Part 2

Isä pyöritteli lakkia kädessään, kumarsi, kiitteli ja sanoi sitten Maijalle että "no niin se nyt kävi, että jäät taloon vuodeksi vielä."

Silloin Maija nyökkäsi päätään ja meni takaisin askareilleen.

Kun hänen rippikoulunsa alkoi, kävi isä katsomassa. Sitten ripille laskettaessa tulivat isä, äiti ja Kalle, joka piti äitiä tiukasti hameesta ja katsoa tuijotteli kaikkeen kummaan, jota näki ensi kertaa käydessään kotimökkiä edempänä.

Maija kätteli kaikkia ennen ripille menoaan ja pyysi anteeksi, mitä oli rikkonut. Tämän oli äiti hänelle neuvonut. Mutta muuten ei hänellä ollut paljon käsitystä tämän kaiken merkityksestä. Rippikoulussa hän oli ollut heikoimpia oppilaita, eikä hän kaiketi muuten olisi läpi päässytkään, mutta herrasväki sanoi puhuneensa hänen puolestaan pappilassa. Opetusaika ei ollut Maijalle ollut juuri miksikään hyödyksi. Sen sanoivat kaikki, ja sen hän itsekin tunsi. Mitä sitten odottamaan rupeaisi, paras päästää, arveli pappi, ja Maija oli tyytyväinen että vaan pääsi. Katkismuskappaleet, selitykset ja raamatun lauseet, kaikki olivat hänen päässään yhtenä ainoana sekasotkuna. Vähän tukalalta tuntui hänestä olla näistä asioista niin ymmärtämätön, mutta minkä sille nyt teki. Ehkä olisi hänkin päässyt paremmin käsittämään, jos joku olisi oikein lapsellisesti selittänyt. Mutta eihän oppineet puhu niin yksinkertaisesti. Kukapa sitä olisi voinut vaatia. --

Maija tyytyi siihen, että ymmärsi, minkä äiti hänelle sanoi, kun tämä pyyhkien kyyneleitään huivin nurkkaan siveli tyttärensä tukkaa.

"Pidä sinä vaan Jumala silmäisi edessä ja ole niinkuin hän neuvoo. Sitten minä en sinusta surua saa."

Ja Maija ajatteli, että hän tahtoo olla, niinkuin äiti häntä on neuvonut. Ei suinkaan Jumalakaan sen enempää vaadi, koska kerran on niin vähän ymmärrystä antanut.

Isä kävi kysymässä herrasväeltä että "eikö sille tytölle nyt sopisi palkkaa maksaa, kun se jo on rippikoulunsa käynyt", mutta rouva sanoi, että "ei saa köyhät ihmiset olla niin vaativia. Tuskin on näinä vuosina ruokansa ja vaatteensa edestä työtä tehnyt, ja nyt sille jo pitäisi palkkaa maksaa."

Isä sanoi siihen, että "no olkoon sitten vielä vuoden entisellään, tuli vaan kysytyksi, kun se köyhälle olisi niin tarpeen."

Seuraavan vuoden kuluessa tapahtui suuria muutoksia. Herrasväelle tuli muuttotuumat, ja kesän aikana tekivät he lähtöä ihan toisille seuduille. Maija ei näistä tuumista saanut tietoa, ennenkuin viime tingassa. Silloin hänelle tuli hätä siitä, mitä päättää ja tehdä: lähteäkö mukaan, vai erotako palveluspaikastaan. Kotiin hän ei voinut mennä kuudentoista vanha tyttö vanhempien elätettäväksi, mutta mistäpä toisen paikankaan saisi näin äkkiä.

Rouva sanoi isälle, että "kyllä he mielellään tästä puoleen Maijalle palkkaa maksavat, jos vaan mukaan tulee. Kovin olisikin kiittämätön, jos jättäisi isäntäväkensä nyt juuri, kun heidän piti vieraisiin oloihin asettua, saisi jo pelkästä kiitollisuudesta mukaan tulla. Mutta paras oli se muuten hänelle itselleenkin, vakuutti rouva, sillä mitenkäpä hän niin yksinkertaisella ymmärryksellä tulisi toimeen vieraissa."

