Part 2

Mustan Kotkan ei maksanut vaivaa ilmaista muille ajatuksiaan; yksin sai hän nyt kuten aina huokailla kovaa kohtaloa, joka vainosi hänen kansaansa, yksin sai hän ylentää ylpeän otsansa isäin ja Manitun puoleen; sillä kukaan ei ymmärtänyt häntä. Hänen uroonsa ajattelivat vain taistelua, mutta eivät sen suurta tarkoitusperää! Ja tuo suuri suloinen suru oli kalvanut hänen poveaan jo kauan, koko taistelun ajan. Hänen miehensä ja viholliset tulivat jokaiselta taistelun päivältä yhä iloisemmiksi ja onnellisemmiksi, mutta suru kasvoi sikäli Mustan Kotkan sielussa. Se se juuri löi hänen ulkonäköönsäkin sen vakavan leiman, jonka vuoksi hänen väkensä häntä ehdottomasti kunnioitti ja joka loihti taisteluihin ja hankkeisiin verrattoman innostuksen ja urheuden. Musta Kotka tunsi, että hänen miehensä kunnioittivat ja rakastivat häntä, tunsi kyllä, — ja oli siitä tyytyväinen. Mutta oi, se ei ollut kylliksi. Sillä mitäpä hyötyi siitä Delawaren pyhä ja kansallinen asia!

Ja hän haki lohdutusta öin Cooperista ja päivin yksinäisistä ajatuksistaan.

Näissä mietteissä asteli Musta Kotka osastonsa etunenässä, sanattomana, meluamatta. Flöj-tunturin huipun kohdalla poikkesi osasto polulta ja lähti kulkemaan valkoihoisten leiriä kohti. Vihdoin ehtivät he rinteelle leirin kohdalle, vihollisen tuli loimusi parin kivenheiton päässä punaihoisista. Leirin alapuolella virtasi joki, toisella puolen oli Tuomas-tunturin musta selkä ja vasemmalla avautui laakso salmea kohti; salmen tuolla puolella oli kaupunki.

Musta Kotka seisoi seurueineen mäen rinteellä ja tähysteli toveriensa merkkejä alaalta. Oli sovittu, että kun joukot ehtivät kukin hyökkäyspaikalleen, soveliaan välimatkan päähän vihollisista, on niiden nostettava koivuviidakosta näkyviin valkea nenäliina ja sitten odotettava Mustan Kotkan sotahuutoa, mikä on oleva hyökkäysmerkki.

Joenvarren joukko oli jo ehtinyt perille; heidän merkkinsä vilkkui levällään pensaikosta. Vihdoin pistihe valkea vaate näkyviin myös vihollisleirin oikealta puolelta. Musta Kotka laski kolmeen ja kaikki hänen viisi toveriansa huusivat yhtaikaa tahdissa:

— Kuolema valkonaamoille! ja syöksyivät kohotetuin keihäin alas jyrkänteeltä.

Valkoihoiset istuivat juuri sotaneuvottelussa vahtitulensa ympärillä. Kaikki kavahtivat he seisaalleen sotahuudon kajahtaessa yläpuolelta, tarttuivat jousiinsa ja odottivat aseet vireessä vihollisen tuloa tuolle isolle vyörykivelle. Mutta samassa kun Mustan Kotkan notkea vartalo ilmestyi kivelle ja hän heitti kaksi keihästä leiriin ja hänen miehensä seurasivat häntä, pelästyivät valkoihoiset hyökkäystä myös sivulta ja alaalta samalla hetkellä kuin yläältä.

Oikea nuoli- ja keihässade lankesi valkoisiin; tuossa tuokiossa sai Haukansilmä jaetuksi väkensä kolmeen osastoon ja nyt riehui taistelu nuolia ja keihäitä lennätellen. Voitonhuudot ja vihan ulvonta kajahteli kahden puolen, kun joku kaatui.

