Part 3

Mutta Tyyne vähätteli nyt hauskuuksista ja aneli äidiltään saada nähdä sitä kirjaa kunnes äiti vei hänet mukanaan konttoriin. Ja sitten sai Tyyne nähdä sen pienen kirjan; se oli sininen ja se oli kaapissa, klahvissa kaapin ulko-osassa, joka ei ollut lukossa.

Tuli sunnuntai. Ja kun isä ja äiti olivat iltapäivällä ulkona kävelemässä, pujahti Tyyne konttoriin, sai klahvin auki ja — kirjan käteensä! Hän piilotti sen norjalaisen lukukirjansa väliin viedäkseen sen mukaansa huomenna koululle. Silloin oli viimeinen koulupäivä; tiistaina päästettäisiin heidät joululomalle ja keskiviikkona oli jouluaatto.

Sata kruunua, mikä summa, ja enemmänkin! Ja sitä paitse ne kaksi kruunua säästölippaasta; sillä lippaassa oli yhä ne kaksi kruunua ja yhä lisäksi kymmenen äyriä. Mutta kai hän nyt sentään voi noilla kymmenellä äyrillä ostaa joululahjoja Pekalle ja Riekolle!

Koko päivän Tyyne mietiskeli millä tavoin hän paraiten voisi antaa nuo rahat isälle ja äidille. Oli tosiaan vähän kiusallista se että hänen täytyisi kertoa heille kuulleensa, mitä he olivat puhuneet silloin yöllä! Mutta olkoon! Oi miten Tyyne oli iloinen. Illalla, kun hän jo oli asettunut levolle, loikoi hän siinä valveillaan ja tahtoi valvoa niin kauan kunnes isä ja äiti tulisivat huoneeseen — kuullakseen heidän puhuvan siitä velasta; ja sitten tietää, että hänellä on paikka siihen reikään!

Mutta hän nukkui ennenkun isä ja äiti tulivat

Koulusta juoksi hän seuraavana päivänä suoraapäätä pankkiin. Tällä kertaa oli hän yksin. Hänhän tiesi tien. Ja hän meni suoraan Sohvi Kristensenin isän luo.

— Saisinkohan minä nyt ne rahat?

Kristensen otti kirjan, katseli ensin vähän siihen ja sitten Tyyneen. Tuumiskeli vähän ja sanoi viimein:

— Niin, Tyyne kulta, tulehan uudestaan huomenna — katsos, se vie vähän aikaa! Sitten sen selvitämme!

Tyyne vähän ällistyi, kun hänen täytyi odottaa huomiseen. Mutta voihan hän käydä pankissa huomenna aamupäivällä, kun hänen kaikessa tapauksessa on tultava kaupungille ostamaan lahjoja pojille. Ja huomennahan on lomaa.

Iltapäivällä tuli herra Kristensen isän luo konttoriin.

Herra Kristensen toivotti iloista joulua. Ja sitten kertoi hän, että pikku Tyyne oli käynyt hänen luonaan Lauri-enon pankkikirja mukanaan. Ja hän oli kysynyt tyttäreltään Sohvilta, mikä sillä Tyynellä oikein oli mielessä. Ja Sohvi oli viimein kertonut koko asian. Tyyne oli ollut eräänä yönä valveilla ja tahtoi nyt maksaa isän velan.

Kun isä lähti saattamaan herra Kristensenia eteiseen, seisoskelivat he vähän aikaa siinä ovella.

Ja heillä oli kummallakin vedet silmissä.

− Hyvästi! sanoi isä, ja iloista joulua!

— Iloista joulua teille ja teikäläisille! vastasi Kristensen ja lähti.

Kello yksitoista aamupäivällä huomenna seisoi pikku Tyyne Kristensenin luukun luona.

— Hyvää päivää, pikku ystäväni. Sinä kai tulit nyt ottamaan niitä rahojasi, vai?

