Part 4

"Sinä olet nostattanut kyyneleen silmääni, ensimmäisen, joka moneen vuoteen on kostuttanut minun silmäkulmiani -- ota tämä kiitollisuudenmerkki hyvästä teostasi. Se on vain tavallinen ruusu; pidä se kuitenkin tallella, älä anna sitä pois. Tule sitten minun luokseni onnettomuuden hetkenä. Näytä minulle tätä ruusua, taikka vain yhtä lehteä siitä, vaikka se olisi jo niin lakastunut kuin tämä minun sydämeni. Silloin se, vaikka minä tuntisinkin kaikkein tuiminta, rajuinta vimmaa inhoittavaa maailmaa kohtaan, kuitenkin saattaisi sydämeeni leppeämpiä tunteita ja ehkä tuottaisi sinun sydämeesi paremman onnen toivon. Mutta", huudahti hän jälleen kiihtyen tavalliseen ihmisvihaansa, "ei sanansaattajaa, ei 'välikättä'. Tule itse, ja tämä sydän, nämä ovet, jotka ovat suljetut jokaiselta muulta maalliselta olennolta, aukeavat sinulle ja sinun suruillesi. Ja nyt voit mennä!"

Hän päästi suitset kädestään, ja nuori neito ratsasti tiehensä, lausuttuaan kiitoksensa tuolle eriskummalliselle olennolle siinä määrin kuin hämmästys, joka valtasi tytön mielen hänen kuullessaan kääpiön kummat sanat, sen salli. Ratsastaessaankin silmäsi hän vielä usean kerran taakseen kääpiöön, joka oli jäänyt seisomaan asuntonsa kynnykselle, seuraten hänkin puolestaan neidon kulkua kankaan poikki Ellieslaw'n linnaa kohti, kunnes ratsuseurue peittyi mäen taakse.

Muut neitoset kertoivat sillä välin leikkiä laskien eriskummallisesta keskustelustaan Mucklestane-Moorin kuuluisan noidan kanssa.

"Kylläpä Isabella anastaa aina kaiken onnen omakseen, niin hyvin kotona kuin vieraissakin paikoissa! Hänen haukkansa iskee aina teereen -- hänen silmänsä ampuvat suoraan nuorten herrojen sydämeen -- hänen ystävillään ja sukulaisneidoillaan ei ole lainkaan mahdollisuuksia. Eipä edes noita voi varjella itseään hänen viehätyksensä taikavoimaa vastaan. Pitäisi sinun, Isabella kulta, toki luopua tuosta yksinoikeudestasi, tai ainakin perustaa kauppa ja myydä pois kaikki, mitä et kuitenkaan huoli käyttää omiin tarpeisiisi."

"Sinä saat sen kaiken", vastasi neiti Vere, "vieläpä noidankin kaupanpäällisiksi sangen huokealla hinnalla."

"Ei! Nancy saa noidan", sanoi neiti Ilderton, "oman vaillinaisuutensa täytteeksi; hän ei juuri ole loitsijain sukua, niinkuin kyllä tiedätte."

"Hyvänen aika, siskoseni!" vastasi nuorempi neiti Ilderton. "Mitä minä tekisin tuolla peloittavalla hirviöllä! Minä suljin silmäni heti kun kerran olin häneen katsahtanut: mutta kuitenkin, tuntuu aivan siltä kuin vieläkin näkisin hänet, vaikka puristin silmäluomeni kiinni niin tarkasti kuin mahdollista."

"Sääli", virkkoi sisar. "Valitsepas, Nancy, kaikin mokomin itsellesi ihailija, jonka puutteet saadaan peitetyksi sulkemalla silmät. No, sittenpä täytynee minun itseni ottaa hänet, arvelen minä, ja pistää hänet äidin porsliinikaappiin näytteeksi, että Skotlanti on voinut luoda maan tomusta tehdyn kummituksen, joka on kymmenentuhatta vertaa julmempi kaikkia niitä, jotka Kantonin ja Pekingin mestarien hirviöitä keksivä mielikuvitus on valanut porsliinista kuolemattomiksi ihmeiksi."