Äkkiyllätyksestä oli punanahoille ollut etua, neljä valkoihoista kaatui kuolleina maahan jo taistelun alussa ja Mustalla Kotkalla miehineen oli vyörykivellä varsin edullinen asema. Heidän keihäänsä lensivät voimakkaasti ja hyvin osuen, jotavastoin valkoihoisten eivät jaksaneet kohota perille. Kun vihdoin osasto valkoihoisia teki rynnäkön ulos joelle päin Kalkkarokäärmeen punanahkoja vastaan, syöksyi Musta Kotka yhtäkkiä ulvahtaen viiden toverinsa seuraamana huimalla hypyllä alas vyörykiveltä valkoisten niskaan, jotka menettivät monta skalppia ja pötkivät pelon valtaamina pakoon ja jättivät punanahoille koko leirinsä. Kolme valkeaa oli vankina ja kuusi kaatunut; sitä paitse olivat punanahat riistäneet seitsemän skalppia, joten he saivat nyt ennen kuulumattoman voiton. He puhaltivat uudestaan vireille tulen tulisijaan, panivat kahvipannun tulelle ja rupesivat loikomaan varsin mukavasti ja antoivat vankien palvella orjina itseään. Vain kaksi taistelukelpoista valkonaamaa oli enää jälellä, joten niiltä sai olla rauhassa; sillä se, joka oli menettänyt skalppinsa, ei ollut oikeutettu ryhtymään taisteluun kokonaiseen tuntiin.

Mutta Musta Kotka ei antautunut lepoon ja nautintoon. Pakoon päässeiden joukossa oli hänen verivihollisensa, Haukansilmä. Ja Musta Kotka käski miestensä valppaasti vartioimaan leiriä ja läksi itse heidän luotaan ajamaan yksin takaa vihamiestään.

Sillä välin oli Haukansilmä paennut miehineen alas laakson yli salmelle päin. Jonkun hetken kuluttua kokosi hän pakolaiset ympärilleen ja näki silloin, että paitsi häntä itseään olivat ainoastaan Tikarin terä ja Ryömivä Pantteri taistelukelpoisia. Etenkin nuo seitsemän päänahkansa menettänyttä oli kovin alakuloisia ja ne uikuttelivat, että heidän päätään paleltaa. Severi, se Ryömivä Pantteri, valitteli katkerasti, että ne punanahat nyt ihan yksinään juovat kaikki kahvit, mitä on jälellä.

— Ja syövät kaikki vehnäset, sanoi Tikarin terä. Kyllä ne nekin löytävät!

Haukansilmä seisoi hetken aikaa kuunnellen näitä vaikerruksia. Vihdoin kiivastui hän puhumaan:

— Kurjia, raukkamaisia poikia! Onko tämä nyt valkeain sotilaiden ja metsästäjäin puhetta! Sen sijaan että rohkaisisitte mieltänne ja koettaisitte reippailla teoilla vallata takaisin kotianne ja varastojanne viholliselta, — te vain valitatte ja vaikertelette toimettomina. Minä olen kyllästynyt teihin! Kyllästynyt saarnaamaan uskoa ja uljuutta, kyllästynyt teidän alituisiin pikku lörpötyksiinne ja eväänhimoonne. Menkää, — antautukaa punanahoille, tehkää sovinto rosvojen kanssa, — ja päättäkää nämä meidän taistelumme miten vain haluatte. Minä lähden omille teilleni, halveksin teitä!

Niin sanoen heitti Haukansilmä jousen olalleen ja katosi viidakkoon.

Pitkin tunturin syrjää kulki hän verkkaan ja syvissä ajatuksissa. Toisten äänet hänen takanaan häipyivät kuulumattomiin ja hän kulki yhä ylämäkeä kunnes saapui aina Flöjn huipulle, rinteelle, joka oli salmelle päin aukeavan notkon ja norojen yläpuolella, karulle vuorelle, jonka syrjänä oikealla puolella oli laakso.

Hän istahti sianpuolamättäälle, rupesi puoleksi kylelleen ja nojasi päätään käteensä ja katseli edessään leviävää maisemaa.