Tätä kaikkea puhui rouva isälle, ja senjälkeen meni Maija kotimökilleen hyvästille. Hän heitti hyvästiä niinkuin se, joka tietää viime kerran kättelevänsä omiaan, viime kerran näkevänsä kotipuolen, sen tutut ja rakkaat paikat. Mutta paljon ei siinä puhuttu. Hiljaiset olivat hyvästit, ilman hyväilyjä, ilman itkua. Vasta kartanoon takaisin lähtiessään, kun Maija tien mutkassa kääntyi viimeistä kertaa kotia päin katsomaan, pyyhkäisi hän pari kyynelkarpaloa pois silmäkulmasta. Se tunteen ilmaus tukittiin heti lähteessään, eikä siitä kukaan enää tietoa saanut.

Seuraavana aamuna auringon noustessa hoippui jo Maija korkean tavarakuorman päällä maantien pölyssä ja rattaiden rämistessä, matkalla uutta kotiaan kohden.

Täällä se vasta oikein alkoikin Maijan maailman matka, se matka, joka oli työläs ja kuluttavainen ja jolla hän ennen aikaa vanhaksi kääntyi.

Seutu oli Maijalle outo, sen tavat tuntemattomat ja ihmiset samoin. Muut tutustuivat pian uusiin oloihin, mutta Maija ei niihin helposti perehtynyt. Hyvän päivän hän sanoi kaikille kyökkiin tuleville. Mutta siinä olikin hänen ainoa asiansa vieraille. Hän ei oloja eikä ihmisiä sielläpäin koskaan oppinut oikein tuntemaan.

Hänet sitävastoin kaikki pian tunsivat. He pitivät häntä taloon erottamattomasti kuuluvana ja puhuivat ihmetellen hänen suuresta uskollisuudestaan. Mutta mitä virkaa hänellä oikeastaan oli, siitä eivät olleet selvillä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista, ja loppupäätös oli, että hänen oli kaikesta huolehtiminen. Kaikkia piti hänen palvella ja samalla kaikkea valvoa.

Rehellisyys ja uskollisuus oli Maijan suurimpia ansioita. Niiden tähden tahtoi rouva häntä talossa pidättää, vaikka oli tehtäviä, joita ei Maija koskaan oppinut rouvalle mieliksi suorittamaan. Suurin vaikeus oli toisten palvelijain valvomisen suhteen. Siinä ei Maija koskaan ollut tarpeeksi valpas. Hän saattoi tosin valvoa tavallaan hänkin, mutta toisten palvelijain pikku petoksista hän ei koskaan oppinut tiliä tekemään. Rouva arveli sen johtuvan hänen yksinkertaisuudestaan, mutta Maija kiitti tätä typeryyttään, joka vapautti hänet hänen raskaimmasta tehtävästään.

Vuodet kuluivat. Pikku Siiri, jota Maija ennen muinoin oli hoitanut, oli jo talosta poissa ja oman kodin omistajana. Pojat samoin olivat naimisissa. Miniä ja lapsen lapsia tuli taloon. Vanha herra kuoli ja rouva vanhentui. Valta siirtyi uudelle omistajalle. Mutta Maija pysyi yhä paikallaan. Hän passaili, valvoi ja huolehti kaikesta, kuten ennen. Hän oli uudelle isäntäväelleen yhtä uskollinen kuin oli edellisille, heidän lapsilleen yhtä nöyrä, kuin oli ennen ollut heille itselleen. Mutta työ uurti syvät jäljet koko hänen olentoonsa.

Jo ennen kuin hän kääntyi viidennellekymmenelle, ruvettiin häntä "vanhaksi" sanomaan. Sen nimen sai hän pitää, ja olihan se sopiva hänelle, hän kun jo aikoja sitten oli unohtanut olleensa nuori. Ruma ja vanha oli hän mielestään aina ollut, ainakin sitten, kun kodin jätti. Ja ne vanhat vaatteet, joita hän aina käytti, lisäsivät hänelle vanhan näköä.

