mitään vastustusta kohtaamatta. Ei ainoatakaan vihollista hän voinut metsästä löytää, ei yksikään nuoli lentänyt, silta, jota ei enää vartioitu, oli avoinna kelle tahansa, ja kun sir Daniel ratsasti sen yli, hän näki kyläläisten pelokkaina tirkistelevän asuntojensa ovista.

Viimein yksi heistä rohkaisi mielensä ja astui syvästi kumartaen ritarin luo kirje kädessään.

Ritarin kasvot synkistyivät hänen lukiessaan kirjettä, joka kuului näin:

Vilpilliselle ja julmalle aatelismiehelle, Daniel Brackley-ritarille, tämä:

Olen huomannut, että Te alusta alkaen olette ollut vilpillinen ja paha. Kätenne ovat isäni veren tahraamat, ja sitä ei käy pois peseminen. Kerran tulette sortumaan minun toimestani, sen nyt Teille ilmoitan. Sen lisäksi ilmoitan Teille, että jos koetatte antaa jalosukuisen neidon Joan Sedleyn vaimoksi jollekin muulle kuin minulle, joka pyhällä valalla olen vannonut ottavani hänet vaimokseni, tapaa kosto teidät varsin nopeasti. Ensimmäinen askel siihen suuntaan on myös ensimmäinen askel kohti hautaanne.

_Rich. Shelton_.

KOLMAS KIRJA

Lordi Foxham

ENSIMMÄINEN LUKU

Talo rannalla

Kuukausia oli kulunut siitä kun Richard Shelton pakeni holhoojansa luota. Tämä aika oli ollut vaiherikas Englannille. Lancasterin puolue, joka silloin näytti olevan häviön partaalla, oli jälleen nostanut päätään. Yorkilaiset olivat taistelutanterella kärsineet tappion ja hajaantuneet, heidän johtajansa oli kaatunut sodassa. Näyttipä siis miltei siltä kuin Lancasterin puolue olisi lopullisesti saanut täydellisen voiton vihollisistaan.

Pieni Shorebyn kaupunki Till-joen luona oli täynnä lähiseudun lancasterilaisia aatelismiehiä ja heidän sotureitaan. Siellä oli Risinghamin jaarli kolmensadan rautapukuisen miehen seurassa. Lordi Shorebylla oli kaksisataa miestä -- sir Danielkin oli siellä, ja hänellä oli käskynsä alaisina kuusikymmentä miestä. Hän oli nyt päässyt suureen suosioon ja taas alkanut rikastuttaa itseään laittomilla anastuksilla. Hän majaili miehinensä omassa talossaan kaupungin pääkadun varrella. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet.

Oli pimeä, viiltävän kylmä ilma tammikuun ensimmäisellä viikolla. Kävi ankara tuuli ja taivas ennusti lunta ennen aamua.

Halvassa olutkapakassa syrjäkadun varrella, likellä rantaa, istui kolme neljä miestä juomassa olutta ja, kuten näytti, ahmien jotain ruokalajia sen ohella. He olivat kaikki iloisia, tanakoita, päivettyneitä miehiä, vahvakätisiä ja rohkeasilmäisiä. Pukuna heillä oli pitkät mekot, jommoisia maakansa tähän aikaan käytti. Siitä huolimatta olisi varmaan juopunut soturikin kaksi kertaa ottanut punnitakseen ennen kuin olisi ruvennut tässä seurassa riitaa rakentamaan.

Vähän matkan päässä näistä miehistä istui leimuavan takkavalkean edessä nuorukainen. Hänen pukunsa oli melkein samanlainen kuin toistenkin, mutta hänen ulkomuodostaan saattoi kuitenkin helposti päättää, että hän oli jalosukuinen ja että hän olisi voinut kantaa miekkaa, jos olot olisivat olleet toisenlaiset.

"Ei", sanoi yksi miehistä. "En pidä tästä elämästä. Hitto vieköön! Tämä ei ole sopiva paikka iloisille veitikoille. Reippaalle pojalle pätee selvä tie, tiheä viita ja harvat viholliset. Täällä olemme sen sijaan suljettuina kaupunkiin, vihollisten ympäröiminä, ja kaiken lisäksi saatte nähdä, että sataa lunta ennen kuin päivä koittaa."