Tuolla oli kaupunki ja sauhu nousi kaikista savupiipuista hiljaa tyynen ilman utuihin. Ilta-auringon heijastus hohti purppuran punaisena savupatsaissa, kirkon viirissä ja talojen päädyissä. Salmi tunturin ja kaupungin välillä kimalteli laskevan auringon loisteessa kuin kultainen virta ja lokit lentelivät virran kohdalla pitkin, heilahtelevin siiveniskuin.

Hän keksi koulurakennuksen, joka oli tuolla kaupungin takana mäellä; monine mustine, onttoine akkunoineen katsoa ammotteli se synkeän ankarana; kattojen päällitse huomasi hän katujen suunnan ja tunsi tutut tulet, vouti Bechin, Wankelin ja heidän... Ilkeältä tuntui tuo kaupunki! Nololta, — ja kun hän ajatteli noita tuolta alaalta näkyviä akkunoita, olivat ne kuin sata ammottavaa, mulkoilevaa silmää, jotka pälyivät häntä niin että tuntui oikein pahalta, ei suinkaan naurattanut.

Ja hänen takanaan ja yläpuolellaan oli Laakso, nyt jo melkein mustana illan varjoista. Metsä peitti joen näkymästä tuolta alaalta ja laakson syvyys ammotti pohjattomana kuiluna, jossa voi piillä jos mitä, vaaroja ja väijyskeleviä vihollisia! Kuta kauemmin hän tuonne alas katseli, sitä syvemmältä ja rikkaammalta alkoi tuo laakso tuntua — — —!

Sitten käännähti hän jälleen kylellään ja katsoi etäiseen iltaruskoon kunnes melkein vedet tulivat silmiin, katsoi kauan, kauan — — —

— Hugh! kajahti yhtäkkiä hänen takanaan huuto. Hän säpsähti, käänsi päätään, — siinä seisoi Musta Kotka hänen takanaan solakkana ja hirmuisena, aseet ja ihokirjaukset paistaen punaisina illan hohteessa ja keihäs ojolla oikeassa kädessä väristen.

Silmänräpäyksessä kavahti Haukansilmä jaloilleen, piteli kiipeä suojanaan ja tavoitteli keihästään.

— Vaivainen valkonaama! Varustaudu rauhassa taisteluun. Musta Kotka olisi kauan voinut syöstä keihäänsä sinun selkäsi läpi — mutta hän ei ole salamurhaaja.

Haukansilmä oli valmis ja Mustan Kotkan keihäs iski paukahtaen hänen kilpeensä.

— Ota takaisin, punainen koira! huusi Haukansilmä ja lennätti keihäänsä Mustan Kotkan reiteen täydellä voimallaan. Vastustaja aivan kiemurteli kivusta. Keihäitä sinkauteltiin sinkauttelemistaan ja yhä hurjemmin vimmastuivat he kahden puolen huutaen ja vastaillen toisilleen:

— Punainen koira — ehkäpä tämä pöyhkeytesi lannistaa!

— Niinkö luulet! Vaan ehkäpä tämä — viuh, lensi keihäs Haukansilmää kohti — voi tehdä kalpeutesi vähän punaisemmaksi!

— Sinä et heitä läheskään niin hyvin kuin lörpöttelet — suur'-kerskuri!

— Jos tekisin ansiosi mukaan, huusi Musta Kotka vihdoin pidellen viimeistä keihästään, — niin antaisin sinulle selkään paljain käsin!

— Voithan koettaa! kajahti vastaus, Haukansilmä odotti hyökkäystä kilven kappale kädessä.

— Sillä sinä et ole rehellisen keihään iskun arvoinen! — Mustan Kotkan kädessä vapisi keihäs ja itse vapisi hän kiukkua.

— Hoo, monella tapaahan se kehuu, joka ei uskalla iskeä!

— No ota vastaan sitten — halveksittava pelkuri!