— Nii—in! sanoi Tyyne. Hän alkoi jo vähän pelätä, että Kristensen ei ehkä anna tai että hänen täytyy ehkä taas odottaa.

— Kas niin, tässä ne nyt ovat. Ja kirja myös!

Kristensen antoi hänelle kirjan ja suuren, punaisen setelin. Setelissä oli suurilla numeroilla: »100». Tyyne ei ollut ikinä nähnyt sellaista seteliä.

— Kyllä niitä on jonkun verran enemmänkin, kuten sanoit; mutta niitä emme voi antaa tänään.

Ei, mitäs niistä, Tyyne oli muutenkin iloinen, hirmuisen iloinen hän oli.

— Ja kuules, jatkoi Kristensen ottaen esiin pienen paketin — minulla on vielä pienoinen joululahja sinulle. Mutta älä nyt vain avaa pakettia ennenkun huomis-iltana joulupuun luona!

Tyyne lyykisti ja sanoi tuhannet kiitokset, eikä ilosta tiennyt oikein mitä sanoa.

Sitten hän meni. Ja kotimatkalla pujahti hän leipuri Mölhauseniin ja osti kaksi pientä sokeriporsasta pojille. Ja sitten juoksi hän kotiin puristaen sitä pankkikirjaa ja seteliä rintaansa vasten, ja ne sokeriporsaat ja Kristensenin pieni paketti olivat hänellä hameentaskussa. Hän oli niin iloinen, että tuskin huomasikaan matkan pituutta, koko matkan hän juoksi.

Ja sitten _tuli_ se jouluaattoilta.

Äiti koristeli joulukuusen. Isä istui konttorissa iltapäivällä ja lasten täytyi pysyä ruokasalissa kello kuuteen. Silloin oli ilo alkava. He olivat lähettäneet pienet pakettinsa äidille, joka ne järjesti kuusen juurelle. Tyyne oli käärinyt pankkikirjan setelineen sekä nuo säästölippaan kaksi kruunua valkeaan paperiin ja kirjoittanut päälle niin kauniisti kuin suinkin voi: »Äidille ja isälle Tyyneltä.»

Pojat asettelivat kouluvalokuviaan puitteisiin, jotka he niitä varten olivat ostaneet. Ne olivat heidän lahjansa isälle ja äidille. Mutta puitteita oli hurjan vaikea saada sopimaan ja sitten he menivät isän luo pyytämään apua.

— Mutta pienet, kiltit pojukullat, ettehän te olleetkaan valokuvaajassa? sanoi isä. — Minähän sain rahat takaisin.

— Niin, mutta Tyyne — — —

− Tyyne?

— Niin, sehän se — — — antoi meille rahat säästölippaastaan ja sanoi — että meidän pitää antaa takaisin sinulle ne mitkä sinä annoit meille.

Pojat olivat nyt häpeissään, he eivät tulleet tätä asiaa ennen ajatelleeksikaan. Mutta isä auttoi heitä ja asetti puitteet paikoilleen eikä sanonut mitään. Kun hän oli tuon tehtävän suorittanut, otti hän kukkarostaan kaksi kruunua ja sanoi:

— Kuulkaas nyt, pojat, antakaa nyt Tyynelle paitse niitä toisia lahjojanne myös kumpikin nämä kruununne, ja kuulkaa vielä, että Tyyne on hyvin herttainen pikku tyttö kulta. Ja muistakaa nyt se aina ja olkaa hyvin kilttiä ja hyviä siskollenne, älkääkä kiusatko häntä enää koskaan älkääkä olko pahoja hänelle. Sillä hän on kiltimpi kuin yksikään meistä muista.

Pojat lupasivat oikein juhlallisesti — ja tosissa aikeissa he olivatkin; se on varma. Ja sitten he lähtivät

Salinkello löi kuusi — ja molemmat ovet lensivät auki. Isä, Tyyne, Riekko ja Pekka tulivat sisään, palvelijatar tuli keittiöstä ja äiti otti heitä vastaan suuren, ihanan, kynttilöitä kimaltavan joulupuun luona.