"Tämä mies", virkkoi neiti Vere, "on niin säälittävä, etten voi yhtä helposti kuin tavallisesti nauraa sinun leikkipuheillesi, Lucy. Jos hänellä ei ole varoja, niin kuinka hän voi elää tässä autiossa paikassa ja tulla toimeen kaukana kaikista muista ihmisistä? Ja jos hänellä on varoja, niin että hän silloin tällöin voi saada tarpeellisia apumiehiä, niin eikö jo se luulo, että hänellä on niitä, viekoittele jotakuta meidän rauhatonta naapuriamme murhaamaan ja ryöstämään hänet?"

"Mutta ethän muista, että ihmiset sanovat häntä noidaksi", sanoi Nancy Ilderton.

"Ja jos paholaismainen noitataito pettäisi hänet", lisäsi sisar, "niin minä käskisin hänen vain turvautua luonnolliseen taikaansa ja pistää ovesta tai ikkunasta ulos muodottoman päänsä sekä nuo kauheat kasvonsa aivan päällekarkaajien silmien eteen. Tuskinpa rohkeinkaan rosvo, joka ikinä on täällä ratsastanut, kestäisi enempää kuin yhden ainoan silmäyksen. Ohoh, soisinpa että saisin tuon hänen gorgonin päänsä lainaksi, vaikkapa vain puoleksi tunniksi."

"Mitä varten, Lucy?" kysyi neiti Vere.

"Oi, minä peloittaisin pois teidän kodistanne tuon yrmeän, jäykän ja röyhkeän Sir Frederick Langleyn, jota sinun isäsi niin suuresti suosii, mutta sinä itse et lainkaan. Minä vakuutan olevani koko elinaikani kiitollinen noidalle senkin vuoksi, että me nyt erottuamme hänen tähtensä muusta seurasta pääsimme toki puoleksi tunniksi näkemästä tuota herraa."

"Mitäpä sitten siihen sanoisit", kuiskasi neiti Vere hiljaisella äänellä, jottei nuorempi sisar häntä kuulisi (sillä tämä ratsasti nyt heidän edellään, kun kaidalla polulla ei ollut tilaa kolmelle hevoselle rinnakkain), "mitäpä siihen sanoisit, Lucy kultaseni, jos sinun pitäisi kärsiä hänen seuraansa koko elinaikasi?"

"Mitäkö sanoisin? Minä sanoisin: Ei, ei, ei! kolme kertaa, joka kerran yhä kovemmalla äänellä, kunnes se kuuluisi aina Carlisleen asti."

"Ja Sir Frederick sanoisi siihen, että yhdeksäntoista kieltoa merkitsee samaa kuin puoli suostumusta."

"Se", vastasi Lucy-neiti, "riippuu kokonaan siitä, millä lailla nuo kiellot sanotaan. Minun kieltoni ei ilmaisisi rahtuakaan myönnytystä, sen lupaan sinulle."

"Mutta jos sinun isäsi", jatkoi neiti Vere, "sanoisi näin: Tee niin -- tai --"

"Niin minä uskaltaisin antaa tuon tai-sanan perästä tulla mitä tahansa, vaikka hän olisikin julmin, mistä koskaan on kerrottu, ja toteuttaisi lauseen toisen osan."

"Entä jos hän uhkaisi lähettää sinut katolisen tädin, abbedissan, luo, luostariin?"

