Part 7

Dickin vielä seisoessa noihin ajatuksiinsa vaipuneena tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen piti muuttaa aseensa, vaatteensa ja harvat kirjansa kappelinpäälliseen kammioon.

"Sehän on kauan ollut asumaton", Dick sanoi. "Minkälainen huone se on?"

"Kyllä huone on hyvä", vastasi palvelija, "mutta sanotaan että siinä kummittelee", hän lisäsi alentaen ääntään.

"Kummittelee", toisti Dick kauhistuen, "ja kuka sitten?"

Palvelija vilkaisi varovasti ympärilleen ja kuiskasi: "Pyhän Johanneksen sakristaani.[10] Hänet vietiin sinne yöksi, ja aamulla hän oli poissa. Piru oli yöllä hänet ottanut, ja kummakos se, kun hän edellisenä iltana oli juonut kamalasti."

Synkkien aavistusten valtaamana Dick seurasi palvelijaa.

KOLMAS LUKU

Kappelinpäällinen kammio

Päivä oli illastunut. Tähystelijät muurinharjalla eivät olleet havainneet ketään elävää olentoa linnan lähettyvillä. Yön tultua laskettiin siis sir Danielin kirjeenviejä, Throgmorton, varovasti alas sen huoneen ikkunasta, joka oli linnankaivannon kulman yläpuolella. Hiljainen loiske ilmoitti hänen uivan yli haudan, ja heti sen jälkeen nähtiin mustan olennon pensasten välitse ryömivän ylös kaivannosta ja häviävän korkeaan ruohikkoon.

Sir Daniel ja Bennet Hatch seisoivat kotvasen aikaa kuuntelemassa. Ei mitään ääntä. Lähetti oli siis päässyt eheänä matkalle. Sir Danielin otsa selkeni. "Bennet", hän sanoi kääntyen tämän puoleen, "tuo John Kostaja ei kuitenkaan ole muuta kuin ihminen. Hän nukkuu. Kyllä me viimein teemme hänestäkin lopun."

Iltapäivän ja illan kuluessa oli Dickiä käsketty milloin mihinkin työhön. Hänen päänsä kävi oikein pyörälle kaikista näistä käskyistä ja hommista. Hän olisi halunnut saada tavata sir Oliveria ja Matchamia, mutta kumpaakaan ei näkynyt. Hän ei nyt muuta ajatellut kuin paeta Tunstallin Moat Housesta mahdollisimman pian.

Illalla hän lamppu kädessään meni uuteen asuntoonsa. Tämä oli tilava, matala ja pimeänpuoleinen huone. Ikkuna oli korkealla, mutta siitä huolimatta varustettu lujalla ristikolla. Se antoi linnankaivantoon päin. Vuode oli pehmeä ja hieno, peite punainen, ruusukuvioinen. Seinillä seisoi astiakaappeja, kaikki lujissa lukoissa ja tummanväristen verhojen peittäminä. Dick tutkiskeli huonetta, koputteli paneelilaudoitusta, koetteli kaappeja, mutta ei saanut niitä avatuksi, ja huomattuaan että ovi oli vankka ja telki luja, hän istui. Mistä syystä, hän ajatteli, hänet oli muutettu tähän huoneeseen, joka oli tilavampi ja mukavampi kuin hänen entinen huoneensa? Oliko se ansa? Johtiko salainen ovi tähän huoneeseen? Kummitteliko täällä todellakin? Hänen verensä miltei jähmettyi siitä ajatuksesta.

Hänen päänsä päältä kuuluivat vartijasoturin askelet. Hänen allansa oli kappelin holvikatto, sen hän tiesi, ja kappelin vieressä oli halli. Epäilemättä hallin seinäverhon takana oli jokin salainen käytävä, siitä oli todistuksena tuo verhon takaa tähystellyt silmä. Oli siis enemmän kuin luultavaa, että tuo käytävä ulottui kappelin kohdalle asti, ja siinä tapauksessa se päättyi siihen huoneeseen, jossa hän nyt oli. Varmaankin huoneessa oli salaovi.

