Part 3
"Hiljaa, nuori ystäväni!" vastasi Tricamp matalalla äänellä. "Olkaa varma siitä, että on olemassa rikostoveri." Sitten hän kääntyi taas Christianen puoleen: "Sanokaahan, kullannupukkani, eikös se olekin teidän työtänne?"
"Oh!" huudahti Christiane ja nousi istualleen sängyssä, "tappakaa minut, jos tahdotte, mutta älkää sanoko tuota uudelleen!"
Hyökkäys tuli niin äkkiä, että herra Tricamp peräytyi askeleen taaksepäin.
"Olkaa hyvä ja jättäkää meidät yksin tytön kanssa", sanoi Balthazar hänelle; "näettehän, että läsnäolonne hermostuttaa häntä, ja meidän on helpompi kuin teidän tulla hänen kanssansa toimeen."
Herra Tricamp kumarsi.
"Kuten haluatte", sanoi hän. "Mikä piintynyt penikka!"
Ja hän meni ulos.
VII. YKSIN.
Cornelius sulki kiivaasti oven hänen poistuttuaan, ja molemmat nuoret miehet menivät hiljaa Christianen luokse, joka istui vuoteellaan, tuijottaen eteensä kuivin silmin, vilunväristysten puistattaessa hänen ruumistaan.
"Kuule, Christiane, rakas lapseni", sanoi Balthazar ja koetti tarttua hänen kokoonpuristettuun käteensä, "nyt me olemme yksin, vain ystäviä on ympärilläsi... Sano nyt meille kaikki!"
"Minä en tahdo jäädä tänne", sanoi Christiane kuivalla, käheällä äänellä, "minä tahdon pois... antakaa minun mennä!"
Cornelius pakotti hänet lempeästi takaisin istumaan.
"Te ette voi jättää meitä, Christiane", sanoi hän, "ette voi, ennenkuin olette vastannut meille."
"Sano meille totuus, Christiane", jatkoi Balthazar, "sano meille koko totuus, lapseni... Kukaan ei tee sinulle mitään... sen vannon kunniani kautta... Minä annan sinulle anteeksi, eikä kukaan saa tietää siitä mitään... minä vannon sen sinulle Christiane... Jumalan edessä: Etkö kuule minua?"
"Kuulen", vastasi Christiane, joka ei ollut kuullut sanaakaan. "Oh, minä en voi itkeä enää! Jospa minä vain voisin itkeä!... Tehkää jotakin saadaksenne minut itkemään!"
Cornelius katsoi levottomasti ystäväänsä. Hän tarttui nuoren tytön kuumeisiin käsiin, pusersi niitä hiljaa ja sanoi hellästi:
"Christiane, pieni ystäväni, armeliaisuutta on kaikille, ja me pidämme teistä liian paljon, ollaksemme tuntematta myötätuntoa teitä kohtaan! Koetelkaa kuunnella minua! Ettekö tunne minua?"
"Tunnen", sanoi Christiane ja katsoi häntä.
Ja hänen silmänsä kostuivat.
"Christiane, minä rakastan teitä, te tiedätte sen ... minä rakastan teitä täydestä sydämestäni!"
"Oh!" huudahti nuori tyttö aivan liikutettuna ja purskahti itkuun. "Ja te sanotte, että minä olen varastanut!"
"Ei, tuhat kertaa ei!" vastasi Cornelius vilkkaasti. "Ei, sitä en sano... sitä en usko! Mutta näettehän, rakas lapseni, että teidän täytyy auttaa minua todistamaan viattomuutenne, löytämään rikollinen, ja senvuoksi teidän pitää olla avomielinen ja sanoa minulle kaikki... kaikki!"