"Niin, mutta olemmehan täällä nuoren Sheltonin tähden", sanoi toinen nyökäyttäen päätään nuorukaisen puoleen.

"Olen kyllä valmis vaikka mihin nuoren Sheltonin edestä", vastasi edellinen puhuja, "mutta en suurestikaan halua lopettaa päiviäni hirsipuussa toisen hyväksi."

Ovi aukeni ja yksi mies edellisten lisäksi astui sisään ja meni suoraa tietä nuorukaisen luo.

"Herra Shelton", hän sanoi, "sir Daniel lähtee matkalle kahden soihdunkantajan ja neljän jousimiehen saattamana."

Dick -- sillä hän juuri oli tuo nuorukainen -- nousi heti seisaalle.

"Lawless", hän sanoi, "sinä otat toimeksesi John Copperin vartiovuoron. Greensheve seuraa minua. Copper, käy edellä. Tällä kertaa seuraamme häntä, jos hän lähtee Yorkiin."

Seuraavalla hetkellä he olivat pimeässä kadulla olutkapakan ulkopuolella. Copper, viimeksi kapakkaan tullut mies, osoitti kahta soihtua, jotka vähän matkan päässä lekottivat tuulessa.

Koko kaupunki oli vaipunut uneen, kadut olivat tyhjät, helppo oli siis seurata matkuetta joutumatta huomatuksi. Edellä kävivät nuo kaksi soihdunkantajaa, heidän perässään kulki yksinäinen mies, jonka pitkää viittaa tuuli liehutteli, ja jälkijoukkona astuskeli neljä jousimiestä, kullakin jousi olalla. He liikkuivat reippain askelin eteenpäin mutkikkaita kujia myöten alas rantaan päin.

"Onko hän joka ilta käynyt tätä tietä?" kuiskasi Dick.

"Jo kahtena päivänä ennen tätä", vastasi Copper, "ihan samaan aikaan ja saman seurueen saattamana."

Sir Daniel miehineen oli nyt tullut kaupungin ulkoreunalle. Shoreby oli linnoittamaton pikkukaupunki. Lancasterin herrat kyllä vartioivat kaikkia kaupunkiin vieviä teitä, mutta mahdotonta ei suinkaan ollut kenenkään huomaamatta tulla kaupunkiin tahi lähteä siltä pois syrjäkatuja myöten.

Se kuja, jota sir Daniel seurueineen kulki, päättyi epätasaiseen hiekkanummeen, jonka takaa kuului aallokon pauhina. Vartijaa ei ollut likellä eikä ainoakaan tuli tuikkinut tässä kaupunginosassa.

Dick miehineen läheni varovasti takaa-ajonsa esinettä, mutta tuskin he olivat päässeet talojen välistä ja saapuneet aukiolle, kun he huomasivat toiselta taholta lähenevän soihdun.

"Ahaa", arveli Dick, "tämä rupeaa haiskahtamaan petokselta."

Sir Daniel oli seisahtunut, soihdut pistettiin hietaan ja miehet paneutuivat pitkällensä, ikään kuin odottaakseen toisen seurueen tuloa.

Tämä lähenikin nopeasti. Siihen kuului neljä miestä: kaksi jousimiestä, palvelija soihtuineen ja keskellä heitä pitkään viittaan pukeutunut herrasmies.

"Tekö se olette, lordi?" sir Daniel huudahti.

"Minä juuri, ja jos konsanaan mies on suorittanut todellisen ritarinkokeen, niin kylläpä minä sen nyt olen tehnyt", vastasi äsken tulleen seurueen johtaja, "sillä ken tahansa uhmaisi mieluummin jättiläisiä, noitia ja kaikkia pakanallisia vehkeitä kuin tätä purevaa kylmyyttä."