Keihäs syöksyi. Haukansilmä kiljahti ja lensi nurin selälleen. Musta Kotka seisoi hetken kauhistuneena ja tajuttomana; toinen makasi tuossa maassa ulisten ja painaen käsiä kasvoilleen. Silloin juoksi Musta Kotka hänen luokseen, heittäytyi kaatuneen vihollisensa viereen ja huusi:

— Mikä sinulle tuli, kuule, mihin se sattui — — —

— Voih voih! ulahteli Haukansilmä, kohotti sitten vähän päätään ja kihahti raivoissaan:

Tällä tavoin sinä olet minua etevämpi! Ja samassa näytti hän julmaa iskuhaavaa, joka oli hänen silmänsä alla ja josta sormien välitse pursui veri.

— Voi voi — rakas — veli — ei, ei — voi, auta minua nyt hyvä Jumala, Kristian, koskeeko siihen? Tule tänne — — —

Musta Kotka oli saanut käsiinsä nenäliinansa, veti Haukansilmän kädet pois haavalta ja pyyhki sitä, paineli ja puhdisti sylellä:

— Tiedäthän sinä, etten minä tehnyt sitä tahallani, voi, en, en — katsopas tänne, eikö sinullakin ole nenäliinaa, katsos, sidotaanhan nyt se, ehkä — — —

— Mene matkaasi, kurja koira, punanahka — siihen ei koske niin yhtään enää! — Haukansilmä oli nyt noussut istumaan ja Musta Kotka erkani hänestä ja heittäytyi polvillaan hänen eteensä.

— Mutta — — —

— Siihen ei koske enää, kuulithan!

Musta Kotka höperteli polvillaan ensin jos jotain, sitten alkoi hänen kurkussaan niin kummallisesti äitelöidä ja nytkiä ja hänen hengityksensä kävi yhä tukalammaksi ja vihdoin ei hän enää jaksanut itseään pidättää, vaan kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja hän nyyhkytti kuin hengenhätäinen.

— No, mutta mitä — Antti, Antti, Antti hyvä, kuules, poika! sanoi Haukansilmä ihan pelästyneenä, kun Musta Kotka yhtäkkiä heittäytyi maahan hänen eteensä painaen päänsä sianpuolamättääseen.

— Hyvä Jumala, minä luulin että sinä kuolisit, minä luulin tappaneeni sinut.

— Pyh, roskaa, — ei se koskenut ollenkaan, usko nyt, mokoma! Mutta minä taidan nyt lähteä purolle vähän huuhtelemaan itseäni. Ainahan sellainen pöhöttyy, ymmärräthän.

He nousivat molemmat ja lähtivät nujakan jälkeen alas pienelle purolle, joka juoksi tunturin juurella. Siellä he hautelivat haavaa hetkisen ja painelivat sitä taas nenäliinalla. Sitten seisoivat he äänettöminä vähän aikaa.

— Kuules, sanoi Haukansilmä, menetkö sinä nyt takaisin niiden toisten luo?

— En. Minä olen saanut kyliäni niistä, vastasi Musta Kotka.

— Jo minäkin, vastasi Haukansilmä. — Luuletko sinä, etten minä ymmärtänyt sitä mitä sinä puhuit meille silloin niistä ilettävistä Melandin roskakirjoista! Mutta sinä olit niin ylpeä, että — — −

— Niin, mutta — — —

— Ja sen vuoksi luin minä koko Cooperin yksinäni, juuri näinä aikoina. Mutta mitäs hauskaa se on noiden muiden kanssa, mokomain!

— Ei olekaan — sanoi Musta Kotka. — Maksaako siis vaivaa muuta kuin olla ylpeä?

— Ei—i, mutta minulle — − —

− Sinulleko! En minä ole sinulle ylpeä, mutta juuri siksi että sinä olet sinä, minä olen niin vihainen. En minä ikinäni voisi olla vihainen esimerkiksi Miehentappajalle.

He vaikenivat hetken. Sitten sanoi Haukansilmä:

Kuules, Antti, eiköhän me nyt ruveta hyviksi ystäviksi taas, vai?

— Ruvetaan pois!