Hänellä oli tavallisesti ohut tummansininen pumpulihame päällään. Sitä käytti hän vuosien kuluessa kesät, talvet, ja sen kanssa milloin pumpulista, milloin villaista vanhaa nuttua, joka näytti yhtä kuluneelta kuin hän itse. Hänen palkkansa oli pieni, ja kun siitä vielä joskus tuli kotipuoleenkin lähetettyä, ei jäänyt paljon vaatteisiin. Mutta eihän Maija tarvinnutkaan paljon. Kukapa hänen vaatteitaan katsoi, ja kylmää oli hän kyllä tottunut kärsimään.

Mutta kerran sai hän sitä kuitenkin liikaa. Hän oli jo seitsemännellä kymmenellä silloin, ja talossa tehtiin syysteurastusta. Maijan piti olla mukana alusta loppuun asti, pesemässä, huuhtomassa, leikkelemässä ja suolaamassa. Hän seisoi ohuessa pumpulihameessaan aitassa, ja tuulen henki värisytti hänen vanhaa vartaloaan. Kun hän illalla paneutui tuvannurkkaan levolle, olivat hänen kätensä ja jalkansa kylmät kuin jääkalikat. Hampaat kalisivat suussa ja päätä poltti.

Siltä sijalta ei Maija enää noussut. Parisen päivää hän sairasti kovaa kuumetta, ja herrasväki haetti papin hänen selvänä ollessaan. Maija nousi istumaan ja katsoi ihmeissään, kun pastori odottamatta astui huoneeseen. Mutta kun hän ymmärsi tarkoituksen, laskeutui hän takaisin vuoteelle nöyränä kuuntelemaan papin puhetta.

Se oli todella kaunista ja juhlallista. Maija muisti lukeneensa sanat "helisevä vaski ja kilisevä kulkunen", ja hänestä kuului pastorin puhe yhtä korealta. -- Mutta ymmärryksen alkuun hän ei siitä päässyt enemmän kuin ennenkään. Pastori puhui sitten siitä, että olikohan Maija muistanut Jumalaa kiittää, kun oli niin hyvään paikkaan päässyt, köyhänä ja turvattomana tullut korjatuksi armeliaiden ihmisten huomaan. Maija ei muistanut kiittäneensä, ja pastori sanoi, miten pahasti se oli. Mutta kyllähän Jumala senkin anteeksi antaa, jos vaan näkee katuvaista mieltä.

Maija myönsi, ettei hän koskaan ole ollut niin kuin olisi pitänyt, paha ja kelvoton palvelija oli ollut. Kyllä hän sen tiesi. Ja pastori puhui hänelle, nuhteli, neuvoi ja varoitti. Sitten hän poistui.

Sen jälkeen oli Maija taas kovassa kuumeessa ja houraili yhtä mittaa.

Kun illemmalla tuvan ovi uudelleen aukeni ja vanha harmaapartainen ukko astui sisään, luuli Maija heikkoudessaan häntä ensin pastoriksi ja arkaillen vetäytyi seinän puoleen. Mutta vanhus, joka oli puettu yksinkertaisiin sarkavaatteisiin ja pitkävartisiin lapikkaisiin, meni vuoteen viereen, istuutui tyynesti sen laidalle ja alkoi hiljaa puhua sairaalle.

Vähitellen katosi Maijan kasvoilta arka, vaivaantunut ilme. Hän makasi hiljaa kuunnellen, kunnes äkkiä nousi istumaan, iloinen hämmästys kuvattuna kasvoillaan.

"Nyt minäkin sen ymmärrän, tie on auki kaikille", sanoi hän väräjävin huulin. Ja kohottaen vapisevat vanhat kätensä peitteeltä toisti hän "kotiin, kotiin".

Silloin kirkasti autuas hymy hänen kasvonsa ja vuosikausia kytenyt kaiho tyyntyi. Hiljaisena laskeutui hän vuoteelle ja nukkui viimeiseen uneensa.