Mieletöntä oli hänestä ruveta nukkumaan tämmöisessä pesässä. Hän pani aseensa kuntoon ja istui huoneen oventakaiseen nurkkaan. Jos jotain konnantyötä häntä vastaan aiottiin, hän aikoi myydä henkensä kalliista.

Jalkojen kopina hänen päänsä päällä, vartijain huudot ja tunnussanan lausuminen ilmoittivat vartionvaihdon tapahtuvan.

Ihan samana hetkenä Dick kuuli hiljaa koputettavan kammion oveen; koputus toistui hiukan kuuluvammin ja sitten seurasi kuiskaus: "Dick, Dick, minä se olen."

Dick hyökkäsi ovelle, veti teljen pois ja päästi Matchamin sisään. Tämä oli kovin kalpea. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa paljastettu tikari.

"Sulje kiireesti ovi", hän kuiskasi, "talo on täynnä vakoilijoita. Kuulin heidän hiipivän jäljessäni ja hengittävän seinäverhon takana."

"Tyynny, tyynny", Dick sanoi, "ovi on nyt varmasti suljettu. Saatamme tällä hetkellä olla turvassa, jos näiden muurien sisäpuolella turvaa ylimalkaan on. Sydämeni iloitsee kun näen sinut. Pyhän messun kautta, poikaseni, luulin sinun jo olevan mennyttä kalua. Missä olit piilossa?"

"Ei siitä väliä", Matcham vastasi, "olemme nyt yhdessä. Mutta Dick, ovatko silmäsi auki? Onko sinulle kerrottu huomispäivän tapauksia?"

"Ei, en minä tiedä mitään", Dick vastasi, "mitä he siis huomenna aikovat panna toimeen?"

"Huomenna taikka jo tänä yönä he aikovat ottaa henkesi. Minä tiedän sen varmasti, kuulin heidän kuiskailevan keskenään, niin, melkeinpä he sen minulle ilmoittivatkin."

"Vai niin", Dick sanoi, "niinkö aiotaan? Johan sitä aavistin."

Hän kertoi Matchamille, mitä hänelle päivän kuluessa oli tapahtunut.

Nyt Matchamkin rupesi tutkimaan huonetta.

"En voi löytää muuta sisäänpääsyä", hän sanoi, "kuin tämän näkyvän, mutta varmasti tänne on jokin salaovi. Dick, minä jään tänne sinun luoksesi. Jos sinun täytyy kuolla, minäkin tahdon kuolla sinun kanssasi. Voinhan minä olla jollain tavalla sinulle avuksi. Kas minä olen varustanut itselleni tikarin, teen parastani. Kunpa vain voisimme löytää jonkin pääsyn täältä, niin ilolla kohtaisin mitä vaaroja hyvänsä paetakseni sinun kanssasi."

"John", sanoi Dick, "pyhimysten kautta, olet paras ja uskollisin olento koko Englannin valtakunnassa! Anna kätesi, John." Ja hän puristi äänetönnä ystävänsä kättä. "Kerron sinulle jotakin", sanoi Dick. "On muuan ikkuna, josta kirjeenviejä laskeutui alas. Köysi jäi kai siihen huoneeseen. On siis kuitenkin toivoa."

"Hys", kuiskasi Matcham.

Molemmat kuuntelivat. Lattian alta kuului ääntä. Se vaikeni ja toistui taas.

"Joku kävelee tämän alla olevassa huoneessa", Matcham kuiskasi.

"Ei", vastasi Dick, "tämän alla ei ole asuinhuonetta, vaan kappeli. Minun murhaajani siellä liikkuu salakäytävässä. Hyvä! Tulkoon vain, hän saa kovan pähkinän purrakseen." Ja hän kiristeli hampaitansa vihoissaan.

"Sammuttakaamme lamput", sanoi Matcham, "kenties hän tulee näkyviin."