"Te olette hyvä, te!" vastasi Christiane itkien. "Teidän käy sääli minua, ettekä te usko, mitä muut sanovat! Puolustakaa minua! Ettekö ymmärrä, kuinka tyhmää tuo heidän puheensa varkaudesta on? Kuinka voi kukaan uskoa, että minä tahtoisin varastaa täältä! Tämä talo on minun elämäni. Näissä seinissä ei ole ainoatakaan kiveä, jota en rakasta!" jatkoi hän yhä kiihottuneempana ja löi käsillään seinään. "Varastaako kukaan omaa elämäänsä, omaa vertansa? Ja ajatelkaa, ettei rakas äiti ole täällä. (Sitä nimitystä hän käytti rouva Van der Lysistä.) Oi, jos hän olisi ollut täällä, olisi hän kyllä saanut vaikenemaan puheenne varkaudesta. Mutta nyt olen yksin, niinkö? Minua syytetään siksi, että olen mustalainen... siksi, että varastin pienenä... Ja minua sanotaan _varkaaksi! ... varkaaksi!_... varkaaksi! Minua sanotaan _varkaaksi_!!"
Hän vaipui jälleen itkien vuoteelleen.
Balthazar ei kestänyt kauempaa. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen, ja sanoi nöyrimmällä, rukoilevimmalla äänellään, aivan kuin hän olisi itse ollut syyllinen:
"Christiane, pieni siskoni, tyttöni, lapseni, katso minuun. Sinä näet, että olen tässä polvillani! Anna anteeksi kaikki paha, mitä olen sinulle tehnyt. Ei kukaan saa sanoa siitä enää mitään, se on lopussa. Kuuletko? Mutta kun kerran pidät minusta, niin et kai tahdo onnettomuuttani... et kai tahdo tuskalla ja murheella palkita niitä hyviätöitä, jotka tässä talossa ovat tulleet osaksesi? Jos tiedät, missä minun pieni medaljongini on, niin rukoilen sinua: sano se minulle... Minä en kysy, missä se on, kuuletko!... Minä en tahdo tietää sitä... se on minulle yhdentekevää... Mutta jos tiedät sen, niin... pyydän sinua äitini tähden auttamaan minua, että löydän sen... vain sen. Koko elämäni riippuu pienestä medaljongista, ja joka on sen varastanut, on varastanut koko minun onneni. Anna minulle takaisin medaljongini... etkö tahdo tehdä sitä, sano!... etkö tahdo antaa sitä minulle takaisin?"
"Ohi" huudahti Christiane epätoivoissaan, "vaikkapa se olisi verenä suonissani, niin olisitte jo saanut sen!"
"Christiane!"
"Mutta minulla ei sitä ole!... minulla ei ole sitä!" sanoi hän ja väänteli käsiään.
Balthazar hypähti seisomaan aivan epätoivoisena.
"Onneton lapsi!" huudahti hän.
Cornelius pidätti häntä, ja Christiane painoi molemmat kätensä otsaansa vasten.
"Oh", sanoi hän nauraen, "kun olen menettänyt järkeni... niin on kaikki kai lopussa, eikö niin?"
Hän vaipui uupuneena kokoon ja kätki kasvonsa, niinkuin olisi hän päättänyt olla mitään sanomatta.
VIII. GUDULEN TODISTUS.
Cornelius veti Balthazarin mukanaan pois huoneesta ja huomasi ystävänsä horjuvan kuin pyörtymyskohtauksen vallassa. Salissa he tapasivat herra Tricampin, joka ei ollut antanut ajan turhaan kulua. Hän oli tuottanut luoksensa Gudulen, joka puolikuurona ja vastikään heränneenä ei ymmärtänyt lainkaan mitä oli tekeillä ja joka kyynelsilmin ja ääneensä vaikeroiden vastasi hänen kysymyksiinsä.
"No, no", sanoi herra Tricamp, "rauhoittukaa!"
"Herra Jumala, minun hyvä isäntäni!" huudahti Gudule huomatessaan Balthazarin. "Mistä on kysymys? Minut herätettiin niin äkkiarvaamatta! Oh, Herra Jumala, mitä he minusta tahtovat?"
