Part 2

Mutta se ei ollut kuitenkaan pahinta. Silmiensä edessä kaikki tämä hävitys, jonka laajuutta hän ei vielä ollut tajunnut. Balthazar ajatteli ensimäiseksi piironkia. Sen rautalukon vastustusvoima oli kuitenkin ollut suurempi kuin salkun lukon, ja salpa oli yhä vielä kiinni sinkilässä. Sen sijaan oli laskulevy pahoin runneltu. Lukon ympärillä oleva osa oli kokonaan, aivan kirjaimellisesti rikki hakattu, pois kaavittu, muruiksi jauhettu. Ja itse lukko riippui irrallaan ja oli aivan surkean näköinen katkottuine ja käyristyneine ruuveineen. Kaarteinen, liikkuva laskulevy oli avattu niin paljon, että käden saattoi pistää sisään ja tutkia kaikki laatikot ynnä lokerot.

Mutta merkillisintä on se, mikä nyt seuraa. Useimmat laatikoista, jotka laskulevyn auettua olisi esteettömästi voinut ryöstää ja joissa oli arvokkaita papereita, oli jätetty silleen; näytti melkein siltä kuin varas ei olisi välittänyt avatakaan niitä. Hänen koko huomionsa oli suuntautunut siihen laatikkoon, joka sisälsi kulta- ja hopearahoja — noin puolitoistatuhatta tukaattia ja kaksisataa floriinia — sekä sen pienen koruja sisältävän teräslippaan, josta Balthazar oli puhunut. Tämä laatikko oli vedetty auki ja oli niin tyhjä kuin olisi se käännetty ylösalaisin; kaikki olivat poissa, — kulta, hopea, korut, — jäljettömiin kadonneina. Mutta tuskaisimmalta tuntui Balthazarista onnettomuus, kun hän otti pienen teräslippaan lattialta ja tuli vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli tyhjä ja että medaljongi oli varastettu muiden tavarain mukana!...

Tämä hirveä menetys, joka koski häneen kovemmin kuin kaikki muu, saattoi hänet ensi lamaannuksen ohi mentyä täydellisen hulluudenpuuskan valtaan. Hän avasi kiivaasti kadunpuolisen ikkunan ja alkoi huutaa kaikin voimin: "Ottakaa varas kiinni!" Ja koko kaupunki olisi vanhan tapansa mukaan vastannut: "Tuli on irti!" jollei muutamia rajuilman aikaansaamaa vahinkoa tutkimaan lähteneitä poliisikonstaapeleita olisi samassa sattunut kulkemaan ohitse. He kiiruhtivat lähemmäs ikkunaa, jossa Balthazar seisoi turhaan koettaen noitumalla ja viittilöimällä selittää mitä oli tapahtunut. Herra Tricamp, konstaapelijoukon johtaja, ymmärsi kuitenkin hänen puhuvan varastetuista tavaroista, ja lausuttuaan kehotuksen, että Balthazar oman etunsa vuoksi hiljentäisi hiukan ääntään, hän sijoitti kaksi konstaapelia vartioimaan lähintä ympäristöä ja pyysi itse päästä sisään.

IV. POLIISIKOMISAARIO.

Portti avattiin äänettömästi. Herra Tricamp astui sisään varpaillaan, ja häntä seurasi kolmas konstaapeli, jonka hän jätti alas eteiseen antaen hänelle määräyksen, ettei hän saisi sallia kenenkään tulla sisään eikä kenenkään mennä ulos. Kello lienee ollut noin kahdentoista paikkeilla yöllä; koko kaupunki nukkui, ja talossa vallitsevasta hiljaisuudesta päätettiin, ettei hälinä ollut häirinnyt hiukan kuuroa Gudulea ja päivän mielenliikutusten uuvuttamaa Christianea, vaan että he edelleen nukkuivat levollisesti.

"Mistä on oikeastaan kysymys?" sanoi herra Tricamp ääntänsä hiljentäen.