Sitten jaettiin vähän ajan kuluttua lahjat. Kukin toi omat antimensa ja jakeli.

Kun Tyyne toi valkean paperipakettinsa isälle ja äidille, sanoi isä:

— No mutta mitähän tässä nyt on?

Hitaasti avasi hän paketin. Äiti seisoi vierensä ja taputteli Tyynen päätä.

— Pankkikirja? Kaksi kruunua? — Sata kruunua! Mutta Tyyne mummu, miten ihmeessä sinä olet tämmöistä keksinyt! — sanoi isä; ja sitten kääntyi hän äidin puoleen ja jatkoi: — Eikös tämä nyt ole mainiota, nythän me saimme rahaa Tyyneltä, jotta voimme maksaa sen koko velan!

Äiti vähän itkeskeli ja isä nosti Tyynen syliinsä ja suuteli häntä, mutta ei virkkanut mitään; sillä hänellä oli kyyneleet lähellä.

— Niin, pikku Tyyne kulta, sanoi äiti viimein, nyt me, isä ja minä olemme niin iloisia ettet arvaa. Sillä nyt saa isä uudelta vuodelta suuren palkanlisäyksen ja velka tulee maksetuksi ja me tulemme niin onnellisiksi koko joukko!

Sitten sai Tyyne lahjan isältä ja äidiltä, — ja se oli mahdottoman iso nukke, joka osasi sanoa »pappa» ja »mamma», kun puristi vain sen vatsaa; ja sillä oli silkkinen mekko ja suuret, kauniit siniset silmät.

Ja pojilta sai hän kummaltakin suklaakuvan ja vielä kruunun rahaakin.

Mutta lopuksi avasi isä Tyynelle Kristensenin paketin. Siinä oli pieni lipas; ja lippaassa oli kaulaketju; ja ketjujen päässä oli pieni kultainen sydän, hienoa, puhdasta kultaa.

* * * * *

Kaikkein ihmeellisintä oli, että Lauri-enon antamat sata kruunua monen vuoden päästä, kun Tyyne oli jo tullut suureksi, olivat yhä pankissa vain. Ja ne olivat lisääntyneet kuuteen sataan kruunuun. Ja vähän enempäänkin.

UNTUVANIEKKA.

1. Untuvaniekka ja lokki.

Kun poika ensi kerran pääsee isän ja aikuisten kanssa kalaretkelle Lofoteille tai Ruijaan, sanotaan häntä ruijalaiseen tapaan untuvaniekaksi. Tuo nimi johtuu lokin poikasesta, jota kalastajat sanovat untuvaniekaksi siihen aikaan, kun se vielä on nuori, pitkäkoipinen ja arka ja istuu vain rannan karilla ja piipottaa eikä uskalla lähteä lentoon täysikasvuisten kanssa yli meren ja yli kaukaisten tunturien.

Lisä- ja pilkkanimetkin tavallisesti johdetaan niistä olennoista tai esineistä, joiden kanssa ollaan tekemisissä. Maan muokkaajat kai sanoisivat tuollaista pientä poikaa kukonpojaksi tai mullikaksi tai varsaksi. Mutta noilla pohjolan kalamiehillä, niillähän ei ole juuri paljon muita kotieläimiä kuin lokki, — lokki joka huutaa ja vinkuu heidän korvissaan koko heidän vaivaloisen elämänsä ajan.