"Rauhoitu, rakas Gudule", vastasi Balthazar. "Sinua ei epäillä mistään... Mutta täällä on tehty varkaus, ja me etsimme varasta."
"Varkaus?"
"Niin."
"Oh, Herra Jumala!" toisti vanha, epätoivoinen palvelijatar, "Mutta sellaistahan ei ole koskaan ennen tapahtunut! Ja minä kun olen ollut tässä talossa kolmekymmentä vuotta, enkä usko, että koskaan on kadonnut nuppineulaakaan! Oh! Herra Jumala! Herrajumala! Ajatella, että jotakin sellaista piti tapahtua minun eläessäni!"
"No, no, rauhoittukaa nyt", sanoi herra Tricamp uudelleen. "Ja vastatkaa minulle vaikeroimatta tuolla tavoin, hyvä muori!"
"Puhukaa hiukan kovemmalla äänellä", sanoi Balthazar. "Hän on kuuro, kuten tiedätte."
"Me tahdomme tietää", sanoi herra Tricamp ääntään korottaen, "olitteko te kotona kun varkaus tapahtui?"
"Mutta minähän en ole ollut ovesta ulkona."
"Ettekö ollenkaan?"
"En, sillä minä tunsin ilmassa rajusään tulon, ja sellaisina päivinä on niin merkillinen tunne jaloissani. Vanhuuden raihnaisuutta, tietysti!"
"Sinä kai istuit huoneessasi?" kysyi Balthazar.
"Ei, koko iltapäivän minä olen istunut ja neulonut salissa, uunin edessä."
"Etkä ole ollut edes keittiössä?"
"En."
"Näettekö hyvin?" kysyi Tricamp.
"Mitä herra sanoi?"
"Minä kysyn", toisti Tricamp, "onko teillä hyvät silmät?"
"On, on kyllä. Mutta pahemmin on korvien laita. Minä kuulen hiukan huonosti. Mutta silmät ovat vielä hyvät ja muisti myöskin."
"Vai niin, teillä on hyvä muisti! No, ehkä sitten voitte sanoa, ketä täällä on ollut iltapäivällä?"
"Kirjeenkantaja, ja sitten eräs naapuri, joka halusi lainata leipäkaulia... ja sitten Petersen, jolla oli jotakin asiaa Christianelle."
"Ah!... Kuka tuo Petersen on?"
"Se on muuan naapuri, eräs yövahti. Herra tuntee hänet kyllä."
"Niin", sanoi Balthazar Tricampille, "se on muuan mies-parka, joka menetti vaimonsa viime kuussa. Molemmat hänen lapsensa sairastavat. Hän on kelpo mies, ja me autamme häntä yhdellä ja toisella."
"Ja oliko tuo Petersen täällä sisällä?" jatkoi herra Tricamp.
"Ei", vastasi Gudule, "hän puhui Christianen kanssa vain ikkunasta."
"Mitä hän sanoi?"
"Sitä minä en kuullut."
"Ja eikö täällä senjälkeen ollut ketään?"
Kysymys oli toistettava ennenkuin Gudule kuuli sen ja vastasi: "Ei, ei ketään."
"Ja missä Christiane oli teidän istuessanne neulomassa?" kysyi Tricamp.
"Hän kulki puuhaillen kuten tavallisesti, tuo rakas lapsi. Hän hoiti keittiötä minun puolestani, sillä minä en siihen kyennyt. Hän on niin avulias."
"Mutta ei kai hän ollut keittiössä koko aikaa?"
"Ei. Kun tuli hämärä, niin hän meni huoneeseensa."
"Vai niin, hän meni huoneeseensa!"
"Niin, pukeutumaan illaksi."
"Ja... viipyikö hän kauan huoneessaan?"
"Tunnin."
"Tunninko?"
"Niin, runsaan tunnin."
"Ettekä te kuullut mitään erityistä sillä aikaa?"
"Mitä herra sanoi?"
"Minä kysyn, kuulitteko mitään kolinaa... esimerkiksi koputuksia, lyöntejä?"