Balthazar veti hänet mukanaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle sanaakaan sanomatta siellä tapahtuneen hävityksen.

Herra Tricamp oli lyhytkasvuinen, lihavahko, mutta vilkas ja vikkelä mies. Hän näytti iloiselta, hänen ilmeissään oli jotakin itseensätyytyväistä — selityksenä sille oli hänen suuri arvonsa —, tahtoi käydä hienosta, kaunopuheisesta, taidokkaasta!... Muutoin liukas ja kykenevä mies, jossa ei ollut muuta vikaa kuin tavaton lyhytnäköisyys, mikä puutteellisuus on hänen ammatissaan erittäin kiusallinen, kun se näet pakotti hänet katsomaan kaikkea läheltä, eikä se ole aina paras keino nähdä hyvin.

Hän aivan ilmeisesti hämmästyi, mutta kaikissa ammateissa on sääntönä, että yleisön edessä ei saa näyttää hämmästyneeltä, ja siksi hän tyytyi vain mutisemaan:

"Hyvin hyvä!... Hyvin hyvä!" ja silmäilemään ympärilleen kuin mies, joka täydellisesti vallitsee tilannetta.

"Näette itse", sammalsi Balthazar kuohuksissaan, "näette itse!"

"Hyvin hyvä!" sanoi herra Tricamp. "Salkku on murrettu auki, piironki murrettu auki! Hyvin hyvä, oivallista!..."

"Oivallista! Mitä tarkoitatte?" huudahti Balthazar.

"Rahat ovat poissa, vai kuinka?" jatkoi herra Tricamp.

"Kaikki rahat."

"Hyvä."

"Ja korut!... Ja minun medaljonkini!"

"Hyvä! Murtovarkaus asutussa talossa!... Erinomaista!... Ja ettekö epäile ketään?"

"En ketään."

"Sen parempi! Siten saamme koko kunnian asian selvittämisestä."

Balthazar ja Cornelius katsoivat kummastuneina toisiaan, mutta herra Tricamp jatkoi levollisesti ja mistään välittämättä:

"Tutkikaamme ovi."

Balthazar näytti hänelle huoneen ainoan oven. Siinä oli kaunis vanhanaikuinen lukko, mestariteos, jollaisen vain harvoin nykyään näkee hyvässä Hollannissamme. Tricamp väänsi avainta pari kertaa; lukko kääntyi helposti edes ja takaisin helakasti näpsähtäen. Hän veti avaimen pois reiästä ja näki ensi silmäyksellä, että tätä lukkoa ei voinut avata tavallisilla työkaluilla. Avain oli kaksinkertaisen apilanlehden muotoinen ja siihen kätkeytyi salaisuus, jonka hyvin harvat tunsivat.

"No, entä ikkuna?" sanoi herra Tricamp ja antoi avaimen Balthazarille.

"Ikkuna oli suljettu," sanoi Cornelius, "me avasimme sen, kun huusimme teitä. Voitte muutoin itse nähdä, että siinä on tukeva, hyvin tiheä rautaristikko."

Herra Tricamp otti selvän siitä, että ristikon lävitse tosiaankaan ei olisi päässyt edes kaksivuotinen lapsi, ja sulki sitten itse ikkunan. Senjälkeen hän tietystikin kääntyi tarkastamaan tulisijaa. Balthazar seuraisi hänen pienintäkin liikettään yhtä luottavaisin katsein kuin sairas lääkäriään hänen kirjoittaessaan lääkemääräystänsä.

Herra Tricamp kumartui ja silmäili tarkkaavaisesti tulisijan sisustaa. Mutta taaskin hänen laskelmansa kumoutuivat. Hiljakkoin toimitettu uusintamuuraus oli miltei tykkänään sulkenut savuaukon ja jättänyt tilaa vain kapealle kamiininputkelle. Itse kamiini, joka otettiin joka kevät pois puhdistettavaksi ja jota ei pantu takaisin paikalleen ennenkuin kylmän taas tultua, oli vinnillä, ja tulisija oli typötyhjä. Herra Tricamp ei voinut hetkeäkään epäillä, että joku olisi tullut sisään tuollaisen savutorven kautta, ja hän suoristautui jälleen, enemmän hämillään kuin tahtoi näyttääkään.

