Part 3

Niin tehtiin. Paikalle lähetetty palvelija tapasi kääpiön yhä vielä muuria rakentamassa, mutta ei saanut hänestä irti ainoatakaan sanaa. Renki, jonka pää oli täynnä seudulla vallitsevaa taikauskoa, kyllästyi pian turhaan yritykseensä, kun hänen ei onnistunut saada tuota eriskummallista olentoa vastaamaan kysymyksiin eikä ottamaan vastaan neuvoja. Hän asetti kääpiötä varten tuomansa tavarat kivelle vähän matkan päähän ja jätti ne siihen ihmisvihaajan käytettäviksi.

Kääpiö jatkoi työtänsä päivästä toiseen niin uutterasti, että sitä tuskin saattoi uskoa muuksi kuin yliluonnolliseksi. Päivässä hän näytti usein saavan tehdyksi kahden miehen työn, ja hänen rakennuksensa alkoi tulla pian mökin näköiseksi. Se oli tosin pieni ja vain kivistä ja turpeista tehty sekä ilman savea kokoonpantu, mutta sittenkin, kun sen seinissä oli suunnattoman suuria kiviä, se näytti paljoa vahvemmalta kuin miltä noin ahdas ja kömpelösti kokoonkyhätty maja tavallisesti olisi näyttänyt. Earnscliff, joka yhä piti silmällä hänen töitänsä, lähetti sinne heti, kun älysi, mitä tarvittiin, kuormallisen katokseksi kelpaavia parruja. Hän oli käskenyt jättää ne jonnekin lähelle aikoen seuraavana aamuna lähettää työmiehiä panemaan niitä paikoilleen. Mutta ennen kun tuo aikomus kerkesi tulla täytetyksi, oli kääpiö illalla, koko yön ja aamulla varhain tehnyt työtä niin uutterasti ja taitavasti, että parrut olivat jo melkein paikoillaan. Sen jälkeen hän ensi töikseen leikkasi kaisloja, joista laittoi majaansa ulkokaton, ja senkin työn hän sai valmiiksi erinomaisen nopeasti.

Koska kaikki apu, paitsi se, minkä hän silloin tällöin sai joltakin kulkijalta, näkyi olevan hänelle vastenmielinen, niin heitettiin hänelle vain lähipaikoille hänen hankkeillensa soveliaita aineita ja työaseita, joiden käyttämisessä hän osoitti hyvää taitoa. Hän naulasi kokoon kotansa oven ja ikkunan, hän nikkaroi itselleen kömpelön vuoteen sekä muutamia hyllyjä, ja näkyi lauhtuvan hiukan leppeämmäksi sitä myöten kuin hänen asuntonsa edistyi.

Sitten hän rakensi vahvan kiviaidan ja rupesi kaikin voimin viljelemään maata sen sisäpuolella, kunnes hän osaksi penkomalla ennestään paikalla olevaa multaa, osaksi tuomalla lisää multaa, sai muokatuksi pienen kasvitarhan. Tietysti tämä erakko sai, niinkuin jo sanottiin, silloin tällöin apua matkalaisilta, jotka sattuivat kulkemaan tämän kankaan poikki, sekä myös niiltä monilta, jotka uteliaisuudesta kävivät hänen työtään katsomassa. Aivan mahdotonta olikin tosiaan olla hetkeksi seisahtumatta ja vähän auttamatta, kun näki tämmöisen ihmisolennon, joka ensisilmäyksellä näytti niin kykenemättömältä kovaan työhön ja kuitenkin raatoi niin uupumattoman uutterasti. Ja koska ei kukaan hänen satunnaisista apumiehistään voinut tietää, minkä verran apua kääpiö oli muilta saanut, niin hänen työnsä nopea edistyminen tuntui heidän mielestään hyvin ihmeelliseltä. Tuo luja ja vahva rakennus, jonka niin vaivainen työmies oli niin lyhyessä ajassa saanut valmiiksi sekä kääpiön erinomainen kätevyys ja taitavuus, herätti naapurien mielessä epäluuloja. He väittivät, että, jollei hän ollutkaan mikään haamu -- siitä luulosta oli heidän jo täytynyt luopua, koska hän silminnähtävästi oli lihaa ja luuta aivan kuin muutkin -- niin hän epäilemättä kuitenkin oli likeisessä liitossa näkymättömän maailman kanssa ja oli valinnut itselleen tämän yksinäisen paikan, voidakseen häiritsemättä seurustella henkien kanssa. He väittivät -- käyttäen väitettä ihan toisessa merkityksessä kuin muinoinen filosofi -- ettei hän koskaan ollut vähemmän yksin, kuin juuri yksinään ollessaan. Ja kauempana kankaanlaidalla kohoavilta harjuilta matkamiehet muka olivat usein nähneet toisen henkilön työskentelevän tämän aution paikan asukkaan kanssa, henkilön, joka aina heti katosi, kun joku lähestyi mökkiä. Samanlaisen henkilön nähtiin myös toisinaan istuvan hänen vieressään mökin kynnyksellä tai kävelevän hänen rinnallaan kankaalla, tai kantavan hänen kanssaan vettä lähteestä. Earnscliff selitti, että tämä henkilö oli kääpiön varjo.