ESIKOINEN.

Juna oli juuri tullut. Asemapäällikkö virkapuvussaan seisoi portailla vastaanottaen tiedonantoja ja antaen määräyksiä. Odotus-saliin kerääntynyt maalaiskansa rupesi sieltä työntäytymään ulos, ensin ottaakseen kimpsunsa ja kampsunsa portailta, sitten asettuakseen junaan. Samaan aikaan rupesivat junassa olijat pyrkimään sieltä ulos, mikä jättääkseen junan, mikä ainoastaan jaloitellakseen. Syntyi vähän tungosta, annettiin ja saatiin pieniä tyrkkäyksiä, mutta kun ei kellään kiirettä ollut, eivät nämä pienet yhteentörmäykset tuntuneet miltään.

Odotussali oli nyt tyhjentynyt. Ainoastaan vanha harmaapartainen herrasmies hienoissa suopeliturkeissa istui vielä huoneen perällä hajamielisesti selaillen pöydällä olevia ilmoituksia.

Asemapäällikkö meni salin läpi virkahuoneeseensa. Hän kumarsi, nosti lakkia ja hymyili itsekseen. Kyllä hän arvasi, mitä asiaa vanhalla paronilla oli.

Vielä kesti odotusta vähän. Tavaroita otettiin pois, toisia pantiin junaan. Sitten kävi asemamies katsomassa kelloa odotussalissa. Sen tehtyään asettui hän asemahuoneen edustalla olevan kellon viereen, vetäisi sen kieltä laitaa vasten ja soitti läpäyttämällä, -- kerran -- toisen -- kolmannen. Asemapäällikkö tuli taas portaille, konduktööri vihelsi pilliään ja juna läksi puhallellen liikkeelle.

"Eikö herra paroni käy sisään?" pyysi asemapäällikkö kohteliaasti palatessaan odotussaliin.

"Kiitoksia, ei tällä kertaa, Minä tulin vain kirjeitä kysymään."

"Vai kirjeitä, no katsotaan." Hän meni virkahuoneeseensa ja sulki oven. Nuori harjoittelija rupesi päivän postia selailemaan. "Täällä on kirje." Hän työnsi sen luukusta paronille, joka seisoi odottamassa.

"Vielä täällä on muutakin." Ääni oli asemapäällikön, ja sen sävy oli iloinen, melkein veitikkamainen.

"Vai on?" sanoi siihen paroni ja koetti osoittaa hämmästystä.

"Täällä on ristiside ulkomailta, pojaltanne kai?"

"Vai on, vai on." Hän otti sen vastaan luukusta, käänteli ja katseli.

"Nyt ei taida käydä sisään pyytäminen enää", puheli asemapäällikkö leikkisästi. "Taitaa olla kiire, kun tuli niin paljon hyvää kotiin vietäväksi."

"Niin on, niin on. Kiitoksia vaan ja hyvästi." Hän pisti saamansa postin poveensa, kumarsi ja poistui.

"Kyllä niillä vanhuksilla nyt on hauskaa." Asemapäällikkö oikein myhähti mielissään.

"Taitaa olla ainoa lapsi", jatkoi harjoittelija siihen kysyvästi.

"Ainoa on, vanhempien ilo ja ylpeys. Hän matkusti viime kesänä ulkomaille ja on siellä ollessaan julkaissut esikoisteoksensa. Siitä oli eilispäivän lehdissä erittäin kiittävä arvostelu."

"Ja vasta kahdenkymmenenkolmen vanhako?"

"Niin on. Ellen erehdy, tuli tuo kirja nyt juuri vanhemmille."

"Kylläpä onkin sitten iloa", sanoi harjoittelija. Ja hänkin hymähti.

Vanha paroni istuutui rekeen. Renki peitti hänet nahkasiin, asettui sitten paikoilleen ja tarttui ohjaksiin. Iloisella hypähdyksellä läksi hevonen matkaan. Se oli tummanruskea, täplikäs, nuori juoksija. Sen tuuhea, vaaleahko harja hulmuili tuulessa.