"Sitä suuremmaksi käy palkka, hyvä lordi, älkää sitä epäilkö", sanoi ritari Daniel. "Mutta emmekö jatka kulkuamme? Mitä pikemmin olette nähnyt tavarani, sitä pikemmin pääsemme palaamaan kotiin!"

"Mutta mitä varten pidätte tyttöä tänne piilotettuna, hyvä ritari?" puhuteltu kysyi. "Jos hän on niin nuori, kaunis ja rikas kuin sanotte, mistä syystä ette häntä vie vertaistensa seuraan? Kyllä kai silloin löytäisitte edullisen naittamistilaisuuden, eikä teidän tarvitsisi näin palelluttaa sormianne eikä antautua kavalille nuolille alttiiksi; vaeltaessanne öisin tällaisina rauhattomina aikoina."

"Olenhan teille jo sanonut, hyvä lordi", ritari vastasi, "että se on minun salaisuuteni. Enkä nytkään rupea sitä seikkaperäisemmin selittämään. Sanon vain, että jos olette kyllästynyt vanhaan toveriinne Daniel Brackleyhin, niin ilmoittakaa julkisesti aikovanne mennä naimisiin Joanna Sedleyn kanssa, ja vakuutan kunniasanallani, että te silloin varsin pian pääsette hänestä. Ennen pitkää tapaatte silloin hänet nuoli selässä."

Herrat jatkoivat yhdessä matkaansa nopein askelin, soihdunkantajat edellä ja jousimiehet jälkijoukkona.

Dick miehineen seurasi heitä niin pitkän välimatkan päässä, että hän ei voinut kuulla heidän keskustelunsa sisällystä. Hän tunsi kuitenkin toisen ritarin vanhaksi lordi Shorebyksi, joka oli niin huonossa maineessa, että sir Danielkin julkisesti oli häntä moittivinaan.

Pian he saapuivat rantahiekalle, ilma tuoksui suolalta ja aaltojen kuohu kasvoi. Täällä laajassa, muurilla aidatussa puutarhassa sijaitsi pieni kaksikerroksinen puurakennus talleineen ja talousrakennuksineen.

Etumaisin soihdunkantaja avasi muurissa olevan oven lukosta ja sulki sen taas sisäpuolelta, koko seurueen mentyä sisään.

Dick miehineen ei siis voinut pitemmälle seurata heitä, ellei halunnut kiivetä muurin yli ja pistää siten päätään ansaan.

He istuivat siis maahan pensasten taakse odottamaan. Sisäpuolella soihtujen liekki liikkui yhtä mittaa edestakaisin, ikään kuin soihdunkantajat olisivat kiertäneet vartiona.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua koko seurue astui taas ulos puutarhasta. Juhlallisesti sanottuaan toisillensa hyvästi ritarit miehinensä erosivat toisistaan ja läksivät kumpikin eri haaralle kotiinsa.

Niin pian kuin heidän askeleittensa ääni oli hukkunut tuulen suhinaan, Dick karkasi seisaalle -- hänen oli näet kovin kylmä.

"Copper", hän sanoi, "astu muurin luo, niin kapuan hartioillesi ja yli muurin."

He menivät kaikki kolme lähelle muuria, Copper kumartui, Dick nousi hänen hartioilleen ja tarttui muurin harjakiveen.

"Nyt, Greensheve", kuiskasi Dick, "seuraa sinä ja jää sitten makaamaan muurin päälle, jotta voit kurottaa kätesi minulle, jos joutuisin ahdinkoon." Näin sanottuaan hän laskeutui alas puutarhaan. Oli kaikkialla pimeä kuin haudassa, ei valon merkkiä koko talossa. Tuuli vinkui vihaisesti ja aallot pauhasivat. Ei muuta ääntä.

Dick hiipi varovasti askel askelelta pensasten välitse, kunnes hän huomasi tulleensa käytävälle. Silloin hän seisahtui, otti viittansa alta jousensa ja astui sitten rohkeammin eteenpäin. Käytävä johti rakennusten luo, jotka kaikki näyttivät kovin rappeutuneilta, joten olisi luullut niitä ihan autioiksi. Dickiä tämä ei kuitenkaan pettänyt. Hän tutki tarkoin joka paikkaa, ja tultuansa toiselle, merenpuoleiselle sivulle, hän huomasi heikon valonhohteen eräässä yläikkunassa.

Hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja luuli havaitsevansa varjon liikkuvan sisällä huoneen takaseinässä. Hän muisti että hänen kätensä äsken oli sattunut tikapuihin. Hän palasi niitä hakemaan ja löysikin ne vähän aikaa etsittyänsä, toi ne mukanaan ja asetti ne seinää vasten ikkunan alle.

Tikapuut olivat lyhyet, mutta kun Dick nousi ylimmälle kapulalle, ylettyi hänen kätensä ikkunan ulkopuolella olevaan rautaristikkoon, ja siihen tarttuen hän nosti itseänsä niin että saattoi katsoa sisälle huoneeseen.

Siellä oli kaksi henkilöä. Toisen hän heti tunsi Bennet Hatchin vaimoksi, ja toinen -- solakka, kaunis ja totisennäköinen nuori neiti pitkässä koruompeleisessa hameessa -- oliko se todellakin hänen metsätoverinsa, Joanna Sedley -- sama John, jota hän oli aikonut kurittaa vyöllänsä?

Melko tyrmistyneenä Dick laskeutui jälleen tikapuitten kapulalle. Oliko hänen kihlattunsa noin hieno olento? Ujous ja toivottomuus valtasi hänen mielensä. Mutta nyt ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin. Alhaalta kuului hiljainen: Hei! Dick laittausi nopeasti alas.

"Kuka siellä?" hän kuiskasi.

"Greensheve!" kuului vastaus.

"Mitä tahdot?" Dick kysyi.

"Taloa vartioidaan, herra Shelton", vastasi toinen. "Emme ole täällä yksin vartioimassa. Maatessani vatsallani muurin päällä näin useiden henkilöiden hiiviskelevän pimeässä ja kuulin heidän hiljaa viheltävän toisilleen."

"Pyhimysten kautta, sepä kummallista!" Dick sanoi. "Olisivatkohan ne sir Danielin miehiä?"

"Ei suinkaan", Greensheve vastasi. "Jos omat silmäni vielä ovat päässäni, niin heillä jokaisella oli lakissaan valkoinen tähti ja siinä jotain mustaa."

"Valkoinen tähti ja siinä musta merkki?" toisti Dick. "Semmoista tunnustähteä en tunne, ei ole semmoista näillä seuduin. Kaikissa tapauksissa teemme viisaimmin hiipiessämme pois mahdollisimman varovasti. Olemme täällä arveluttavassa asemassa. Epäilemättä sir Danielillakin on miehiä täällä vartioimassa, ja niin saatamme joutua kahden tulen väliin. Ota tikapuut, ne täytyy palauttaa paikoilleen."

He veivät tikapuut takaisin ja hiipivät hapuillen samaan paikkaan mistä olivat puutarhaan tulleet.

Copper makasi nyt Greensheven sijaisena muurilla. Hän kurotti käsivartensa ja nosti muurin ylitse ensiksi toisen ja sitten toisen.

Hiljaa ja varovasti he laskeutuivat alas toiselle puolen, uskaltamatta virkkaa mitään ennen kuin olivat päässeet entiseen piilopaikkaansa pensasten taa.

"Nyt, John Copper", sanoi Dick, "sinun täytyy lähteä takaisin Shorebyhin ja rientää kuin henkesi edestä. Sieltä sinun pitää heti paikalla tuoda minun luokseni niin monta miestä kuin saat käsiisi. Kokouspaikka on tässä, tahi jos päivä rupeaa sarastamaan ennen kuin saat miehet kokoon, niin jääkää kaupungin ulkopuolelle. Greensheve ja minä jäämme tänne vartioimaan. Nopeasti nyt, John Copper, ja suojelkoot sinua pyhimykset!"

"Ja nyt, Greensheve", hän jatkoi Copperin lähdettyä, "tehkäämme iso kierros puutarhan ympäri. Tahtoisin mielelläni saada selkoa siitä, ovatko silmäsi pettäneet?"