"Sitten minä uhkaisin hankkia hänelle protestanttisen vävyn, ja olisin iloinen, kun saisin niin hyvän tilaisuuden olla tottelematon uskonnollisten syiden tähden. Ja nyt kun Nancyn korvat eivät ole kuulemassa, niin anna minun aivan vakavasti sanoa sinulle, että minun ymmärtääkseni niin hyvin Jumala kuin ihmisetkin suovat sinulle anteeksi, jos kaikilla mahdollisilla keinoilla vastustat tätä luonnotonta avioliittoa. Tuommoinen röyhkeä, umpimielinen, kunnianhimoinen mies, joka salassa vehkeilee kuningasta vastaan -- joka on kaikkialla pahassa huudossa saituudestaan ja tylyydestään -- on ilkeä vanhemmilleen, ilkeä veljilleen ja sisarilleen, ilkeä ja kitsas kaikille sukulaisilleen -- Isabella, ennen minä menisin kuolemaan kuin semmoiselle miehelle puolisoksi."

"Älä anna tämmöisiä neuvoja isäni kuullen", virkkoi neiti Vere, "muuten, Lucy kulta, saisit paikalla sanoa jäähyväiset Ellieslaw'n kartanolle."

"Ja jäähyväiset Ellieslaw'n kartanolle sanoisin aivan mielelläni heti paikalla", jatkoi ystävä, "kun vain näkisin sinun onnellisesti pääsevän pois sieltä jonkun lempeämmän suojelijan turvissa kuin sen, minkä luonto on sinulle suonut. Voi, jos minun isä-parkani olisi vielä entisissä voimissaan, kuinka mielellään olisi hän ottanut sinut kotiinsa ja suojelukseensa, kunnes tämä naurettava ja julma vaino olisi mennyt ohitse."

"Minä kiittäisin Jumalaa, jos niin voisi tapahtua, Lucy kultaseni!" vastasi Isabella. "Mutta pelkäänpä pahasti, että isäsi ei sairaalloisena millään muotoa voisi suojella minua niitä keinoja vastaan, joilla heti yritettäisiin saada minut, pakolais-parka, takaisin."

"Sitä pelkään minäkin, tosiaan", sanoi neiti Ilderton, "mutta ajatelkaamme ja keksikäämme jokin keino. Nyt kun sinun isäsi ja hänen vieraidensa kaikki ajatukset ja tuumat näkyvät keskittyneen johonkin salaiseen vehkeilyyn -- päättäen siitä, että sanansaattajia tulee ja menee vähän väliä, että outoja naamoja ilmaantuu ja jälleen katoaa kenenkään ilmoittamatta tänne heidän nimiänsä, että aseita kootaan ja puhdistellaan, että jokainen miehenpuoli koko kartanossa näyttää olevan hirveässä huolessa ja puuhassa -- niin kenties ei olisi aivan mahdotonta -- paitsi ainoastaan siinä tapauksessa, että meidät pantaisiin kovin ahtaalle -- että mekin suunnittelisimme puolestamme oman pikkuisen salajuonemme. Minä toivon, etteivät herrat ole anastaneet yksinomaisuudekseen aivan kaikkea kavaluutta, ja tiedänpä yhden liittolaisen, joka mielellään saisi yhtyä meidän tuumiimme."

"Et toki tarkoita Nancya?"

"Enpä millään muotoa!" sanoi neiti Ilderton. "Nancy on erinomaisen hyvä tyttö ja rakastaa sinua hartaasti; mutta ei hänestä ole salaliittolaiseksi -- hän on yhtä typerä siihen kuin Renault ja kaikki muut alemmat salaliittolaiset 'Pelastetussa Venetsiassa.' Ei, se, jota tarkoitan, on Jaffier'n kaltainen, tai Pierren, jos se osa on enemmän sinulle mieleen. Mutta vaikka tiedänkin sinun siitä ilahtuvan, peloittaa minua myös, että mainitsemalla sen nimen samalla sinua myös suututan. Etkö voi jo arvata? Jotakin kotkan ja kallion tapaista[8] -- ei se merkitse kotkaa englanninkielellä, vaan hyvinkin sinnepäin meidän skotlantilaisten murteella."

"Et toki tarkoittane nuorta Earnscliffiä, Lucy?" virkkoi neiti Vere lentäen tulipunaiseksi.