"Tulipa tässä paraiksi rekikelikin", ajatteli paroni nojautuen mukavasti muhkeaa karhuntaljaa vastaan.

"Saan pojalle kirjoittaa, että koettelin ensi rekikeliä hakiessani hänen kirjaansa."

Hän pisti käden poveensa ja tunnusteli, oliko siellä kaikki tallella. Kaikki oli. Kelpasi niitä kotiin viedä. Mitähän hänen vaimonsa niistä sanoisi? Sinne oli jäänyt kahvipöydän ääreen istumaan, kun paroni läksi. Tienneekö nyt olla valmiina vastaanottamassa?

Totta toisen kerran, tuossahan kartanon pääty jo häämötti. Hevonen rupesi rannasta nousemaan mäkeä kotipihaan. Miten olikaan matka niin pian kulunut! Ihanhan ajatukset olivat varastaneet ajankulun huomattavista.

Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Palvelustyttö tuli keittiön puolelta juosten auttamaan. Paroni nousi reestä ja läksi sisään.

Heti ovesta astuessaan näki hän vaimonsa eteisen vastaisella ovella odottamassa. Hän oli harmaatukkainen, hienopiirteinen vanha nainen, vartaloltaan pieni pyöreä tallukka, kasvoillaan ystävällinen, äidillinen ilme. Hän seisoi ääneti ja odottavaisena sill'aikaa kuin palvelustyttö auttoi turkit paronin päältä. Mutta sitten hän ei enää malttanut mieltään.

"Tuliko mitään?" Ääni värähti, osoitti uteliaisuutta ja kiirettä.

Ei mitään vastausta.

Paronitar tunsi miehensä ja hänen tapansa siksi hyvin, ettei hän kysymystä uudistanut. Palvelustyttö sai vetää päällyssaappaat vanhan herran jaloista, sitten paroni nousi ja katsoi ovesta valaistuun huoneeseensa. Kaikki oli siellä kunnossa. Lamppu oli sytytetty. Keinutuoli seisoi uunin vieressä ja tuolin toisella puolen pieni pöytä tupakkavehkeineen. Keskellä lattiaa, juuri lampun alla, oli mukava nojatuoli, jakkara sen juurella.

"Kas vaan, näinhän sen olla pitää. Tule nyt sisälle!" Vanha herra sulki oven ja painautui keinutuoliin. Sitten hän alkoi kaivella taskuaan. Sieltä tuli vähitellen esille kirje, sitä seurasi paketti. Ne järjestettiin täsmällisesti toinen toisensa päälle, ristiside suurempana alle, kirje pienempänä päälle. Sitten vasta vanha herra ojensi ne vaimolleen.

Käsi vapisi, kun paronitar mursi kuoren.

"Luenko minä vai luetko sinä? Se on meille yhteisesti."

"Luehan pois."

Paroni pani pienellä ponnahduksella keinutuolin liikkeelle, ja sitten kirje luettiin. Se oli alkulause pojan esikoisteokseen. Hän kirjoitti lähettävänsä sen kaukaa alppien tuolta puolen, Välimeren rannalta, vanhemmille tervehdyksenä. He olivat vanhat, he olivat yksin, mutta hän toivoi heidän unohtavan tuon kaiken lukiessaan poikansa esikoisteosta. Siihen oli koottuna hänen parhaat ajatuksensa, hänen kauneimmat unelmansa ja aikeensa, mitä puhtainta hän tunsi, mitä jalointa hän tahtoi. He ymmärtäisivät häntä, he näkisivät siinä kaikessa sadon siitä, mitä heidän hellä rakkautensa oli lapsen sieluun kylvänyt. Ja se sato oli kiitos siitä, mitä olivat uhranneet.

Kun kirje oli luettu, käärittiin se huolellisesti kokoon, pistettiin kuoreen ja pantiin pöydälle. Senjälkeen tuli ristisiteen vuoro. Miten kauniissa kansissa pojan kirja oli! Etelän kukkiakin oli kannelle kuvattu.