"Hyvin hyvä!" sanoi hän. "Sepä peijakasta!" Ja hän rupesi katselemaan kattoa, vaihdettuaan ensin lornettinsa tavallisiin silmälaseihin. "Ei mitään epäiltävää sielläkään, ei edes mitään arveluttavaa!" Hän otti lampun Balthazarilta, asetti sen piirongille ja nosti pois kaihtimen. Ja silloin he äkkiä huomasivat jotakin, mikä siihen saakka oli jäänyt heiltä huomaamatta...

V. SALAPERÄINEN AUKKO.

Kolme jalkaa piirongin yläpuolella ja kutakuinkin katon ja lattian keskivälillä oli seinässä puukko, joka oli työnnetty varsin syvään. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se oli Balthazarin oma. Se oli ulkomaalainen ase, jonka hän oli saanut eräältä ystävältään ja joka tavallisesti oli piirongissa. Mutta suurinta hämmästystä oli omansa herättämään se, miten sitä oli käytetty. Missä tarkoituksessa se oli isketty seinään? Samassa huomasi Tricamp, että soittokellon johto, joka kulki pitkin katon reunustaa, oli leikattu poikki ja riippui irtonaisena piirongin yläpuolella. Hän hyppäsi ketterästi tuolille ja tuolilta piirongille sekä rupesi läheltä tutkimaan asiaa. Mutta hän oli tuskin päässyt tilapäisille portailleen, kun hän huudahti voitonriemuisena. Itse asiassa hänen tarvitsi vain nostaa kättään ja kohottaa seinäpaperipalasta, joka oli kolmelta puolelta irroittunut liimauksesta, paljastaakseen sen alla seinässä olevan suuren pyöreän aukon, jota alasriippuva seinäpaperi oli siihen saakka peittänyt.

Tämä huomio oli niin odottamaton, että molemmat herrat, jotka seurasivat herra Tricampin puuhailua, rupesivat oikein tuijottamaan hämmästyksestä. Balthazar muisti kuitenkin pian, että tämä aukko, joka jo kauan oli ollut unhotuksissa, oli aikoinaan ollut silloin vain pukuhuoneena käytetyn viereisen kamarin ikkunana. Myöhemmin herra Van der Lys oli osittain uudestarakennuttanut talon, jolloin pieni pukuhuone oli muutettu makuuhuoneeksi ja siihen tehty uusi ikkuna kadulle päin. Tarpeeton aukko oli senjälkeen peitetty samoilla seinäpapereilla, joilla huoneen seinät entiseltään olivat verhotut.

Herra Tricamp käänsi huomiota siihen, kuinka taitavasti seinäpaperi oli irroitettu; nähtävästi oli niin tehty siinä mielessä, että sen myöhemmin voisi uudelleen liimata kiinni. Ojentautumalla hänen onnistui pistää käsivartensa aukkoon ja vakuuttautua siitä, että viereisen huoneen seinäpaperi oli irroitettu samalla tavalla, yhtä huolellisesti, yhtä taitavasti ja ilmeisesti samassa tarkoituksessa!...

Ei ollut enää epäilystäkään: tästä aukosta varas varmaankin oli tullut huoneeseen; se oli siksi suuri, että siitä pääsi kulkemaan. Herra Tricamp, joka oli laskeutunut jalustaltaan, oli nyt valmis luistavasti, pienimmittäkään epäilyksittä, kertomaan varkaan menettelytavat siitä asti kun hän oli tullut, siihen saakka kuin hän lähti.