"Ketä muuta sitten tarkoittaisin?" sanoi Lucy. "Jaffiereitä ja Pierrejä on hyvin harvassa tässä maassa, luullakseni, vaikka kyllä saattaisi löytyä tarpeeksi sekä Renaulteja että Bedamareja."

"Kuinka saatat puhua tuollaisia hullutuksia, Lucy? Nuo näytelmät ja romaanit ovat nähtävästi panneet pääsi aivan pyörälle. Tiedäthän sinä, että puhumattakaan isäni suostumuksesta, jota ilman en koskaan tahdo mennä naimisiin, ja jota se, ketä sinä tarkoitat, ei ikipäivinä voi saada -- puhumattakaan siitä, ettemme tiedä mitään nuoren Earnscliffin tunteista, paitsi mitä oma vilkas mielikuvituksesi on pannut kokoon -- tiedäthän että kaiken sen lisäksi on vielä tuo onneton kahakka!"

"Jossa hänen isänsä sai surmansa?" virkkoi Lucy. "Johan siitä on kulunut hyvin pitkä aika, ja eihän toki toivottavasti nyt enää eletä tuolla verivihollisuuden aikakaudella, jolloin kahden suvun välinen riita meni perintönä isästä poikaan aivankuin espanjalaisessa shakkipelissä, ja jolloin joka miespolven aikana tehtiin murha tai kaksikin ainoastaan senvuoksi, ettei vihamielisyys katoaisi. Nykyisinä aikoina on riitojemme laita sama kuin vaatteittemme; me leikkaamme ne itseämme varten ja kulutamme ne loppuun omalla elinajallamme. Meille ei tule mieleenkään vihata esi-isiemme vihollisia sen enempää kuin ajattelisimme käyttää heidän vanhoja nuttujansa ja polvihousujaan."

"Sinä puhut kovin kevytmielisesti tästä asiasta, Lucy", vastasi neiti Vere.

"En suinkaan, Isabella kultani", sanoi Lucy. "Ajattelehan toki, että isäsi tosin oli mukana tuossa onnettomassa kahakassa, mutta ei silti ole todistettu, että hän olisi iskenyt kuolinhaavaan. Paitsi sitä, vaikka kahden suvun välillä olisi verta vuodatettukin, niin ei se millään muotoa estänyt perästäpäin tapahtuvia naimisliittoja; päinvastoin annettiin usein tytär taikka sisar sovinnon pantiksi. Sinä naurat minun romaanientuntemukselleni, mutta voin vakuuttaa sinulle, että jos sinusta kirjoitettaisiin romaani, jommoisia on kirjoitettu paljoa vähemmänkin sitä ansaitsevista ja vähemmän onnettomista neidoista, niin älykäs lukija kohta arvaisi, että sinut on määrätty Earnscliffin mielitietyksi ja puolisoksi päättäen juuri tuosta esteestä, jota sinä luulet voittamattomaksi."

"Mutta meillä ei ole tekemistä romaanien, vaan surullisten tosiasioiden kanssa, sillä tuossa on Ellieslaw'n kartano."

"Ja portilla seisoo Sir Frederick Langley toivoen saavansa auttaa näitä aatelisneitosia alas hevosen selästä. Mutta yhtä mielelläni minä antaisin sammakon koskettaa kättäni; hän on saava minulta pitkän nenän, sillä minä otan vanhan tallirengin, Horsingtonin, kavaljeerikseni."

Näin sanoen vilkas nuori neito sivalsi ruoskalla hevosensa täyteen vauhtiin, nyökäytti ohikiitäessään pahankurisesti päätään Sir Frederickille, joka juuri valmistautui ottamaan käsiinsä hänen hevosensa suitsia, ajaa karautti edemmäksi ja hyppäsi vanhan tallirengin syliin. Mielellään olisi Isabellakin tehnyt samoin, jos vain olisi uskaltanut. Mutta hänen isänsä seisoi aivan lähellä, ja suuttumus synkensi jo hänen kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan vain tylyjä tunteita, ja neidon täytyi siis vasten tahtoaan antautua vastenmielisen kosijansa autettavaksi.