"En."
"Hän on kuuro", sanoi herra Tricamp molemmille nuorille miehille. Sitten hän kumartui Gudulen puoleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Ja ukkonen oli kai jo alkanut jyristä, vai kuinka?"
"Oh, ukkosen minä kyllä kuulin!"
"Hän on sekottanut toisiinsa molemmat äänet", mutisi Tricamp itsekseen. Sitten hän lisäsi ääneen:
"Mitä senjälkeen tapahtui?"
"Niin, tuli aivan pimeä, ja raju-ilma alkoi, eikä isäntää kuulunut kotiin. Minä pelästyin kovasti ja laskeuduin polvilleni ja luin rukouksiani... ja silloin tuli Christiane huoneestaan, aivan kalpeana kasvoiltaan ja vapisten... ja samassa silmänräpäyksessä räsähti ukkonen oikein kamalasti!"
"Ahaa", sanoi Tricamp huvitettuna, "te huomasitte, että hän oli kalpea ja vapisi?"
"Aivan niinkuin minäkin! Huomasin toki! Rajuilma oikein lamautti meidät. Minä en voinut silloin nousta... ja juuri samassa alkoi isäntä koputtaa, ja Christiane avasi oven. Ja nyt minä olen sanonut kaikki mitä tiedän. Se on niin totta kuin että minä olen rehellinen, kristitty nainen!"
"Mutta älähän itke, rakas Gudule", toisti Balthazar, "eihän kukaan sinua syytä!"
"Ketä sitten syytetään? Ketä? Ketä? — Pyhä neitsyt!" huudahti hän, äkkinäisen ajatuksen valtaamana. "Ei suinkaan Christianea?"
Kukaan ei vastannut.
"Ah!" jatkoi Gudule. "Te ette vastaa! Oi, herra Balthazar, se ei ole mahdollista!"
"Rakas Gudule!"
"Christianea, herra Balthazar!" toisti vanhus kuulematta häntä. "Lasta, jonka hyvä Jumala on meille lähettänyt!"
"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Tricamp. "Kun kerran te ette ole..."
"Toivoisin mieluummin, että minä se olisin", keskeytti Gudule hänet epätoivoissaan. "Minä toivon, että mieluummin syytätte minua... niin, syyttäkää minua mielellään! Minunlaistani vanhaa muoria... jonka elämä on lopussa... mitäpä se tekee? Minä lähden pian pois täältä ja teen tilini tuolla ylhäällä... Mutta lapsi! Te ette saa tehdä hänelle mitään pahaa! Oh, herra Balthazar, älkää antako kenenkään koskea lapseen, hän on pyhä. Älkää kuulko, mitä tuo mies sanoo, hänestä se kaikki riippuu!"
Vihastuneen herra Tricampin viittauksesta kaksi konstaapelia tarttui kumpikin Gudulen käsivarteen viedäkseen hänet ulos.
Gudule astui pari askelta. Sitten hän vaipui polvilleen uunin eteen ja alkoi vaikeroida ja valittaa, ettei hän saanut kuolla ennenkuin sellainen kirous oli heitä kohdannut. Herra Tricamp antoi konstaapeleilleen merkin, että he jättäisivät hänet siihen jatkamaan rukouksiaan.
IX. SYDÄMEN TODISTUS.
"Niin, kuten näette", sanoi herra Tricamp ja kääntyi Corneliuksen puoleen, "ei täällä ole ollut ketään, jota voisi jonkunkaan syyn varjolla epäillä ... Vai mitä sanotte kirjeenkantajasta tai naapurista tai Petersenistä? Varkauden on siis tehnyt joko _vanha_ Gudule tai _nuori_ Christiane, ja kun en usko _vanhan_ kykenevän sillä tavoin voimistelemaan, niin pyydän teitä itseänne tekemään johtopäätöksen..."