Kalastaja ja lokki ovat hyviä ystäviä. Kyllähän tosin usein kovastikin harmittanee, kun veneessä maatessaan läpi yön kuulee korvissaan tuon ijänikuisen kirkumisen, etenkin kun kalakin syö koukkua vain etenkehtaan. Mutta useinpa voi olla oikein ihanaa katsella miten nuo suuret, valkeat linnut väikkyvät taivaan alla verkkaisin siivenvedoin kirkkaina, aurinkoisina kesä-öinä ja kuvastuvat meren kalvoon, — nuo lumivalkoiset, pehmoiset untuvakuvut ja supussa lentäessä lepäävät jalat ja päät, jotka viisaina ja valppaasti pälyvät alas kalaa tai pikku eläimiä tavoitellakseen. Monasti voi niitä katsellessa tulla niin rauhalliseksi ja ruveta ajattelemaan pelkkää hyvää, kun on yksin suurella merellä ja ehkä vähän alakuloinenkin — melkein kuten vienoa soittoa tai laulua kuullessa!

Hyödyllinen on lokki tavallaan, vaikkei se juuri kelpaakaan ruuaksi. Sen lihalla on näet traanin maku, mikä johtuu siitä, että se elää pelkästään kalalla. Se on kalastajan ilmanennustaja: jos lokki lentää matalalla ja levottomasti harhaillen, niin reivaa viisas purrenkulettaja ajoissa purjeensa, sillä nyt ei ole myrsky kaukana. Ja paraat sanantuojat ja hälyyttäjät maalla-olijoille silloin kun silliparvi tai turska yhtäkkiä nousee vuonoon, ovat lokit, jotka isoina liutoina lentelevät niiden kohdalla.

— Vaikkei tuo nimi »untuvaniekka» olekaan erittäin kunnioittava, yhtä vähän kuin jos poikaa sanottaisiin kukonpojaksi tai mullikaksi, niin tietää poika siitä kuitenkin, että hän pian pääsee toiveittensa ihanimpaan määrään: kalaretkelle toisten kanssa. Ja eihän nimi miestä pilaa, sanoo sananlasku.

Koko pitkän kasvuaikansa, monena vuonna joulun seutuvilla on pikkupoika saanut käydä venevajassa katsomassa miten isä ja vanhemmat veljet siellä ovat laitelleet kuntoon viislaitaa kalaretkeä varten, jolle lähtään uudelta vuodelta. Kaipaus on katselijassa sitä mukaa kasvanut vuosi vuodelta. Kaipaus piilee siellä vajassa ja se tulee sydämeen tuosta tutusta tervanhajusta pohjalautoja tervattaessa, se helskyy vasaran naputuksessa ja kirveen kalskeessa, kimahtaa ja hohtaa keltaisessa ja vihreässä värissä, jolla joka vuosi uusitaan pursi päältäpäin; — niin, kaipaus, kaipaus on herännyt ja se kasvaa yhäti ahkeran työn edistyessä tuolla venevajassa, jossa traanilyhdyt valaisevat hikipunaisia kouria ja ahavoituneita kasvoja, kalskeessa ja paukkeessa, touvien ja tervan parissa, talvimyrskyn ulvoessa vajan katossa ja viheltäessä hatarain seinäin raoissa. Ulkona on yö ja pimeys koko pitkän, auringottoman päivän, myrskyn riehuessa pikipimeydessä merellä. Kirpeästi tahtoo paleltaa nenännipukkaa, korvanlehtiä ja sormia, kun ei vielä kelpaa apumieheksi toisten puuhiin. Mutta pikkupoika ei vain lähde vajasta päivän pitkään, hän saa ehkä joskus pidellä kirveshamaraa, kun nauloja kotkataan, tahi päättää muiden kanssa touvia; uskollisesti pitää hän päänsä ja lähtee muiden kanssa tupaan syömään ja taas murkinalevon jälkeen takaisin miesten kanssa vajaan. Sillä tuolta vajasta lehahtaa tuoksu merimatkoista ja vieraista maista, kalaretkistä ja purjehduksesta myrskyssä, kaikkinaisista ponnistuksista ja vaaroista. Sieltä lemahtaa suurten seikkailujen ilma, joka kiihoittaa kaipausta niin että usein öillä oikein vedet tulee silmiin, kun johtuu mieleen, että vielä on vuosia ja päiviä ennenkuin pääsee untuvaniekaksi! Ja omasta mielestään olisi hän nyt jo ihan kelvollinen retkelle lähtemään — niin monena talvipäivänä on hän seisoskellut venevajassa ja katsellut työn kulkua ja hän tuntee viislaidassa joka laudan ja naulan, joka touvin ja joka touvinpään sekä myös mitä niillä tehdään. Nuo tiedot on hän vähitellen kyselemällä saanut. Ja vasarain ja värisutien heiluessa ahkerimmillaan, tarinoivat miehet keskenään usein paljon juttuja vaarallisista purjematkoista, haaksirikoista ja pelastumisista, kovista ajoista ja hyvistä saaliista, jotka täyttävät purren laitoja myöten kalalla ja silkoilla kruunuilla! Ja poika seisoo ja kuuntelee ja mieli kiitää kerrotuissa niin että veri kiehuu suonissa tarinan kauhun ja ilon vuorotellessa. Suuri, autio merenulappa vyöryttelee tuolla vajassa aaltojaan hänen ympärillään kuohuen, pärskyen; puskupäät vaanivat häntä tunturipoukamissa — mutta hän tuntee hyvin nuo puskupäät ja niiden häijyt, kavalat kujeet ja tietää temput, miten niitä purjehtiessa ja perää pitäessä vältetään — muistaa ne viimeisessä silmänräpäyksessä, kuohuvalla aallonharjalla — ja suinpäin jälleen syvyyteen ja aallon notkon kitaan, vankkana ruorissa, valppaana hoitaen purjeita ja kuuttua — — — Taru vaikenee, vasarat paukuttavat purren saumaa ja siinä hän onkin taas viluissaan ja kaivaten ahtaassa, traanikäryisessä venevajassa. — Niin, omasta mielestään on hän jo ihan täysoppinut.