V LUKU

Älköön meitä, jotka olemme yön henkivartijoita, sanottako päivävarkaiksi; meidän nimemme olkoon: Dianan metsäherrat, hämärän ritarit, kuun kultapojat.

_Henrik IV. I näytös_.

Loppupuolen sitä päivää, jona nuoret neitoset kävivät erakon puheilla, oli tämä viettänyt kasvitarhansa aitauksen sisäpuolella. Illalla hän kuitenkin taas istui tavallisella istuinkivellänsä. Aurinko laski punaisena vyöryvien pilviaaltojen ympäröimänä heittäen synkän valon kankaan yli ja tehden purppurankarvaiseksi tuon leveän, lakeitten harjujen jakson, joka piiritti tätä autiota seutua. Kääpiö istui katsellen pilviä, jotka tihenevien usvien yläpuolella mustenivat mustenemistaan, ja kun uppoavan valonantajan leveä, synkkä säde valaisi kokonaan tuon yksinäisen, muodottoman hahmon, olisi häntä hyvin voinut luulla nousevan rajuilman haltiaksi tai manalasta nousseeksi kummitukseksi, jonka rajuilman maanalaiset enteet olivat kutsuneet esiin manteren pohjaperukoista. Näin hän istui yhä vielä, synkät silmät luotuina pimenevää, mustenevaa taivaanrantaa kohti, kun eräs ratsumies läheni häntä joutuisasti ja seisahduttaen hevosensa, ikäänkuin suodakseen sille huoahtamisen tilaisuuden, teki erakolle jonkinlaisen kumarruksen, joka ilmaisi sekä hävyttömyyttä että hämillisyyttä.

Mies oli laihavartaloinen, pitkä ja hoikka, mutta kuitenkin silminnähtävästi voimakas, vahvaluinen ja jäntevä. Hänestä näkyi, että hän oli kaiken ikänsä ollut sellaisessa kovassa liikunnossa, joka estää ihmisruumiin paisumasta lihavaksi, mutta karkaisee ja vahvistaa jäntereitä. Hänen teräväkulmaisissa, ahavoituneissa, pisamaisissa kasvoissaan kuvastui pahaa, uhkaavaa väkivaltaisuutta, hävyttömyyttä, sekä kavaluutta, jotka kukin vuorostansa vaihdellen olivat niissä etualalla. Hiekankarvainen tukka ja punertavat kulmakarvat, joiden alta terävät, harmaat silmät tuijottivat, tekivät ratsumiehen pahaa ennustavan ulkomuodon täydelliseksi. Satulataskuissaan hänellä oli pistoolipari, toinen pari pisti esiin vyön takaa, vaikka hän oli koettanut peittää sen napittamalla nuttunsa. Päässä oli miehellä ruosteinen teräskypärä. Hänen varustukseensa kuului sitä paitsi vielä jokseenkin vanhanmuotoinen nahkatakki, kintaat, joista oikeanpuolinen oli peitetty pienillä rautasuomuksilla niinkuin ritariajan muinaiset rautakintaat, sekä pitkä miekka.

"Vai niin", lausui kääpiö, "murha ja ryöstö ovat taas liikkeellä hevosen selässä."

"Hevosen selässäkö?" kysyi rosvo. "Kyllä, kyllä, Elshie, sinun lääkärintaitosi on nostanut minut jälleen kelpo raudikkoni selkään."

"Entä kaikki parantumisvalat, joita sairasvuoteellasi vannoit, joko ne ovat unohdetut?"

"Kaikki ne ovat haihtuneet putipuhtaiksi yhdessä vesiryyppyjen ja rohtojen kanssa", vastasi taudistaan tointunut häpeämättä. "Tiedäthän, Elshie, koska sinun sanotaan olevan läheisessä tuttavuudessa sen pojan kanssa:

"Kun piru on sairas, piru munkiks tulla vois, kun piru on terve, piruko munkkina enää ois!"