Sitten antoivat he toisilleen kättä.

— Niin ilettävää on ollut näinä aikoina, — sanoi Haukansilmä — kun ei ole muita kuin sinä!

— Entäs sinä! sanoi Musta Kotka, hyvin ystävällisesti. Sitten kömpivät he taas vähän ylös rinnettä.

— Kuules, eiköhän me kuitenkin mennä takaisin sinne toisten luo, sanoi Musta Kotka.

— Miksei, mennään vaan!

— Niin, katsos, eiväthän he sille tuhmuudelleen mitä voi.

Sitten kääntyivät he takaisin ja tapasivat koko valkeain ja punanahkain leirin häärimässä hauskasti vahtitulen ympärillä. Kahvi oli juotu loppuun; toiset olivat vähän alkaneet pelätä mihinkä ne päälliköt joutuivat.

Kun Haukansilmä ja Musta Kotka sitten tulivat yhdessä viidakosta nuotion ääreen, niin syntyi ensin iloinen hälinä; mutta sitten eivät soturit oikein tienneet, sopikohan punanahkain ja valkoihoisten oikeastaan istua näin rauhassa ja sekaisin yhdessä — ja he katselivat vähän huolissaan päällikköihinsä.

Mutta Musta Kotka astui heidän joukkoonsa nuotion luo:

— Niin, niin, pojat, nyt se loppui taas se ilo tällä kertaa. Minun mielestämme me punanahat voisimme nyt huutaa kolmikertaisen eläköön-huudon valkoihoisille, mutta etenkin Haukansilmälle, heidän uljaalle päällikölleen! Yks — kaks — kolme — eläköön!

— Valkeat miehet! huusi Haukansilmä, sen te tiedätte, ettei parempaa päällikköä kuin Musta Kotka ole, ja huutakaamme nyt eläköön Antti Bechille, sillä sitä parempaa poikaa ei ole koko kaupungissa.

— Eläköön — eläköö-öön!

Ja sitten marssi koko joukko pois metsästä hiljaisessa illanhohteessa pitkin rantaa ja pian kimalsivat soutavat airot viimeistä kertaa salmella, kun valkeat ja intiaanit palasivat rauhallisesti kotiin koulunkäyntiin ja läksyjen ääreen aarniometsän taistelujen ja iloisesti vietetyn loman jälkeen.

RAHAHUOLIA.

Pikku Tyyne nukkui isän ja äidin huoneessa. Pikku poju nukkui kehdossa äidin sängyn vieressä ja yölamppu paloi pesukaapilla.

Tyyne oli herännyt keskellä yötä; makuuhuone näytti silloin niin kummalliselta, aivan toisellaiselta kuin tavallisesti iltasella, — siellä oli aivan kuin uudessa maailmassa; niin hiljaista, eikä kuulunut melua kadulta; uudinten takana oli pilkkoisen pimeää ja isosta kamarista kuului selvään seinäkellon tikitys; makuuhuoneessa olivat huonekalutkin ja matto ja äidin ompelupöytä ihan pimeässä — kaikki nukkui. Poikain huoneesta kuului kahdenlaista kuorsausta, Pekka ja Riekko kuorsasivat kumpikin omalla tavallaan. Ja väliin lakkasi Riekko kuorsaamasta ja alkoi mutista ja hiljaa rupattaa unissaan — enimmäkseen oli tuo puhelu pientä äkeilyä: »Mene matkaasi!» tai: »Anna minun nyt olla rauhassa!» Muu sekaantui epäselvään mutinaan.

Kehto äidin sängyn vieressä liikkui vielä aivan hiljaa; pikku poju ei siis ollut nukkunut oikein hyvin, — mutta nyt se nukkui.

Tyyne oli herännyt joihinkin ääniin, joita nyt ei enää kuulunut, mutta joita hän tiesi kuulleensa; ja kun isä huokasi sängyssä ja sanoi:

— Niin, niin, muori paha, niin se on! niin älysi hän että isä ja äiti olivat olleet valveilla ja puhelleet keskenään ja että hän unissaan oli kuullut heidän äänensä.