"Puukon, joka on aukon ja piirongin välillä, on varas", sanoi hän, "ilmeisesti iskenyt seinään saadakseen jalalleen tukea ylöskiivetessään, mikä oli vaikeampaa kuin alaslaskeutuminen. Heti kun hän ulottui soittojohtoon, repi hän poikki rautalangan, joka sitten oli hänelle tukena; tietysti ei sitä, joka panee kellon soimaan, vaan toisen, ja vain se onkin väännetty ja taivutettu. Mitä tulee päällyksiin, jotka ovat tyhjinä matolla, ilman että oikeastaan voimme ymmärtää miksi ne on ryöstetty, niin voihan ajatella, että varas on tehnyt harkitsemattoman liikkeen ja menettänyt tasapainonsa, ollessaan paraikaa kiipeämässä takaisin ylös. No, siinä tapauksessa hän tietystikin on tarrautunut kiinni ensimäiseen ulottuvissa olevaan esineeseen. Hylly, jolla päällykset olivat, on korkeampi kuin piironki, ja juuri sitä hän tarvitsi. Saadessaan puukosta tuen oikealle jalalleen hän koetti hetkisen tukea vasenta päällyshyllyyn, mutta hylly rupesi silloin häilymään ja kaksi päällystä liukui lattialle — huomatkaa: kaksi ylimäistä, joiden kaiken luonnonjärjestyksen mukaan täytyi ensiksi pudota. Pieni jalantuki oli kuitenkin palauttanut hänet tasapainoon, ja hän pääsi luukulle enemmittä esteittä. Ja päällyshylly joutui tietysti myöskin tasapainotilaan, kun siihen ei enää nojattu. Katson tästä johtuneen sen huolimattomuuden, että varas ei liimannut uudestaan kiinni seinäpaperinpalasia, joita hän ei olisi irrottanut niin kovin huolellisesti, jollei hän olisi aikonut panna niitä kiinni samalla tavoin kuin ne olivat ennenkin. — Eikö tämä tunnu teistä päivänselvältä?"

Balthazar ja Cornelius kuuntelivat milteipä ihmetellen tätä kekseliästä selvittelyä. Mutta ensinmainittu ei ollut nyt siinä tilassa, että hänen ihailunsa olisi kauaa kestänyt; hän ei voinut ajatella muuta kuin yhtä asiaa, medaljongiaan. Ja kun hän nyt tiesi, miten varas oli tullut sisään, ei hän välittänyt saada selkoa muusta kuin siitä, miten ulosmeno oli tapahtunut...

"Kärsivällisyyttä", vastasi herra Tricamp ja otti voitonriemuisena hyppysellisen nuuskaa; "kun nyt tunnemme varkaan menettelytavat, niin tutkikaamme hänen luonnonlaatuaan."

"Hänen luonnonlaatuaan!" huudahti Balthazar.

"Siihen kai meillä on aikaa!"

"Anteeksi", sanoi herra Tricamp, "me emme voi tehdä mitään parempaa. Ystävänne, joka on oppinut mies, ymmärtää kyllä heti minut. Fysioloogisten tietojen käyttäminen tutkimuksissa, kuulusteluissa ja lainopillisissa harkinnoissa on nykyään aivan tavallista, ja vanhat puoskarinkeinot on tuomittu tuiki mitättömiksi..."

"Mutta", sanoi Balthazar, "sill'aikaa kuin tässä haastelemme, livahtaa varas käsistämme."