"Sinä puhut totta", lausui erakko. "Yhtä hyvin saattaisi susi luopua verenhimostaan taikka korppi haaskan hakemisestaan kuin sinä noista riivatuista rosvontöistäsi."

"Entä sitten! Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Se kuuluu synnyinnäisesti luonteeseeni, se on ytimissäni ja veressäni. Ovathan Westburnflatin pojat kymmenessä miespolvessa olleet ryöstäjiä ja rosvoja. He ovat aina juoneet kelpo lailla, eläneet rennosti, kovasti kostaneet pienetkin loukkaukset, eikä voitosta ole koskaan ollut puutetta!"

"Niin aivan, ja sinä oletkin yhtä ilmeinen susi", virkkoi kääpiö, "kuin joku nelijalkainenkin, joka on hypännyt lammastarhan aidan yli yön aikana. Millä helvetin asialla nyt taas lienet?"

"Eikö sinun ennustustaitosi sano sitä sinulle?"

"Sen verran minä tiedän", lausui kääpiö, "että sinun aikomuksesi on paha, että sinun tekosi on vieläkin pahempi, ja että asian lopputulos on kaikista pahin."

"Ja sinä pidät minusta juuri sentähden sitä enemmän, eikö totta, Elshie ukko?" kysyi rosvo. "Ainahan sinä olet niin sanonut."

"Minulla on syytä", sanoi erakko, "rakastaa kaikkia, jotka ovat ihmisveljiensä vitsauksena, ja sinä olet oikein verinen vitsaus."

"Ei, en minä tunnusta itseäni siihen syypääksi, en ole koskaan 'verinen', paitsi jos vastarintaan rupeavat, sillä vastarinta nostaa ihmisen harjan pystyyn, niinkuin tiedät. Ja tämä tässä ei nyt suinkaan ole mikään suuri asia -- aionpa vain karsia hiukan helttaa kukkopojalta, joka on vähän liian kovaa kiekahtanut."

"Nuorelta Earnscliffiltäkö?" virkkoi erakko osoittaen hiukan tunnetta.

"Ei, ei nuorelta Earnscliffiltä -- ei nuorelta Earnscliffiltä _vielä_, vaikka hänenkin vuoronsa voi tulla, jollei hän varo itseään ja korjaa luitaan tuohon kaupunkiluolaansa, missä hän olisi parhaiten paikallaan, ja jollei hän lakkaa maleksimasta näillä seuduilla tappaen sukupuuttoon viimeisetkin metsäkauriit, ja jos hän yhä edelleen on olevinaan rauhantuomarina ja kirjoittelee paperilippuja Vanhan Savupesän[9] suurille herroille kertoen maan muka rauhattomasta tilasta. Varokoon hän vain itseään!"

"Sitten retkesi varmaan tarkoittaa Heugh-footin Hobbieta", sanoi Elshie. "Mitä vahinkoa se poika on sinulle tehnyt?"

"Vahinkoa? Eipä juuri vahinkoa -- mutta hän kehuu minun jääneen pois palloleikistä laskiaisaattona senvuoksi, että muka häntä pelkäsin, vaikka minä vain vältin pitäjän vallesmannia, sillä hänellä oli minulle vangitsemiskäsky. Kyllähän minä puoleni pidän Hobbieta ja koko hänen heimoaan vastaan. Mutta en minä niin paljon siitäkään huoli, tahtoisin vain opettaa hänelle, ettei saa antaa kielensä ohjattomasti liikkua, kun on paremmista miehistä puhe. Toivonpa, että häneltä ennen huomisaamua on paras sulka siivistä karissut. Hyvästi nyt vain, Elshie; muutamat sukkelat pojat odottavat minua tuolla vuoren juurella. Minä poikkean tänne taas palatessani ja tuon sinulle tuomisiksi hauskan tarinan palkinnoksi lääkkeistäsi."