"Joko alamme?" kysyi paroni, kun ulkoasun tarkastaminen oli päättynyt.

"Aletaan vaan, kyllä minä olen valmis!"

Paronitar otti esille sukkaneuleensa ja asettui nojatuoliin. Paroni käänsi varoen kansilehden kirjan selkäpuolelle, luki vielä kerran kirjan ja sen tekijän nimen, yskäisi vähän, selvitteli ääntään ja alkoi.

Täten istuivat vanhukset vastatusten kahden myöhäiseen yöhön asti. Paroni luki, paronitar neuloi sukkaa. Mutta usein pidettiin väliaikojakin. Oli niin paljon, josta täytyi puhella.

Äiti ihmetteli, mistä poika oli ajatuksensa saanut. Ja niin nuorena vielä. Paroni tuumi, etteihän sitä tiedä, mitä kaikkea hän jo on ehtinyt kokea ja miettiä.

Kun kirjassa tuli luonnonkuvauksia, innostuivat vanhemmat kumpikin. Aiheen niihin oli poika varmaan saanut etelässä näkemästään kauneudesta. Mitä siitä, jos täällä kotona olikin ollut hiljaista ja tyhjää! Pojan oli hyvä olla. Hänellä oli kaikkea mitä hän ilokseen ja kehityksekseen tarvitsi. Ja sehän oli pää-asia.

Mutta jota pitemmälle kertomus edistyi, sen vähemmän vanhukset siitä keskustelivat. Pojan kuva himmeni hetkeksi sen rinnalla, mitä hän oli luonut. Aine oli tosin vanha ja kulunut -- tavallinen rakkaustarina, -- mutta se oli kerrottu niin, kuin yksin elämän kevätajassa oleva sitä kuvata ja kertoa voi. Se oli täynnä tosi runoutta, täynnä tulta ja tunnetta, ei sairaalloisesti liioiteltua, mutta mehevää, raitista kuin kasteisena kesäaamuna helpeiset heinät, kirkasta kuin hetteistä helmeilevä lähteen silmä. Siinä oli elämän runoutta, mutta sen runottomuutta myöskin. Siinä ihmissydämen ilot ja surut kuvastuivat tosina, mutta kauniina kuitenkin.

Ja vanhukset elivät elämänsä ilot ja surut uudelleen.

Kello lähenteli jo kahtatoista ja keskiyö oli käsissä. Täytyi vihdoinkin levolle lähteä. Mutta varhain seuraavana aamuna alkoi luku taas uudelleen. Sitten se keskeytyi; aamupuolella kun tuli vieraita, täytyi sen siirtyä iltapäivään. Mutta tavallista lyhempään loppui silloin paronittaren iltapäivä-uni, eikä ruuanperäiset paronillekaan kelvanneet.

Kiireisesti juotiin kahvit. Sitten sytytettiin lamppu ja luku alkoi uudelleen.

Se nuori pari, jonka vaiheita he seurasivat, joka oli unelmoinut pelkästä päivänpaisteesta ja kukitetusta tiestä, sai käydä monen kiirastulen läpi. Mutta tuliahjosta kohosi heidän onnensa Sampo entistänsä ehompana. Sen onnen, jota he ennen olivat elämältä vaatimalla vaatineet, sen löysivät kerran palvelevassa rakkaudessa, siinä rakkaudessa, "joka ei omaansa etsi".

Vanhusten mieli kävi niin oudoksi. Tuo tarina oli heille uusi ja samalla kuitenkin tuttu. Olihan se heidän oman elämänsä historia. Se vaan oli kaunistettu, niinkuin kuvastin saattaa ihmiskasvot kaunistaa. Se oli siinä semmoisena, kuin se heidän lapsensa sydämeen oli heijastunut, semmoisena kuin hän näki tai ainakin tahtoi nähdä kaiken sen, mikä koski isää ja äitiä.