He sammuttivat lamput ja pysyivät äänettöminä. Astunta oli varsin pehmeätä, mutta kuului kuitenkin selvästi. Se lähestyi ja loittoni taas pari kertaa. Nyt kuului avain työntyvän lukkoon, sitten oli taas pitkä hiljaisuus.

Hetkisen perästä kuului uudestaan askeleita, ja äkkiä tunkeutui valonsäde perimmäiseen nurkkaan laudoituksen raosta. Se kasvoi, laskuovi avattiin, ja sisään virtasi leveä valojuova. Vahva käsi nosti laskuovea. Dick kohotti varsijousensa valmiina tähtäämään päätä, kun se näyttäytyisi aukosta.

Mutta äkkiä tuli keskeytys. Jostakin linnan kaukaisesta osasta kuului huutoja, kuultiin ensiksi yhden, sitten monen äänen huutavan jotain nimeä. Tämä hälinä nähtävästi häiritsi murhaajaa, sillä hän laski taas hiljaa oven alas, ja askelet etääntyivät nopeasti. Vielä kerran ne kulkivat sen paikan alitse, missä nuorukaiset istuivat.

Nämä saivat nyt hetkisen ajattelemisen aikaa. Melu kasvoi linnassa yhä, ovia avattiin ja suljettiin, tuntui siltä kuin olisi koko linna ollut liikkeellä. Ja kaiken melun keskeltä kuului sir Danielin äänekäs huuto: "Joanna!"

"Jonna?" toisti Dick, "kuka kumma se on? Ei tässä talossa ole eikä milloinkaan ole ollut ketään Joannaa. Mitä se tarkoittaa?"

Matcham ei virkkanut mitään. Hän näytti vain vetäytyneen syvemmälle pimeään nurkkaan, jossa he istuivat.

"John, en ymmärrä missä olet ollut koko päivän", sanoi Dick. "Oletko sinä tuota Joannaa nähnyt?"

"En", Matcham vastasi, "en ole häntä nähnyt."

"Etkä kuullut hänestä puhuttavan?" Dick jatkoi.

Kuului lähestyviä askeleita. Pihalla jyrisi vielä sir Danielin ääni yhäti huutaen: "Joanna, Joanna!"

"Kuulitko hänestä puhuttavan?" Dick toisti.

"Kuulin", sanoi Matcham. "Äänesi vapisee. Mikä sinun on?" Dick kysyi. "Tuo Joannan juttu on meille onneksi, se saattaa heidät hetkeksi unohtamaan meidät."

"Dick", huudahti Matcham, "minä olen hukassa, me olemme molemmat hukassa! Paetkaamme jos vielä on aikaa. He eivät rauhoitu ennen kuin ovat löytäneet minut. Taikka, Dick, anna minun mennä. Kun he ovat löytäneet minut, sinä voit paeta. Anna minun mennä, Dick -- hyvä Dick, päästä minut pois!"

Hän hapuili telkeä, ja Dick ymmärsi viimeinkin. "Oi taivas!" huudahti hän. "Sinä et olekaan Jack, sinä olet Joanna Sedley, se tyttö, joka ei tahtonut mennä minun kanssani naimisiin."

Nuori tyttö seisoi äänetönnä ja liikahtamatta. Dick oli myös hetken aikaa puhumatta, sitten hän taas alkoi puhua.

"Joanna", hän sanoi, "sinä olet pelastanut henkeni ja minä olen pelastanut sinun henkesi. Me olemme olleet ystäviä -- ja vihollisia, sillä minä aioin lyödä sinua vyölläni, koko ajan luulin näet sinua pojaksi. Mutta nyt olen kuoleman oma, minun aikani on lopussa. Ennen kuin kuolen, minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle: sinä olet paras ja uskollisin tyttö taivaankannen alla, ja jos minä saisin elää, naisin sinut. Elävänä tai kuolleena rakastan sinua."

Tyttö ei vastannut mitään.