"Piru se on eikä varjo", vastasi Hobbie Elliot, joka oli ylen kiivas yleisen mielipiteen puolustaja. "Hän on siksi likeisessä liitossa 'Sen vanhan'[7] kanssa, ettei hänellä voi olla varjoa. Paitsi sitä", lisäsi hän, tuoden esiin vähän järkevämmän syyn, "kukapa on koskaan nähnyt varjoa ihmisen ja auringon välillä? Ja tämä olento, olkoon se mikä hyvänsä, on paljon pitempi ja kapeampi kääpiötä, ja sen on nähty pujahtavan tämän ja auringon väliin useamminkin kuin kerran tai kahdesti."

Nämä epäilykset, jotka jossakin toisessa osassa Skotlantia olisivat voineet tuottaa noidaksi epäillylle henkilölle hiukan kiusallisia tiedusteluja, aiheuttivat täällä vain sen, että häntä kohdeltiin pelolla ja kunnioituksella. Erakkoa vain huvitti kunnioittava arkuus, jonka vallassa ohikulkija lähestyi hänen asuntoaan, tuo ällistelevä kummastus, jota osoittaen tämä katseli häntä ja hänen tavaroitaan, sekä kiireiset askeleet, joita ottaen hän korjasi luunsa päästäkseen peloittavan paikan ohitse. Ainoastaan kaikkein rohkeimmat seisahtuivat ja uteliaisuuttansa tyydyttääkseen pikaisesti tarkastelivat hänen kotinsa seiniä sekä hänen kasvitarhaansa pyytäen sitten kohteliaasti anteeksi, mihin erakko joskus armollisesti vastasi jollakin sanalla tai päännyökkäyksellä. Earnscliff kulki usein sitä tietä, tiedustellen melkein aina, miten majan yksinäinen asukas voi. Tämä näytti nyt saaneen asuntonsa elinajakseen kuntoon.

Mahdotonta oli saada häntä puhumaan omista asioistaan. Hän ei myöskään ruvennut pitemmälti juttelemaan eikä kuuntelemaan toisen puhetta muistakaan asioista, vaikka hänen raivoisa ihmisvihansa näyttikin suuresti lauhtuneen. Ainakin ne hulluuden puuskat, jotka hänessä ilmenivät, sattuivat nyt harvemmin. Kaikista taivutteluista huolimatta ei häntä voitu saada vastaanottamaan muuta kuin kaikkein välttämättömimmät tavarat, vaikka Earnscliff armeliaisuudesta, ja hänen taikauskoisemmat naapurinsa muista syistä monesti tarjosivatkin hänelle enemmän. Jälkimmäisille hän antoi vastalahjana neuvojansa, kun he vähitellen alkoivat tulla hänen luokseen tiedustelemaan, miten voisivat parantaa karjansa ja omat tautinsa. Usein he saivat häneltä myös lääkkeitä, ja hänellä näkyi olevan, paitsi omasta maasta saatuja, myös ulkomaisiakin lääkekasveja. Näille avunpyytäjille hän sanoi olevansa nimeltään Elshender erakko. Mutta kansan kesken hän sai liikanimekseen "Viisas Elshie" taikka "Mucklestane-Moorin älykäs vanhus." Muutamat eivät rajoittaneet kyselyjänsä vain ruumiin vaivoihin, vaan pyysivät neuvoa muissakin asioissa. Hän vastasi aina oraakkelin kaltaisella älykkyydellä, joka suuresti vahvisti sitä luuloa, että hänellä muka oli yliluonnollinen taito. Neuvonpyytäjät jättivät tavallisesti jonkin lahjan jollekin kivelle, vähän matkan päähän kääpiön asunnosta. Mutta jos se oli rahaa tai jotain muuta tavaraa, jota hän ei tahtonut ottaa vastaan, niin hän viskasi sen pois tai jätti paikoilleen kajoamatta siihen. Käytökseltään hän oli aina tyly ja epäkohtelias. Sanoja hän tuhlasi juuri sen verran kuin hänen sanottavansa selittäminen lyhimmällä mahdollisella tavalla vaati. Ja hän vältti kaikkea puhetta, mikä hiukankin olisi poikennut puheena olevasta asiasta. Kun hänen puutarhassaan talven kuluttua alkoi kasvaa vihanneksia ja kaaliksia, niin hän ei juuri ensinkään puuttunut mihinkään muihin ravintoaineisiin. Kuitenkin hän otti vastaan pari Earnscliffin lahjoittamaa vuohta, jotka hakivat ruokansa kankaalta ja antoivat hänelle maitoa.