— Mutta etkö sinä tosiaan luule, että sinä saat palkanlisäystä? sanoi äiti.

— Eihän sitä niin varmaan tiedä, sitä − —

− Näes, jos sinä saisit, niin pääsisimme tuosta velasta hyvinkin pian.

— Niin, sanoi isä, mutta niinkauan kun se on vain hyvänä toiveena, täytyy luonnollisesti sovitella varojen mukaan.

— Ja koettaa säästää kaikilta puolin.

— Muori paha, ei ole monta puolta kohta enää säästettävänä, se on selvä se.

— Sinusta, niin. Mutta voisimmehan me ehkä vielä vähän supistaa talousmenoja — — —

— Täytyyhän lasten toki saada ruokaa, se on selvä.

— Niin, mutta ehkäpä voisimme saada sen huokeammaksi.

Sitten oli vähän aikaa ihan hiljaista. Tyyne kuunteli korva vähän koholla pieluksesta — vain vähän koholla, niin että hän saattoi kuulla molemmilla korvilla tarvitsematta nousta ihan istualleen ja ilmaista olevansa hereillä. Äiti liikautti vielä jonkun kerran aivan hiljaa kehtoa. Ja oli hiiren hiljaista. Yölampun liekki tupsahti. Tyynestä tuntui vähitellen epämukavalta pitää päätään näin koholla ilman tukea. Kehto herkesi keinumasta.

— No niin, muori kulta, kyllähän sen lisäyksen saanee Jumalan avulla!

— Voi, eihän sitä nyt oikeastaan kovasti tarvittaisikaan. Voimmehan me hyvin säästää ne kruunut, jotka tarvitaan sen velan maksamiseen.

— Voi miten sinä olet suloinen, pikku muori! sanoi isä ja Tyyne näki isän halaavan äidin päätä ja suutelevan häntä.

Pikku Tyyne alkoi mietiskellä siinä maatessaan.

Hän ajatteli kuten reikää vaatteissa, oikein hirveää reikää mekossa tai sukassa. Reiässä oli lievenneet reunat, joten sitä oli hyvin vaikea korjata parsimalla; siihen täytyi saada alle paikka. Se reikä oli velka. Mutta kun saa paikan alle — paikan uudesta, vahvasta kankaasta, joka ommellaan nurealle puolelle ja jossa on leveät laidat, niin ei ole mitään hätää. Ja se paikka oli rahat. Jos äiti nyt voisi säästää jonkun äyrin aina joka päivällisverosta, niin säästyisi äyriä vähitellen niin paljon että voitaisiin paikata se reikä! Mutta verkkaanpa niitä äyriä säästyisi; etenkin kun pojat ovat niin nälkäisiä.

Tyyne ajatteli ajattelemistaan. Ja ajatteli vihdoin säästölipastaan, joka oli äidin laatikossa. Siinä oli kolme kruunua kaksikymmentä äyriä. Ja kahden viikon päästä oli jouluaatto, silloin hänellä olisi ehkä jo neljä kruunua ja hän voisi mennä kaupungille ostamaan joululahjoja. Neljä kruunua! Se oli monta, monta äyriä! Niin monta saadakseen täytyisi äidin säästää kauan ja monista päivällisaterioista! Monta perunaa, monta lautasellista keittoa! Lihasta ei varmaankaan maksanut vaivaa yrittääkään — pojathan hotkivat lihaa niin hirveästi.

Jospa ottaisi sen säästölippaan! ja antaisi isälle siihen velkaan. Ei, täytyy kaikessa tapauksessa kestää kunnes siinä on täysi määrä, neljä kruunua. Ja tietysti säästää myös — päivällisaterioista!