Ennen kuin kääpiö sai vastauksen suustansa oli Westburnflatin rosvo jo kannustanut hevostaan. Ratsu säikähti yhtä niistä kivistä, jotka olivat hajallaan kankaalla, ja harppasi tienlaitaan. Ratsastaja rupesi nyt hillitsemättä ja armotta kaivamaan sen kupeita kannuksillaan. Hevonen vimmastui, alkoi karata pystyyn, potkaista, viskautua maahan, hypätä ylös, kaikki neljä kaviota yhtaikaa ilmassa, aivan kuin hirvi. Kaikki oli turhaa; leppymätön ratsumies istui selässä ikäänkuin hän olisi siihen kiinnikasvanut ja lyhyen, vaikka rajun taistelun perästä hän sai hevosen pakotetuksi jatkamaan kulkuaan pitkin tietä semmoisella vauhdilla, että hän pian katosi erakon näkyvistä.

"Tuolla ilkimyksellä", huusi kääpiö, "tuolla kylmäverisellä, kovasydämisellä, armottomalla rosvolla, tuolla konnalla, jonka mielessä ei ole sijaa muille kuin rikollisille ajatuksille, hänellä on kyllin suonia ja jäntereitä, kyllin voimaa ja kätevyyttä, pakottaakseen paljoa jalomman olennon viemään hänet sille paikalle, missä hän aikoo tehdä pahat tekonsa. Ja minulta, jos minun päähäni juolahtaisi se hullu ajatus, että tahtoisin varoittaa hänen onnetonta uhriaan ja pelastaa turvattoman perhekunnan, minulta jäisivät hyvät aikeeni toimeenpanematta siitä syystä, että minun vaivaisuuteni kahlitsee minut tänne! -- Mutta miksi soisinkaan, että asian laita olisi toisin? Mitä tekemistä on minun tarhapöllöäänelläni, muodottomalla vartalollani tai rumilla kasvoillani luonnon kauniimpien luomien kanssa? Voivatko ihmiset silloinkaan, kun he ottavat vastaan apuni, olla näyttämättä kauhuansa, joka karkoittaa heidät luotani, tai inhoansa, jota he turhaan koettavat peittää? Ja mitä minä välitän sukukunnasta, joka sanoo minua äpäräksi ja vaihdokkaaksi ja aina on sellaisena minua kohdellut? Ei! Kaiken kiittämättömyyden kautta, jota olen niin ylenmäärin kokenut -- kaikkien vääryyksien kautta, joita minulle on tehty -- vankeuteni, kahleitteni, piiskanjälkieni kautta vannon, että tahdon masentaa kaikki rinnassani niskoittelevat säälin tunteet. En tahdo enää olla niin hullu kuin tähän asti enkä luovu enää periaatteistani joka kerta, kun minun tunteisiini vedotaan; ikäänkuin minä, jolle ei kukaan osoita koskaan ystävyyttä, olisin pakotettu olemaan muille ystävällinen. Ajakoon vain kohtalo viikatevaunuillaan hämmästyneen ja vapisevan ihmiskunnan yli! Minäkö olisin niin hullu, että viskaisin tämän vaivaisen ruumiini, tämän muodottoman ihmishahmon tyngän sen vaunujen pyörien eteen, siksi että kääpiö, noita, köyryselkä voisi pelastaa turmiosta jonkun kauniimman muodon tahi väkevämmän vartalon ja että koko maailma saisi taputella käsiään ja iloita semmoisesta hyvästä vaihtokaupasta? Ei, en koskaan! -- Ja kuitenkin tämä Elliot -- tämä Hobbie on niin nuori, niin rivakka, niin suora, niin -- en tahdo ajatella häntä. En voisi auttaa häntä, vaikka tahtoisinkin, ja minä olen päättänyt -- lujasti päättänyt, etten tahdokaan auttaa häntä, jos hänen pelastuksensa riippuisi minun tahdostani!"