Nähtyään ettei tätä hänen lahjaansa ollut hyljätty kävi Earnscliff pian sen jälkeen erakkoa tervehtimässä. Ukko istui lähellä kasvitarhansa porttia, leveällä, litteällä kivellä, joka oli hänen tavallisena tietäjänistuimenaan, milloin hän oli halukas ottamaan vastaan sairaita tai muita neuvonpyytäjiä. Kotinsa ja puutarhansakin hän sulki kaikilta sisäänpyrkiviltä ihmisiltä yhtä tarkasti kuin Otaheiten saaren asukkaat pyhän morainsa -- nähtävästi hänen mielestänsä olisi ihmisolento jalallaan saastuttanut ne paikat. Hänen sulkeuduttuaan asumukseensa eivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset voineet taivuttaa häntä näyttäytymään tai päästämään ketään puheillensa, oli pyrkijä kuka hyvänsä.

Earnscliff oli käynyt kalassa vähän matkan päässä olevalla pikku joella. Hänellä oli onki kädessä ja taimenilla täytetty vasu selässä. Hän istahti toiselle kivelle, melkein vastapäätä kääpiötä. Tämä oli jo tottunut näkemään hänet, eikä pitänyt hänestä sen enempää lukua, kuin että kohotti rumaa, muodotonta päätään tuijottaen tulijaan, ja antoi sen sitten taas vaipua alas rinnalleen ikäänkuin olisi ollut syvissä mietteissä. Earnscliff katsahti ympärilleen ja näki, että erakko oli entisten lisäksi rakentanut katoksen vuohia varten.

"Sinä teet kovasti työtä, Elshie", virkkoi Earnscliff yrittäen saada tuon eriskummallisen olennon puhumaan.

"Työ", vastasi kääpiö, "on pienin paha ihmisten kurjassa elämässä. Parempi on tehdä työtä niinkuin minä, kuin huvitella teidän tavallanne."

"En voi kieltää, että meidän tavalliset huvituksemme täällä maalla ovat varsin armottomia, Elshie, mutta kuiten..."

"Mutta kuitenkin", keskeytti hänet kääpiö, "ne ovat parempia kuin teidän tavalliset toimenne: parempi on harjoittaa joutavaa, ajattelematonta armottomuutta mykkiä kaloja kuin lähimmäisiä kohtaan! Vaan miksi minä näin puhun? Miksi ei saisi koko tuo ihmiskarja puskea ja pistää ja pureksia toinen toistaan, kunnes ne olisivat sukupuuttoon hävitetyt. Jäljelle jäisi yksi ainoa suunnaton, runsaasta ravinnostaan pöhöttynyt Behemot, joka sitten, imettyään ja kaluttuaan kaikkien muiden luut putipuhtaiksi, saisi saaliin loputtua ulvoa päiväkaudet ruoan puutteessa ja viimein tuuma tuumalta nääntyä nälkään -- sepä juuri olisi sille sukukunnalle sopiva loppu!"

"Sinun tekosi ovat parempia, Elshie, kuin sinun sanasi", virkkoi Earnscliff, "sinä jatkat työlläsi saman sukukunnan elämää, jota sinä ihmisvihassasi kiroat."