"Puhu", Dick jatkoi, "sano jotakin, John. Ole nyt kiltti tyttö ja sano että rakastat minua."

"Oi, Dick!" puhkesi tyttö puhumaan, "olisinko muutoin tullut tänne?"

"Kas niin", jatkoi Dick, "kunhan vain eheinä pääsemme tästä luolasta, menemme naimisiin. Ja jos meidän täytyy kuolla, kuolemme yhdessä. Mutta sanopas, mitenkä löysit kammioni."

"Kysyin rouva Hatchilta", tyttö vastasi.

"Emännöitsijä Hatch on luotettava", sanoi Dick, "hän ei petä sinua. Meillä on vielä aikaa."

Samassa kuului askeleita oven takaa, ja luja nyrkki iski kovasti oveen.

"Hoi!" huusi ääni. "Aukaiskaa, nuori herra Dick, aukaiskaa!"

Dick ei liikkunut eikä vastannut.

"Nyt on kaikki lopussa", tyttö valitteli ja kietoi käsivartensa Dickin kaulaan.

Mies toisensa jälkeen komusi portaita ylös, ja viimein tuli sir Daniel itse. Silloin melu äkkiä hiljeni.

"Dick", ritari huusi, "älä ole aasi. Tämmöisestä hälinästä olisi pahinkin unikeko herännyt. Tiedämme tytön olevan luonasi. Avaa siis ovi, poika."

Dick pysyi äänetönnä.

"Ovi sisään", sanoi ritari, ja samassa hänen miehensä rupesivat jaloin ja käsin "muokkaamaan" ovea. Ovi oli tosin tukevaa työtä, salpakin oli luja, mutta ei se kuitenkaan olisi kestänyt kauan. Silloin taaskin sattuma sekaantui asiain menoon.

Kovemmin kuin iskujen jyrinä kaikui vartiosoturin huuto. Se toistui ja eteni etenemistään pitkin rintavarustusta, ja metsästä tuli vastaus. Kuului siltä kuin aikoisivat metsäläiset ottaa linnan rynnäköllä. Sir Daniel ja hänen miehensä jättivät heti paikalla oven rauhaan ja hyökkäsivät alas puolustaakseen muureja.

"Nyt olemme pelastetut", Dick huusi. Molemmin käsin hän tarttui vanhaan jykevään sänkyyn siirtääksensä sen oven eteen. Mutta turhaan Dick ponnisteli, sänky ei liikahtanut.

"Auta minua, John", hän sanoi. "Käypäs kaikella voimalla kiinni, henkesi on kysymyksessä." Kovalla ponnistelulla he viimein yhteisvoimin saivat tuon raskaan tammiesineen vedetyksi ovelle, pääty vasten ovea.

"Teemme täten tilamme vain pahemmaksi", arveli tyttö, "nyt he kaikki tulevat laskuoven kautta."

"En luule", Dick vastasi, "tuskinpa sir Daniel uskaltaa ilmaista salaisuuttaan niin monelle. Laskuoven kautta me voimme paeta. Hys! Hälinä on vaiennut. Se oli kai vain väärä hälytys."

Niin olikin asian laita. Joukko pakolaisia Risinghamin väestä oli pimeän suojassa onnellisesti hiipinyt metsän läpi. Heidät oli päästetty sisään linnan suuresta portista. Pihalla oli nyt hevosten kaviontöminää ja aseitten kalsketta.

"Hän palaa pian", Dick sanoi, "tällä kertaa laskuovelle!"

Hän sytytti lampun, ja yhdessä he riensivät huoneen vastakkaiseen nurkkaan. Pian he löysivät raon, josta valonsäde vielä tunkeutui. Dick otti vankan miekan vähäisestä asevarastostaan, pisti sen rakoon ja väänsi kaikella voimallaan. Laskuovi liikkui ja viimein se kokonaan aukeni. Alapuolella oli lyhyt porraskäytävä, jonka juurelle sisään pyrkinyt murhaaja oli jättänyt lamppunsa palamaan.