Mutta aina kun hän moista virkkaa, vastataan vain, että hän on liian nuori vielä ja että meri ei ole lasten lelu ja että jonkun täytyy olla kotona äidin ja lastenkin luona noina pitkinä kuukausina, jolloin äiti on yksin eikä ole muita aikuisia kotona.

Mutta vihdoin lyö hänenkin onnensa hetki ja eräänä päivänä sanoo isä, että tänä vuonna pääsee poika mukaan Lofotin retkelle.

Venyypä silloin ehkä suu ihan korviin saakka! Ja äidille tulee kiire ommella tamineita tälle uudelle »untuvaniekalle»; enimmäkseen käänneltänee isän ja veikkojen vaatteita ja ommeltanee pojun asuksi; mutta pulska hänestä tulee näinkin, kun saa aikuisten vaatteet ja pitkät, polvien yläpuolelle reisiin ulottuvat varsisaappaat.

Mutta kummallista: nyt kun tosimatka on edessä, tulee joskus keskellä riemua ja ajatellessa purjehdusta, venettä ja monivaiheisia säitä ja merta ja tuota pohjatonta meren kuilua ihan ohuiden pohjalautain alla, aivan kuin tuskan ja kauhun tunne poveen. Senpä tuntenee »untuvaniekka» lokinpoikakin rannan kareilla istuessaan ennenkuin se levittää siipensä, — sydän kummallisesti pamppaillen, vaikkakin tietää varmaan, että siivet kantavat, — yli meren ja kaukaisten tunturienkin.