"Livahtakoonpa vain", vastasi herra Tricamp, "kyllä me hänet uudestaan saamme kiinni. Tahdon sanoa, että te ette koskaan voi saada rikosta perinjuurin selville, jos vapaaehtoisesti luovutte tutkimasta niitä luonteenpiirteitä, joissa rikoksellinen tavalla tai toisella paljastaa ja ilmaisee itsensä. Voiko tavata selvempiä piirteitä, parempia todistuksia, oivallisempia nimileimasimia kuin mitä ilmenee _toiminnan sivuseikoissa_? Varkaudet eivät ole toistensa kaltaisia, samaten kuin eivät murhatkaan. Voimme olla varmoja siitä, että rikollinen paljastaa itsensä tavassa, millä rikos on tehty, suorituksen enemmän tai vähemmän suuressa kekseliäisyydessä, kyvyssä, raakuudessa tai siroudessa. Täytyy vain kyetä se näkemään. — Niinpä eilen aamulla, kun edessäni oli kaksi palvelustyttöä, jotka molemmat olivat yhtä epäiltyjä siitä, että olivat varastaneet saalin emännältään, saatoin heti ensi silmäyksellä osoittaa rikoksellisen. Varkaalla oli ollut valittavinaan kaksi saalia, sininen ja ruskea. Hän oli ottanut sinisen! Toinen tytöistä oli vaalea ja toinen tumma. Olin varma siitä, etten erehtyisi, kun vangitsin vaalean — tumma olisi ilmeisesti valinnut ruskean saalin."

"Ihmeteltävää", sanoi Cornelius.

"No, mutta sanokaa minulle sitten varkaani nimi", huudahti Balthazar, "ja sanokaa se pian, minä aivan näännyn kärsimättömyydestä..."

"En sano teille heti hänen nimeään", jatkoi herra Tricamp, "mutta ensiksikin tahdon varmasti väittää, että hän on vielä aivan oppilasasteella. Se, että paperi on niin taitavasti irroitettu seinästä, voisi helposti antaa meille erehdyttävän kuvan hänen kyvystään, mutta seinäpaperi, joka on ollut kiinniliimattuna viisi, kuusi vuotta, irtautuu niin helposti, ettei siihen asiaan suurtakaan taitoa tarvita. — Aukko oli olemassa ennestään, se oli vain löydettävä; ja sen päälle kiinnitetty seinäpaperi oli kylläkin selvä viite. Minä en puhu mitään tästä kömpelösti aukirevitystä salkusta enkä piirongista, johon on murtauduttu niin häikäilemättömästi ja epähienosti. Ei voi muuta kuin kohauttaa olkapäitään. _Työ_ on tehty ihan mauttomasti. Katsokaa tätä lukkoa, kuinka se riippuu! Se on surkeaa!... Hän ei ole edes ymmärtänyt ottaa salpaa pois sinkilästä. — Hänellä lienee kerrassaan kehnot kojeet, ja se on aivan anteeksiantamatonta, kun Englannin teollisuus valmistaa mitä hienoimpia, herkullisimpia, erittäin helposti käsiteltäviä työkaluja!... Oh! Hyvät herrat! Voin milloin vain tahdotte saattaa teidät yhteyteen oikeiden taiteilijain kanssa, jotka murtavat lipastonne auki tavalla, minkä täytyy saattaa teidät ihastuksiinne..."

"Olemme siis tekemisissä alottelijan kanssa?" sanoi Cornelius.

"Aivan varmaan... ja sitäpaitsi oikean tomppelin kanssa. Varas, jolla olisi hiukankaan omanarvontuntoa, ei milloinkaan jättäisi huoneeseen tällaista sekasortoa: parempi maku hänellä olisi... Saundersen, jonka tässä tuonnoin mestasimme, olisi palannut takaisin ja pannut kaikki järjestykseen. Hän oli todellinen taiteilija! — Voin lisätä, että kyseessäoleva henkilö ei ole varsin suuri eikä voimakas. Tämän seikan todistamiseksi minun tarvitsee viitata vain puukon ja kellojohdon käyttöön. Keskikokoinen ja väkevä mies olisi vaikeuksitta voinut vain käsiensä avulla hinata itsensä aukolle. Voimakas käsi olisi sitäpaitsi yhdellä lyönnillä iskenyt puukon seinään, mutta meidän varkaamme on ilmeisesti tehnyt kauan työtä saadakseen sen pysymään. Katsokaapa vain tätä uutta uurretta, joka on puukonpäässä."