Tyyne nukkui ja näki unta suuresta reiästä, joka oli ruskeassa mekossa — siinä oli lievenneet reunat ja se oli hirveän vaikea korjata parsimalla — ja Riekko ja Pekka häärivät ympärillä ja repivät reikää yhä pahemmaksi, — hirvittävän pahaksi, joten siihen täytyi saada iso paikka! Tyyne ompeli ja ompeli ja nukkui ja näki unta — — —

Huomis-aamuna ja päivällä tultuaan kotiin koulusta oli Tyyne vähän hämillään, kun tiesi kuulleensa sellaisia salaisuuksia yöllä. Etenkin oli hän hämillään silloin kun Riekko ja Pekka iltapäivällä pyysivät äidiltä yhtä kruunua kumpikin otattaakseen itsestään valokuvat koululla.

— Ei, sanoi äiti, sellaiseen ei meillä ole varoja, pojukullat!

Mutta pojat pyysivät ja mankuivat yhä. Ja Tyyne istui äidin ompelupöydän ääressä — ihan vastapäätä äitiä — ja punastui yhä enemmän ja enemmän, ihan korviin asti; osaksi siksi, että tiesi mitä äiti tarkoitti sillä, ettei heillä ole varoja — sehän oli se velka — ja osaksi sentähden että hän paloi halusta nipistää poikia vähän käsivarresta ja iskeä heille silmää, jotta he herkeäisivät kiusaamasta äitiä noilla kruunuilla!

Mutta pojat eivät vain herenneet ja menivätpä viimein isänkin luo — sillä isältä he saisivat, tietysti!

Mutta kun pojat tulivat takaisin eteiseen konttorista varsin tyytyväisinä ja kruunut kourassaan — hui, Tyynestä olivat he kuin villipetoja: rapsivat ja ryöstävät, vievät rahat isän kukkarosta — yhä vain repivät sitä reikää! — silloin veti hän heidät luokseen erääseen eteisen nurkkaan ja kuiskasi:

— Tästä saatte kaksi kruunua minun säästölippaastani, viekää heti takaisin isälle ne rahat — heti — ja sanokaa, ettei niitä tarvita! Kuulitteko, hetipaikalla!

Ja nuo pojan tyhmeliinit ällistytti Tyynen tarmokas esiintyminen ja heidän täytyi pysähtyä kiireessäänkin. Siinä he töllöttivät uudet kruununrahat kourassaan ja lähtivät pian enempää aprikoimatta takaisin isän luo.

— Niitä rahoja ei enää tarvita!

Isä oli syvissä ajatuksissa työssään, katsahti heihin hajamielisenä ja otti rahat:

— Jaha — vai niin — hm — no, hyvästi vaan!

Päivät menivät ja Tyyne piti hyvin silmällä äidin säästämistä. Oi, kyllä hän huomasi sen helposti! Äiti, joka piti niin kovasti kahvista, ei nyt enää juonut iltapäiväkahvia. Eikä syönyt päivällisillä juuri mitään. Tyyne itsekään »ei mitenkään tahtonut enempää!» joten äiti usein huolissaan haastoi, että lapseltahan on mennyt ihan ruokahalu! — Mutta pojat, ne popsivat, mokomat kelvottomat! Tyynen sydäntä ihan vihlaisi joka kerta kun ne yhä vain kurottelivat lautasiaan ja huusivat:

— Enemmän!

Ja vihdoin tuntui hänestä ilkeältä heidän haarukkainsa kalinakin lautasella ja lusikan lupsahtelu heidän suussaan!

— Minusta näyttää Tyyne-mummu niin huonolta! sanoi isä. — Aivan hermostuneelta!

— Kyllä kai se on jotain kalvetustautia!

Mutta eikö mitä! Joutavia! — Kunhan eivät vain nuo pojat — — —! Eihän hän voinut puhua niille mitään siitä velasta — nehän olivat vanhempia kuin hän ja sitäpaitse poikia. Merkillisiä poikia! Ihan kumma etteivät ne koskaan huomaa tällaista! Ne vain hyppivät ja meluavat ja syövät ja lukevat läksynsä ja hiihtelevät!