"Ei, älkää kysykö minulta", sanoi Cornelius. "Minä en tiedä mitä uskoa. Minusta tuntuu siltä kuin uneksuisin ja kuin kaikki tämä olisi kauheata painajaista!"
"En tiedä", vastasi Tricamp, "onko se painajaista, mutta omasta mielestäni minä kuitenkin olen valveillani ja päättelen sangen hyvin."
"Niin, niin", sanoi Cornelius, joka hermostuneesti asteli edestakaisin. "Te päättelette hyvin!"
"Ja minun logiikkani on varsin sitovaa!"
"Kaikin mokomin sitovaa!"
"Ja tähän saakka on kaikki ollut omansa todistamaan päätelmäni oikeiksi."
"Niin, kaikki on omansa sitä todistamaan."
"No, myöntäkää siis, että nuori tyttö on syyllinen."
"En", vastasi Cornelius täydestä vakaumuksestaan ja pysähtyi aivan komissaarion eteen. "En, minä en koskaan usko sitä, en ainakaan ennenkuin hän itse sen sanoo! Ja Jumala tietää, että jos hän seisoisi itse tuossa edessämme ja sanoisi sen... niin sittenkin todistaisin hänet syyttömäksi."
"Totisesti", huomautti herra Tricamp hämmästyneenä, "hänet syyttömäksi! Mitä todistuksia teillä sitten on?"
"Oh, ei mitään, paha kyllä", vastasi Cornelius. "Ja minä tunnen liiankin hyvin teidän todistuksenne. Ja minun järkeni sanoo minulle, että teidän todistuksenne ovat selviä, kauheita, lahjomattomia!"
"No, siinä tapauksessa siis?..."
"Mutta minun sydämeni nousee järkeäni vastaan. Jokin ääni rinnassani sanoo: Ei, ei, hänen sanansa, hänen ilmeensä, hänen epätoivonsa... ne eivät ole rikollisen, ja minä vannon sinulle, että hän on syytön! Minähän en voi todistaa sitä, mutta minä tunnen sen... minä olen varma siitä ja minä huudan sen sinulle kaikella voimallani, kaikella tuskallani, kaikilla kyyneleilläni! Älä kuuntele niitä, jotka syyttävät häntä! He valehtelevat! Heidän logiikkansa on tästä maailmasta, se vie harhaan, minun on ylempää eikä petä. Heidän logiikkansa nimenä on Järki. Minun on Usko..."
"Mutta joka tapauksessa..."
"Älä kuuntele niitä", jatkoi Cornelius yhä enemmän kiihtyneenä, "ja muista, että pahoina päivinä, kun tieteellisessä ylpeydessäsi olit kieltämäisilläsi itsensä Jumalan... tarvittiin vain vavahdus sydämessäsi, jotta uudestaan löytäisit Hänet! Kuinka siis tämä sydän voisi pettää sinua, kun on kysymys lapsen viattomuudesta; sehän ei pettänyt sinua, kun oli kysymys Jumalasta!"
"Miten kävisi", sanoi herra Tricamp, "jos poliisi päättelisi tuolla tavoin?"
"Ah, en toivo voivani saada teitä vakuutetuksi", sanoi Cornelius. "Tehkää te velvollisuutenne, minä teen omani!"
"Omanne?"
"Niin, niin... etsikää te, nuuskikaa, pankaa parastanne! Kootkaa todistus toisensa jälkeen tuon onnettoman lapsen musertamiseksi! Minä aion myöskin omalla tahollani koota kaikki, mikä voi todistaa hänen syyttömyytensä."
"Silloin", sanoi herra Tricamp, "teidän ei pidä todistustenne joukkoon lukea sitä, minkä äsken löysin tuon nuoren neidin laatikosta!"
"Mitä sitten?" kysyi Cornelius.
"Tätä mustaa helmeä, joka on ollut medaljongiin kiinnitettynä."
Cornelius tarttui helmeen; hän vapisi.
"Hänen laatikostaan?"