"Se on totta", sanoi Balthazar, jonka tämä syvällinen selitys oli aivan häikäissyt.

"Ja kuitenkin", huomautti Cornelius, "kun katsoo tätä aukimurrettua lipastoa..."

"Oh, juuri siinä heikkous on ilmennytkin!" huudahti herra Tricamp. "Todellinen voima on keskitettyä ja rauhallista, sillä se on varma itsestään. Se suuntaa yhden ainoan nyrkiniskun lipaston laskulevyyn, ja levy menee rikki! Mutta sen, mitä tässä näemme, on tehnyt voimaton raukka, joka on joutunut päästään ihan pyörälle. Esine on vastustanut hänen ponnistuksiaan, hän on lyönyt sinne tänne, vääntänyt joka paikasta; hän on repinyt sen rikki, musertanut sen... Ei laisinkaan lihaksia! Ei hermoja!... Sen on tehnyt lapsi tai nainen."

"Nainen...?" huudahti Balthazar.

"Siitä saakka kuin tänne tulin", sanoi herra Tricamp, "olen koko ajan ollut ihan varma siitä."

Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa...

"Ja tehdäkseni kaikesta yhteenvedon", lisäsi Tricamp ja otti viimeisen hyppysellisen nuuskaa, "on hän nuori nainen... sillä hän osaa kiivetä... pieni — sillä hän tarvitsee tikapuita, — tumma — sillä hän on luonteeltaan kiivas, — tuntee tapanne, sillä hän on käyttänyt hyväkseen poissaoloanne voidakseen työskennellä häiritsemättä, ja murtautunut heti rahalaatikkoon, välittämättä muista laatikoista. Ja sanoakseni lopuksi kaikki aivan muutamin sanoin: jos tässä talossa on nuori nainen, palvelijatar tai muu... niin älkää etsikö muualta: se on hän!"

"Christiane!..." huudahtivat molemmat herrat yhtaikaa.

"Ohoo, on siis olemassa joku Christiane", sanoi herra Tricamp. "Siinä tapauksessa se on hän."

VI. SYYTÖS.

Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa, kalpeina ja hämmentyneinä!... Christiane!... Herttainen Christiane!... Heidän hyvä, hieno Cristianensa — varas!... Mahdotonta!... Ja kuitenkin — kun ajattelee, mistä hän on tullut taloon... Olihan hän vain mustalainen... Balthazar oli vaipunut tuolille kuin juopunut, ja Corneliuksesta tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty hehkuvalla raudalla sydämeen ja kuin hän senvuoksi paraikaa heittäisi henkeään...

"On parasta, että otamme selvän tuosta Christianesta", sanoi herra Tricamp ja herätti heidät huumaannuksesta. "Meidän täytyy tarkastaa hänen huoneensa."

"Hänen huoneensa!" toisti Cornelius ja koetti nousta. "Hänen huoneensahan on tuolla!" ja hän viittasi aukkoon.

"Ettekä te kuitenkaan epäilleet mitään?" jatkoi poliisikomissaario hymyillen.

"Mutta", sanoi Cornelius ja teki ponnistuksen voidakseen puhua, "hänen on täytynyt kuulla kaikki mitä me olemme sanoneet!"

Tricamp sieppasi lampun, riensi ulos huoneesta, riuhtaisi auki Christianen huoneen oven ja astui sisään molempien nuorten miesten seuraamana. Huone oli tyhjä!...

"Hän on poissa!" huudahtivat kaikki kolme yht'aikaa.

Kädenkäänteessä vakuuttautui herra Tricamp siitä, ettei sänkyyn ollut kajottu ja ettei sänkyvaatteiden väliin ollut kätketty mitään.

"Hän ei ole edes pannut maata", sanoi hän.