Kohtalotoverit astuivat nopeasti alas. "Ota sinä lamppu ja käy edellä, minä tulen heti, suljen vain laskuoven", Dick sanoi.

NELJÄS LUKU

Salakäytävä

Se käytävä, johon pakenijat nyt joutuivat, oli kapea, likainen ja lyhyt. Sen toisessa päässä oli ovi raollaan -- arvattavasti sama ovi, jonka he olivat kuulleet miehen avaavan. Laesta riippui hämähäkinverkkoja ja kivilattia kajahteli heidän kävellessään.

Tästä ovesta vei kaksi suorakulmaisesi ristikkäistä käytävää. Dick valitsi arviolta toisen. Siellä täällä oli seinässä pieniä vakoilureikiä. Dick loi yhdestä katseen alaspäin ja näki selvästi kappelin, alttarin palavine vahakynttilöineen ja sen astuimilla sir Oliverin kohotetuin käsin.

Käytävän toisesta päästä vei pari porrasta alaspäin. Käytävä tuli yhä kapeammaksi. Toinen seinä oli puuta, raoista tunki silloin tällöin puheensorinaa ja valonsäteitä. Eräästä pyöreästä, ihmissilmän suuruisesta reiästä Dick koetti katsoa alas. Hän näki koko suuren salin ja puoli tusinaa nahkanuttuihin pukeutuneita miehiä, jotka istuivat ruoalla ja juomalla runsaasti varustetun pöydän ympärillä. Nämä olivat arvattavasti ne miehet, jotka äsken olivat tulleet linnaan.

"Tästä ei ole apua", Dick sanoi, "kääntykäämme takaisin."

"Ei", sanoi Joanna, "kenties käytävä ulottuu pitemmälle." Ja hän astui edelleen. Pian heidän kuitenkin täytyi palata takaisin, oli näet mahdotonta päästä pakoon niin kauan kuin soturit istuivat salissa juomassa.

Palattuaan siihen paikkaan, mistä käytävä haaraantui, he koettivat toista haaraa myöten päästä eteenpäin, tietämättä minne se vei. Tämä oli vielä kapeampi ja monimutkaisempi, siellä täällä joku porras. Se kävi viimein niin kapeaksi, että kookas mies töin tuskin pääsi liikkumaan eteenpäin. Seinät kävivät kosteiksi ja limaisiksi, ja kauempana heidän edessään kuului rottien vikinää ja hyppyjä. "Olemme arvattavasti vankitornissa", Dick huomautti.

"Eikä poispääsystä merkkiäkään", lisäsi toinen. "Niinpä niin. Mutta sittenkin täytyy tästä olla ulospääsy", Dick vastasi.

He saapuivat nyt terävään kulmaukseen, ja siinä käytävä päättyi pariin portaaseen. Portaiden yläpuolella oli vankka laskuoven tapainen kivilaatta. He nojasivat selkäänsä sitä vasten ja koettivat yhteisvoimin sitä painaa, mutta se ei liikahtanut.

"Joku pitää toisella puolen vastaan", Joanna arveli.

"Sitä en luule", sanoi Dick. "Vaikka hänellä olisi jättiläisen voimat, liikahtaisi luukku kumminkin jonkin verran. Mutta tämä on luja kuin kallio, luultavasti on jokin paino asetettu sen päälle. Ja nyt, rakas Jack, olemme kuin olemmekin ansassa, en näe missään ovea. Istukaamme hetkiseksi neuvottelemaan. Kotvasen kuluttua voimme palata katsomaan joko soturit ovat saleista poistuneet, ja kenties voimme silloin kenenkään huomaamatta hiipiä ulos. Minun mielestäni olemme kuitenkin nyt miltei vankeina."

"Dick", sanoi tyttö, "onneton se päivä, jolloin satuin sinun tiellesi, sillä minä tyttöpoloinen olen kiittämättömyydelläni saattanut sinut tähän onnettomaan tilaan."