"Niin teen, mutta miksi? -- Kuule! Sinä olet niitä, joita minä vähimmällä inholla katselen, sentähden en välitä, vaikka säälien sinun silmitöntä mielettömyyttäsi tuhlaankin vastoin tapaani muutamia sanoja. Vaikka en voikaan nostattaa tauteja ihmisiin enkä ruttoa karjaan, niin enkö pääse sittenkin tarkoitukseni perille, kun jatkan niiden elämää, jotka yhtä suurella voimalla kykenevät saamaan aikaan turmiota? -- Jos Bowerin Alice olisi talvella kuollut, niin olisiko nuori Ruthwin saanut surmansa keväällä sentähden, että hän rakasti tyttöä? Ja kenen mieleen olisi edes johtunut sulkea karjansa aitaukseen, kun Westburnflatin tornin Ruskea Rosvo muka makasi kuolinvuoteellaan? -- Minun rohtojeni, minun taitoni voimasta hän parani jälleen. Ja kukapa nyt taas uskaltaisi jättää laumaansa vartijatta laitumelle tai käydä levolle päästämättä verikoiraansa kahleista?"

"Kyllä myönnän", vastasi Earnscliff, "ettet juuri tehnyt hyvää ihmiskunnalle parantaessasi rosvon. Mutta autoitpa kuitenkin sen sijaan viime talvena minun ystäväni Hobbien, rehellisen Heugh-footin Hobbien, kuumetaudista, johon hän olisi saattanut kuolla."

"Näin ajattelevat tomun lapset tietämättömyydessään", virkkoi kääpiö viekkaasti hymyillen, "ja näin he puhuvat mielettömyydessään. Sano, oletko huomannut, kuinka kesytetty metsäkissanpoika on lystikäs, leikkisä ja siivo. -- Mutta annapas sen vain päästä metsänlintujesi, lampaittesi, kanojesi saapuville, niin sen synnynnäinen verenhimo puhkeaa kohta ilmi. Se kaappaa ne kynsiinsä, raatelee, surmaa ja hotkaisee ahneesti suuhunsa."

"Semmoinen on sen eläimen luonne", vastasi Earnscliff, "mutta mitä se Hobbieen koskee?"

"Se on hänen vertauskuvansa", sanoi erakko. "Hän on tätä nykyä rauhallinen ja kesy, koska hänellä ei ole tilaisuutta näyttää synnynnäistä taipumustaan. Mutta annapas sotatorven kajahtaa, annapas tuon verikoiranpennun saada sieraimiinsa verenhajua, niin hän on raivostuva yhtä julmaksi kuin hurjin hänen rajalais-esivanhemmistaan, joka on sytyttänyt tuleen jonkun turvattoman talonpojan mökin. -- Voitko kieltää, että hän nytkin usein yllyttää sinua kostamaan verellä sen pahan, joka sinulle lapsena tehtiin?" -- Earnscliff säpsähti, mutta erakko ei ollut huomaavinaan hänen hämmästystään ja jatkoi: "Ja sotatorvi kajahtaa, ja verikoiranpentu saa nuolla verta. Silloin minä nauran ja sanon: 'Kas, juuri tätä varten olen sinun henkesi säilyttänyt!'" Hetken vaiti oltuaan hän taas jatkoi: "Tämmöistä minun parantamiseni on -- sen tarkoituksena on pitää yllä yleistä kurjuutta -- sen kautta koetan minäkin täällä erämaassa näytellä osaani yhteisessä murhenäytelmässä. Jos sinä sairastuisit ja olisit vuoteen omana, niin ehkä minä säälistä lähettäisin sinulle myrkkypullon."

"Kiitoksia paljon, Elshie, minä tulen varmaan pyytämään sinulta lääkärin neuvoa, koska minulla on näin lohduttava toivo avun saamisesta."

"Älä imartele itseäsi liiaksi sillä toivolla, että minä todella voisin antaa vallan tuolle sydämen heikkoudelle, säälille", sanoi erakko. "Miksi minä tempaisin semmoisen hupsun kuin sinut, joka olet kuin vartavasten luotu kokemaan elämän kurjuutta, siitä onnettomuudesta, johon omat hourailemisesi ja maailman ilkeys sinut kerran saattavat? Miksi rupeaisin sääliväiseksi intiaaniksi ja musertaisin sotakirveelläni vangin aivot mäsäksi? Näin pilaisin kerrassaan heimokunnaltani toivotun kolmipäiväisen huvituksen juuri kun kekäleet ovat ilmitulessa, nipistimet tulikuumina, kattilat kiehuvina ja puukot hiottuina -- juuri kun uhri on kärvennettävä, raadeltava ja kypsennettävä?"