Tässä silmänräpäyksessä kuului kolinaa alhaalta porraskäytävästä; suuren salin ovi avattiin äkkiä, ja ulko-ovea vahtinut poliisikonstaapeli astui sisään, työntäen edellään Christianea, joka kuitenkin näytti olevan enemmän hämmästynyt kuin peloissaan.

"Herra Tricamp", sanoi konstaapeli, "tämä tyttö oli menossa ulos. Minä pidätin hänet, kun hän rupesi avaamaan salpoja."

Christiane katsoi ympärilleen, kasvoillaan niin luonnollinen hämmästyksen ilme, että kaikki olisivat pettyneet — paitsi tietysti herra Tricamp.

"Mutta mitä te minusta sitten tahdotte?" sanoi Christiane konstaapelille, joka sulki oven hänen takanaan. "Herra Balthazar, sanokaa heille, kuka minä olen!"

"Missä sinä olet ollut?" kysyi Balthazar.

"Yläkerrassa", vastasi hän. "Gudule pelkää ukkosta. Se jyrisi vielä, kun hän lähti nukkumaan. Hän pyysi minua mukaansa, ja minä olen nukkunut hänen nojatuolissaan. Sitten minä heräsin ja näin että oli taas kaunis ilma ja silloin lähdin alas mennäkseni levolle. Ohimennessäni halusin katsoa, oliko ulko-ovi kunnollisesti lukittu, ja silloin tuli tuo herra ja esti minut sitä tekemästä... Hän pelästytti minua kauheasti, sen takaan!"

"Te valehtelette!" keskeytti herra Tricamp kiivaasti hänen puheensa. "Te aioitte avata salvat mennäksenne ulos, ja te olette ollut menemättä maata, jotta teidän ei tarvitsisi pukeutua uudelleen ja jotta paremmin voisitte valita paollenne sopivan hetken!"

Christiane katseli häntä mitä ihmettelevimmin ilmein:

"Paolleni?" toisti hän. "Mille paolle?"

"Ohoo", mutisi herra Tricamp. "Me olemme röyhkeä!"

"Tule minun kanssani", sanoi Balthazar, joka tunsi itsensä sairaaksi tällaisesta kohtauksesta, "tule, niin saat nähdä!..."

Hän tarttui Christianen käsivarteen ja veti hänet mukanaan työhuoneeseensa.

"Oh, hyvä Jumala!" huudahti nuori tyttö, kun hän ehti kynnykselle. "Kuka tämän on tehnyt?"

Hänen huudahduksensa oli siihen määrin vilpitön, että hänen syyttäjänsä epäili hetkisen. Mutta herra Tricampin epäröinti ei kestänyt kauaa: hän veti Christianen aina lipaston eteen asti, näytti hänelle murrettua laskulevyä ja sanoi häikäilemättömästi:

"Te. Juuri te!"

"Minä!" huudahti Christiane, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mitä herra Tricamp tarkoitti.

Hän katsoi aivan ymmällään Balthazaria ja sitten Corneliusta. Hänen katseensa, joka sitten taas suuntautui lipastoon, pysähtyi aukivedettyyn laatikkoon. Ja silloin, ikäänkuin hän äkkiä olisi tajunnut kaiken, hän päästi sydäntä vihlovan haudon.

"Oh, te luulette, että minä olen varastanut teiltä!"

Kellään ei ollut rohkeutta sanoa mitään. Hän astui askeleen Balthazaria kohden, joka ei voinut vastata hänen katseeseensa, vaan katsoi maahan. Äkkiä hän nosti kätensä sydämelleen, kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan... koetti puhua... sai esiin pari yhteenkuulumatonta sanaa, joista voi ymmärtää ainoastaan: "Varastanut! Minä! Varastanut! Minä!..." ja kaatui sitten kuin kuolleena lattialle. Cornelius syöksyi hänen luoksensa ja nosti hänet käsivarsilleen.

"Ei!" huudahti hän. "Ei, se ei ole mahdollista! Tämä lapsi ei ole sitä tehnyt!"