"Lorua!" Dick vastasi. "Niin oli kohtalon kirjassa määrätty, ja mikä on määrätty, se tapahtuu, kysymättä meidän tahtoamme. Mutta kerro nyt minulle, kuka sinä oikeastaan olet ja mitenkä olet joutunut sir Danielin haltuun. Se on parempi kuin vaikeroida omaasi tai minun osaani."

"Olen orpo kuten sinäkin", Joanna sanoi. "Ja pahaksi onneksi sekä itselleni että sinulle olen niin sanottu rikas perijätär. Lordi Foxham oli holhoojani, mutta sir Daniel lienee kuninkaalta ostanut naittajanoikeudet ja maksanut siitä hyvänkin hinnan. Siten lapsena ollessani nuo kaksi rikasta miestä taistelivat edullisesta naittajanoikeudesta. Valtiolliset olot vaihtelivat, tuli uusi kuninkaallinen kansleri, ja lordi Foxham osti minut takaisin. Sitten tuli taas vaihdos, jolloin sir Daniel jälleen osti minut. Olen ollut todellisena kauppatavarana. Mutta minä jäin kuitenkin lordi Foxhamin huostaan, ja hän oli minulle kovin hyvä. Viimein päätettiin, että minun piti mennä naimisiin, toisin sanoen että minut myytäisiin, ja lordi Foxhamin oli määrä saada minusta viisisataa puntaa. Hamley oli sulhaseni nimi, ja juuri huomispäivä oli määrätty kihlauspäiväkseni. Jollei sir Daniel olisi tullut väliin, Dick, olisin epäilemättä joutunut naimisiin, ja silloin en olisi milloinkaan saanut nähdä sinua, Dick -- rakas Dick."

Tyttö tarttui Dickin käteen ja suuteli sitä. Dick vastasi tähän hellään rakkaudenosoitukseen samalla tapaa.

"No niin", tyttö jatkoi. "Sir Daniel ryösti minut äkkiarvaamatta puutarhasta, missä kävelin, pakotti minut pukeutumaan miehen vaatteisiin, mikä naiselle on kuolemansynti, ja sen lisäksi vaatteet eivät minulle sopineet. Hevosella hän vei minut Kettleyhin, niinkuin itse näit, ja sanoi että minun täytyy mennä sinun kanssasi naimisiin. Mutta itsekseni päätin mennä Hamleylle, hänen kieltonsa uhallakin."

"Vai niin, sinä rakastit siis tuota Hamleytä", Dick huudahti.

"En suinkaan", Joanna vastasi, "mutta vihasin sir Danielia. Ja silloin, Dick, esiinnyit sinä ja olit niin hyvä ja uljas, että sydämeni taipui sinun puoleesi tahtomattanikin -- ja nyt, Dick, jos suinkin on mahdollista, tahdon mennä naimisiin sinun kanssasi. Mutta jos kova kohtalo sen estää, tahdon aina pitää sinua rakkaana. Niin kauan kuin sydämeni sykkii, olen oleva sinulle uskollinen."

"Niin minäkin", Dick sanoi, "minä joka en ennen ole rahtuakaan välittänyt kenestäkään tytöstä, minä rupesin pitämään sinusta jo silloin kun luulin sinua pojaksi. Minun oli sinua sääli, en tietänyt mistä syystä. Olinhan kerran lyödä sinua, mutta käsi ei totellut. Ja nyt, kun sanoit olevasi tyttö, John -- minä sanon sinua yhä Johniksi -- nyt tiedän että olet juuri se tyttö, joka on minulle määrätty. St", hän keskeytti, "joku tulee."

Raskaita askeleita kuului. Dick harkitsi asemaansa. Jyrkkä kulmaus oli hänelle eduksi. Muurin suojaamana hän saattoi esteettömästi ampua. Mutta lamppu oli liian lähellä, hän siirsi sen nopeasti edemmäs, käytävän keskelle, ja palasi sitten.