"Niin, ystäväni, niin", sanoi Balthazar. "Hänen lipastonsa laatikosta, aivan äsken, minä näin sen."
Cornelius seisoi kalpeana paikallaan, voitettuna! Todistus oli niin vakuuttava, niin kauhistuttava! Tämä onneton pikku helmi poltti hänen kättään, musersi hänet painollaan! Hän katsoi sitä koneellisesti, näkemättä sitä ja voimatta irroittaa siitä katsettaan. Balthazar otti kiinni hänen kädestään, mutta Cornelius ei tuntenut mitään, hän seisoi kuin mielenvikainen ja vain tuijotti helmeen...
"Cornelius!" huudahti Balthazar levottomasti.
Mutta Cornelius työnsi hänet kiivaasti luotansa ja kumartui katsomaan helmeä, jonka hän antoi välkkyä valossa ikäänkuin nähdäkseen sen paremmin.
"Mitä sinä teet?" mutisi Balthazar.
"Väisty!" vastasi Cornelius.
Hän siirsi toisen tylysti syrjään, kiiruhti ikkunan ääreen ja alkoi innokkaasti tutkia helmeä.
Balthazar ja Tricamp katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, samalla kuin Cornelius sanaakaan sanomalta syöksyi työhuoneeseen.
"Hän on hullu", jupisi herra Tricamp ja seurasi häntä katseellaan. "Sallitteko, herra Balthazar, että tarjoan miehilleni lasillisen curaçaota? Päivä koittaa, ja kadulla on varmasti hieman kylmä."
"Hyvin mielelläni", sanoi Balthazar.
Tricamp meni ulos. Kun Balthazar kääntyi, huomasi hän vanhan Gudulen, joka oli nurkassa polvillaan ja rukoili. Hän kiiruhti työhuoneeseen hakemaan Corneliusta.
X. PAKO.
Oppinut tutki mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella puukonpään ja sen uurteen, jonka herra Tricamp oli ennen huomannut. Tämä tutkimus kesti lyhyen hetken, ja sen aikana seisoi Balthazar alakuloisena ja masentuneena ja katseli ystävänsä puuhaa osoittamatta vähintäkään mielenkiintoa. Cornelius nousi tuolille ja rupesi, syvän hiljaisuuden yhä vallitessa, tarkastamaan soittojohdon rautalankoja saadakseen selville, miten ne olivat menneet poikki.
"Missä kello on?" kysyi hän äkkiä.
"Salissa", vastasi Balthazar.
Cornelius veti siitä rautalangasta, jonka piti johtaa sinne, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
"Oh", sanoi Balthazar, "hän on ottanut kaikki huomioon. Hän on ottanut pois kellon kielen."
Vastaamatta tarkasti Cornelius huolellisesti sitä paikkaa, jossa johtolanka meni seinään; siinä se kulki läpi läkkilieriön, jossa sille oli riittävästi tilaa. Ilmeisesti ei este ollut siinä.
"Mene katsomaan soittokelloa", sanoi hän Balthazarille. "Katso liikkuuko se, kun minä vedän tästä langasta."
Balthazar totteli häntä ja meni ovelle ymmärtämättä mitään.
"Liikkuuko se?" kysyi Cornelius taas ja veti useita kertoja rautalangasta.
"Hiukkasen", vastasi Balthazar, "mutta se ei voi soida. Se on aivan kierossa ja väärässä, ja se on kääntynyt ylösalaisin. Voisi luulla jonkun pitelevän sitä siinä asennossa."
"Hyvä", sanoi Cornelius, "katsotaanpa sitä hetken kuluttua. Pidä kiinni piirongista hieman, minä kiipeän sen päälle."
Balthazar palasi työhuoneeseensa ja teki niinkuin oli käsketty. Cornelius kapusi tuolilta piirongille ja hinautui siitä puukon avulla vaivaloisesti aukolle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itse koetella, oliko se mahdollista.