He pysyttelivät jonkin matkan päässä muurista ja nousivat joka töyrylle, jolta saattoivat luoda silmäyksen puutarhaan. Tällä tavoin he olivat kiertäneet puutarhan kahdelta laidalta mitään huomaamatta, ja joutuivat rannalle. Muuri ulottui näet tällä puolen niin likelle rantaa, että heidän täytyi astua rantahiekalle aivan lähelle vedenrajaa, voidakseen pysytellä sopivat matkan päässä muurista. Vaikka nousuvesi vielä oli alhaalla, oli rantapenger niin loiva, että joka ärjyaalto heitti hiekkarannalle vaahtoa ja vettä. Dickin ja Greensheven täytyi tästä syystä kahlata Pohjanmeren suolaisessa ja jääkylmässä vedessä, joka välistä nousi heidän polviinsa saakka.

Äkkiä he näkivät miehen hahmon kuvastuvan hiukan vaaleampaa muuria vasten. Kuten kiinalainen varjokuva hän heilutti kiivaasti käsiänsä ja kyykistyi sitten. Vähän matkan päässä toinen mies toisti samat temput, ja näin jatkuen tämä äänetön tunnussana kulki eteenpäin piiritetyn puutarhan ympäri.

"He pitävät tarkkaa vartiota", Dick kuiskasi. "Palatkaamme takaisin maihin, hyvä herra", vastasi Greensheve, "me seisomme täällä liian näkyvissä, kuvastumme selvästi valkoista hyrskyä vasten."

"Totta puhut", Dick vastasi. "Kiiruhtakaamme takaisin maihin."

TOINEN LUKU

Kahakka pimeässä

Läpimärkinä ja viluisina molemmat seikkailijat palasivat entiselle paikalleen.

"Taivas suokoon Copperin yrityksen onnistuvan", Dick sanoi. "Lahjoitan komean vahakynttilän Shorebyn pyhälle Neitsyt Marialle, jos mies saapuu ajoissa. Tuossa talossa on se tyttö, jota rakastan, ja nämä vartioivat miehet ovat epäilemättä vihollisia."

"Jos John pian tulee", Greensheve vastasi, "suoriudumme pian näistä. Ei niitä ole kuin noin neljäkymmentä muurin ulkopuolella, minun luullakseni, ja kun he ovat noin erillänsä toisistaan, on kahdenkymmenen miehen helppo hajoittaa heidät. Mutta hyvä herra Dick, koska tyttö nyt on sir Danielin hallussa, niin ei minun mielestäni olisi vahingoksi, jos hän nyt joutuisi toisiin käsiin. Mutta kenen miehiä he mahtavat olla?"

"Minä epäilen", Dick vastasi, "että he ovat lordi Shorebyn miehiä. Mihin aikaan he tänne saapuivat?"

"He alkoivat tulla siihen aikaan kun te menitte muurin yli", Greensheve vastasi. "En ollut maannut muurin päällä minuuttiakaan, kun jo huomasin ensimmäisen heistä hiipivän kulman ympäri."

Dick oli kahden vaiheilla. Jos nuo talon ympäri hiipijät olivat lordi Shorebyn miehiä, jotka aikoivat väkivallalla viedä Joannan pois, niin asia päättyisi vielä pahemmin kuin jos tyttö jäisi sir Danielin haltuun. Hänelle ei siis jäänyt muuta neuvoa kuin kaikilla tavoin estää tytön poisviemistä.

Aika kului ja kaikki pysyi hiljaisena. Joka neljännestunnin kuluttua toistui tuo omituinen tunnusmerkin antaminen, ikään kuin olisi johtaja tahtonut tietää, olivatko hänen miehensä varuillaan, mutta mitään muuta ei tapahtunut.

Tähän aikaan alkoivat Dickin apujoukot saapua paikalle. Yö ei ollut pitkälle kulunut, kun jo noin kaksikymmentä miestä oli hänen käytettävänään. Nämä hän jakoi kahteen osastoon. Itse hän rupesi toisen johtajaksi ja toisen hän määräsi Greensheven johdettavaksi.