"Sinä tuot minun silmieni eteen hirvittävän kuvan elämästä, Elshie; mutta minun rohkeuttani se ei kuitenkaan voi masentaa", vastasi Earnscliff. "Me olemme luodut tänne maan päälle, toisaalta tosin kärsimään ja näkemään vaivoja, mutta toisaalta myös tekemään työtä ja nauttimaan iloa. Työssä kuluneen päivän perästä seuraa ilta lepoineen. Kärsivällisyyttä kysyvä vaivakin tuntuu helpommalta, kun ihmisellä on se lohduttava tieto, että hän on täyttänyt velvollisuutensa."

"Minä halveksin tuota orjallista, eläimellistä oppia", huudahti kääpiö, silmät hulluuden tulta hehkuen, "minä halveksin oppia, joka ei sovi muille kuin katoaville luontokappaleille, mutta en viitsi enää turhaan kuluttaa sanojani sinun kanssasi."

Hän nousi kiireesti, mutta, ennen kun hän kätkeytyi mökkiinsä, lisäsi hän vielä kiihkeän innokkaasti: "Mutta ettet suinkaan luulisi, että minun muka hyvät tekoni saisivat alkunsa tuosta typerästä, orjamaisesta tunteesta, jota sanotaan rakkaudeksi lähimmäisiämme kohtaan, niin tiedä, että jos olisi olemassa ihminen, joka olisi tehnyt tyhjäksi minun sieluni kalleimman toivon -- joka olisi reväissyt minun sydämeni kappaleiksi ja kärventänyt minun aivoni hehkuviksi kuin tulivuori -- ja jos sen miehen onni ja henki olisivat niin kokonaan minun käsissäni kuin tämä heikko savi (hän tempaisi käteensä lähellä olevan saviastian), niin minä en rikkoisi häntä pirstaleiksi tällä tavalla" (hän nakkasi astian vimmoissaan seinää vasten). -- "En!" hän jatkoi tyynemmin mutta äärimmäisen katkerasti, "minä hemmottelisin häntä rikkaudella ja vallalla, niin että hänen häijyt himonsa vielä kiihtyisivät ja jotta hänellä olisi voimaa täyttää ilkeät aikeensa; häneltä ei saisi puuttua mitään synnin ja pahuuden välikappaletta; hän saisi olla keskustana pyörteessä, joka rauhaa ja lepoa tuntematta kiehuisi lakkaamattomalla vimmalla vetäen meren pohjaan jokaisen laivan, mikä sen piiriä lähenisi! -- Hän saisi olla maanjäristyksenä, jolla olisi voimaa myllertää koko se maa, missä hän eläisi, ja saattaa kaikki sen asukkaat vihamielisiksi toisilleen, kurjiksi hylyiksi, semmoisiksi -- kuin minä!"

Nämä viimeiset sanat sanottuaan karkasi onneton olento asumukseensa, viskasi vimmatulla vauhdilla oven kiinni ja veti kiireesti kaksi salpaa eteen, toisen perästä toisen, ikäänkuin sulkeakseen ulos kaikki tuohon vihattuun sukukuntaan kuuluvat ihmiset, jotka olivat syösseet hänen sielunsa kurjuuteen. Earnscliff läksi pois kankaalta sydän täynnä vaihtelevia säälin ja kauhun tunteita. Hän mietiskeli, mikä outo ja synkkä syy oli mahtanut saattaa näin kurjaan mielentilaan miehen, joka puheesta päättäen oli varmaan säädyltään ja kasvatukseltaan paljoa etevämpi tavallisia ihmisiä. Häntä myös kummastutti, kuinka tämä vasta näin lyhyen ajan seudulla ollut ja aivan itsekseen elänyt mies oli voinut saada niin tarkkoja tietoja asukkaiden luonteesta sekä yksityisistä asioistakin.

"Eipä ole ihme", virkkoi hän itsekseen, "vaikka kansa luulee, että tämä näin laajatietoinen, tällä tavalla elävä, ulkomuodoltaan niin inhottava ja ihmisiä niin katkerasti vihaava ja onneton mies olisi liitossa ihmiskunnan perivihollisen kanssa!"

IV LUKU

Myös kolkoin kalliokin kankaall' autiolla, Vaikk' oiskin kuiva, tuntee voiman keväisen; Ens' kaste, ensi päivän paiste saattaa sen Jäkälä-, sammal-peitteen eloon virkoomaan. Näin sydän, vaikk' jo suuttui iloon maalliseen, Naiskyyneleestä sulaa, hymyst' ihastuu.