Balthazar avasi juuri suunsa kysyäkseen jotakin, kun hän kuuli, että Gudule kutsui häntä viereisestä huoneesta. Hän kiiruhti nopeasti saliin ja tapasi siellä vanhan palvelijattaren aivan kauhistuneena sekä poliisikonstaapelit, jotka olivat rientäneet sinne hänen huutonsa kuullessaan.
"Herra Balthazar", huusi Gudule, "hän on juossut tiehensä".
"Christianeko?"
"Niin, herra Balthazar. Kun minä nousin seisomaan, näin hänen juoksevan tämän huoneen lävitse puutarhaan. Oh, Herra Jumala! Juoskaa nopeasti! Onnettomuus ei ole kaukana!"
"Oh, sepä vasta viekas oli!" huudahti herra Tricamp. "Tuossa se makasi ja oli olevinaan puolikuollut! Sukkelaan nyt, alas ja puutarhan halki!"
Konstaapelit riensivät pois herra Tricamp edellä; ja Balthazar juoksi tytön huoneeseen vakuuttautuakseen siitä, oliko Gudule nähnyt oikein.
Christiane oli tosiaankin kadonnut, mutta hän tapasi sensijaan huoneessa Corneliuksen, joka oli tullut sinne aukosta ja seisoi nyt pitäen syrjässä vuodeverhoja ja ilmaisten asennollaan mitä suurinta hämmästystä.
"Niin, etsi sinä häntä vain", sanoi Balthazar kiukkuisesti, vakuutettuna siitä, että Christianen katoaminen oli aiheuttanut ystävän hämmästyksen. "Etsi sinä häntä! Nyt kai näet, että hän on syyllinen, kun hän kerran karkaa tiehensä."
"Minä näen", vastasi Cornelius ja kääntyi ystäväänsä leimuavin katsein ja liikutuksesta vapisten, "minä näen, että hän on syytön ja että me sitä olemme syyllisiä... me sitä olemme mielettömiä!"
"Oletko hullu!"
"Ja nyt minä olen saanut sen kiinni, sen varkaan..." lisäsi hän yhä enemmän liikutettuna, "ja minä voin kertoa sinulle kaikki mitä se on tehnyt ja miten se on tullut sisään ja miten mennyt ulos! ... Ja minä voin sanoa sinulle sen nimen!... Ensiksikään se ei ole tullut sisään ovesta eikä tuosta aukosta! Se on tullut sinun työhuoneesi uunista!"
"Uunista?"
"Niin, juuri sitä tietä! Ja kun se tapansa mukaan pyrki käsiksi metalleihin, niin se ensiksi hyökkäsi salkkusi kimppuun ja mursi auki sen teräslukon. Sitten se kiiruhti pitelemään piironkia, rikkoi rautaisen lukon, sieppasi haltuunsa yhtenä sotkuna kaikki floriinisi ja tukaattisi ja korusi ja kaikki tyyni, jättäen sinulle viimeiseksi tervehdykseksi veitsen, joka oli pistetty seinään. Ja kun tämä oli tehty, niin se irroitti seinäpaperipalan ja hyppäsi tuon onnettoman lapsi-raukan huoneeseen, johon pudotti yhden helmen... Ja jos tahdot tietää, miten medaljonkisi on käynyt, niin katso tänne!"
Hän veti syrjään vuodeverhot ja näytti toverille Christianen pienen messingistä tehdyn ristiinnaulitun-kuvan, joka nyt oli tullut kokonaan kullatuksi ja välkkyi uutta loistoaan...
"Tuosta voit nähdä, mitä se on tehnyt kultakehykselle..."
Sitten hän pisti kätensä ristiinnaulitun-kuvan vieressä olevaan vihkivesimaljaan ja otti siitä medaljongin lasilevyt, jotka olivat sulaneet yhdeksi ainoaksi kappaleeksi; niiden välissä keskellä oli Balthazarin kukkanen.
"Ja tässä näet, mitä se on kaikella muulla tehnyt!..."