Paronitar otti lasit nenältänsä ja pyyhki niitä. Ne olivat käyneet vähän sumuisiksi. Paroni piti pienen loma-ajan ja yski. Hänen äänensä tuntui hiukan käheältä. -- Sitten jatkoi hän lukua.

Hän luki kovalla, jäykällä äänellä. Ja jota useammin hänen huulensa rupesivat värähtelemään, sen jäykemmällä äänellä hän luki. Paronitar oli laskenut sukankutimen helmaansa. Hänen täytyi taaskin pyyhkiä silmälasejaan. Ja paroni luki, luki, yhä kovemmin, yhä äänekkäämmin, aivan kuin hän ja hänen vaimonsa tänä iltana olisivat kuuroiksi käyneet.

Eikä tainneet he sittenkään kuulla, mitä kirjassa sanottiin. Heidän mielikuvituksensa oli niin kummasti kiihoittunut, että se yhä loi lisää siihen mitä lukivat, loi siihen kuvia heidän omasta elämästään.

Semmoistahan se oli ollut. Välistä oli poika ollut erottamassa, väliin yhdistämässä vanhempia. Joskus, kun toinen sai enemmän hellyyttä kuin toinen, oli toisen mieli siitä käynyt kateelliseksi. Katkera sana oli tullut sanotuksi ja se oli suurentanut juopaa. -- Sitten tulivat yhteiset ilot ja surut pojan puolesta. Ne tekivät kaiken taas hyväksi. Mutta tuo katkera siemen oli sydämeen jäänyt. Se iti siellä ja puhkesi nousemaan, kun tuli suotuisa tilaisuus.

Paljon oli ollut toisin, kuin sen olisi pitänyt olla. Poika oli sen huomannut, oli sitä surrut. Hän rakasti heitä molempia ja tahtoi nähdä kauniina kaiken sen, mikä koski heitä.

Kirja läheni loppuansa. Paroni luki viime lauseet sen viimeiseltä sivulta. Mutta silloin unohti hän miehekkyytensä, ääni värähteli ja kaksi suurta kyynelkarpaloa vierähti verkalleen poskelle. Syvä äänettömyys seurasi. Kumpi heistä katkaisisi sen, kumpi alkaisi ensimmäisenä puhua? Ja mitä? Molemmilla oli samat ajatukset mielessä, mutta kumpi heistä ojentaisi ensimmäisenä kättä toiselle?

"Se oli todellisuutta kauniimpi", sanoi vihdoin paroni.

"Niin oli, mutta se herätti ainakin minussa halun muuttua kuvan mukaiseksi."

"Minä olen ollut väärässä", sanoi yht'äkkiä paroni miehekkäästi. "Olen usein omalla kiivaalla, kärttyisällä tavallani karkoittanut poikaa luotani. Ja sitten olen kuitenkin sinua syyttänyt."

"Ja minä olen usein sinua loukannut. Olen ajattelemattomuudessa mielesi pahoittanut, kärsimättömyydessä sinusta pahaa ajatellut. Voitko antaa anteeksi?"

Tuli tunnustus, selitys toisensa jälkeen, vanhoista, aikoja sitten unhoon peitetyistä asioista, joista kuitenkin haava oli mieleen jäänyt. Näitä haavoja pääsi nyt rakkauden ja nöyryyden pehmeä käsi parantamaan.

Kun palvelija tuli käskemään illalliselle, istuivat vanhukset vielä vastatusten ajatuksiin ja muistoihin vaipuneina. Paroni nousi ja tarjosi käsivartensa vaimolleen. "Muistatko, kun ensi kertaa tässä samassa kodissa menimme pöytään? Me olimme kahden silloinkin, ensi kertaa omassa kodissamme."

"Niin, ja minun lautasellani oli kukkia."

"Ja minun oli tyhjä. Mutta sitä en ajatellut. Olin niin iloinen siitä että sain antaa."

"Siitä on kolmekymmentäneljä vuotta nyt."

"Niin on."

"Ja muistatko, kun ensi kerran lähdimme kyläilemään? Minä olin niin ujo ja onneton! Mutta minua lohdutti se, että sinun seurassasi olin kuin turvan takana."