_Beaumont_.

Kun ilma kevään tullen muuttui lauhkeammaksi, nähtiin erakon istuvan useammin leveällä paadella talonsa edustalla. Eräänä päivänä hänen istuessaan siinä sydänpäivän aikaan, tulla tuiskahti joukko herroja ja herrasnaisia ratsain ja lukuisa palvelijaparvi perässä kankaan poikki jonkin matkan päässä hänen asunnostaan. Koirat, haukat ja talutettavina olevat varahevoset kartuttivat joukon vieläkin suuremmaksi, ja ilmassa kajahteli vähän väliä metsästäjien hoilotuksia sekä torvien toitotuksia. Nähdessään tämän iloisen seurueen erakko aikoi vetäytyä mökkiinsä, mutta ennenkun hän vielä sai tämän aikomuksensa toimeen, lähestyi palvelijoineen kolme nuorta neitosta, jotka olivat eronneet muusta seurasta ja tehneet kierroksen saadakseen uteliaisuutensa tyydytykseksi nähdä Mucklestane-Moorin älykkään vanhuksen. Eräs heistä kiljaisi ja peitti silmänsä käsillään nähdessään tuon tavattoman julmannäköisen olennon. Toinen kysyi, väkinäisesti nauruun tyrskähtäen ja koettaen siten salata pelkonsa, osaisiko erakko povata? Kolmas, jolla oli jaloin ratsu ja komeimmat vaatteet ja joka oli verrattomasti kaunein kaikista kolmesta, astui likemmäksi ja yritti peittää kumppaniensa epäkohteliaisuutta.

"Me olemme eksyneet oikealta tieltä, joka vie näiden rämeiden läpi", sanoi nuori neito, "ja seuramme on kulkenut edelleen ilman meitä. Samassa me näimme sinut, arvoisa vanhus, mökkisi edustalla ja poikkesimme tänne kysymään..."

"Vaiti!" keskeytti hänet kääpiö. "Olet nuori ja kuitenkin jo niin viekas! Te tahdoitte tänne tullessanne -- sen sinä tiedät -- riemuita omasta nuoruudestanne, kauneudestanne ja rikkaudestanne, vertailemalla sitä minun vanhuuteeni, rumuuteeni ja köyhyyteeni. Se onkin teko, joka sopii hyvin teidän isänne tyttärelle -- mutta, voi kuinka sopimatonta se on sille, jonka teidän äitinne on kantanut!"

"Olivatko sitten minun vanhempani sinulle tuttuja ja tunnetko minut?"

"Kyllä tunnen sinut. Tämä on ensi kerta, jolloin olet valveilla ollessani sattunut silmieni eteen, mutta minä olen nähnyt sinut unissani."

"Unissasiko?"

"Niin, Isabella Vere. Mitä minulla olisi tekemistä sinun tai omaistesi kanssa valveilla ollessani?"

"Valveilla ollessasi", pisti toinen neiti Veren kumppaneista väliin pilkallisella vakavuudella, "on sinulla tietysti vain viisaita ajatuksia mielessäsi. Hullutukset eivät pälkähdä päähäsi muulloin kuin nukkuessasi."

"Sinun mieltäsi", tiuskasi kääpiö kiivaammin kuin mitä viisaan ja erakon oikeastaan olisi sopinut, "hullutukset hallitsevat aina rajattomasti, olitpa nukuksissa tai valveilla."

"Jumala varjelkoon!" sanoi neito. "Tuo mies on varmasti profeetta!"

"Yhtä epäilemättä", jatkoi erakko, "kuin sinä olet nainen. Nainenko! -- olisipa minun pitänyt sanoa: herrasnainen -- sivistynyt herrasnainen. Sinä käskit minua povaamaan itsellesi -- se on kyllä helppoa. Koko elämäsi, niin pitkältä kuin sinulla ikää riittää, olet lakkaamatta ajava takaa arvottomia mielettömyyksiä. Jos ne saatkin kiinni, viskaat ne kuitenkin vähitellen jälleen pois. Tuon takaa-ajon sinä aloitit jo lapsen horjuvin jaloin ja sinä olet jatkava sitä vielä vanhana kainalosauvojen varassa. Lelut ja leikit lapsuudessa -- rakkaus hullutuksineen nuoruudessa -- valttiässät ja herttakuninkaat vanhuudessa -- niitä kaikkia olet ajava takaa, toista toisensa perästä. Kukkasia ja perhosia keväällä -- perhosia ja takiaisenhöytyviä kesällä -- lakastuneita lehtiä syksyllä ja talvella -- kaikkia näitä sinä ajat takaa, saat kiinni ja heität taas pois. Astu syrjemmäksi; sinun kohtalosi on ennustettu."