Balthazar katsoi ystäväänsä kauhistunein katsein.
"Ja jos tahdot tietää, miten se on mennyt ulos", jatkoi Cornelius ja veti hänet mukanaan ikkunan ääreen antamatta hänelle aikaa koota ajatuksiaan, "niin katso tuonne!..."
Hän viittasi ylimpään ruutuun, joka oli lävistetty. Siinä näkyi pieni reikä, niin suuri kuin tavallisen pyssynluodin tekemä, mutta niin täydellisen pyöreä, sileäreunainen ja kaunismuotoinen, että taitavinkaan lasinleikkaaja ei olisi kyennyt tekemään parempaa työtä.
"Mutta", huudahti vihdoin Balthazar, joka luuli unta näkevänsä, "kuka on kaiken tämän tehnyt?"
"Oh, sinä tyhmyri", vastasi Cornelius, "etkö käsitä, että se on ukkonen!..."
Jos salama olisi iskenyt suoraan Balthazarin eteen, ei se olisi voinut häneen syvemmin vaikuttaa... Ja hän aikoi juuri pyytää ystävältään tarkempia tietoja, kun tämä, viitaten häntä olemaan vaiti, lähestyi ikkunaa ja kuunteli. Alhaalta rannalta kuului kovaäänisiä huutoja, ne tuntuivat siirtyvän sieltä kadulle ja lähestyvän. — Ystävykset avasivat ikkunan ja näkivät kiihottuneen ihmisjoukon huutaen ja viittilöiden tulevan aina talon ulkoportaille saakka; siihen joukko pysähtyi ja avasi tien poliisien kantamille paareille, joilla Christiane liikkumattomana makasi.
XI. PELASTETTU.
Lapsi-raukka oli heittäytynyt Amstelniin. Yövartija, Petersen, oli vetänyt hänet virrasta maalle.
Nähdessään kalpeat kasvot, silmät, jotka näyttivät ainaiseksi sulkeutuneen, jäykät käsivarret, joihin kalman kylmyys jo ilmeisesti levisi, kiiruhtivat Balthazar ja Cornelius paarien ääreen, ottivat nuoren tytön käsivarsilleen ja kantoivat hänet saliin, sekä laskivat hänet uunin eteen patjalle, jonka herra Tricamp oli siihen tuottanut. Siinä he koettivat palauttaa häntä henkiin, lämmittäen häntä sylissään, pyytäen ja rukoillen ikäänkuin hän olisi voinut kuulla heitä. Mutta hänen kätensä olivat jääkylmät, sydän ei enää sykkinyt. — Kukaan, joka olisi nähnyt heidän epätoivonsa, ei olisi voinut olla itkemättä. He pyysivät häneltä anteeksi! He syyttivät itseään! Kaikki itkivät; kansanjoukko oli näet tunkeutunut sisään ja seisoi heidän ympärillään. Kesken surua Corneliuksen mieleen äkkiä juolahti jotakin; hän painoi huulensa Christianen huuliin, hengitti voimakkaasti sisään ja ulos, helpottaen kädellään keuhkojen toimintaa. Samalla herra Tricamp lämmitytti saviruukkuja, silitysrautoja ja muita sellaisia pannakseen niitä tyttö-raukan jalkojen ja käsivarsien alle. Se oli pelottava levottomuuden ja kamalan hiljaisuuden hetki. Naiset rukoilivat hiljaa, miehet kurkottivat kaulojaan ja katsoivat...
"Oih", sanoi silloin joku... "kylläpä tuossa nyt nähdään vaivaa varkaan takia!"
Balthazar hyppäsi pystyyn, mutta hänen ei tarvinnut mitään tehdä, sillä mies oli jo ajettu ulos.
"Hän hengittää!" huudahti Cornelius läähättäen.
Kuului ilon sorinaa. Kaikki luulivat hänen varastaneen, mutta mitäpä onnettomuus vaikuttaisi, jollei myötätuntoa rikoksellisiakin kohtaan!