2. Untuvaniekka kaupungissa.

Kun on viikon aika odoteltu suotuisaa tuulta, lasketellaan vihdoin aukealle kotoiselta venevajalta. Äiti seisoo rannalla pienokaiset ympärillään ja pienin sylissä ja ehkäpä salaa pyyhkäisee poskeltaan kyyneleenkin kädenselällä. Neljännen poikansa hän nyt lähettää pois, isän viislaitaisella; Jumala tietää, saako hän hänet enää takaisin, — hänet ja nuo muutkaan! Hänen vanhin poikansa jäi sille tielleen toisena matkavuonna kovassa myrskyssä Ruijan perukoilla, ja meri on aina sama pohjaton kuilu — yhtä ammottava ja ahnas tänä kuin viimekin vuonna, talvesta talveen, keväästä kevääseen. Mutta minkäs sille mahtaa — ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi lipuu viislaita vuonosta suurin, pullistunein raakapurjein herkässä tuulessa; viimein erottaa äiti vain mastonhuipun ja punaisen viirin niemen kären takaa lepattavan — sinne ne katosivat.

Viislaitaisessa aivan perällä kajutan luona istuu untuvaniekka isän kanssa ja natustelee äidin antamaa jäähyväiskakkua, johon on sivelty siirappia päälle. Äiti ja kotituvat ovat kadonneet niemen taa ja untuvapoika pureksii ja nielee, nielee sekä kakunmurut että itkut istuessaan siinä ja katsoessaan taakseen kohti karuja kallioita, jotka peittivät viimeisenkin äidin liinan vilauksen.

Mutta nyt ovat he saapuneet vuonon ulapalle ja pian tulee muuta ajattelemista kuin koti-ikävä ja siirappikakut. Hienoon pohjoisviimaan heittäikse pursi purren jälkeen viljellyiltä paikoilta pitkin vuonon rantaa. Kaikki vuonolaisethan ovat odottaneet tätä suotuisaa tuulta, valmiina ovat kaikki kalastajat olleet toista viikkoa ja sikäli kun edetään merelle päin, liittyy pursi toisensa jälkeen matkueeseen; viima paisuu, purjeita lisätään ja niin riennetään ajellen kilpaa naapuriveneiden kanssa, jotka tulevat pitkässä jonossa pullistunein emäpurjein ja vaahtoavin, vankoin keuloin.

— Taitaapa jäädä Olli Sörstrand jälelle, vaikka sillä onkin uusi vene! sanoo isä vilaisten taakseen vaaleankeltaiseen veneeseen, joka ensimäisenä tulee heidän jälestään hohtavan uusin purjein ja välkkyvin tervatuin keuloin.

— Noo-o, tuumii vanhin poika tähystellen tuntijan silmällä, — ei se vielä ole päässyt täyteen tuuleenkaan!

Mutta untuvaniekka on varma siitä, että olkoonpa Olli Sörstrandilla jos miten uusi viislaita, — ei se nyt isän ohi vain pääse!

Ja untuvaniekka on oikeassa. Isä ehtii kaikkein ensimäisenä vuonon suulle ja Olli Sörstrandin uusi vene jää kauas jälelle toisten joukkoon pienenä pilkkuna paistamaan.

Vuonosta päästyä joutuvat he itse merenulapan laineisiin, — mahtaviin, pauhaaviin hyrskyihin, jotka valtavina vesi- ja vaahtomäkinä jysähtelevät veneen kylkiin. Nuoren untuvapoikasen selkäpiitä vähän karmii ja nenän nipukkakin hieman vaalenee, mutta hän ei saa sitä näyttää, — hänhän ei tahdo olla tietävinäänkään että hän pelkää, se on selvä, vaikka hän puristaakin veneen laidoista kiinni pysyäkseen niin että sorminivelet vaikenevat. Nyt lasketellaan täysin purjein pitkin suurta, suoraa höyrylaivareittiä, jonne vilaukselta silloin tällöin näkyy jäämeri avautuvan äärettömänä ja harmaana ulappana kuohukiehuvien ulkokarien välistä. Tuolla kaukana keulan edessä salmessa tupruaa vielä sen höyrylaivan musta sauhu, joka meni tästä tunti sitten ohi, ja jokaisesta sisämaahan tunkevasta vuonosta, mikä näkyy ohi kiitäessä, pujotteleikse merelle päin laivue toisensa jälkeen, viislaitoja ja kahdekshankoja pitkinä jonoina, jotka kaikki ovat matkalla Lofoteille. Ne pysytteleivät ryhmissä kotivuonottain ja kotirannottain, ja untuvaniekka istuu isän kanssa perällä ja ihmettelee miten maailma onkin suuri ja miten viisas isä hänellä on, kun se tuntee melkein jokaisen merelle pyrkivän veneen ja sanoo, mikä sen ja sen veneen omistajan nimi on!