Heti sen jälkeen tuli Bennet Hatch näkyviin käytävän toisesta päästä. Hän oli yksin, kädessään hänellä oli palava soihtu, joten hän näkyi vielä selvemmin.

"Seis, Bennet!" huudahti Dick. "Askel vielä, ja olette kuollut mies."

"Vai täällä te olette", Bennet vastasi tirkistellen pimeään, "en voi teitä nähdä. Olettepa ollut varovainen, Dick, kun panitte lampun edemmäs. Totta tosiaan, vaikka teitte sen voidaksenne lähettää nuolen ruumisparkani läpi, iloitsen nähdessäni teidän hyötyneen opetuksestani! Mutta sanokaa mitä täällä toimitatte? Mitä haette? Minkä tähden tahdotte ampua vanhaa uskollista ystävää? -- Ja onko meidän nuori neitimme täällä teidän kanssanne?"

"Minun sopii paremmin kysellä teiltä, Bennet", Dick sanoi. "Minkä tähden olen täällä hengenvaarassa? Minkä tähden hiivitään luokseni murhaamaan minua salaa vuoteeseeni? Minkä tähden minun täytyy paeta oman holhoojani talosta ja niiden ystävien luota, joiden kanssa olen elänyt millään tavalla heitä loukkaamatta?"

"Nuori herra Dick, nuori herra Dick", sanoi Bennet, "mitä minä teille sanoin? Te olette uljas mutta mielettömin nuorukainen, minkä milloinkaan olen nähnyt."

"Olkoon", Dick vastasi, "huomaan että te olette juonien perillä ja että tuomioni on valmis. Hyvä! tässä olen ja tänne jään. Ottakoon sir Daniel minut pois, jos voi."

Hatch mietti.

"Kuulkaa", hän sanoi sitten, "minä palaan nyt sir Danielin luo, kertoakseni hänelle missä olette, sillä totta puhuen sitä tiedustelemaan minut lähetettiin tänne. Mutta olette pölkkypää, ellette pakene ennen kuin minä palaan."

"Ellen", Dick toisti. "Olisinhan jo varhemmin paennut, jos vain olisin tietänyt millä tavoin se kävisi laatuun. En voi tätä laskuovea liikuttaa rahtuakaan."

"Pistäkää kätenne nurkkaan ja katsokaa mitä sieltä löydätte", Bennet vastasi. "Throgmortonin köysi on vielä ruskeassa kammiossa. Hyvästi!"

Niin sanoen Bennet Hatch kääntyi ja hävisi käytävän kierroksiin.

Dick toi heti lamppunsa ja noudatti kiireesti Bennetin vihjausta. Laskuoven yhdessä kulmassa oli syvä kolo muurissa. Dick pisti kätensä siihen ja tapasi rautaisen salvan, jonka hän kaikella voimallaan työnsi ylöspäin. Kuului napsahdus, ja kivilaatta laskeutui heti.

He pääsivät nyt ulos käytävästä. Vähäisellä ponnistuksella he saivat oven taas nostetuksi paikalleen. He saapuivat nyt holvattuun kammioon, joka antoi pihaan päin, missä pari miestä suki äsken tulleiden pakolaisten hevosia. Seinässä olevaan rautarenkaaseen pistetty soihtu valaisi lekottavalla valollaan pihamaata.

VIIDES LUKU

Dick vaihtaa puoluetta

Dick sammutti lampun, jotta se ei herättäisi huomiota. Ruskeassa kammiossa oli köysi yhä sidottuna raskaaseen sänkyyn: Dick vei koko vyyhden ikkunalle ja rupesi varovaisesti laskemaan sitä alas. Joanna seisoi vieressä katsomassa, mutta kun nuoran laskemisesta ei näkynyt tulevan loppua, alkoi häntä pelottaa.

"Dick", hän sanoi, "onko todellakin noin syvää? Silloin en uskalla yrittää, minä ihan varmaan putoaisin, hyvä Dick."