Iltapäivillä istui Tyyne kotona äidin kanssa isossa kamarissa ja luki läksyjään. Hän suri kovin sitä että hänen nyt oli tuiki mahdoton säästää jouluksi neljää kruunua, kun oli antanut pojille nuo kaksi. — Ja sitten eräänä päivänä tuli äiti kertomaan hänelle, että Lauri-eno oli antanut hänelle 100 kruunua kumminlahjaksi ja pannut ne pankkiin, jossa ne nyt yhä ovat!

Tyynen päätä ihan huimasi! 100 kruunua!

— Niin, sanoi äiti, ja nyt se on jo paljon enemmänkin, sillä rahat lisääntyvät pankissa.

— Missä se pankki on, äiti?

— Tiedäthän sinä sen suuren talon siellä Kirkkokadun varrella, sen jossa Kristensen on iltapäivillä? Se on pankki.

Ja äiti kertoi hänelle, mikä pankki on ja miten ihmiset hoitavat rahojaan.

Huomenna oli lauantai ja silloin pääsivät he koulusta jo k:lo 12. Ja Tyyne tuumiskeli tuumiskelemistaan miten hän saisi Sohvi Kristensenin lähtemään kanssaan pankkiin — Sohvin isähän on siellä, joten asia kävisi siten mukavimmin — — —! Viimein tuumi hän, että on parasta kertoa Sohville koko asia; Sohvi on hänen paras ystävänsä ja ymmärtää kyllä sellaiset asiat!

Kello 12 lähtivät he yhdessä alas Tullikatua ja poikkesivat ylös Kirkkokadulle. Kadulta pankkiin oli ovi niin raskas ja jäykkä, että pikkutyttöjen täytyi ponnistella kaikin voimin ennenkuin saivat sen auki. Ja pankissa oli pitkä, suuri huone, jossa oli paljon ihmisiä ja perällä oli lasikaappeja rivissä. Ja lasikaapeissa oli luukkuja ja luukuilla seisoi pankkiherroja asiapaperien ja isojen rahatukkujen ääressä.

Sohvi pääsi sen luukun luo, jonka takana hänen isänsä oli; isällä oli hirmuisen kiire ja Tyyne lyykisti sievästi.

— Päivää, pikku ystäväni! Mitä sinulla on sanomista?

— Niin, hyvää päivää, ja sitähän minä tulin kysymään, saisinko minä takaisin ne sata kruunua, jotka Lauri-eno pani minulle pankkiin kummin lahjaksi. Niin, nythän niitä on enemmänkin kuin sata kruunua, kun rahat ovat lisääntyneet!

Sohvin isän täytyi puhella vähän erään vieraan herran kanssa ja sitten kääntyi hän Tyynen puoleen kiireissään:

— Minulla on niin kiire nyt! Mutta jos tahdot saada rahasi, niin pitää sinun tuoda se kirja, johon

ne on merkitty ja joka on sinun isälläsi. Hyvästi, typykät!

Tyyne lyykisti ja he läksivät.

Kadulla kotimatkalla — ja matka oli kovin pitkä — tuumiskelivat Sohvi ja Tyyne, miten he nyt tästä pulmasta selviäisivät. Sillä ymmärsihän Sohvikin, että koska nyt kerran aiotaan antaa nuo sata kruunua isälle jouluaattona lahjana velan maksamiseksi, niin ei Tyynen tietysti sovi pyytää sitä kirjaa isältä, jonka tallessa se on. Mutta entäs äidiltä? Ee-ei mitenkään, se kertoo isälle kaikki, siitä oli Tyyne varma ja siksi olisi parasta olla viisas ja hankkia itse se kirja!

Iltapäivällä pyyteli Tyyne sitä äidiltään nähdäkseen. Miksei, se on isän kaapissa, kyllä Tyyne saa sitä joskus katsella. — Ja äiti kertoi, mitä kaikkea hauskaa ja hyvää pikku Tyyne voi saada niillä rahoilla sitten kun tulee suureksi; silloin ovat rahat lisääntyneet paljon yli sadasta — ehkäpä viiteen, kuuteen sataan kruunuun.