Päivä on tähän talviaikaan kovin lyhyt, ja pian painuvat salmet ja purjehtijat ja vuononsuut ja merenaava, tuvat ja tunturit pilkkoiseen pimeyteen. Mutta varmasti ja vakaasti ohjataan eteenpäin ja isä istuu ruorissa ja katseensa on niin tuima että luulisi sen vaikka millaisten synkeyksien pohjiin tunkevan.

— Niin, niin, kyllä tässä on vielä aina vähin oppimista ennenkun pystyy täysin kokeneeksi purren kulettajaksi, ajattelee untuvaniekka ennenkuin vaipuu uneen lämpöisessä kajuutassa aaltojen loiskiessa aivan korvan juuressa, päänaluisen ja venheen pohjan alla.

Huomisaamuna hänet isä herättää:

— No, tuletko ulos, poika, katsomaan kaupunkia!

Ihka uusi maailma nousee nyt hohtaen näkyviin aamusarasteessa: kaukaisia, huipukkaita tuntureita lumihohteisin kiirein, taivasta tapaavia; niiden juurella ja välissä sininen, aukea vuono, ja notkon pohjalla, joka on kuin suuri summaton pata tai, ympyriäinen allas puolillaan merivettä, on kaukalossa luminen, matalakumpuinen saari kuten aalloilla lepäilevä lokki tai joku muu merilintu. Mutta tuolla saaren etelänokassa höyryää ja tupruaa ilmassa harmaanruskeaa savua ja vilkkuu mustia mastoviiriä ja savutorvia, punaisia talon kattoja ja lipputankoja ja kirkon huippuja sekaisena vilinänä kuten lehdetön koivikkoviita. Pitkiä, mustia kivisulkuja ja paalusiltoja ulottuu rannalta siniselle salmelle päin, joka välkkyy kirkkaana auringon valossa. Kaupungissa tietystikin on venetalaita ja kaikki nuo suuret rakennukset tuolla ovat kai juuri jonkinlaisia venevajoja tai venehuoneita. Kai niillä täytyy olla ne noin isot, jotta niihen sopisivat kuivamaan ja säilöön kaikki nuo suuret merialukset ja höyrylaivat, ja jotta vielä jäisi sijaa korjaajille ja maalaajillekin! tuumii untuvaniekka.

Kaupunkia lähestyttiin paremminkin salmessa juoksevan virran avulla kuin tuulen voimalla, joka nyt henkäili niin heikosti että tuskin enää purje veti. Ja isä näytti untuvaniekalle möljiä ja laitureita — ne olivat niitä venetalaita — ja rantamakasiineja ja laivatelakkoja, joita hän oli luullut venevajoiksi, ja selitteli mitä niillä milläkin tehdään. Pian liukuivat he möljän kären ohitse ja pujottautuivat laivain ja veneiden sekavaan parveen, joita siinä oli ankkurissa koko laivasto, — korvia särkevään lastauksen ja lossauksen räminään, kettinkien kolinaan ja kitinään, ja väkeä vilisi pursissa ja niiden ympärillä niinkuin muurahaisia tahi kuten kärpäsiä lehmänlanta-kasalla, ja ne huusivat ja hihkuivat kaikki ja hissasivat ja nostivat ja häärivät kuin hengen hädässä!

— Mikä hätä niillä on?

— Oo, sellaista se on meno kaupungin haminassa joka päivä, poika. Niitä kun on niin paljon yhdessä ja työssä yhtaikaa, niin nousee hälinä ja vilinä suurempi kuin mihin olet tottunut siellä kotipuolella!