"Olenpa kuitenkin saava _kaikki kiinni_", vastasi nauraen kaunotar, joka oli neiti Veren serkku; "onpa sitä sentään siinäkin, Nancy." Näin sanoen hän kääntyi aran neidon puoleen, joka ensiksi oli kääpiötä lähestynyt. "Etkös sinä nyt vuorostasi tiedustele kohtaloasi?"

"En millään muotoa!" sanoi tämä peräytyen. "Minä olen saanut tarpeeksi siitä, mitä sinusta kuulin."

"Hyvä on", virkkoi neiti Ilderton tarjoten kääpiölle rahaa, "minä tahdon sitten maksaa ennustuksestani ikäänkuin oraakkeli olisi sen lausunut kuninkaan tyttärelle."

"Totuutta", vastasi ennustaja, "ei osteta eikä myydä..." Näin sanoen hän yrmein ylenkatsein työnsi pois rahat, joita hänelle tarjottiin.

"Hyvä on", sanoi neiti. "Minä voin itsekin, Elshender vanhukseni, pitää ne matkarahoina tuolla takaa-ajomatkallani."

"Kyllä tuletkin niitä tarvitsemaan", vastasi tyly totuuden puhuja. "Rahatta onnistuu pyynti harvalle ja vielä harvemmin häntä pyydetään. Seis!" huusi hän neiti Verelle, kun neidit alkoivat lähteä. "Sinulle on minulla vielä sanottavaa. Sinulla on sitä, mitä kumppanisikin tahtoisivat omistaa tai ainakin he toivovat ihmisten ajattelevan että he sitä omistavat -- kauneutta, rikkautta, korkean syntyperän, hyviä luonnonlahjoja."

"Salli minun seurata kumppaneitani, vanhus; minä välitän yhtä vähän imarteluista kuin povaamisista."

"Malta", jatkoi kääpiö tarttuen hevosen suitsiin. "Minä en olekaan mikään povaaja, en myöskään imartelija. Kaikilla näillä eduilla, joka ainoalla, on vastaavat paheensa -- toivoton rakkaus, särkynyt sydän, luostarin synkeä elämä taikka inhoittava avioliitto. En edes minä, joka vihaan koko ihmiskuntaa, voisi toivottaa sinulle enempää kurjuutta, niin täynnä sitä on sinun elämäsi polku."

"Ja jos niin onkin, arvoisa vanhus, niin salli minun nauttia lohdutusta vastaisten vastoinkäymisten varalta niin kauan kun minulle vielä onnen päivä paistaa. Sinä olet vanha, sinä olet köyhä; sinun asuntosi on niin kaukana, ettet voisi saada mitään apua, jos tulisit sairaaksi taikka muuten joutuisit puutteeseen. Sinun elämäntapasi herättää monella tavalla oppimattoman rahvaan epäluuloa, joka kovinkin helposti voi puhjeta väkivallaksi. Suo minulle se ilo, että saisin tehdä edes yhden ihmisen olon hauskemmaksi! Suostu ottamaan minulta sitä apua, mitä minä voin tarjota. Tee se minun tähteni, jollet tahdokaan itsesi tähden, jotta sinun ennustamiesi onnettomuuksien tullessa minua ei vielä lisäksi painaisi se tuskallinen ajatus, että onneni päivät ovat kuluneet aivan turhaan!"

Vanhus vastasi sortuneella äänellä, puhuen pikemmin itsekseen kuin nuorelle neidolle:

"Niin, sillä tavalla juuri sinun piti ajatella -- sillä tavalla juuri sinun piti puhua -- jos ihmisen puheet ja mielipiteet voisivat pitää yhtä! Mutta sitä ne eivät tee -- ne eivät tee! Oi! ne eivät voi! -- Mutta kuitenkin -- odota vielä hetkinen -- älä liikahda paikaltasi ennen kun tulen takaisin."

Hän meni pieneen puutarhaansa ja toi sieltä puoleksi puhjenneen ruusun.