Näin päätettyään tämän yksinpuhelunsa, hän meni mökkiinsä päästäkseen suojaan myrskyn tieltä, joka joutuisasti läheni ja nyt jo alkoi viskata järeitä, raskaita sadekarpaloita. Auringon viimeiset säteet peittyivät nyt kokonaan ja kaksi, kolme kertaa aivan peräkkäin jyrähti kaukainen ukkonen, johon kaiku vastasi useampaan kertaan vuoren kupeilta ikäänkuin suuri sota olisi syttynyt.

VI LUKU

Varo vuorten kotka sä valtiuttas, En säästä sun parhaita sulkasias! Kun pesälles taas tulet, tyhjä se on, Noki musta vain paikkaa näyttävi sen, Ja hurjana on emo poikasien.

_Campbell_.

Koko yö oli pilvinen ja myrskyinen; mutta aamu koitti ikäänkuin virkistyneenä sateesta. Myöskin Mucklestane-Moorin avarat, lakeat, karut kanervikot ja niiden välillä olevat mutaiset vesilätäköt ikäänkuin hymyilivät kirkkaassa päivänpaisteessa aivan niinkuin iloinen mieli voi luoda selittämätöntä suloutta rumimpaankin ihmismuotoon. Kanerva oli juuri parhaassa, koreimmassa kukoistuksessaan. Mehiläiset, joita erakko oli ruvennut hoitamaan muiden maalaisaskareittensa ohessa, olivat liikkeellä ja lennossa, täyttäen ilman uutteralla surisemisellaan. Kun vanhus astui ulos matalasta mökistään, tulivat molemmat vuohet häntä vastaan ja nuolivat hänen käsiänsä kiittäen heinistä, joita hän toi heille puutarhastaan. "Te ette ainakaan", lausui hän, "te ette ainakaan erota kauneutta tai rumuutta ulkonäössä, eikä se voi teidän tunnettanne hyväntekijää kohtaan muuttaa -- te katselisitte ihanintakin, parhaan mestarin veistämää kuvaa välinpitämättömästi tai peläten, jos se olisi edessänne tämän muodottoman kummituksen sijasta, jonka palvelukseen te olette tottuneet! Milloin minä vielä maailmassa eläessäni sain siellä tämmöistä kiitollisuutta palkinnokseni? Ei -- palvelija, jonka minä lapsuudesta asti olin kasvattanut, irvisteli minulle niin pian kuin hän vain pääsi selkäni taakse; ystävä, jota olin tukenut varoillani ja jonka hyväksi vielä olin tahrannut -- (hän keskeytti äkkiä puheensa vavahtaen) -- hänenkin mielestään mielipuolten seura, kaikenlaiset häpäisevät pakotuskeinot, puute ja kurjuus olivat minulle sopivampia kuin elämä muiden ihmisten keskuudessa. Hubert on ainoa -- ja Hubertkin kerran varmaan jättää minut. Kaikki ovat kuin yhdestä puusta veistetyt, kaikki samaa ilkimysten, itsekkäitten ja kiittämättömien laumaa -- konnia, jotka Jumalaa rukoillessansakin tekevät syntiä! Heidän rukouksensakin on vain ulkokultaisuutta, ja niin kova on heidän sydämensä, että he eivät osaa ilman ulkokultaisuutta edes kiittää Jumalaa hänen lämpimästä päivänpaisteestaan ja ihanasta ilmastaan."

Tästä synkkämielisestä yksinpuhelusta herätti hänet hevosen kavioitten kopina, joka kajahti aitauksen toiselta puolen, ja äänekäs, heleä basso, joka lauleli vilkkaasti ja keveällä sydämellä. Laulu kuului:

"Reipas Hobbie Elliot, reipas Hobbie Elliot, hoi! Reipas Hobbie Elliot, tokko kanssas päästä voi?"