Hän riensi Christianen huoneeseen ja laski hänet hänen vuoteelleen. Balthazar seurasi heitä liikutettuna. Herra Tricamp tuli tyytyväisesti hymyillen jäljestä, jolloin eräs konstaapeleista vetäisi häntä hiljaa hihasta.

"Luvalla sanoen, herra Tricamp, olemme jo saaneet erään tiedon tytöstä."

"Anna kuulua", sanoi Tricamp hiljaa.

"Kun toverini seisoi vahtimassa kadulla, tuli vastapäätä asuva leipuri ja kertoi hänelle, että hän tänä iltana juuri ennen rajuilmaa oli nähnyt Christiane-neidin pudottavan kadulle antavasta salin ikkunasta käärön jollekin miehelle, joka oli puettu päällystakkiin ja suureen hattuun.

"Käärön!" sanoi Tricamp vilkkaasti. "Hyvä! Erinomaista! Ota tarkka selko todistajan nimestä ja vartioi ympäristöä kuten tähänkin saakka. Mutta mene ensin noutamaan taloudenhoitajatarta. Hänen huoneensa on toisessa kerroksessa."

Konstaapelit poistuivat, ja herra Tricamp meni Christianen huoneeseen.

Christiane makasi edelleen pyörtyneenä vuoteellaan huolimatta Corneliuksen kokeista palauttaa hänet tajuntaan. Päästämättä häntä silmistään herra Tricamp alkoi nyt tutkia huonetta ja huomasi pian lipaston yläpuolella aukon, joka vei Balthazarin huoneeseen. Hän otti tuolin, asetti sen lipaston marmorilevylle ja vakuuttautui nopeasti siitä, että näiden tilapäisten tikapuiden avulla helposti ulottui aukkoon.

Tutkittuaan nopeasti myöskin lipaston hän uudelleen meni hymy huulillaan, Balthazarin luokse.

Tämä seisoi katsellen suruisena nuorta tyttöä.

"Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin mitä todistuksia on oikeastaan häntä vastaan?" sanoi hän.

"Tämä! vastasi herra Tricamp ja pani hänen käteensä medaljongin mustista helmistä yhden.

"Mistä te sen löysitte?" kysyi Balthazar.

"Tuolta", vastasi Tricamp ja viittasi erääseen piirongin laatikkoon päin, joka erehdyksestä oli jäänyt auki.

Balthazar syöksähti piirongin luo, pudisti leninkejä ja liinavaatteita ja kaikkea mitä oli siinä ja muissa laatikoissa... mutta turhaan. Medaljongia ei siellä ollut. Hän katsoi ympärilleen. Paitsi piironkia ei Christianen pienessä huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin sänky ja laatikoton pöytä, ei mitään, ei kirstua eikä kaappia eikä muuta sellaista paikkaa, mihin varastettua tavaraa olisi voitu kätkeä.

Vihdoin nuori tyttö tuli taas tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Vähitellen hänen muistiinsa palasi, mitä tapahtunut oli, hän kätki kasvonsa patjaan ja tyrskähti valtoimeen itkuun.

"Ahaa!" mutisi herra Tricamp. "Kyyneleitä... me aiomme tunnustaa." Ja hän kumartui Christianen ylitse kasvoillaan lempein ilmeensä ja sanoi hellimmällä äänellään: "Kuulkaa, lapseni, seuratkaa sydämenne kehoitusta! Tunnustakaa, että olette joutunut huonon taipumuksen uhriksi! Herra Jumala, eihän sitä olla täydellisiä! Ja me olemme teille niin anteeksiantavaisia kuin noin ihastuttavalle tytölle täytyy olla... Olemme siis pikku kiemailija... mitä? Tahdomme tehdä itsemme hienoksi?... Ehkäpä on olemassa joku, jota tahdomme miellyttää?"

"Oh! Hyvä Jumala! Herra Tricamp!" sanoi Cornelius.