Tämän kuullessaan Dick säpsähti niin että köysivyyhden koko laskematta jäänyt loppuosa luiskahti hänen kädestään ja putosi loiskahtaen vallihautaan. Tornin rintavarustuksesta kuului heti vartijan ääni. "Kuka siellä?"

"Surma syököön!" Dick huudahti, "nyt olemme hukassa -- nopeasti alas, tartu köyteen."

"En voi", tyttö sanoi peräytyen.

"Jollet sinä voi, en minäkään voi", sanoi Dick "Kuinka minä voisin päästä vallihaudan yli sinun avuttasi, enhän osaa uida."

"Dick", huohotti Joanna, "en voi, voimani ovat lopussa."

"Pyhimysten kautta", Dick huudahti, "silloin olemme hukassa."

Samassa hän kuuli askeleita ja juoksi ovelle lykätäkseen salvan eteen, mutta ennen kuin hän ehti sitä tehdä, olivat jäntevät kädet ulkoapäin työntäneet oven auki. Turhaan ponnisteltuaan vastaan Dick hyökkäsi ikkunalle.

Tämän tapahtuessa nuori tyttö oli pyörtynyt. Liiallinen ruumiin- ja hengenvoimien ponnistelu oli hänet kokonaan uuvuttanut. Hädissään ei Dick ehtinyt sen enempää ajatella, salaman nopeudella hän hypähti ylös ikkunalaudalle, tarttui molemmin käsin solmuilla varustettuun köyteen ja liukui alas. Tottumattomana tämmöiseen voimisteluun hän ei voinut välttää sitä että hänen päänsä samoin kuin kätensäkin kerta kerralta iskivät muuriin ja saivat naarmuja.

Tuuli suhisi hänen korvissaan ja allansa hän näki tähtien kuvastuvan vallihaudan veteen. Hänen päätänsä huimasi ja äkkiä höltyivät hänen kätensä, hän päästi köyden ja putosi suin päin vallihaudan jääkylmään veteen.

Noustessaan jälleen pinnalle hän tapasi käteensä heiluvan köyden, jonka avulla hän jollakin tavoin pääsi kaivannon toiselle puolen, missä sai kiinni veden yli ulottuvasta pajupensaan oksasta.

Rintavarustuksessa seisovat vartiosoturit olivat kuitenkin kuulleet vedenloiskeen, ja luodessaan katseensa taakse- ja ylöspäin Dick huomasi, että koko rintavarustus oli soihtujen valaisemana ja nuolia ja kaikenlaisia heittoesineitä sateli alas, mutta kun oli aivan pimeä, he eivät voineet erottaa Dickiä, ja heidän nuolensa iskivät tyhjään veteen. Äkkiä rintavarustuksesta lennähti palava soihtu, se tarttui hetkeksi vallin reunaan ja valaisi kuten ilotuli ympäristön. Mutta Dick oli silloin jo ehtinyt hiipiä pensaisiin, joten häntä ei näkynyt, ja pian soihtu sitten sammuikin.

Soihtu oli kumminkin täyttänyt tarkoituksensa: ampujat näkivät pajuvarvikon, johon Dick oli kömpinyt, ja siihen he nyt tähtäsivät nuolensa. Ikään kuin ihmeen kautta Dickin onnistui kuitenkin paeta edemmäksi. Hän juoksi henkensä takaa, mutta ihan eheänä hän ei kuitenkaan leikistä päässyt. Yksi nuoli hipaisi häntä olkapäähän ja toinen haavoitti häntä lievästi päähän.

Tietämättä ja ajattelematta minne menisi, Dick juoksi suoraan eteenpäin. Nuolet häntä vielä seurasivat, ja haavojen tuottama tuska kasvatti siivet hänen jalkoihinsa. Viimein hän seisahtui. Hän oli nyt jo päässyt melkoisen matkan päähän Moat Housesta, mutta näki vielä soihtujen leimuavan valon muurien rintavarustukselta.