He eivät paljon syöneet illallispöydässä istuessaan. He elivät muistoistansa, ja se oli ateria ensimmäinen laatuaan, sisältörikas ja unohtumaton.

Vanha emännöitsijä vähän murahteli, kun korjasi pois ruuat. Suotta oli hän ainakin tämän illallisen tähden vaivaa nähnyt. Mutta kukapa sen edeltäpäin tiesi!

Jos joku olisi paronille ja hänen vaimolleen huomauttanut, miten suuri muutos heissä oli tapahtunut, olisivat he sitä tuskin itse uskoneet. He eivät sitä huomanneet, he sen ainoastaan tunsivat. Ja että se eilis-illasta oli alkunsa saanut, sitäkään he eivät enää muistaneet. Aika, sen kulku, elämä, sen eri jaksot ja vaiheet, kaikki oli heiltä unohtunut. He uskoivat eläneensä kolmekymmentäkolme vuotta yhden päivän illasta toiseen, uskoivat kolmeakymmentäkolmea vuotta yhdeksi ainoaksi suureksi onnenpäiväksi. Ja kaiken tuon oli heidän lapsensa esikoinen aikaansaanut, heidän poikansa aivojen ja sydämen työ.

HE RAKASTIVAT KUMPIKIN.

Kun rakkaus tulee taloon, tyytyy se harvoin yhteen uhriin. Se käy kuin kulo paikasta toiseen, valikoi uhrinsa yhtä vähän kuin tuli, joka ei säästä honkia, joiden latvat pilviä pitelevät, ei katajaa, ei kankaan kanervikkoa.

Samoin näytti käyvän Mäenpään talossa, lähellä kirkonkylää. Siellä oli rakkaudenkulo valloilleen päässyt. Se oli kahdesti leimahtanut ilmiliekkiin, ja asukkaat arvelivat että tuskin se siihenkään päättyy.

Mutta missä kulo kerran on syttynyt, missä se valtaan päässeenä lentää mättäältä toiselle, puusta pensaaseen, siellä sillä aina myöskin on ollut esihistoriansa, milloin lyhempi, milloin pitempi. Se on usein huolettoman ohikulkijan aikaansaama. Pienestä kipinästä se syttyi, kyti hiljaa sammalten alla, yritti nousta kerran, toisenkin, tuli tukahdutetuksi, mutta syttyi taas. Ja semmoista se usein on rakkaudenkin esihistoria.

Niin oli ainakin Mäenpäässä, missä sekä hyyryllä oleva kesävieras maisteri Varova että tuvan puolella asuva kesti Kustaa Kallenpoika molemmat olivat tulleet sille asteelle, jolloin kulon tuhotyöt eivät enää olleet salattavissa. Molemmilla oli heillä myöskin rakkautensa esihistoria, ja se oli yhtä erilainen kuin sen tuottamat tulokset.

Maisteri oli kihlauksensa jälkeen kuin kuumeessa. -- Ei maittanut luku, vaikka lukuja varten oli maalle tullut -- ei työnteko, eikä oleskelu kansan keskuudessa, vaikka aina sanoi olleensa suuresti huvitettu siitä. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen, piti kukkasia poimia morsiamelle ja sitten soudella järven tuolle puolen hänen luokseen. Sinne jäi hän rakkautensa suitsutusta sytyttämään, puhumaan häistä ja vihkiäisistä, joiden olisi suonut olevan heti paikalla, -- ja siitä, miten sietämättömän pitkältä odotusaika tuntui.

Kustaa Kallenpoika oli kihloissa hänkin. Mutta sitä ei kukaan olisi tiennyt sanomatta. Ihan oli mies entisellään, kävi työssä, istui itsekseen ja tuumaili, eikä puhunut mitään onnestansa. Kun morsian kerran tuli häntä tervehtimään, istuivat he rinnan tuvan penkillä, Kustaa vilkaisi syrjin häneen ja esitti sitten talonväelle sanoilla: "se tuli minua tervehtimään, kun kuuli sairastavan".