Paljon vastusta ja puuhaa oli ennenkun viislaita saatiin hyvään turvaan ankkuriin toisten pursien rinnalle, jotka olivat pistäytyneet kaupunkiin matkalla Lofoteille — hankkiakseen muonaa ja kalastusvehkeitä. Mutta pahoin harmitti untuvaniekkaa, — vaikka täällä muuten olikin paljon hauskaa ja merkillistä katselemista, — se, että nuo kaupunkilaiset, jotka auttoivat heitä veto- ja pollaritouvia kiinnittäessä, ja muut vieraat venekuntalaiset niin vähän piittasivat isän sanoista. Haukkuipa pari heistä isää moukaksi ja »totkuksikin» vasten naamaa. Ja kun isä suuttui ja antoi heille takaisin ansion mukaan sekä haukkumasanoja että järkeä, niin ne vaan seisoivat kädet puuskassa ja nauroivat niin että makasiinin seinät kajahtelivat!

— Mutta sellaisia kai ne nyt ovat aina ne kaupunkilaiset — − −

Viimeinkin iltapäivällä saivat he aluksensa paikoilleen ja sousivat pikkuveneellä maihin, kaksitellen, — untuvaniekka ensin isän kanssa. Ja laiturilta, jossa väkeä äärettömästi tunkeili ja jossa oli hurjan vaikea astua askeltakaan työntörattaiden ja hevosten ja »pois tieltä» huutavain miesten vuoksi, pujottautuivat he makasiinien välitse leveälle kadulle, missä oli vähän väljempää, vaikka sekin oli täynnä väkeä ja hevosia. Kylki kylessä oli taloja pitkissä riveissä kahden puolen ja ylimmäisissä akkunoissa kekotti hienoja kukkasia valkoisten uutimien takana ja alimmaisissa oli suurien, komeiden lasiruutujen takana paljon jos jonkinlaisia kiiltäviä tavaroita. Väkeä meni sisään ja tuli ulos ovista, joissa oli kellot, ja sisällä näkyi väkeä aina olevan ihan huone täynnä. Isä kuletti untuvaniekkaa kiireesti katua pitkin — ihan liian kiireesti — avoimelle paikalle, jonka keskellä oli kirkko, yksinäisenä ja erillään muista rakennuksista, korkea kuin tunturi ja heiluva messinkiviiri huipussa. Sitten jälleen uudelle kadulle, entistä suuremmalle; niin pitkälle, ettei toista päätä näkynyt. Sitten oli isän mentävä jonkin kauppiaan luo ja untuvaniekka jäi yksin kadulle.

Niin, kylläpä oli kaupungissa katselemista! Ihan alkoi untuvaniekan rintaa ahdistaa: kunpa hän nyt vain ehtisi katsella kaikkea ennenkun he taas lähtevät merelle! Hän alkoi katsella heti ja rupesi tarkastelemaan puodin akkunoita. Talossa, johon isä oli mennyt, oli alaalla neljä suurta, kiiltävää akkunaruutua. Oven päälle oli kirjoitettu mahdottoman suurilla kirjaimilla — untuvaniekka töllötteli tuota isoa laattaa ja sai ensin tavatuksi sanan: »_Hilmar_». Hilmar siinä luki — ja sepäs oli kummallista, sillä sehän oli juuri hänen oma nimensä. Mutta sitten jälestä luki muuta, siinä oli »_Lehne_» ja se ei soveltunut untuvaniekkaan, sillä hänen nimensähän oli Hilmar Juhananpoika Kalfjordbotten. Lehne!? merkillisiä nimiä noilla kaupunkilaisilla! Kyllähän untuvaniekka jo ennestään tiesi yhden miehen, jonka nimi oli Petter Dass — mutta sehän oli pappi ja sen nimihän oli siinä lukukirjassa kotona!